Vaikea sosiaalisten tilanteiden pelko, mikään ei auta?

Vierailija kirjoitti:

Kyes on yleensä siitä että ei halua parantua ehdotetuila keinoilla. Mukava se on kotona köllötellä kun yhteiskunta maksaa elannon ja voi surffata netissä tai tehdä muuta mukavaa. 

Maailma on niin korruptoitunut että järkevä ainakin olla tekemättä mitään.

Suosittelen kirjoja nimeltä Herkkyys ja sosiaaliset pelot sekä Häpeän monet kasvot.

Sertraliini lääkkeenä monesti tosi hyvä sosiaaliseen ahdistukseen.

Itselläni on myös ollut niin paha pelko mennä kauppaan, että välttelin viimeiseen asti paniikkikohtausten pelossa. Olin usein kokenut kaupassa, että muut tarkkailevat minua, joka ahdisti. Sain aina paniikkikohtauksen kassalla, hikoilin, tärisin,punastuin, päässä humisi, tuntui että pyörryn ja toki kaikki katsoivat ja ihmettelivät aina (ehkei niin paljon kuin mielessäni kuvittelin).

Elämäni meni niin hankalaksi tämän takia ja olin kokoajan ahdistunut, koska mietin että taas kohta pitäisi kaupassa käydä ja ahdistuin lisää jos siirsin aina seuraavaan ja seuraavaan päivään.

Aloin ajatella lopulta niin, että mitä voi pahimmillaan tapahtua siellä kaupassa. Kyseenalaistin pelon. Mietin että ok, jos paniikkikohtaus tulee ja kaikki tuijottaa, jäädyn totaallisesti tai pyörryn. Mitä sitten? Mietin kaikki pahimmat skenaariot, että sitten tulisi ambulanssi jne. Järkeni sanoi, että entäs sitten antaa tulla vaikka miten paha kohtaus ja antaa vaikka koko kaupan tuijottaa, silti en kuole siihen ja jos kuolen niin eipähän tarvii enää murehtia.

Tällä ajattelulla menin kauppaan ja pääsin paniikkikohtauksen ja sosiaalisen pelon "niskan päälle". Hyvin harvoin saan enää paniikkikohtausta, mutta jos on tulossa niin hengitän ja toimintasuunnitelmani on että voin koska tahansa vain poistua, mitään hätää ei ole, antaa ihmisten ihmetellä ja katsoa. Se on lopulta hyvin mitätön asia tässä maailmankaikkeudessa.

Ainut keino, mikä lopulta auttaa on, että välttelee välttelemistä. Eli altistaa itseä tilanteille, joissa paniikki syntyy. Kauhistuneena luen, kuinka olet "päässyt"/saanut eristettyä itsesi normaalista elämästä ja saanut aikaiseksi laaja-alaisen välttelemismahdollisuuden. Ja että sitä on kestänyt noin kauan. Hermosto tottuu, ettei se altistu epämukavuuksille yhtään ja nykyään varmasti pieninkin sosiaalinen kontakti ja kanssakäyminen, tai mikä tahansa saa elimistösi täysin kierroksille ja triggeröi oireet pintaan. Noin laa-alainen pitkä välttämiskäyttäytyminen on varmasti huonoin vaihtoehto ja "hoitokeino" ongelmaan. Siksipä sinulla on varmasti vielä hieman isompi työ hoitaa itsesi kuntoon ja saada sosiaalisten tilanteiden pelon oireilu hallintaan. Mutta se kannattaa ja varmasti vielä jonakin päivänä olet tyytyväinen siitä, että lähdit itseäsi hoitamaan ja altistamaan. Yllä olevaa en sano pahalla, mutta se on omalla kokemuksellani totta.

