Lue keskustelun säännöt.
Appivanhemmat piikittelevät tavatessa, mies ei suostu ottamaan osaa eikä arpaa. Miten toimia?
15.11.2023 |
Vanhemmat tavatessamme saattavat piikitellä opinnoistani "Niin Maija sullahan on edelleen se gradu kirjoittamatta" ja sellainen omahyväinen virne päällä, tai kommentoida kotikuntaani "Täytyy käydä sekin kyläpahanen vilkaisemassa joskus". Minusta nuo tuntuvat ikävän sävyisiltä kun itse taas yritän olla mielin kielin heidän suuntaansa.
Otin asian puheeksi miehen kanssa eilen ja hän totesi, että tämä on heidän surkeaa huumoriaan ja ettei hänellä ole mitään mahdollisuutta vaikuttaa aikuisten ihmisten käytökseen. Vaikka ymmärrän tuon, minusta olisi oikein huomauttaa heille että heidän "läpänheittonsa" ei ole minua kohtaan asiallista. Pitäisikö ottaa asia puheeksi sitten itse vai patistaa miestä vielä enemmän?
Kommentit (78)
Asiallinen ratkaisu on se, että katkaiset kaikki välit appivanhempiin. He eivät enää ole tervetulleita kotiisi. Mies voi halutessaan käydä lapsuudenkodissaan tai pitää muuten yhteyttä heihin. Aivan miten itse haluaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itsenäinen ja rohkea nykynainen tarvitseekin sen prinssin pelastamaan itsensä pahan pahan anopin ikeen alta?
Ja sillä pahalla pahalla anopilla on lapatossu mies joka ei uskalla sanoa anopille mitään vastaan. Näinhän se parisuhde *toimii* anoppien kanssa.
Vierailija kirjoitti:
He ovat kasvattaneet sinun miehesi.
Jos on tuollainen perhe niin mies on varmaan kasvattanut itse itsensä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, koska saat sen gradusi tehtyä?
Ensi vuonna :D ja appivanhemmat tietävät tämänKIN varsin hyvin!
ap
Onko montakin vuotta ollut ensi vuonna ?
T. Anoppi
Anoppini suoraan sanottuna vittuili aikansa kunnes pistin välit poikki kokonaan, enkä suostunut kyläilemään edes synttäreillä. Vittuilu ei loppunut siihenkään, mutta en välittänyt enää. Olisin vaan satuttanut itseäni jos olisin jatkanut kaveeraamista. Nyt anoppi on edesmennyt ja arvoitukseksi jäi miksi hän jaksoi piikitellä. Kenties psykiatri ois löytänyt vastauksen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Älä yritä olla niin mielin kielin heidän suuntaansa. Ihmisillä on erilaiset huumorintajut ja voi olla, että jos heille joku sanoisi jotain vastaavaa, vain nauraa höröttäisivät. Ei sinun tarvitse siitä huumorista pitää, mutta anna asian olla. Valitse taistelusi. Tuo ei ole iso asia.
Jos menee pahemmaksi, vähennät itse yhteydenpitoa heihin, miehesi voi tehdä mitä haluaa. Vanhemmillani oli onneton avioliitto, josta äiti katkeroitui (isäni on kuollut jo kauan sitten) ja hänen suhtautumisensa mieheeni on aina ollut vaikeaa. Ei käsitä, etten halua viettää hänen kanssaan mitään miestenhaukkumistalkoita. Käytännössä mieheni ei halua nykyisin äitiäni juuri tavata, minä tapaan. Jos äitini vielä yrittää tuota haukkumista, vaihdan vain puheenaihetta. Mutta ihan turha yrittää muuttaa vanhaa ihmistä, joka on marinoitunut omassa katkeruudessaan vuosikymmeniä.
Ei tuo ole huumoria vaan vihamielistä käytöstä. En ymmärrä miksi pitäisi teeskennellä että kyse on jostain muusta. Appivanhemmat eivät pidä ap:sta ja osoittavat sen melko suoraan.
