Kuinka paljon vanhemman on siedettävä aikuiselta lapseltaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sanoin yhden lapseni valituksiin, että otamme vanhempina täyden vastuun ikävuosista 0-18, mutta sen jälkeen tapahtuneet on ihan omalla vastuullasi kuten koko elämäsi. Kuten myös toipuminen niistä ja asioiden käsittely on omalla vastuulla. 

Niin että sen jälkeen kun lapsinon 18, häntä saa kohdella miten vain? Vai että otat täyden vastuun ikävuosista 0-18, mutta jos ne ottaa puheeksi sen jälkeen kun on 18 täyttänyt, saa kuulla että asia ei olekaan sun vastuulla vaan hänen itsensä?

Että lapsi on  vastuussa jälkikäteen  siitä lapsuudestaan. Hyvin menee teilläkin.

Ei hän ole millään tavalla vastuussa lapsuudestaan vaan aikuisuudestaan. 18 vuotias on aikuinen ja tekee elämässään omat päätöksensä. Me kaikki toivumme lapsuudestamme tavalla tai toisella. On aikuisuutta myös ymmärtää se.

Vierailija kirjoitti:

Tämä terapiassa käyvä nainen on jo 30 vuotias, josta juttu kertoo.

Äiti itse sanonut, kannustanut terapiaan.  

 

Äidillä ollut vaikea avioliitto, jota pitkään kestänyt, lopulta eronnut. Ja sitten romahtanut.

Eli lapsella ollut hankala lapsuus, ja nyt käsittelee asioita psykiterapiassa., yli kokmekymppisenä.

Perheen muut lapset ihan OK, eivät ole terapiointia tarvinneet.

Aina on perheessä joku se heikoin lenkki.

Harvemmin perheessä kaikkia lapsia kohdellaan prikulleen samalla tavalla. Tämä terapiaan joutunut on voinut olla syntipukki kaikkeen siinä missä sisaruksia on lellitty.

Vierailija kirjoitti:

En tajua miksi pitäisi omaa lapsuuttaan loputtomasti pohtia ja syyllistää muita. Ei kenelläkään mitään täydellistä lapsuutta ole, ja minäkin olen itse äitinä vajavainen mutta yritän nyt kuitenkin. Jos jäisin oman lapsuuteni tapahtumia liiaksi miettimään niin varmaan katkeroituisin. Eikö kannata itse pyrkiä tekemään elämästään sellainen kuin haluaa? Niissä.rajoissa kuin voi. En tajua itsesäälissä pietaroimista. Ihmisiä on sel ittynyt ja menestynyt elämässään vaikka oli miten hirveät vanhemmat ja lapsuus ollut. Eli neuvoni on: eteenpäin elämässä omin avuin! Yritä ymmärtää sukulaisiasi ja heidän ratkaisujaan, mutta ole armollinen itsellesi ja muille. Yritä nauttia elämästä!!

Koska aika moni meistä toistaa niitä opittuja malleja ymmärtämättä miksi ja ymmärtämättä, millaista tuhoa se toisessa aiheuttaa. Jossain vaiheessa tulee vain tilanne, että oma olo on niin paha, että menee terapiaan ja siellä nämä syy-seurausyhteydet viimeistään selviää.

Up

Minä toivoisin, että aikuinen lapseni syyttäisi ja vihaisi minua. Olisin iloinen, jos hän suuntaisi vihansa ulospäin minuun. Minä kyllä selviäisin siitä. Paljon vaikeampaa on selvitä, kun näkee paljon hän vihaa itseään.

Vierailija kirjoitti:

Aikuisuus ja kypsyys on lohdullista siinä mielessä, että sen myötä kehittyy kyky tajuta ja tuntea asioita laajemmin, myös muiden kannalta myötäeläen.          Tajuta sekin,  että on ihmisiä joille tätä kykyä ei välttämättä ole syystä tai toisesta muodostunut ja omassa kyvyttömyydessään, vailllinaisena,  kohdellut muita miten sattuu. Eivätkä edes muista saati ymmärrä tekemiään ja kylvämiään tuhoja.

Miten voi katua ellei muista saati ymmärrä toisen syytöksiä omasta kyvyttömyydestä? Mitä hyötyä on edes yrittää asettaa sellaista henkilöä aikuisällä kasvatusvastuuseen teoistaan tai tekemättä jättämisistään?