Itse aloin kärsimään voimakkaista sosiaalisten tilanteiden pelon oireista ja paniikkihäiriöstä teini-ikäisenä ja lukio-ikäisenä olin välillä niin ahdistunut ja paniikkioireinen, että koko keho oli aivan jännityksestä kankeana, en pystynyt syömään ruokalassa paniikkioireilun vuoksi, tunneilla vastaaminen aiheutti myös niin voimakkaita oireita, että pelkäsin usein oksentavani kuitenkaan koskaan niin tapahtumatta. Koskaan ei ollut kuitenkaan edes ajatusta mahdollisuudesta jäädä koulusta pois, olla menemättä ruokalaan syömään tai ylipäänsä jäädä pois mistään velvoittavasta. Toki välttelin esiintymistä ja esillä oloa viimeiseen saakka, kaupassa kävin niin, että menin odottamaan kaupan aukeamista niin, että suunnilleen juoksemalla hain ja keräsin ostokset ennenkuin kauppa täyttyi muista ihmisistä. Tein ja jouduin kuitenkin tekemään koko ajan kaikkea, mikä aiheutti välillä todella ahdistavia oireita ja paniikkia. 

Oliko sitten minun "onni", että tämä kaikki tapahtui 90-luvulla. Välttämiskäyttäytymistä ei mahdollistanut mikään tahi. Kotiin jääminen ei ollut mahdollisuus, vaan kouluun lähdettiin joka päivä. Koulussa tehtiin ja toimittiin rutiinien mukaisesti, ei ollut mitään mahdollisuutta toimia miten itse haluaa, kaupassa oli käytävä-ei voinut tilailla kotiin kaikkea haluamaansa. Jossakin vaiheessa oireilu alkoi hellittää kasvaessani ja aikuistuessani, oireilu vähentyä ja nyt päälle 40-vuotiaana on jo vaikea muistaa ja saada kiinni, millaista jatkuva jännittäminen tai paniikkioireilua olivatkaan. Reilu parikymppisenä oireilu oli jo laantunut ja opiskelin lukion jälkeen itselleni normaalisti ammatin ja pääsin suoraan työelämään kiinni. Työssäni olen jatkuvasti ihmisten kanssa tekemisissä. Esiintyminen ei ole edelleenkään "luontaista" ja sitä jännitän, mutta en paniikkiin saakka. Olen ollut tässä armollinen itselleni. Niin jännittää moni muukin ja minusta se on ihan normaalia. Ollessani työnkuvassa, jossa oli enemmän esiintymistä ja esillä oloa käytin satunnaisesti tarvittaessa Propralia, joka vei pahimmat tykytykset ja vapinan tunteen 20 mg:n annoksella. Se on ainoa lääke, mitä ikinä olen jännittämiseen käyttänyt. Mitään mieliala- tai rauhoittavia lääkkeitä en edes silloin nuoruudessa paniikissa ollessani ottanut käyttöön. Pitkä ns. omahoito ja altistaminen "paransivat" pahimman. Mutta ilman välttelyäkin ja itsensä altistamisella se vaati työtä ja ainakin nuoren ihmisen näkökulmasta silloin todella pitkään. Onneksi sen silti tein ja jaksoin ja tänä päivänä saan elää pääosin hyvää ja oireetonta elämää.

Bentsojahan on käsittääkseni sekä pitkä että lyhytvaikutteisia. Päivittäisessä käytössä lääainetta myös kertyy elimistöön, jolloin pitoisuus ei taida kovin alas ehtiä laskea. 

Minullakaan ei terapia tuonut suurta apua, mikä oli odotuksiin nähden suuri harmi. 

Sen sijaan lääkitys auttoi. Söin useamman vuoden ajan lähes päivittäin bentsoja yhdessä ssri lääkkeen kanssa (vapaapäivinä olin säännöllisesti myös lääkkeettä, yleensä 1-2 pv/viikko). Niiden avulla pystyin altistamaan itseäni monin eri tavoin, aloittamaan opinnot ja siirtyä työelämäänkin, pääsin siis käsiksi normaalimpaan elämään ja sosiaalisiin suhteisiin. Voi sanoa että siitä normaalimmasta elämästä ehti muodostua pitkäkestoisesti uusi vakiintunut elämäntapa. En itse olisi varmaankaan koskaan päässyt tuohon pisteeseen pelkän ssri lääkkeen avulla.

