Mistä asioista ihmisestä näkee, että hän on kokenut elämässään paljon vastoinkäymisiä?

Vierailija kirjoitti:

Empaattisuus tulee itsellenikin mieleen... 

Tai sitten ei enää tuhlaa empatiaa ellei kyseessä ole rakas ja läheinen, riippumatta siitä miten tuntee ja vaikka kuinka ymmärtäisi mitä kanssaihminen on kulkemassa läpi. Sen olen oppinut etteivät ventovieraiden sanat juurikaan merkitse tai lohduta surun ja vastoinkäymisten hetkellä.

Ymmärtää sen ettei tiettyjä taisteluja tarvitse käydä ja omat voimavarat ensin kuntoon ja vasta sen jälkeen huomio ulospäin.

Keltaisista silmistä

Vierailija kirjoitti:

Mä oon kokenut paljon vastoinkäymisiä perheenjäsenten menettämisiä, sairastumisia, väkivaltaisen parisuhteen, koulukiusaamista, lapsuuden seksuaalista hyväkskäyttöä. Oon ihminen joka ei päästä ihmisiä helposti lähelleen ja tavallaan aina on sellainen pieni suojamuuri ympärillä. 

Minullakin vähän samaa suojamuuria ja vaistoan muiden ihmisten suojamuurit olla tunkeilematta silloin. Olen vaan läsnä hiljaa ja annan pitää suojamuurinsa jos ei halua avautua niistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä miten se minusta näkyy. Minussa on tietynlainen diippi syvyys. Melankolia. Viisaus. Tulee elämänkokemuksesta. Jos lapsena kokee menetyksen, jonka monet vasta 40-50-vuotiaana, niin niin se menee. Lisänä kiusaaminen. En tiedä. Kyllä nuo piirteet kyllä näkyy.

 

Tämä. Kokenut jotain niin järkyttävää mistä monet eivät selviä. Melankolia on ja pysyy.

Höpö höpö. Sitten kun luulee kokeneensa jo pahimman ja nurkan takana odottaakin kolme vielä pahempaa asiaa sitä kyynistyy.

Mikään ei tunnu enää miltään

Niin sitä luulisi. Mä huomasin, että tuli tämmöiselle ronskille äijällekin tippa linssiin, kun katsoin 1883 tv-sarjan viimeiset minuutit, eikä minulla edes ole lapsia.

-winner-

Tv-sarja sai itkemään..🤔

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joillakin näkee silmistä tai olemuksesta. Kasvojen uurteista. Jotkut katkeroituu ja jotkut osaa ottaa elämästä ilon irti, eivätkä välitä pienistä murheista.

Mainittakoon, että minulla on aika tuiman näköinen otsarypistys, koska valoherkät silmät, varsinkin kirkkaassa auringonvalossa, joka saa ihmiset luulemaan, että olen vihainen. Sitten he ovat ihan ihmeissään kun nauran ja olenkin sitten ihan eri ihminen, kun mitä päältäpäin voisi luulla.

-winner-

Vastailet nyt väärään ketjuun

Oppii suhtautumaan asioihin negatiivisella lähestymistavalla. Vaikka jossain asiassa olisi selkeästikin positiivinen odotusarvo, niin lähtökohtaisesti senkin ajattelee menevän vituilleen ennen kuin se on varmasti toteutunut sillä positiivisella tavalla. Opettaa hyvinkin realistiseksi elämässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyynisyys ja sellainen vähäeleisyys. Olisi tietysti kiva jos kovat kokemukset jotenkin jalostaisivat paremmaksi ihmiseksi, mutta harvan ihmisen psyyke niin toimii ja se on ymmärrettävää. 

RIippuu varmaan vähän vastoinkäymisistä. Jotkut vastoinkäymiset ehkä jalostavatkin paremmaksi ja ovat suorastaan opiksi, jotkut taas sitten katkeroittavat ja oopettavat esimerkiksi sen että ihmiset ovat k...päitä, ellei toisin todisteta. Ja mikä kenelle sitten on vastoinkäyminen, joillekin on maailmanloppu kun tekokynsi katkeaa, toiselta menee terveys, työkyky ja omaisuus ja silti siitä noustaan. Tämä teema ei ole musta-valkoinen.

 

Riippuu ihmisen synnynnäisistäkin ominaisuuksista , miten vastoinkäymiset ottaa, mutta joku pieni vastoinkäyminen voi olla viimeinen korsi, mikä katkaisee kamelin selän. Ei sitä tuttavat eivätkä aina paremmatkaan ystävät tiedä ja saattaa siksi näyttää siltä kuin pienet jutut olisivat liikaa.

