Kavereiden väheneminen aikuisiällä, yleinenkin ilmiö?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se myös, että ainakin näin 30-40 v alkaa ärsyyntymään herkemmin ihmisten piirteistä ja sietää vähemmän. Itse olen pikkuhiljaa lopettanut yhteydenpidon pariin kaveriin, jotka olivat vain todella rasittavia. Olen varmasti itsekin mutta sen parempi kaikille, ettei väkisin tarvitse nähdä.

Kun viettää paljon aikaa netissä ja yksin, niin käy juuri noin.

Nykyään somen virtuaaliystävät ja virtuaalitykkäykset korvaavat IRL ystävät. Jossain vaiheessa ihmiset havahtuvat siihen etteivät ole muutamaan kuukauteen tavanneet ainuttakaan ystävää. Ja sitten onkin jo vaikea ehdottaa livetapaamista kun aikaa on kulunut niin paljon.

Olen itse perheellinen ja työelämässä, joten onhan minullakin kaikkea. Kyllä joku rako aina löytyy kahvitella ja nähdä kavereita. Kaikilla on vaan aina niin kiire ettei oikeasti mikään ikinä onnistu. Olen sanonut, että ilmoittele sitten kun sulla ei ole niin kiire, mulla kyllä on aikaa ja olisi kiva nähdä. Niin sitten ei kuulu mitään.

Yksi pitkäaikainen (entinen) kaverini käytti ihmisiä hyväksi kaverisuhteissa. Kuulemma aina ajautuu näkemään heitä keiden kanssa on sama elämäntilanne. Eli jos itse olin sinkku ja hän seurusteli, ei kuulunut mitään ja ei ikinä ehtinyt näkemään. Sitten kun oltiin hetken molemmat sinkkuja niin pyysi seuraa baariin tai seuraksi johonkin keikalle ettei tarvinnut yksin mennä, ei ollut yhtään kiinnostunut kuulemaan mitä mulle kuuluu tai kysynyt mitään. Aina kun nähtiin niin ilmeni siinä että oli joku syy miksi pyysi esimerkiksi kahville tai yksille. Oli joku luppoaika kulutettavaksi tai halusi ottaa pari ennen treffejä jne loputtomiin. Alkoi ärsyttämään, että aina oli joku oma lehmä ojassa kun nähtiin, etten enää jaksanut nähdä. Oli todella ärsyttävää varata aikaa ja matkata jonnekin ja huomata että olet seuraneitinä ja "koristeena" hetken ennen kuin on parempaa tekemistä.

Vierailija kirjoitti:

50+ ei dnää jaksa feikkekä ihmisiä. Tai silloin tajuaa, että toisilla on vaan joku avatar täällä. Eivät ole aidosti yhteydessä toisiin ihmisiin, moni yrittää vain hyötyä muista. Pinta pelkkää esitystä. 

En valita yksinäisyyttä vaikka pääosin kaikki kaverisuhteet loppuneet. Olen mieluummin yksin kuin hyväksikäytettävä tai juoruilun aihe.

Olisko sinulla nyt lääkärillä käynnin paikka.

Vierailija kirjoitti:

Kun lopetin alkoholinkäytön niin kaikki kaverini kaikkosivat eikä uusia ole tullut tilalle. 

Täällä sama, en jaksa enää katsella muiden ryyppäämästä, olen mielummin yksin.

Vierailija kirjoitti:

Olen itse perheellinen ja työelämässä, joten onhan minullakin kaikkea. Kyllä joku rako aina löytyy kahvitella ja nähdä kavereita. Kaikilla on vaan aina niin kiire ettei oikeasti mikään ikinä onnistu. Olen sanonut, että ilmoittele sitten kun sulla ei ole niin kiire, mulla kyllä on aikaa ja olisi kiva nähdä. Niin sitten ei kuulu mitään.