Ajallaan pystyin jättämään bentsot kokonaan pois, vain ssri ja beetasalpaaja jäivät käyttöön. Tietenkin jännitysoireet jossakin määrin palasivat, mutta eivät enää ollenkaan yhtä voimakkaina. 

Tässä vaihtoehdossa on kuitenkin riskinsä, bentsoihin voi jäädä koukkuun etenkin jos alkaa nostelemaan annostusta (itse käytin koko ajan samaa annostusta vaikka sen teho ajallaan hieman hiipuikin). Toinen riski etenkin nuoremmalla ihmisellä on se, että ulosmittaa lääkkeen tuoman hyödyn liiallisella juhlimisella ja tietysti bentso+alkoholi on itsessään arvaamaton, jopa vaarallinen yhdistelmä. Bentsolääkitys ei myöskään aina sovi esim työnkuvan takia. 

Jos alkaa käyttämään bentsoja päivittäin, kannattaa tuo varsinkin alkuaikoina saatava tehokas hyöty käyttää heti hyväkseen, eli ehdottomasti elää ilman päihteitä, olla aktiivinen ja lähteä töihin/opiskelemaan, harrastuksiin, kauppoihin jne. Jos meinaa sittenkin vain maata kotona altistamatta itseään, en kyllä aloittaisi bentsoja. 

Valitettavasti jokainen joutuu tämän sairauden kanssa lopulta myös itse tekemään oman ratkaisunsa. 

Hyväksyykö vahvatkin lääkkeet että pääsee normaalimpaan elämään hiljalleen kiinni. Tänä päivänä bentsoja voi myös olla vaikea saada säännöllisen käyttöön muualta kuin yksityisen puolen psykiatreilta.

Toinen vaihtoehto on yrittää kitkuttaa tuolla ssri+beetasalpaaja kombolla mutta se ei taida oikein riittää tämän taudin voimakkaammassa muodossa. Kolmas vaihtoehto on sitten elää eristyneemmin ja rajoitetummin kokonaan ilman lääkkeitä. Neljäs on yrittää verenmaku suussa altistaa itseään lääkkeitä tai vain miedolla lääkityksellä, mikä voi tietenkin johtaa lopulliseen voittoon, mutta yhtä hyvin se voi johtaa lopulliseen tappioon jos saa liian monta kertaa todella traumaattisia kokemuksia. Toisaalta jos elämä on jo sairauden takia pilalla, kuinka paljon ihmisellä on enää menetettävää? 

Paras on varmaankin yhdistää terapia ja siihen rinnalle altistus harjoitukset+lääkitys kevyemmästä päästä aloittaen. Näin nähdään missä kulkee se oma kriittinen piste ja sietokyvyn raja milläkin lääkityksellä. 

Erityisen tärkeää olisi myös käsitellä omaa historiaansa, eli mistä tuo oirehdinta ylipäätään kumpuaaa, aiheuttaako sen jokin trauma yms. Lisäksi olisi hyvä järkeillä miten se oma jännitysreaktio rakentuu, mitä niissä tilanteissa oikeastaan pään sisällä tapahtuu ja miten niissä voisi ajatella/tuntea toisin.

Vierailija kirjoitti:

Bentsojahan on käsittääkseni sekä pitkä että lyhytvaikutteisia. Päivittäisessä käytössä lääainetta myös kertyy elimistöön, jolloin pitoisuus ei taida kovin alas ehtiä laskea. 

Minullakaan ei terapia tuonut suurta apua, mikä oli odotuksiin nähden suuri harmi. 

