Kuinka paljon vanhemman on siedettävä aikuiselta lapseltaan?

No ei kait ole siedettävä yhtään mitään. Mutta siinä on se riski että lähtee henki pois. Mieti siinä sitten toisenpuoleisessa miksi lapsesi tappoi sinut. Mikä meni pieleen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valittaako enää sitten, jos/kun on omia lapsia vai vain he, jotka jäävät tästä paitsi (eivätkä joudu omien lastensa mikroskooppiin)?

.

Hyvä pointti. Moni sanoo ymmärtävänsä paremmin omien vanhempiensa valintoja tullessaan itse isäksi tai äidiksi.

Ja moni ei halua lapsia, koska pelkää toistavansa omien vanhempiensa virheet. 

Niin paljon on kestettävä, kuinka paljon lapsi on aikanaan sietänyt vanhemmiltaan. Joskus on parempi katkaista välit kokonaan. 

En ole koskaan ymmärtänyt sitä, kuinka vanhemmat syyllistävät lastaan omista virheistään. Oli lapsensa sitten jo aikuinen tai ei. Omista virheistään syyllistävät. Eivät osaa edes anteeksi pyytää ja virheitään myöntää, vaan kaikki käännetään lapsen syyksi. Mistä tuollainen kertoo? Onko se jonkin sortin narsismia? 

Vierailija kirjoitti:

En ole koskaan ymmärtänyt sitä, kuinka vanhemmat syyllistävät lastaan omista virheistään. Oli lapsensa sitten jo aikuinen tai ei. Omista virheistään syyllistävät. Eivät osaa edes anteeksi pyytää ja virheitään myöntää, vaan kaikki käännetään lapsen syyksi. Mistä tuollainen kertoo? Onko se jonkin sortin narsismia? 

Helpoin tapa kaataa omat tekosensa muiden niskaan eli vanhempi syyttää virheistään lastaan. Vaikeampaahan se olisi hänen kohdata omat virheensä ja yrittää muuttua pyytäen anteeksi. Menee sieltä missä aita on matalin. 

Minusta se on jo (esim.) lapselle voitto, että pystyy näkemään että pieleenhän se meni, ja ongelma asustelee tekijän sisäisessä maailmassa - hän voi vuorostaan käydä menneisyyttään läpi ja myöntää saman vapautuakseen. Ettei ota vain mallia ja koeta kierrättää roskaa eteenpäin kuin ei itsekään saanut mitä olisi tarvinnut. Koukku pois kitalaesta.

Aikuisuus ja kypsyys on lohdullista siinä mielessä, että sen myötä kehittyy kyky tajuta ja tuntea asioita laajemmin, myös muiden kannalta myötäeläen.          Tajuta sekin,  että on ihmisiä joille tätä kykyä ei välttämättä ole syystä tai toisesta muodostunut ja omassa kyvyttömyydessään, vailllinaisena,  kohdellut muita miten sattuu. Eivätkä edes muista saati ymmärrä tekemiään ja kylvämiään tuhoja.

Miten voi katua ellei muista saati ymmärrä toisen syytöksiä omasta kyvyttömyydestä? Mitä hyötyä on edes yrittää asettaa sellaista henkilöä aikuisällä kasvatusvastuuseen teoistaan tai tekemättä jättämisistään?

Olisko terapiakin rakentavampaa ja korjaavampaa sen keskittyessä ihmisen omiin voimavaroihin ja tavoitteisiin, saavuttaen pahanmielen rauhan henkilökohtaisten onnistumisten kautta? Siitä huolimatta että puretaan samalla alitajuntaan kasaantunutta ja tiukkaan piinttynyttä mielipahaa pois.

Tämä terapiassa käyvä nainen on jo 30 vuotias, josta juttu kertoo.

Äiti itse sanonut, kannustanut terapiaan.  

 

Äidillä ollut vaikea avioliitto, jota pitkään kestänyt, lopulta eronnut. Ja sitten romahtanut.

Eli lapsella ollut hankala lapsuus, ja nyt käsittelee asioita psykiterapiassa., yli kokmekymppisenä.

Perheen muut lapset ihan OK, eivät ole terapiointia tarvinneet.