Olisko terapiakin rakentavampaa ja korjaavampaa sen keskittyessä ihmisen omiin voimavaroihin ja tavoitteisiin, saavuttaen pahanmielen rauhan henkilökohtaisten onnistumisten kautta? Siitä huolimatta että puretaan samalla alitajuntaan kasaantunutta ja tiukkaan piinttynyttä mie

Kuvailemasi ihminen on oikeustoimikelvoton, vaaraksi muille ja itselleen ja ilman mitään lupausta paremmasta, taidat laskea luikuria kerjätäkses säälipisteitä.

Työnnä ymmärrys sinne missä aurinko ei paista jos sulta ei heru ymmärrystä kun tasan ainoalle ihmiselle joka ei sitä ansaitse, narsismi on valinta.

"Narsismi on valinta"

Pisti silmään noin absoluuttinen arvio, koska se taitaa olla totta.

Olen ollut saattohoidossa töissä jo pitkään ja yksinäisten ilkeiden vanhusten yleisin kuolinvuoteen tunnustus kuuluis olevan että "kyllä minä aina syvällä sisimmässäni tiesin että toimin väärin"

Vetää aika sanattomaks kun alkaa miettiin sitä kaikkea ylpeyden takia menetettyä elämää.

Vierailija kirjoitti:

Jostain syystähän se lapsi on terapiaan mennyt ja siellä viimein jälkikäteen tajunnut miten vanhemmat ovat häntä laiminlyöneet. Vanhemmat tietysti kiistävät oman osallisuutensa.

Tai ei edes jälkikäteen "tajunnut", vaan ne aiemmat "hyvät välit" olivat teatteria ja nyt uskaltanut alkaa puhua asioista rehellisesti. Näin oli omassa lapsuudenkodissa, korvilleen sai jos yritti tuoda epäkohtia esille ja käsiteltäväksi. Ei siinä auttanut kuin ottaa kaikki paska vastaan hymy huulilla, kunnes sieltä hullujen huoneelta vapautui.

Vierailija kirjoitti:

"Narsismi on valinta"

Pisti silmään noin absoluuttinen arvio, koska se taitaa olla totta.

Olen ollut saattohoidossa töissä jo pitkään ja yksinäisten ilkeiden vanhusten yleisin kuolinvuoteen tunnustus kuuluis olevan että "kyllä minä aina syvällä sisimmässäni tiesin että toimin väärin"

Vetää aika sanattomaks kun alkaa miettiin sitä kaikkea ylpeyden takia menetettyä elämää.

Hurjimpia on nää jotka kiukkuaa aamusta iltaan kuinka heidän kiittämättömät pashkalapset vielä murtuu ja tulee anellen takasin kun ei ne pärjää ilman, like dude, sä olet yli 80 vuotias, mä autan sut paskalle, kukaan ei tarvi sua. >___>

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä terapiassa käyvä nainen on jo 30 vuotias, josta juttu kertoo.

Äiti itse sanonut, kannustanut terapiaan.  

 

Äidillä ollut vaikea avioliitto, jota pitkään kestänyt, lopulta eronnut. Ja sitten romahtanut.

Eli lapsella ollut hankala lapsuus, ja nyt käsittelee asioita psykiterapiassa., yli kokmekymppisenä.

Perheen muut lapset ihan OK, eivät ole terapiointia tarvinneet.

Aina on perheessä joku se heikoin lenkki.

Harvemmin perheessä kaikkia lapsia kohdellaan prikulleen samalla tavalla. Tämä terapiaan joutunut on voinut olla syntipukki kaikkeen siinä missä sisaruksia on lellitty.

Joskus lapsi myös KOKEE olevansa aina syrjitty, joka saa vähiten ja on ainainen uhri, vaikkei asia todellisuudessa ole ollenkaan niin.

Unohtaa kaiken mitä itse saa ja muista kaikki mitä toinen on saanut

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä terapiassa käyvä nainen on jo 30 vuotias, josta juttu kertoo.

Äiti itse sanonut, kannustanut terapiaan.  

 

Äidillä ollut vaikea avioliitto, jota pitkään kestänyt, lopulta eronnut. Ja sitten romahtanut.

Eli lapsella ollut hankala lapsuus, ja nyt käsittelee asioita psykiterapiassa., yli kokmekymppisenä.

