Miksi vedän itsetuhoisia miehiä puoleeni?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitenköhän ap erohaluista yleensä kertoo? Tiputtaako pommin pöytään kun mies on ensin luopunut kaikesta vanhasta ap:n vuoksi? Vai vaihtaako ap miestä lennosta? Silloin voi tosiaan olla mieli aika mustana.

Kannattaa miettiä sitä omaa käytöstä jos kolme samanlaista tapausta osunut omalle kohdalle.

 

Kerron nätisti ja ystävällisesti, ja näitä on edeltänyt aina aiempi keskustelu tai useira keskusteluja siitä että olen tuonut esiin suhteen epäkohtia. En ole draamailija, enkä syyttele toista, ja esitän asiani ystävällisesti. En todellakaan tiedä miten asiat voisi enää yhtään kauniimmin esittää, ja trust me, kaiken kokemani jälkeen olen kyllä hionut ulosantini niin huippuunsa, kuin mahdollista, etten vain loukkaisi ketään.

Ja en todellakaan ole vaihtanut miehiä lennosta. 

Viimeisimmällekin kerroin, että haluan ja tarvitsen nyt

Sinkut naiset elävät syystäkin pidempään ja terveempinä. 

Ei kukaan vedä mitään puoleensa vaan valitsee ihan itse tietyn tyyppisiä ihmisiä. Mieti siis millaiset miehet sinuun vetoavat ja mikä näissä piirteissä voisi olla se joka aiheuttaa sitten tätä kuvaamaasi käytöstä.

Ikävä kyllä niin se on että monet miehet on riippuvaisia naisista. Elämä on paskaa jos ei ole naista ja nainen on joku ihmelääke. Yksi jopa oikeasti hirt ti itsensä olohuoneeseen kun nainen lähti. Varmaan jotain alitajuista äitiriippuvaisuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täytyy olla todella elämäänsä väsynyt yksilö jos jonkun v o s u n takia edes ajattelee tekevänsä noin.

En minäkään kieltämättä ymmärrä, että joku antaa toiselle ihmiselle niin paljon "valtaa" elämässään, että edes uhkailee itsetuhoisuudella, jos tämä ihminen ei enää elämäänsä kuulu. 

Toki olen ystävällinen ja myötätuntoinen, enkä sano pahasti vaikka näitä uhkauksiaan minulle ovatkin ladelleet. Sääliksi käy.

Mutta pointti oli se että mietin, onko minussa jotain joka vetää heitä puoleensa vai onko tämä tosiaan näin yleistä käytöstä? 

Ap

Sinä hakeudut ko laisten miesten seuraan. Draamakuningattaria. 

Nuorena noita oli. Sivuutin vaan, ja hengissä ovat. Miehet on niin hauraita.

Vierailija kirjoitti:

Nuorena noita oli. Sivuutin vaan, ja hengissä ovat. Miehet on niin hauraita.

No yksi näistä tapahtui kun olin/ja hän oli nuori, parikymppinen, mut kaksi muuta 30-40 vuoden väliltä.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko itsekin hieman henkisesti rikki? En tarkoita tätä nyt mitenkään pahalla, vaan yleensä sellaiset ihmiset, joilla itselläkin on traumoja sun muita vetävät puoleensa tällaisia ihmisiä.

Mielestäni olen hyvin tasapainoinen ihminen, rauhallinen, myötätuntoinen. Jalat maassa. Elämänhallintataidot kunnossa. Joku miehistä luonnehti minua lämminhenkiseksi ja äidilliseksi hoivaajaksi (en kuitenkaan mielestäni ole mitenkään erityisen hoivaava) mietin tämäkö minusta tekee niin vetovoimaisen vähän epätasapainoisille miehille..?

Ap

Tekee, tottakai. 

Kuinka paljon me todellisuudessa osaamme tuntea aitoa, epäitsekästä, pohjattoman ymmärtävää, periksiantamatonta, toverillista, anteeksiantavaa, palvelevaa, arkistakin rakkautta?

Valitettavan usein me vielä kutsumme rakkaudeksi ja etsimme parisuhteelta lähinnä omien tarpeidemme ja intohimojemme tyydytystä, mielihyvää, uusia elämyksiä, persoonallisten haaveidemme toteutumista, eikä sekään sinällään ole täysin väärin, pitäähän parisuhteen tuottaa myöskin mielihyvää ja onnea, mutta osaammeko me antaa vastapuolelle sitä mikä tekee myöskin hänet onnelliseksi?

Mitä me osaamme ja olemme valmiit tekemään sen eteen, että suhde tuntuisi hyvältä molempien osapuolten mielestä, että yhteiselämässä toteutuisi molempien unelmat ja haaveet, että siinä otettaisiin huomioon molempien tunteet, että siinä ymmärrettäisiin molempien valuvikoja, että siinä annettaisiin anteeksi molempien tekemiä virheitä?