Sen sijaan lääkitys auttoi. Söin useamman vuoden ajan lähes päivittäin bentsoja yhdessä ssri lääkkeen kanssa (vapaapäivinä olin säännöllisesti myös lääkkeettä, yleensä 1-2 pv/viikko). Niiden avulla pystyin altistamaan itseäni monin eri tavoin, aloittamaan opinnot ja siirtyä työelämäänkin, pääsin siis käsiksi normaalimpaan elämään ja sosiaalisiin suhteisiin. Voi sanoa että siitä normaalimmasta elämästä ehti muodostua pitkäkestoisesti uusi vakiintunut elämäntapa. En itse olisi varmaankaan koskaan päässyt tuohon pisteeseen pelkän ssri lääkkeen avulla.

Ajallaan pystyin jättämään bentsot kokonaan pois, vain ssri ja beetasalpaa

Minä syön bentsoja joihinkin tilanteisiin tarvittaessa. Lääkärinikin todennut, että parempi, että syö ja menee jännittäviin tilanteisiin kuin jättää syömättä ja ei mene. Hyvä apu siis tietyissä tilanteissa. En uskaltaisi syödä joka päivä. Pidän aina vähintaan pari päivää väliä ottojen välissä.

T. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainut keino, mikä lopulta auttaa on, että välttelee välttelemistä. Eli altistaa itseä tilanteille, joissa paniikki syntyy. Kauhistuneena luen, kuinka olet "päässyt"/saanut eristettyä itsesi normaalista elämästä ja saanut aikaiseksi laaja-alaisen välttelemismahdollisuuden. Ja että sitä on kestänyt noin kauan. Hermosto tottuu, ettei se altistu epämukavuuksille yhtään ja nykyään varmasti pieninkin sosiaalinen kontakti ja kanssakäyminen, tai mikä tahansa saa elimistösi täysin kierroksille ja triggeröi oireet pintaan. Noin laa-alainen pitkä välttämiskäyttäytyminen on varmasti huonoin vaihtoehto ja "hoitokeino" ongelmaan. Siksipä sinulla on varmasti vielä hieman isompi työ hoitaa itsesi kuntoon ja saada sosiaalisten tilanteiden pelon oireilu hallintaan. Mutta se kannattaa ja varmasti vielä jonakin päivänä olet tyytyväinen siitä, että lähdit itseäsi hoitamaan ja altistamaan. Yllä olevaa en sano

Tänä aamuna kiitos kysymästä :) Ja s-elämäni on myös hyvää. ;)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainut keino, mikä lopulta auttaa on, että välttelee välttelemistä. Eli altistaa itseä tilanteille, joissa paniikki syntyy. Kauhistuneena luen, kuinka olet "päässyt"/saanut eristettyä itsesi normaalista elämästä ja saanut aikaiseksi laaja-alaisen välttelemismahdollisuuden. Ja että sitä on kestänyt noin kauan. Hermosto tottuu, ettei se altistu epämukavuuksille yhtään ja nykyään varmasti pieninkin sosiaalinen kontakti ja kanssakäyminen, tai mikä tahansa saa elimistösi täysin kierroksille ja triggeröi oireet pintaan. Noin laa-alainen pitkä välttämiskäyttäytyminen on varmasti huonoin vaihtoehto ja "hoitokeino" ongelmaan. Siksipä sinulla on varmasti vielä hieman isompi työ hoitaa itsesi kuntoon ja saada sosiaalisten tilanteiden pelon oireilu hallintaan. Mutta se kannattaa ja varmasti vielä jonakin päivänä olet tyytyväinen siitä, että lähdit itse

Aivan varmasti.

Maria: miksi itku kurkussa ilmiannat kommentteja? Taisin osua herkkään paikkaan. Voimia.