Perheen muut lapset ihan OK, eivät ole terapiointia tarvinneet.

Aina on perheessä joku se heikoin lenkki.

Harvemmin perheessä kaikkia lapsia kohdellaan prikulleen samalla tavalla. Tämä terapiaan joutunut on voinut olla syntipukki kaikkeen siinä missä sisaruksia on lellitty.

 

Joskus lapsi myös KOKEE olevansa aina syrjitty, joka saa vähiten ja on ainainen uhri, vaikkei asia todellisuudessa ole ollenkaan niin.

Unohtaa k

Vai niin, onpa viallinen lapsi kun se ei koe kohteluansa oikein.

Kumpi on todennäköisempää.

Se että sinä valehtelet peitelläksesi käytöstäsi.

Vai?

Se että sun lapsella on joku kosminen mt ongelma jonka moderni lääketiede tunnistaa lähinnä oireilevana narsistin lapsena?

Kun olin vähän päälle parikymppinen aikuinen niin äitini mielestä lapsuuden asioista puhuminen oli ylireagointia, tai rasitti häntä liikaa kun hänellä muutenkin oli vaikeaa. Niinpä en niistä monesti puhunut.

Kun olin vähän päälle 3-kymppinen niin äidin mielestä voisin jo päästä yli asioista, kun niistä on niin kauan. Mitään mahdollisuutta selvittää niitä asioita ei koskaan siis ole ollut, eikä tunteitani niistä koskaan otettu huomioon. Nykyään nähdään sitten pari kertaa vuodessa ja puhutaan mahdollisimman pinnallisista asioista. Minun syytä se ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jostain syystähän se lapsi on terapiaan mennyt ja siellä viimein jälkikäteen tajunnut miten vanhemmat ovat häntä laiminlyöneet. Vanhemmat tietysti kiistävät oman osallisuutensa.

Tai ei edes jälkikäteen "tajunnut", vaan ne aiemmat "hyvät välit" olivat teatteria ja nyt uskaltanut alkaa puhua asioista rehellisesti. Näin oli omassa lapsuudenkodissa, korvilleen sai jos yritti tuoda epäkohtia esille ja käsiteltäväksi. Ei siinä auttanut kuin ottaa kaikki paska vastaan hymy huulilla, kunnes sieltä hullujen huoneelta vapautui.

Tämä. Mun faija suri humalapuheluissaan sitä, että mun terapeutti oli pistänyt mun päähän kaikkia kummia ajatuksia, ja meidän välit menivät huonoiksi. Niin, lakkasin pelkäämästä äijää ja pomppimasta sen vaatimusten mukaan. Aina kun kerroin, mitä mun näkökulmasta oli tapahtunut, hän vain "ei ole totta", "ei ole tuollaista tapahtunut ikinä". Vaikka esim. häissä sekoilut on videolla. Nyt ei olla oltu missään yhteyksissä 10 vuoteen, kun totesin ettei mun tarvitse kuunnella humalaisen haukkumisia. Elämäni parhaimmat 10 vuotta. Mutta varmaan hänkin lukee tuon Hesarin artikkelin ja kumoaa yhden lekan ihan vain yksimielisyyttä kirjoittajan kanssa juhliakseen.

Miten niin, kuinka paljon? Lapsia rakastetaan aina. Ja sanotaan mia culpa - aina aika ajoin.

Harvemmin tulee tilaisuuksia, joissa hyvät asiat muistetaan, ainakaan jos terapiassa käydään.

Ikävistäkin asioista täytyy voida keskustella, ja joskus jopa näyttää, että muitakin mahdollisuuksia on kuin se äidin vika. Ja joskus lapsi ei vain ymmärrä ja joskus äiti ei vain ymmärrä.

Siunattuja he, keillä on lyhyt muisti, mutta suuri Rakastava sydän. 

Suomessa iso osa sota-aikana kasvaneista vanhemmista on siirtänyt kovia kokemuksiaan myöhemmin omiin lapsiinsa. Ei näiden lasten tarvitse sitä hyväksyä ja on oikein kyseenalaistaa vanhempiensa käytöstä.

Mikäli vanhemmalla on esim. jonkinlainen narsistinen persoonallisuushäiriö tai muu vaikeasti hoidettava ongelma terapeutti voi antaa ohjeeksi vain välttää tätä vanhempaa kun oikein mikään muukaan ei tilanteeseen auta.

