Kertokaahan pitkästä suhteesta eronneet.

Pahin vaihe itse asiassa alkoi vasta noin puoli vuotta eron jälkeen ja kesti vuoden. Sen jälkeen alkoi selkeästi helpottamaan. Eli n. 1,5 vuotta. Luin paljon erokirjallisuutta ja selfhelppiä, vietin paljon aikaa yksin ja ennen kaikkea opettelin nauttimaan yksinolosta ja siitä että voi vihdoin tehdä ihan mitä huvittaa ja milloin huvittaa. Yritin tarkoituksella rikkoa vanhoja rutiineja, muutin uuteen paikkaan ynms.

Varmasti olisin päässyt näennäisesti eteenpäin nopeamminkin jos olisin alkanut heti seurustelemaan jonkun uuden kanssa, mutta en kokenut sitä omalta kannaltani järkeväksi, etten siirrä vanhan suhteen ongelmia uuteen.

Virhe jonka tein, oli se että "stalkkasin" exää pitkään somessa eron jälkeen, eli aiheutin itselleni turhaan mielipahaa kun näin hänen uutta elämää samalla kun tuntui että oma elämäni on ihan palasina.

Olin 20 vuotta suhteessa, josta viimeiset kaksi vuotta meni huonosti. Tein erotyötä mielessä sen parin vuoden ajan. Eron hetkellä olin valmis. Eropäätös oli selvä eikä muuta mahdollisuutta ollut. Siitä eteen päin vain. Halusin exästä eroon tosissani. 

Eroja voi olla monta syytä .Tässä kuoleman weotti pitkän pari suhteen:Käymällä haudalla useammin.Aika kultaa nekin haavat ja harvemmin enää kukitan hautakumpua rakkaani.

19v liitossa, tein eroa henkisesti jo monta vuotta ja loppuaikaa varjosti pettäminen ja väkivalta. Silti meni vuosi ennen kuin pääsin erosta yli, vaikka olin lähtevä osapuoli; olihan mies lasteni isä ja elämäni siihen asti suurin rakkauteni.

Erosta nyt reilu 5v ja ollaan käsitelty ero kahdestaan läpi, muutamaankin otteeseen ja on pyydetty ja annettu anteeksi puolin ja toisin. Olemme nykyään hyvissä väleissä ja ex on jo uusissa naimisissa. Oikeastaan joskus ajattelen haikeudella naimisissa oloaikaa ja oikeastaan sitä, kun oli ehjä perhe. Miehen perään en siis haikaile, lähinnä sitä, että lapset olivat pieniä ja oli niin hyviä aikoja ja jopa vuosia. Onneksi niitäkin siis oli 

Ero oli parasta parhautta mulle. Siitä alkoi onnellinen elämä vihdoin.

Ylipääsemisessä piti tunnistaa kaksi eri prosessia

1) eroaminen toisesta ihmisestä ja sen hyväksyminen, ettette tule enää koskaan olemaan yhdessä

2) yksin elämisen opettelu

Omalla kohdallani tuo kohta 1 ei tuottanut mitään vaikeuksia, koska rakkaus oli jo kuollut. Minua ei haitannut, että hän löysi uuden kumppanin, evätkä meidän kohtaamiset (yhteinen lapsi) tuota haikeutta tai muuta ikävää fiilistä.

Paljon suurempi haaste oli keksiä oma elämä. Se piti oikeastaan luoda tyhjästä koska olin luonut koko identiteettini perheenäitiyden pohjalle enkä ollut koskaan edes harrastanut mitään. Siitä sitten pikkuhiljaa lähdin keksimään elämälleni jotain merkitystä ja joka kuukausi huomaan että olo on vahvempi. Vielä en ole saanut kaikkia palasia loksahtelemaan paikoilleen, mutta parin vuoden päästä ehkä. 

Ajatus siitä, että tulevaisuudessa minulla on mahdollisuus saada paljon parempi suhde ja että, yksinkin on parempi kuin huonossa suhteessa.

Kun lopulta ymmärsin miten syvällisesti olin tottunut ja sopeutunut asioihin, joihin ei pitäisi tottua eikä sopeutua, se tuntui kuin olisi kivitalo olisi nostettu niskasta. Onneksi päätti etsiä onneaan muualta ja paremmasta seurasta :D

20 vuotta, pahin vaihe kesti 1,5 vuotta. Sen jälkeen alkoi hidas ylämäki. Kyllä 2-3 vuodessa oli yli, mutta Vielä viiden vuodenkin jälkeen tuli suru siitä, ettei lapset saaneet kasvaa ydinperheessä.

kirjoitin päiväkirjaa ja luin kaikki selfhelp-kirjat ja tein tunnollisesti kaikki tehtävät niissä.

Ero oli suuri helpotus, ja koska elämä parani välittömästi, ei ole ollut mitään selviämisvaikeuksia. Vaikea aika oli ennen eroa, mutta siitä asti kun mies lopulta kaikkien uhkailujensa jälkeen lähti, meillä on lasten kanssa ollut rauhallista, ystävällistä, hellää yhdessäoloa, rahat ovat riittäneet ja koulut ovat menneet hyvin. Työssä käynti on ollut hyvä asia mutta työpaikka ei ole ollut enää pakopaikka. 

kyllä siinä useampi vuosi menee, toki ei tarkoita että kaikki olisi tasaista tuskaa. Ekat puoli vuotta kannattaa olla tarkkana ettei ala havittelemaan jotakin maagista yhteenpaluuta. N. 5 vuoden jälkeen ei enää juurikaan tule näitä se prklen paskiainen fiiliksiä, ne kyllä väheni vuosi vuodelta jo ennen sitä. Itse lähdin, pitkään jatkunut henkisesti ja taloudellisesti väkivaltainen suhde.

Olen eronnut kaksi kertaa. Ensimmäisestä olin nopeasti yli, koska suhde oli onneton, vaikeakin, ja olin työstänyt eroa mielessäni jo kaksi vuotta ennen kuin lopulta lähdin. Toinen ero oli vaikeampi, koska en itse halunnut sitä. Siitä on nyt jo kohta 5 vuotta, eroseminaari ja terapia käytynä, paaaaljon selfhelppiä luettuna/kuunnteltuna ja tinderöintiä ja uutta suhdettakin olen ehtinyt kokeilla. Silti en ole kokonaan päässyt yli, vaan ajoittain kaipaan exää ja hyviä aikoja yhdessä. Sattuu vieläkin hiukan ajatella, etteivät ne merkinneetkään hänelle niin paljon kuin minulle.