Maria, hajut tulee tänne asti. Suihkuun ja nukkumaan!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä toinen sos tilanteiden pelosta kärsivä. Mä pystyn kyllä käymään töissä sillä työskentelen yksin eikä työhöni siis sisälly asiakaspalvelua (siihen musta ei olisi). Mutta nyt esim tiedossa kehityskeskustelut joihin osallistuu minun ja pomon lisäksi 10 kollegaani. Odotan tätä kauhulla ja noi on mulle aina todella vaikeita sillä olen kerran saanut töissä kokouksessa paniikkikohtauksen ja tuo vain lisää ahdistustani ja pelkoani sillä pelkään että se toistuu. Miksen vain saisi tehdä työni yksin eikä pitäisi osallistua kaiken maailman kokouksiin ja kehityskeskusteluihin. Voisin toki ilmottautua sairaaksi tuolloin kehityskeskustelupäivänä mutta ei ole varaa kun meillä eka saikkupäivä palkaton eli pakko se on taas mennä sinne :(

Joskus mua ihan ärsyttää ja ihmetyttää tollanen itsestään sairaan tekeminen. Entäs jos vaan hoidat homman. Opettele uusia keinoja ja t

En ollenkaan aliarvioisi toisten oireilua. Ehkä sinä et vain koskaan ole ollut yhtä sairas etkä siksi aivan ymmärrä mitä toinen kokee sisällään?

Olen perehtynyt melko paljon tähän sairauteen ja huomannut että se näyttäisi ilmenevän hyvinkin eri asteisena. 

Lievimmillään se on lievää esiintymisjännitystä johon juurikin altistaminen on paras ja tehokkain hoitokeino. Pahimmillaan se on täysin yhteiskunnasta eristävää eikä parane pelkällä altistamisella ilman tehokkaan lääkityksen rinnakkaisapua jos sittenkään. 

Altistaminen pitäisi aloittaa niin helpolta tasolta että on aidosti realistista saada niitä positiivisia kokemuksia. Aina se ei ole mahdollista ilman lääkityksen tukea. 

Me olemme sairautemme lisäksi myös persoonallisuuksia. Toinen on psyykkisesti itsevarmempi, sanavalmiimpi, rohkeampi ja kestävämpi kuin toinen. Siksi edes sairauden samalla vakavuusasteella ei kahta tapausta voi täysin verrata toisiinsa. 

Sitten on myös ne altistuskokemukset ja niiden laatu. Oirehtivakin ihminen saattaa kestää monen monta kasvojen menetystä jos ympäristö kuitenkin kohtelee häntä hyvin, mutta jos kohdalle osuu näissä tilanteissa ihmisiä jotka nauravat sinulle voi kokemus olla liikaa. Tässäkin suhteessa persoonallisuus vaikuttaa, hyvin herkälle yksikin huono kokemus saattaa jättää syvät jäljet, siinä missä vahvaluontoisempi ei asiaa enää seuraavan päivänä muistele. 

Entä mistä tämä oirehdinta kumpuaa. Siinäkin me olemme kovin erilaisia. Meillä kun on erilainen henkilöhistoria, toista on satutettu vähemmän, toista enemmän, toista on tuettu enemmän, toista vähemmän, meillä on erilaiset henkiset kapasiteetit käsitellä vaikeita asioita ja tunteita. 

Viisasta tietenkin on pitää välipäiviä bentsoista  jos niille ei ole aitoa tarvetta. 

Toisaalta jos lääkkeettöminä päivinä ei kykene ollenkaan normaaliin sosiaaliseen elämään niin onko sekään silloin eteenpäin vievä toimintatapa?

Entä jos ei pysty ilman bentsoja opiskelemaan tai käymään töissä. Onko parempi jättäytyä kotiin lääkeriippuvuuden pelossa?

Vaikeita kysymyksiä joihin jokainen joutuu miettimään itse vastauksensa.

Vain yksi asia on varmaa, altistaminen kannattaa aina, mutta suosittelen altistamaan lempeästi että onnistuminen on lähes varmaa, näin etenkin jos olet herkkäluonteinen. Ja muistakaa, kukaan ei ole vielä kuollut sosiaalisten tilanteiden pelkoon, ei vaikka kuinka olisi jännittänyt.

Tsemppiä kaikille tämän sairauden kanssa taisteleville!

Vierailija kirjoitti:

Viisasta tietenkin on pitää välipäiviä bentsoista  jos niille ei ole aitoa tarvetta. 

