Mies usein kun lapsen kanssa pitäisi harrastaa "ei hänen nuoruudessa vanhemmat osallistuneet"

Vierailija kirjoitti:

Miehesi on oikeassa, eikä ole ainoa joiden vanhemmat ei ole osallistuneet lasten harrastuksiin kuin lähinnä maksajina. Anna siis miehesi tehdä isyyttään omalla ja hänelle parhaalla tavalla.

Ei tuollaisella ajatusmaailmalla varustettu ihminen ansaitse olla vanhempi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse kyl osallistuisin oman jaksamisen ja aikataulujen mukaan. Jatkuvasti ja kaikessa ei ole minusta hyväkään olla mukana, koska lasten on myös tärkeää saada tehdä asioita itsenaisesti, mutta totta kai kun lapsia hankkii niin niiden kanssa kuuluu myös olla ja viettää aikaa.

En ole oman faijan kanssa läheinen osaksi juuri siitä syystä että hän ei omien alakouluaikojeni jälkeen enää tehnyt kanssani mitään, joten etäännyimme sitten pikku hiljaa. Siihen saakka käytiin edes silloin tällöin yhdessä hiihtämässä, ja ne on varmaan parhaita muistoja isästä.

Onpa surullinen tarina. Tuossakaan isä ei taida tajuta mitä menetti. 

Sama minullakin. Tosin en muista isästä juuri mitään hyvää tai että olisi mitään tehnyt aidosti minun kanssani. Olin tyytyväinen silloin, kun ei ollut kännissä tai huutoraivonnut käsittämättömistä asioista. 

Meidän lapsuudenperheessä ei tehty mitään perheen kanssa yhdessä, ei edes yhteisiä ruokailuhetkiä. Meitä lapsia kyllä vietiin harrastuksiin ja ostettiin esim. videokasetteja ja pelejä että viihdyttäisiin keskenämme. Vanhemmat tuntuivat tekevän kaikkensa ettei tarvitse tehdä meidän kanssa mitään. En oppinut kotoa mitään ruuanlaitto- tai siivoustaitoja. Läksyjen tekoa ei vahdittu, ei katsottu että vaatteita on riittävästi oikeanlaisia. Jos minua ei oltaisi viety harrastuksiin, olisin vaan lihonut yksin kotona (asuttiin maalla missä auto välttämätön harrastuksiin mentäessä). Vanhempani eivät koskaan kutsuneet ketään kylään ja vierailimme ainoastaan mummolassa ja serkuilla.

Sanomattakin selvää että itsetuntoni oli teini-ikäisenä umpisurkea. Itsetuntoni perustui lähinnä hyvään koulumenestykseen, mitään en osannut koulun ulkopuolella. Sain sentään visa electronin jolla ostaa itselleni vaatteita eikä tarvinnut mennä liikuntatunneille jossain kuviokalsareissa niin kuin alakoulussa.

Omalla lapsella on vaatteet mintissä ja olen innolla viemässä harrastuksiin. Koen että tärkeintä mitä voin antaa on läsnäolo ja taitojen opettaminen sekä osallistaminen ikäistensä joukkoon.

Miehelläni on ollut melko samanlainen lapsuus kuin minulla, erona se ettei häntä viety harrastuksiin vaan istui kotona tietokoneen äärellä. Hänellä on huono itsetunto oman kehonsa kanssa, liikuntataidot ovat surkeat. Tämän takia olen varautunut viemään kaikkia lapsia vaikka itse hiihtämään, onneksi mies on tullut peesissäni mukana niin varmaan tulee lastenkin kanssa. 

Miehiä ei yleisesti ottaen kiinnosta niin kovasti muiden hyvinvointi eivätkä he lähtökohtaisesti ajattele miten voivat olla muille avuksi. Kyllä kun muistuttaa asiasta tarpeeksi usein ja keskustelee miten on helpompaa opastaa hiihtämään kuin auttaa teini-ikäistä itsemurha-ajatusten kanssa.

Itseppä miehen valitsit. Olisi ollut monta sellaista miestä jotka olisivat halunneet isäksi ja olla isänä lapsilleen.

Minkä ikäinen tämä lapsi on? Eikö lapsella ole omia kavereita? Itse kävin lasten kanssa alakoulun alaluokilla luistelemassa yms harrastelemassa, mutta kyllä sen jälkeen lapset ovat käyneet kavereiden kanssa. Toki touhuttiin kotona muuten kaikkea yhdessä, leivottiin pipareita ja käytiin matkoilla/retkillä, mutta ei vanhempien tarvitse koko ajan lasten kanssa aikaa viettää. Lapsi kasvaa riippuvaiseksi vanhemmista ja olette kontrolloimassa lasta jatkuvasti. Olen kyllä vähän samaa mieltä miehesi kanssa siitä, että ei lapsen kanssa tarvitse nyt joka paikkaan mennä.

Musta oli ihan parasta "harrastaa2lasten kanssa, näki muitakin ihmisiä.

Ei isän ole pakko. Hyvä kun sanoo jos ei kykene, jaksa tai halua. Jos tökkii tai on joku syy. Ihan hyvin lapsi itsekseen voi tehdä monia asioita, ainakin isona lapsena tai äiti varmistelee. Ehkä isä puuhaa pihassa ja sisällä?

Asiaa kannattaa tosiaan miettiä siltäkin kannalta miltä asia tuntuu siitä lapsesta ja ei vain nyt vaan vuosikymmenenkin päästä. Minun vanhempani eivät ehkä olleet kaikessa mitenkään täydellisiä mutta mm. harrastuksiin kuskasivat ja olen siitä kiitollinen vielä nyt nelikymppisenäkin. Isäni veti minua pienenä talvisin usein pulkassa ympäri asuinaluetta koska tykkäsin siitä ja hän ehkä samalla sai kävelylenkin kätevästi tehtyä. Nämä ovat yhä vieläkin parhaimpia muistoja mitä minulla on lapsuudestani. Harva ehkä ymmärtää sen alle kouluikäisensä kohdalla, että joku pulkassavetokin voi olla yhtenä kantavana voimana elämässä todella pitkälle aikuisuuteen, ehkä jopa lopuksi elämää.