Pysähdymmekö me useinkaan kysymään, mitä minä voisin antaa toiselle tehdäkseni hänet maailman onnellisimmaksi ihmiseksi? Saisinko luopua jostakin hänen hyväkseen? 

Onko ihmissuhteiden tärkein anti saaminen vai antaminen? 

Kun analysoi omaa erinomaisuuttaan, on aina hyvä muistaa, ettei kukaan ole niin sokea ja valehtele niin hyvin kuin ihminen itselleen. Seuraavaksi sokein on usein ihmisen lähipiiri. 

Voisin kuvitella että herkemmät miesyksilöt kokevat tasapainoisen oloisen ja hoivaviettiä omaavan naisen turvalliseksi. Jonkinlainen hoivavietti voi kuitenkin olla ihmisen tapa tyydyttää omia mielihaluja, eikä sellainen välttämättä kerro perimmäisestä empaattisuudesta tai uhrautuvaisuudesta parisuhteessa kovinkaan paljoa. 

Rakkautemme syvyyttä, taitojamme ymmärtää ja rakastaa, mitataan parhaiten silloin kun parisuhteemme tielle asetetaan vakavia esteitä. Osaammeko ylittää nämä esteet rakkauden kärsivällisellä, ymmärtävällä ja anteeksiantavalla voimalla vaikka se veisikin aikaa, vaikka se olisikin äärimmäisen työlästä ja raskasta, vaikka joutuisimmekin joustamaan tai jopa luopumaan jostakin itsellemme tärkeästä?

Onko tapanamme toistaiseksi ollut luovuttaa haasteiden edessä, olemmeko pohjimmiltaan halunneet parisuhteiden kautta helppoa ja mukavaa elämää lähinnä itsellemme. Kun sitten parisuhde ei osoittaudukaan 1-2 vuotta kestäneen alkuhuuman jälkeen helpoksi, ihanaksi tai täynnä elämyksiä olevaksi, me emme jaksakaan nähdä todellista vaivaa sen eteen. 

Tietenkään parisuhteen jatkaminen ei kaikissa tapauksissa ole mahdollista, jos siinä ilmenee vaikkapa toistuvaa väkivaltaa, mutta liian usein erotaan vain siksi, ettei uskalleta tai edes haluta heittäytyä elämän vaativammalle puolelle; itseuhrautuvaisuuden puolelle, itsereflektion puolelle, nöyryyden ja anteeksiannon puolelle, itsensä kehittämisen puolelle, kuuntelemisen ja oppimisen puolelle, sille puolelle missä omasta hyvästä pitää joskus luopua toistenkin hyväksi. 

Usein käy niinkin, että aika osoittaa meidän olevan ihmisinä aivan liian erilaisia, jopa toistemme vastakohtia. Mutta olemmeko silloin todella perustaneet suhdettamme rakkaudelle, olemmeko todella rakastuneet ihmisen sisimpään, vai onko huomiomme kiinnittynyt pintaan ja ulkohtaisiin tekijöihin, olemmeko kenties hullaantuneet sokealle intohimolle tai ruusunpunaisille mielikuville persoonallisten unelmiemme täyttymisestä toisen avustuksella? Väittäisin tämän olevan vielä suurin ajuri useimpien parisuhteiden synnyssä ja silloin on lopulta täysin tuurista kiinni kuinka sopivan ihmisen me satumme itsellemme valitsemaan. 

Vierailija kirjoitti:

Kuinka paljon me todellisuudessa osaamme tuntea aitoa, epäitsekästä, pohjattoman ymmärtävää, periksiantamatonta, toverillista, anteeksiantavaa, palvelevaa, arkistakin rakkautta?

Valitettavan usein me vielä kutsumme rakkaudeksi ja etsimme parisuhteelta lähinnä omien tarpeidemme ja intohimojemme tyydytystä, mielihyvää, uusia elämyksiä, persoonallisten haaveidemme toteutumista, eikä sekään sinällään ole täysin väärin, pitäähän parisuhteen tuottaa myöskin mielihyvää ja onnea, mutta osaammeko me antaa vastapuolelle sitä mikä tekee myöskin hänet onnelliseksi?

Mitä me osaamme ja olemme valmiit tekemään sen eteen, että suhde tuntuisi hyvältä molempien osapuolten mielestä, että yhteiselämässä toteutuisi molempien unelmat ja haaveet, että siinä otettaisiin huomioon molempien tunteet, että siinä ymmärrettäisiin molempien valuvikoja, että siinä annettaisiin anteeksi molempien tekemiä virheitä?

Pysähdymmekö me

Tosi hyvä kirjoitus, mutten nyt ihan ymmärtänyt, mitä minun pitäisi tästä ammentaa...?

Ap