Toisaalta jos lääkkeettöminä päivinä ei kykene ollenkaan normaaliin sosiaaliseen elämään niin onko sekään silloin eteenpäin vievä toimintatapa?

Entä jos ei pysty ilman bentsoja opiskelemaan tai käymään töissä. Onko parempi jättäytyä kotiin lääkeriippuvuuden pelossa?

Vaikeita kysymyksiä joihin jokainen joutuu miettimään itse vastauksensa.

Vain yksi asia on varmaa, altistaminen kannattaa aina, mutta suosittelen altistamaan lempeästi että onnistuminen on lähes varmaa, näin etenkin jos olet herkkäluonteinen. Ja muistakaa, kukaan ei ole vielä kuollut sosiaalisten tilanteiden pelkoon, ei vaikka kuinka olisi jännittänyt.

Tsemppiä kaikille tämän sairauden kanssa taisteleville!

 

Minun mielestäni parempi olla lääkeriippuvainen kuin elää pskaa elämää neljän seinän sisällä.

Viisaita sanoja

korkean paikan kammoinen parantuu kun vaan kiipeää johonki torniin tarpeeksi monta kertaa

Mulla oli tosi paha paniikkihäiriö ikävuodet 12-22, en pystynyt käymään koulussa, töissä enkä kaupassa. Lähdin käytännössä ainoastaan ulos jos join alkoholia. Lopulta se kun tulin äidiksi lopetti oireet vähitellen, raskausaikana niitä vielä oli, mutta lapsen syntyessä ei vaan yksinkertaisesti enään ollut aikaa turhaan murehtimiseen. Opiskelin ensin toisen asteen tutkinnon ja siitä menin yliopistoon. Nyt oon akateeminen ja hyvässä virassa ja mua ei pelota yhtään esiintyminen, ravintolassa käyminen, kaupassa käynti eikä mikään. :)

tiedän mitä käyt läpi, se on todella raskasta itselle, kun pelottaa kaikkialla ja se vie värit pois koko elämästä. Toivon sulle kaikkea hyvää ja että pääset eteenpäin sun elämässä pienin askelin <3 suosittelen altistusta ja sitä että kerrot asiasta sun läheisille. Esim jos välttelet syömistä muiden edessä, niin ennen kuin menet syömään kerrot, että sulla on tollanen että saat paniikkikohtauksia. Sillon kun muut tietävät ja puhuvat hyväksyvästi, niin ei enään se itse tilanne pelota niin paljoa, kun ainakin itsellä oli se että eniten pelkäsin sitä mitä muut ajattelee musta jos saan sen kohtauksen. Kun kaikki jo tietää, ei sitä tarvitse pelätä. Kaupassa käyntiä myös opettelin askel kerrallaan niin, että mulla oli läheinen mukana joka hoiti maksu tapahtuman mun kortilla, jos mulla tuli kohtaus. Pelkäsin siis kaupassa käynnissä eniten sitä hetkeä kun laitoin kortin kortinlukijaan ja näppäilin PIN koodin, kun joskus kohtauksen aikana mun kädet ei toiminut kun ne tärisivät niin paljon ja en saanut korttia sinne lukijaan

Minäkin olen kärsinyt sosiaalisista peloista miltei 20 vuotta (ikävuodet 13-33v.) Sitä on vieläkin jonkin verran, mutta huomattavasti lievempänä kuin esim. teininä. Nämä asiat on auttaneet:



-Aika ja ikääntyminen (ilmeisesti)

-Elämäntavoitteiden saavuttaminen (ammattiin valmistuminen, työllistyminen, parisuhde ja lapsi)

-Kokemukset ja säännöllinen altistus (esim. matkailu ulkomailla)



Olen samaa mieltä, että järisyttävin muutos tapahtui saatuani lapsen, muutuin todella paljon rohkeammaksi. Ei vain oikein ole aikaa tai energiaa enää välittää siitä, mitä muut ajattelevat. :D Mutta pelkoja ja ahdistusta on edelleenkin lievemmässä muodossa. Lisäksi minua auttaa muutama ajatusmalli, mitkä olen joskus jostain bongannut mukaani, niitä on esim.