Mitä tulee katkeruuteen, niin uskon että sen juuret ovat usein jo kaukana lapsuudessa saakka.  Katkeraa ihmistä on haukuttu ,  syyllistetty ja kohdeltu kaltoin. Hän tuntee olevansa yksin muita vastaan. Sellainen ihminen, joka tuntee kelpaavansa eikä ole yksinäinen vaikka tulisikin vastoinkäymisiä, ei menetä uskoaan eikä katkeroidu niin helposti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joillakin näkee silmistä tai olemuksesta. Kasvojen uurteista. Jotkut katkeroituu ja jotkut osaa ottaa elämästä ilon irti, eivätkä välitä pienistä murheista.

Mainittakoon, että minulla on aika tuiman näköinen otsarypistys, koska valoherkät silmät, varsinkin kirkkaassa auringonvalossa, joka saa ihmiset luulemaan, että olen vihainen. Sitten he ovat ihan ihmeissään kun nauran ja olenkin sitten ihan eri ihminen, kun mitä päältäpäin voisi luulla.

-winner-

Vastailet nyt väärään ketjuun

juu juu ja sinä vastailet joka kerta väärään ketjuun, koska ainoa antisi koko maailmalle ja kaikille joka ketjussa on alapeukku.

Iloista joulua sinullekin ;D

-winner-

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä miten se minusta näkyy. Minussa on tietynlainen diippi syvyys. Melankolia. Viisaus. Tulee elämänkokemuksesta. Jos lapsena kokee menetyksen, jonka monet vasta 40-50-vuotiaana, niin niin se menee. Lisänä kiusaaminen. En tiedä. Kyllä nuo piirteet kyllä näkyy.

 

Tämä. Kokenut jotain niin järkyttävää mistä monet eivät selviä. Melankolia on ja pysyy.

Höpö höpö. Sitten kun luulee kokeneensa jo pahimman ja nurkan takana odottaakin kolme vielä pahempaa asiaa sitä kyynistyy.

Mikään ei tunnu enää miltään

Niin sitä luulisi. Mä huomasin, että tuli tämmöiselle ronskille äijällekin tippa linssiin, kun katsoin 1883 tv-sarjan viimeiset minuutit, eikä

Tv-sarja sai itkemään..🤔

Juu, tv-sarja sai tunteet pintaan ja kyseinen sarja oli muutenkin täynnä nimenomaan erittäin hankalia elämäntilanteita ja äkillisiä menetyksiä sen henkilöille, sekä pohdiskelua elämän tarkoituksesta, onko tärkeintä päätepiste, vai matka, joten ihan oikea sarjakin tähän ketjun aiheeseen.

Oletko itse täysin piittaamaton mistään? Kyllä jokaisella pitää olla tunteita, empatiaa ja ymmärrystä - tulevat ne sitten omalle iholle reaalielämässä tai fiktion kautta.

-winner-

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyynisyys ja sellainen vähäeleisyys. Olisi tietysti kiva jos kovat kokemukset jotenkin jalostaisivat paremmaksi ihmiseksi, mutta harvan ihmisen psyyke niin toimii ja se on ymmärrettävää. 

RIippuu varmaan vähän vastoinkäymisistä. Jotkut vastoinkäymiset ehkä jalostavatkin paremmaksi ja ovat suorastaan opiksi, jotkut taas sitten katkeroittavat ja oopettavat esimerkiksi sen että ihmiset ovat k...päitä, ellei toisin todisteta. Ja mikä kenelle sitten on vastoinkäyminen, joillekin on maailmanloppu kun tekokynsi katkeaa, toiselta menee terveys, työkyky ja omaisuus ja silti siitä noustaan. Tämä teema ei ole musta-valkoinen.

 

Riippuu ihmisen synnynnäisistäkin ominaisuuksista , miten vastoinkäymiset ottaa, mutta joku pieni vastoinkäyminen voi olla viimeinen korsi, mikä katkaisee kamelin selän. E

Se, että yritetään muokata kovia kokeneiden auttajaksi tai iloiseksi aspaksi on ehkä se viimeinen korsi. 

Siitä miten usein hän kertoilee samoja juttuja kokemistaan kauheuksista pyytämättä samalla lytäten omat pahat fiiliksesi kun niihinhän ei ole täten mitään oikeutta kun toinen kokenut paljon pahempia.

Vierailija kirjoitti:

Ei mistään. Minua pidetään jostain syystä ihan pumpulissa eläneenä enkä tiedä miksi. Vähän outoa sinänsä näin vammaisen lapsen äitinä ja muutenkin elämän kolhimana yksilönä..

Jos ei pidä suurta ääntä kokemistaan kauheuksista niin sitä se tuppaa tekemään ja ajatellaan ettei tolle mitään oo koskaan tapahtunut.

Vierailija kirjoitti:

Jotkut ovat todella katkeria ja haluavat viedä toisen onnen.

Katkeroituneet ovat yleensä niitä jotka ovat tehneet itselleen mielestään rankan päihde-, vankilakierre ja hyväksikäyttöelämän.