Kavereiden väheneminen aikuisiällä, yleinenkin ilmiö?

Ja siihen, että elämäntilanteet muuttuvat. Enää ei ole yhteistä, mitä joskus oli.

No, jos yhteistä ei alun alkaenkaan ole ollut kuin sama asuinlähiö ja koululuokka joiden johdosta tuttavuutta on pidetty vanhasta muistista niin jossain kohtaa sitä voi toinen osapuoli havahtua että mitä hittiä tuo toinenhan on ihan idiootti! Niin mitä sitä sitten enää jatkamaan.

Kaverit alkoivat vähenemään, kun muuttivat eri paikkakunnille, löysivät naiset ja osa sai lapsia. Kaikki noista kolmesta syystä yhdessä tai erikseen johtavat yleensä kaverin katoamiseen.

Vierailija kirjoitti:

Varmaan nuorempana mentiin ja tehtiin puolison etsimisen vuoksi. 

Kun puoliso on löytynyt ja tilanne vakiintunut, edellä mainittu tarve poistuu. 

Lisäksi ihmiset haluaa olla sen puolison kanssa ja jos on lapsia, niin niiden. 

Joo, miehet yleensä nuorena kokoontuvat ottaa pohjia jonkun kaverin luokse ja sitten baariin naisia iskemään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan nuorempana mentiin ja tehtiin puolison etsimisen vuoksi. 

Kun puoliso on löytynyt ja tilanne vakiintunut, edellä mainittu tarve poistuu. 

Lisäksi ihmiset haluaa olla sen puolison kanssa ja jos on lapsia, niin niiden. 

 

Joo, miehet yleensä nuorena kokoontuvat ottaa pohjia jonkun kaverin luokse ja sitten baariin naisia iskemään.

Ei enää. Nykyään kokoonnutaan pelaamaan Änäriä ja aamulla nukkumaan.

Vierailija kirjoitti:

Se myös, että ainakin näin 30-40 v alkaa ärsyyntymään herkemmin ihmisten piirteistä ja sietää vähemmän. Itse olen pikkuhiljaa lopettanut yhteydenpidon pariin kaveriin, jotka olivat vain todella rasittavia. Olen varmasti itsekin mutta sen parempi kaikille, ettei väkisin tarvitse nähdä.

Kun viettää paljon aikaa netissä ja yksin, niin käy juuri noin.

Jep. Osan kanssa se yhdistävä tekijä hälventynyt ja elämäntilanteet (ja -valinnat) vieneet eri suuntaan. Samoin ei vaan jaksa vapaalla samalla tavalla mennä ja tulla mitä joskus nuorempana, mielummin on kotona.

Ilmiö johtaa yksinäisyyden lisääntymiseen. Ne jotka eivät ole löytäneet puolisoa, jonka kanssa perustaa perhe jäävät todella yksin sitten kun omat vanhemmatkin nukkuvat pois. Kaverit tulevat erojen myötä hetkeksi takaisin, mutta pariutuvat nopeasti ja häipyvät jälleen. 

Joo, nyt on erikoista ajatella itseäni parikymppisenä: En välttämättä edes laskenut varsinaisesti kavereikseni tyyliin samassa asuntolassa asuvia tyyppejä, joiden kanssa hengasin keskimäärin 3-4 iltaa viikossa ja jaettiin avoimesti tuntojamme ja myös harrastettiin ja touhuttiin yhdessä. Tuontyyppisiä hengailukaverituttavuuksia mulla oli varmaan joku 10+, lisäksi vielä varsinaiset ystäväni... Nykyään on äkkiä laskettuna ehkä joku 6-8 ystävää, joista kutakin näen varmaan alle kymmenen kertaa vuodessa paitsi yhtä, jonka kanssa sattuu olemaan sama harrastusporukka. Mutta parikymppisenä ne kaverit oli mulle emotionaalisesti samassa roolissa kuin puolisoni nyt. Luonnollista kehitystä, ja sekä entinen että nykyinen elämäntilanne oli omalla tavallaan kivoja. 

Ei ihme, että yksinäisyys lisääntyy, kun lukee näitäkin kommentteja.

Jos ei yhtään viitsi satsata ihmissuhteisiin, niin turha sitten vanhempana valittaa siitä yksinäisyydestä. Perhe (tai lapset) ei välttämättä koko elämää asu lähellä, joten suosittelen panostamaan myös muihin ihmissuhteisiin.

Väheneehän ne, mutta laatu paranee. Nuorena oli koulukvarit ja kahden eri joukkueljin joukkuekaverit ja vielä yhden muun harrastuksen kaverit, serkut sun muut. varmaan toistasataa ihmistä. Nyt viiskymppisenä mulla on viisi kaveria, joihin pidän säännöllisesti yhteyttä. Mutta nämä onkin sitten tosi ystäviä.