Yksi pitkäaikainen (entinen) kaverini käytti ihmisiä hyväksi kaverisuhteissa. Kuulemma aina ajautuu näkemään heitä keiden kanssa on sama elämäntilanne. Eli jos itse olin sinkku ja hän seurusteli, ei kuulunut mitään ja ei ikinä ehtinyt näkemään. Sitten kun oltiin hetken molemmat sinkkuja niin pyysi seuraa baariin tai seuraksi johonkin keikalle ettei tarvinnut yksin mennä, ei ollut yhtään kiinnostunut kuulemaan mitä mulle kuuluu tai kysynyt mitään. Aina kun nähtiin niin ilmeni siinä että oli joku syy miksi pyysi esimerkiksi kahville tai yksille. Oli joku luppoaika kulutettavaksi tai halusi ottaa pari e

Mitä ihmeen hyväksikäyttöä tämä nyt muka on? Pysyn jatkossakin erossa kaikista ihmissuhteista, kun ne on aina täynnä kaikkea kummallista ja loukkaannutaan ihme asioista.

Minusta on aivan luonnollista, että ystävyyssuhteet muuttuvat elämän varrella. Jotkut ihmiset säilyvät mukana matkassa ja osan kanssa yhteys vain katkeaa, kun elämäntilanteet muuttuvat ja elämä vie eri suuntiin. Ilo on ollut saada uusiakin ystäviä aikuisiällä. 

Suurinta osaa nuoruuden ystävistä tulee tavattua todella harvoin. Rehellisesti sanottua osan kanssa ollaan tänä päivänä aivan eri aaltopituudella kuin 30 vuotta sitten, joten en osaisi kuvitella heidän kanssaan enää samanlaista ystävyyttä kuin joskus aikanaan. Siitä huolimatta mukava tavata heitä kaikkia.

 

Parisuhde ja lapset on pilanneet monta ihmistä. Muistan kun pelasin pubgia yhden kaverin kanssa illat ja viikonloppuna öisin. Nyt en kuule kaverista välttämättä 3-4 viikkoon mitään.

Ainakin itse kun muutin 19-vuotiaana toiselle paikkakunnalle opiskelemaan, en tuntenut etukäteen ketään. Ei ollut parisuhdetta, ei työrä, ei vielä harrastuksiakaan uudessa kaupungissa. Joten hengailin vaan kaikkien uusien opiskelukaverien ja tuttavien kanssa päivät pitkät. Luennoilla, kirjastolla ja bileissä, jumpassa, harrastuksissa, joita sitten alkoi olla. Oli tosi paljon aikaa uusille tuttavuuksille ja hengasin mieluummin joittenkin puolituttujen kanssa kuin yksi kämpillä. Silloin oli myös aikaa vanhoille lukiokavereille ja aikaa käydä paljon kotipaikkakunnalla. Kunhan opinnot etenivät, ei paljon muuta vastuuta ollut mistään.

Nyt reilu 10 vuotta myöhemmin on parisuhde, kohta lapsi, työ, harrastukset ja aikaa vievät luottamustehtävät, omakotitalo, auto ja muuta tavallista joka ei kuulunut arkeen 20 vuotiaana. Koska aikaa menee paljon kaikkeen muuhun niin sitä omaa aikaa arvostaa myös tosi paljon ja ei enää jaksa, ehdi tai kiinnosta vapaa-ajalla hengailla kenen tahansa kaverin kanssa. Joku normaali tiistai oli aiemmin se että mentiin opintojen jälkeen pubiin kaljalle kavereiden kanssa. Nyt menen töiden jälkeen monen tunnin kokoukseen, jonka esityslista on käytävä huolella edellisinä päivinä läpi, näin esimerkiksi. Erilaiset asiat on tärkeitä nykyään. Ystävät ovat edelleen tärkeitä, mutta panostan laatuun, en määrään ja mieluummin vahvistan entisestään niitä hyvin toimivia suhteita kuin pyrin hengailemaan mahdollisimman monen kaverin ja tuttavan kanssa ja puolipakolla ylläpidän jotain vanhoja opiskeluaikaisia kaveruussuhteita, jotka olivat aikanaan ihan kiva juttu, mutta jotka saavatkin jäädä sinne menneisyyteen. Ja varsinkin ne, joiden kanssa ajanvietto oli lähinnä alkoholilla maustettua, niin en juurikaan sellaista enää harrasta. 

Vierailija kirjoitti:

Parisuhde ja lapset on pilanneet monta ihmistä. Muistan kun pelasin pubgia yhden kaverin kanssa illat ja viikonloppuna öisin. Nyt en kuule kaverista välttämättä 3-4 viikkoon mitään.

Kumman elämän tapa sinusta on normaalimpaa? Parisuhde ja lapset vai pelaaminen yökaudet vuosikymmenestä toiseen....?