Aina on perheessä joku se heikoin lenkki.

Kyllä sitä ymmärryksen kautta voi ymmärtää omiakin vinksahtaneita vanhempiaan ja niitä huonoja malleja mitä sitten on itsekin siirtänyt eteenpäin. Kukaan ei ole koskaan valmis.

Vierailija kirjoitti:

eikö ihmiset tajua jo lapsena että omat vanhemmat on vähän hölmöjä kun näkee kuinka muut elää ? moni käyttää sen ajan mitä menis menestymiseen "traumoissaan" vellomiseen

.

Totta. Sehän kiinnittää ihmisen energiakapasiteettia hautoa mielessään menneisyyden syitä ja seurauksia. Elää mennyttä uudelleen ja uudelleen. Se aika on suoraan pois tulevaisuuteen suuntaavasta toiminnasta ja omasta menestymisestä oman elämänsä henkilökohtaisilla osa-alueillaan ja niiden valinnoilla.

Pois siitä millainen ihminen hänen oli tarkoitettu alunperin olevan, ilman kaltoin kohtelevaa läheistä.

Kun ihminen menee terapiaan, hän haluaa että vointi edes hiukan paranee ja olo helpottuu. Miksi sitten lisätään taakkaa ja sotketaan toisen pääkoppaa siten, että rohkaistaan oikein kaivelemaan kaikkea menneen pahoja kokemuksia tai kipeitä sontaläjiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

eikö ihmiset tajua jo lapsena että omat vanhemmat on vähän hölmöjä kun näkee kuinka muut elää ? moni käyttää sen ajan mitä menis menestymiseen "traumoissaan" vellomiseen

Sä et ole asemassa arvosteleen muiden tajuamisia.

Ttu sä niin tyhmä että mun sielua särkee. : /

- Pysykää asiallisina. Me halutaan oikeasti kerrankin keskustella tästä aiheesta. Kiitos.

En tajua miksi pitäisi omaa lapsuuttaan loputtomasti pohtia ja syyllistää muita. Ei kenelläkään mitään täydellistä lapsuutta ole, ja minäkin olen itse äitinä vajavainen mutta yritän nyt kuitenkin. Jos jäisin oman lapsuuteni tapahtumia liiaksi miettimään niin varmaan katkeroituisin. Eikö kannata itse pyrkiä tekemään elämästään sellainen kuin haluaa? Niissä.rajoissa kuin voi. En tajua itsesäälissä pietaroimista. Ihmisiä on sel ittynyt ja menestynyt elämässään vaikka oli miten hirveät vanhemmat ja lapsuus ollut. Eli neuvoni on: eteenpäin elämässä omin avuin! Yritä ymmärtää sukulaisiasi ja heidän ratkaisujaan, mutta ole armollinen itsellesi ja muille. Yritä nauttia elämästä!!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valittaako enää sitten, jos/kun on omia lapsia vai vain he, jotka jäävät tästä paitsi (eivätkä joudu omien lastensa mikroskooppiin)?

Mun viha vaan syveni kun tajusin realistisesti mitä mulle on tehty sen oman lapsen kautta.

Ei pysty ymmärään enää yhtään miten jotkut voi kohdella lasta niin, saatan alkaa lyömään kunnes lakkaa hengittämästä jos tulee ikinä vastaan.

-

Totta on, että aivan järkyttäviä vanhempien irvikuvia on, jotka ei missään nimessä ansaitsisi lasta. Vastapainona (onneksi) maailmassa on enemmän hyviä tyyppejä vanhempina. Eihän tämä maailma muuten pyörisi, jos enemmistö olisi lapsiaan traumatisoivia roistoja.

Vierailija kirjoitti:

Minusta se on jo (esim.) lapselle voitto, että pystyy näkemään että pieleenhän se meni, ja ongelma asustelee tekijän sisäisessä maailmassa - hän voi vuorostaan käydä menneisyyttään läpi ja myöntää saman vapautuakseen. Ettei ota vain mallia ja koeta kierrättää roskaa eteenpäin kuin ei itsekään saanut mitä olisi tarvinnut. Koukku pois kitalaesta.-

Erittäin hyvin sanottu. Osuva ja mainio kommentti, kiitos.