Vierailija kirjoitti:

Ei ihme, että yksinäisyys lisääntyy, kun lukee näitäkin kommentteja.

Jos ei yhtään viitsi satsata ihmissuhteisiin, niin turha sitten vanhempana valittaa siitä yksinäisyydestä. Perhe (tai lapset) ei välttämättä koko elämää asu lähellä, joten suosittelen panostamaan myös muihin ihmissuhteisiin.

Kyllä varmasti kannattaakin panostaa mutta tuskin niihin ihmisiin, joiden kanssa ei ole mitään yhteistä tai jotka ottavat hermon päälle nykyään. Se onkin eri asia löytyykö niitä samanhenkisiä sitten niin helposti edes.

Minulla ei oo koskaan ollutkaan sydänystävää tai läheisiä ellei siskojani lasketa.

Tutustun helposti ihmisiin, juttelen, olen mukava ja ihan kivan näköinen "aikuinen naapurintyttö"- mutta siihen se sitten jääkin. Kukaan ei ikinä kysy lähtisinkö lenkkiseuraksi, kahville tai leffaan. Miespuolisten kanssakin rupattelu sujuu mutta monet heistä erehtyvät luulemaan ystävällisyyttäni flirtiksi.

Minulla on siis paljon tuttuja ja kavereita mutta ei oikeastaan ketään oikein erityisen hyvää ystävää, jollaista joskus kaipaisin. Minusta sukupuolella ei ole väliä ystävyyssuhteissa.

Riippuu paljon ihmisestä. Itse olen neljänkympin nurkilla eikä kaverien määrä ole varsinaisesti vähentynyt. Tokikaan kaikki eivät ole enää samoja kuin parikymppisenä. Kaupunkilaissinkkuna kaverit ovat vähän kuin perhettä, ne läheisimmät ainakin.

On outoa että osalla on huono kommunikaatio, mykkiä. Heillä tuntuu aika menevän omaan perheeseen ja lapsuuden perheeseen, työhön, omat piirit, vapaa-ajalla muuta. Eivät oikein hahmota että sinkulle voi vastata kunnolla takaisin, eikä niin että sinkku vain kirjoittaa kuulumisensa. Sitten katkeaa yhteys jos on noin epämääräistä. Ehkä ollaan liian erilaisia. Jos ei ole koskaan mitään sanottavaa, ei kai siinä sitten mitään. Moni käyttäytyy autistisesti. Ehkä muualta löytyy kommunikoivaa tai sopivaa seuraa, joskus.

No kun ne vanhat kaverit juorusivat minusta, niin kun muutin lopetin yhteydenpidon. En jaksa murehtia, menneet on menneitä ja kohti uusia pettymyksiä. Eipä ole enään yhtään kaveria tai ystävää, mutta eipä niitä tarvitsekkaan mieltään pahoittamaan.

Todellakin on huomattu. Yhteydenpito lakkaa ja toisella on vain se oma elämänsä. Eipä sitä itsekään jaksa siinä kohtaa tuulimyllyjä vastaan taistella. Sitten joskus aniharvoin yhtäkkiä otetaankin yhteyttä ja todetaan, että pitäisikö nähdä? Sitäkin näkemistä suunnittelee siten, että perkaa menojaan ja yrittää kaivaa niistä niin tärkeistä aikatauluistaan jonkun kolon. Olen antanut olla. Ei minua hänen elämänsä enää aidostikaan kiinnosta. Jos 1,5 vuodessa nähdään tunnin verran, niin se on sama, vaikka tuo ihminen ei elämässäni enää millään tasolla olekaan. Minä en itse edes halua nähdä, koska ei minua kiinnosta tuollaiselle puhua elämästäni, jolle yli vuosi sitten tapahtuneet ikivanhat jutut tulevat sitten uusina asioina.

Mulla on monta FB-frendiä.

Kyllä vähenevät heti kolmenkympin jälkeen.

Ei taida olla ap selvillä siitä, miten elämä ja vapaa-aika vanhetessa muuttuu.

Nuorena (joillain) oli haaskattavaksi asti aikaa "kaverien" kanssa luuhaamiseen, kun toiset keskittyivät opiskeluun. 

Aikuistuessa elämä täyttyy tekemisellä ja,velvolliduuksilla omaa perhettä,  työnantajaa ja yhteiskuntaa kohtaan. Luuhailu random pakotettujen luokkakaverien kanssa ei jaksa kiinnostaa.

Etkö ole töissä, ap? Ei ole parisuhdetta eikä lapsia? Korttelikapakassa on kaltaisiasi, mene sinne avautumaan kun on joutilasta aikaa.