Vierailija kirjoitti:

Ei taida olla ap selvillä siitä, miten elämä ja vapaa-aika vanhetessa muuttuu.

Nuorena (joillain) oli haaskattavaksi asti aikaa "kaverien" kanssa luuhaamiseen, kun toiset keskittyivät opiskeluun. 

Aikuistuessa elämä täyttyy tekemisellä ja,velvolliduuksilla omaa perhettä,  työnantajaa ja yhteiskuntaa kohtaan. Luuhailu random pakotettujen luokkakaverien kanssa ei jaksa kiinnostaa.

Etkö ole töissä, ap? Ei ole parisuhdetta eikä lapsia? Korttelikapakassa on kaltaisiasi, mene sinne avautumaan kun on joutilasta aikaa.

Ap tässä. Aika rajuja oletuksia. Itsehän olen ihan töissä ja elän kaikin puolin aika normaalia elämää, mutta miksei tätä asiaa voi pohtia siitäkin käsin? Sinun elämänarvosi vaikuttavat kyllä niin kylmiltä, ettei sinullakaan sitten aikaa taida liiemmin olla kuin sille työlle ja muille velvollisuuksille. Vihaiseksihan se tekee.

Niinkuin moni jo todennutkin, iän myötä aikaa alkaa mennä kaikenlaiseen muuhun kuin kavereiden kanssa hengailuun. Ja elämään tulee myös uusia ihmisiä. Ihmiset myös muuttuvat eivätkä aina samaan suuntaan. Ei kiinnostakaan enää samat asiat. Toinen tykkää harrastaa jotain liikunnallista ja toinen taas kulttuuria. Ei ole enää asioita, joita mentäisiin yhdessä tekemään. Myös puheenaiheet muuttuvat ja jos ei ole enää molempia kiinnostavia aiheita, ei ole oikein mitään juteltavaakaan enää. Aletaan viettää enemmän aikaa niiden kanssa, joilla on samanlaiset kiinnostuksen kohteet.  Lisäksi ihmiset muuttavat ja kun välimatka pitenee, yhä harvemmin tulee enää tavattua. Jos tunnin kahvitteluun kaverin luona menee 3 tuntia matkoihin, niin tunnin kahvittelua varten pitää löytyä 4 tuntia aikaa. Siis puolen työpäivän verran. 

Olen itse melkin 30 ja alkanut huomaamaan tämän. Osa on alkanut hankkia pikku hiljaa lapsia. Kaikki ovat vähintään parisuhteissa. Itse sinkku, minulla ei ole perhettä, ei sukulaisia, ja tulipa vielä paha fyysinen sairastuminen tässä (=en pysty enää menemään aina muiden luokse kylään/ravintoloihin yms). Jos apteekkia ei lasketa, en puhu viikkoihin välttämättä mitään. Jonkin verran viestittelen vielä, 90% itse aloitan. Kaverit puhuvat myös että pitääpä tulla käymään, mutta eivät koskaan tule... Lisäksi heidän kanssaan pitäisi sopia tapaamiset 2-3 viikkoa ennen, mutta en tiedä mikä olo on silloin, en tiedä mikä olo on edes tunnin päästä. Minulla oli todella paljon ystäviä ja kavereita, nyt näen toista ihmistä ehkä kerran kuukaudessa. Päivien sosialisointi on siis keskustelupalstoja ja YouTuben tuijottamista. Ahdistaa. 

Itse olen työpäivän jälkeen niin väsynyt, etten jaksa nähdä ketään. Tämä on kamalaa mutta minkäs teet. 

        jees ihmiset on pinnallisia eikä arvosta oikeasti elämää

Vierailija kirjoitti:

        jees ihmiset on pinnallisia eikä arvosta oikeasti elämää

Kyllä sitä varmasti arvostaa mutta jos työn ja perheen kaltaiset kuitenkin pakolliset velvollisuudet tekevät niin uupuneeksi, ettei jaksa keskittyä oikeasti mielihyvää tuoviin asioihin, niin onko toisaalta vaihtoehtoja? Toki sekin on valinta kuinka uuvuttavan työn esim valitsee mutta oli työ mikä hyvänsä perus työpäivä on niin pitkä aika, ettei aikaa jää edes muulle jos haluaa mennä ajoissa nukkumaankin. Tämä on raju yhteiskunta.