Elämä on riittävän raskasta työelämän ja lasten pyörityksessä. Ei kenenkään henkiset voimavarat riitä siihen että tämän kaiken lisäksi joutuu sietämään vielä inhottavasti käyttäytyvää vanhempaansa.

Erityisesti vanhemmat naiset kohtelevat omia tyttäriään usein julmasti ja vähättelevästi. Henkistä ja fyysistä väkivaltaa, vähättelyä, juoruilua, yksityisasioiden ja väärien tietojen levittelyä, tunteutumista toisen yksityisalueelle. Ilkeyttä, julmuutta ja täydellistä empatian puutetta.Pahimmillaa jopa rikollista käytöstä. Varastamista, petoksia perinnönjaon yhteydessä jne.

Kyllä , omakohtaista kokemusta on. 

En ole tavannut omaa äitiäni nyt n 4 vuoteen. Hoidamme asioita lähinnä juristien välityksellä.

No minä en ainakaan ole yhteydessä äitiini, ennen kuin hän pyytää anteeksi riehumistaan ja lapsuudenperheen hajottamista draaman lietsonnalla sekä lupaa vihdoin hankkia apua noihin tunnepuolen ongelmiinsa, joilla on myös lapsensa rikkonut. Ei riitä myötätuntoa ihmiselle, joka rikkoo omat lapsensa ja yrittää vielä sen jälkeen kaataa syyn siitä meidän niskaan. En kuitenkaan usko, että äiti ikinä tajuaa mennä itseensä tässä asiassa. On liian syvällä uhrimarttyyrin roolissaan, jota on toteuttanut koko elämänsä.

Mutta sulle äiti haluaisin sanoa...SINÄ päätit hankkia lapsia alkoholistin kanssa, useita...vaikka jo ensimmäisen jälkeen näit mitä helvettiä se tulee olemaan. SINÄ päätit jäädä suhteeseen väkivaltaisen addiktin kanssa. SINÄ annoit sen juopon hakata sun lapsia. SINÄ katsoit vierestä tyhjin silmin. SINÄ hylkäsit meidät kerta kerran jälkeen ja valitsit meidän sijaan tuon eläimen. SINÄ olet se myrkynkeittäjä, joka soittelee sisarukset ja sukulaiset puhuen pahaa kaikista lapsistasi ja ihan kaikista muistakin niiden selkien takana. SINÄ aiheutat maailmanlopun riidan, joka katkoo kaikkien välit, jos joku uskaltaa kritisoida sun tekemisiä. SINÄ jätit omat haavasi hoitamatta, annoit niiden katkeroittaa sut ja siirsit saman tuskan omiin lapsiisi, vaikka vannoit, ettet ikinä kohtelisi meitä, kuten sun äiti kohteli sua. Petit senkin lupauksen. Olet yhtä kamala ja täysin traumojesi vietävissä.

Ota vastuu omista valinnoistasi ja lakkaa leikkimästä uhria sekä syyttelemästä muita. Kunnes tajuat hankkia apua, minä pysyn etäällä oman mielenterveyteni takia.

Yksikään lapsi ei ole vastuussa omasta lapsuudestaan, mutta vanhemmat ovat vastuussa siitä millaisen lapsuuden ja kodin lapsilleen tarjoavat. Aikuisten lasten ei tarvitse sietää vanhempiensa uhriutumista. Suurin osa äideistä ja isistä on hirviöitä, ja paskat he ovat tehneet parhaansa.

Muuta en tähän sano ( paljon tarinoita olisi) kuin sen, että ne lapset vaikka kirjoittaisivat, mikä on syynä vaikenemiseen. Mikäli syy on vanhemmissa, voisi kyllä kertoa. Mutta vaikeneminen? Miksi ei kerrota? Pelottaa, että lapset tai lapsi on alkanut käyttää päihteitä, sairastunut mt sairauteen. Ei ehkä rohkeutta kertoa.

Ps kaikki syytökset tuntuu kohdistuvan äiteihin, mutta missä on isät, jotka ovat vastuustaan luikerrelleet? Äitit vaan yksin joutuneet pärjäämään.

Matka vanhemmuuteen alkaa lapsen syntyessä, jotkut haluaa oppia, jotkut toistaa itse kokemaansa. Kukaan ei synny isäksi/äidiksi.