Neljänkympin kriisi

Täytin vasta 40 ja ehdin jollekin kaverille sanoa, että olo tuntuu onnelliselta eikä mitään kriisiä ole. Varmaan neljä päivää tuon jälkeen alkoi aivan yhtäkkiä ihan jäätävä kriisi, joka tunkee mieleen kuin vuoksi! Ei voi kuin ihmetellä tätä ihmismieltä... :) 

Kyseenalaistan tällä hetkellä ihan kaiken, ihan kaikki tekemäni valinnat tuntuvat vääriltä. Päässä pyörii olisi-pitänyt -puhe ja katkeruuden tunteet kolisevat niin lujaa, että sydämeen sattuu. Ohimenevää tiedän kyllä :) 

Oma ammatti tuntuu tylsältä, oma parisuhde on alkanut yhtäkkiä ahdistaa, tunnen itseni täysin epäonnistujaksi vaikka järki sanoo, että missään nimessä näin ei ole. 

Veikkaan, että kriisiin johtuu osittain elämättä jääneestä elämästä. Kärsin nimittäin 15-35 -vuotiaana nuoruusvuoteni sellaisesta mielenterveyshäiriöstä kuin BDD. Vaikka elin aktiivista elämää, harteilla oli jatkuvasti maan ydintä painavampi häpeän ja itseinhon viitta. En päässyt täysillä nauttimaan nuoruudesta, koska häpesin ja inhosin niin valtavasti itseäni. Häpeä ja itseinho ohjasi ja rajoitti jokaista askeltani ja jokaista päivääni. Pääsin tuosta mielenterveyshäiriöstä eroon vasta 35-vuotiaana, mutta parempi myöhään kuin ei ollenkaan!

Nyt kun katson vanhoja valokuvia, mietin kuinka synkissä vesissä uinkaan ja kuinka viehättävä nuori nainen olin, vaikka näin itseni hirviönä. Olin niin sitkeä ja sisukas. Taistelin aina valoon, vaikka häpeä meinasi viedä hengen.

On järkyttävää, miten käsittelemätön häpeä voi pitää otteessaan. Toivottavasti kukaan muu ei joudu vastaavan mielenterveyshäiriön kitaan. Onneksi mun matkalle osui useita ammattilaisia, jotka kukin vuorollaan kuuntelivat. Erityisesti mieleen on jäänyt eräs ihana psykiatri nainen, joka jämäkästi ohjasi mut lapsuuden häpeäkokemusten läpi. 

Hyväksyn sen, että lapset jäivät saamatta.  Hyväksyn se, että elämäni meni näin. Uskon, että elämä kantaa. Selviän tästä kriisistä :)