Olisiko vanhempien helpompi pahoitella asiaa yleensä. Ja jos ei muista asiaa ei voi mitään. Jos muistaa tehneensä jotain niin ok. Voi sanoa ettei muista jos ei muista.

Sanoin yhden lapseni valituksiin, että otamme vanhempina täyden vastuun ikävuosista 0-18, mutta sen jälkeen tapahtuneet on ihan omalla vastuullasi kuten koko elämäsi. Kuten myös toipuminen niistä ja asioiden käsittely on omalla vastuulla. 

Vierailija kirjoitti:

Tämä terapiassa käyvä nainen on jo 30 vuotias, josta juttu kertoo.

Äiti itse sanonut, kannustanut terapiaan.  

 

Äidillä ollut vaikea avioliitto, jota pitkään kestänyt, lopulta eronnut. Ja sitten romahtanut.

Eli lapsella ollut hankala lapsuus, ja nyt käsittelee asioita psykiterapiassa., yli kokmekymppisenä.

Perheen muut lapset ihan OK, eivät ole terapiointia tarvinneet.

Aina on perheessä joku se heikoin lenkki.

 

 

Mistä sinä tiedät, miten ok muut lapset ovat? Heistä äiti ei kerro. Kolmekymppinen lapsi on selkeästi tarvinnut apua, koska hän on mennyt terapiaan. Myös äidin mielestä hän on tarvinnut apua, joten kaikki ei ole ollut ok.

Terapiassa on voinut ensimmäisen kerran tajuta, että on syyllistänyt itseään koko elämänsä asioista, jotka ei ole oma vika. Että aikuisen lapsen ei tarttekaan laittaa omia tarpeita syrjään, jotta henkisesti sairas äiti voisi vähän paremmin.

Miksi äiti on noin haluton käsittelemään asioita? Eikö helpointa olisi puhua lapsen kanssa niistä asioista, eikä loukkaantua ja vetäytyä kuin uhmakas teini?

Vierailija kirjoitti:

Tämä terapiassa käyvä nainen on jo 30 vuotias, josta juttu kertoo.

Äiti itse sanonut, kannustanut terapiaan.  

 

Äidillä ollut vaikea avioliitto, jota pitkään kestänyt, lopulta eronnut. Ja sitten romahtanut.

Eli lapsella ollut hankala lapsuus, ja nyt käsittelee asioita psykiterapiassa., yli kokmekymppisenä.

Perheen muut lapset ihan OK, eivät ole terapiointia tarvinneet.

Aina on perheessä joku se heikoin lenkki.

.

Heikoin lenkki? Ehei, kun perhe elää vaikeissa olosuhteissa, se on yleensä lapsista viisain ja vahvin joka kantaa sen kuormaa. Ja yleensä se henkisesti tervein lapsi pyrkii hakeutumaan avun pariin koska terveellä tavalla tunnistaa ettei asiat ole okei ja on tarve peilata tilannetta muiden silmin.

 

 

 

Vierailija kirjoitti:

Sanoin yhden lapseni valituksiin, että otamme vanhempina täyden vastuun ikävuosista 0-18, mutta sen jälkeen tapahtuneet on ihan omalla vastuullasi kuten koko elämäsi. Kuten myös toipuminen niistä ja asioiden käsittely on omalla vastuulla. 

Niin että sen jälkeen kun lapsinon 18, häntä saa kohdella miten vain? Vai että otat täyden vastuun ikävuosista 0-18, mutta jos ne ottaa puheeksi sen jälkeen kun on 18 täyttänyt, saa kuulla että asia ei olekaan sun vastuulla vaan hänen itsensä?

Että lapsi on  vastuussa jälkikäteen  siitä lapsuudestaan. Hyvin menee teilläkin.

Yleensä ottaen on hyvä käydä juttelemassa asioista jotka aikuisiällä painaa mieltä etti tarvitse yksin hautoa niitä sisimmässään.  Helpotuksen tunne kun asiat saa mittasuhteet voi olla aivan mahtava kokea. Kuorma on poissa.