-Pahinta mitä voi tapahtua-ajatusleikki: Kysy itseltäsi, mikä on pahinta mitä voi tapahtua sosiaalisessa tilanteessa? Mikä sitten on pahinta? Mikä sitten sen jälkeen on pahinta mitä voi tapahtua? Lopulta tämän kysymyssarjan päätteeksi tulen aina samaan loppupäätelmään, että millään pelkoskenaarioillani ei ole oikeastaan kovin suurta merkitystä missään asiassa. Se jotenkin erikoisesti auttaa. Tärisen, punastun, änkytän, sekoilen sanoissani, mitä sitten. C'est la vie. 



-Toinen mikä auttaa minua on muistaa se, että todella harvaa ihmistä oikeasti kiinnostaa mikään muu kuin heidän oma suoriutumisensa sosiaalisessa tilanteessa. Kaikki niissä kokouksissa sun muissa lopulta vain ajattelee itseään. Eivät he ole muista niin kiinnostuneita, että jaksaisivat muistaa kovin pitkään ainakaan.  



Sitkeässä on pelko kuitenkin. Se aina tulee ja muistuttaa olemassaolostaan, mutta osaan nykyään hyväksyä sen osana itseäni, enkä anna sen estää toimia elämässäni kuten haluan. Älä siis eristäydy kokonaan muusta maailmasta ja anna pelon sillä tavalla sinua voittaa. Pelko hälvenee, kun sen kohtaa.

Ite en oo 10v käyny kaupassa. Ruuat tilaan koti ovelle. Ikää 34v. Monta vuotta kävin terapiassa, söin lääkkeitä ja yritin altistaa itteeni sosiaalisille tilanteille. Ei mikään auttanu. Nyt tilanne se että oon työkyvyttömyyseläkkeellä. Hyvin menee..

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli tosi paha paniikkihäiriö ikävuodet 12-22, en pystynyt käymään koulussa, töissä enkä kaupassa. Lähdin käytännössä ainoastaan ulos jos join alkoholia. Lopulta se kun tulin äidiksi lopetti oireet vähitellen, raskausaikana niitä vielä oli, mutta lapsen syntyessä ei vaan yksinkertaisesti enään ollut aikaa turhaan murehtimiseen. Opiskelin ensin toisen asteen tutkinnon ja siitä menin yliopistoon. Nyt oon akateeminen ja hyvässä virassa ja mua ei pelota yhtään esiintyminen, ravintolassa käyminen, kaupassa käynti eikä mikään. :)

tiedän mitä käyt läpi, se on todella raskasta itselle, kun pelottaa kaikkialla ja se vie värit pois koko elämästä. Toivon sulle kaikkea hyvää ja että pääset eteenpäin sun elämässä pienin askelin <3 suosittelen altistusta ja sitä että kerrot asiasta sun läheisille. Esim jos välttelet syömistä muiden edessä, niin ennen kuin menet syömään kerrot, että sulla on tollanen että saat paniikkiko

tähän vielä lisäyksenä kun sanoin etten pelkää enää mitään, niin yksi paikka johon en pysty mennä on edelleen; metron liukuportaat. Sinne en edes lähde enään yrittämään altistusta, kun meinasin pyörtyä sellaisissa todella korkeissa. Eli toi ehkä kertoo, että paniikkihäiriö vielä on, mutta se on nykyään vain metron liukuportaisiin ja sitä on helppo vältellä, kun menen sitten vain hissillä.

Venlafaxin-lääke auttoi minulla :) se on SNRI-lääke eli nostaa noradrenaliinia, vähän erilainen siis kun SSRI-lääkkeet.

Itseäni on ahdistanut tässä maailmassa se, ettei esim. videolla näkyvää erilaisuutta hyväksytä kunnolla. Se auttaa kuitenkin, että itse hyväksyy kaikenlaiset ihmiset, silloin hyväksyy samalla itsensä.

ylös