Anoppi piikitteli vielä kuolinvuoteellaankin. Luonnevika!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Piikitä takaisin. Ensi kerralla kun he kysyvät koska gradu on valmis niin naurat ja sanot, että tehän kysyitte sitä jo viime kerralla. Alkaako muisti pätkimään? Pitääkö alata varaamaan paikkaa vanhainkotiin? Yms.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsenäinen ja rohkea nykynainen tarvitseekin sen prinssin pelastamaan itsensä pahan pahan anopin ikeen alta?
Ei tarvitse, mutta tuntuisi että omille vanhemmilleen puhuminen olisi se hienotunteisin ja kivuttomin tapa edetä. Jos minä käyttäytyisin idioottimaisesti vaikkapa miesten kavereiden läsnäollessa, kyllä mä mielellään kuulisin kavereiden palautteen miehen kautta ja helpompi heille olisi siitä puhua myös mieheni kanssa yksityisesti.
ap
Kiusatut on yleensä liian tosikoita ja he eivät osaa ottaa asioita huumorille, eikä vastata huumorilla.
Kiusaaminen ei ole huumoria. Vittuileminen ei ole huumoria vaan kiusaamista, nolaamista ja mitätöintiä. Siihen ei pidä suhtautua huumorilla. Silloin se vain jatkuu ja yltyy.
Varsinkin 50-luvulla syntyneissä on paljon näitä, joilla empatiavajetta eikä ole käytöstapoja. Heitä ei ole kasvatettu kunnolla. Heidän käsityksensä huumorista on ilkeily ja piikittely. Toisaalta se on usein tahallista. Että huumrin varjolla pääsee ilkeilemään. Saadaan kaksi kärpästä samalla iskulla. Ilkeiltyä ja sitten vielä toinen näyttämään huumorintajuttomalta. Usein heillä on taustalla kateus nuorempia ja päteviä ihmisiä, äitejä ja isiä kohtaan. Vanheneminenkaan ei ole niin hauskaa, vaikka jokainen tietenkin vanhenee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Entä jos lopetat sen mielinkielin olemisen appivanhempien suuntaan? Sinun täytyy rohkaistua ja osoittaa, että heidän piikittelynsä ei käy. Se ei tarkoita mitään huutamista tai raivostumista, asian voi vain todeta heille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikenlaisia ajatuksia tulee tuppukylässä mieleen opiskelijoille
Miehen isä ja avovaimonsa eivät tykänneet minusta. Aha. Ihan sama. Ei ole pakko tykätä. Mutta siihen torppaan en enää ikinä mennyt vaan mies kävi siellä yksin. Tämä avovaimo oli hankala ihminen mutta isänsä takia mieheni kävi siellä kylässä. Nyt molemmat ovat jo kuolleet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvä kuitenkin kun nuoremmat naiset kaikki ovat fiksuja, hyvököytöksisiö, täydellisiä ihmisiä.
Sit se menee joskus niinkin päinkin että gradunsa ja vaikka vielä väitöksensäkin tehneet miniät pilkkaavat ja ylimielisiä kansakoulun käynyttä anoppiaan kohtaan.
Vastaa seuraavasti
Gradu valmistuu ensi vuonna, milloinkas te aiotte hankkia käytöstapoja?
Ikävä todeta, mutta kauas ei yleensä omena puusta putoa. Yleensä ne pojat ja äidit on samanlaisia lopulta oikein tiukassa paikassa.
Tyttäret kasvaa itsenäisemmin itsekseen. Äidit omivat poikansa jotta joku turva vanhana.
Eiköhän ne useammin ne tyttäret, etenkin sinkut, ole se äitien vanhuuden turva.
Tässä taas tultiin tuohonkin, poika joka käy lapsuudenkodissaan on äitinsä omima mammanpoika.
Ja tullaan siihen ettei minuöiltä pidä kysellä mitään, miten opinnot edistyy, onko uusi työpaikka mimmonen, miten viherkasvit voivat, menettekö lomalla jonnekin. Kaikki se on keljuilua.
Paras vaan pysyä siinä marjasadossa ja olla keskustelukyvytön.
Mun poikapuoleni (tutustuessamme aikuinen)oli just tommoinen alussa ja monta vuotta. Ei vain mulle(eikä ehkä juurikaan mulle), vaan isälleen, äidilleen ja vaimolleen esimerkiksi.
Otin sitten uuden taktiikan. Avasin suuni ja kerroin, että minusta tuntuu ikävältä/kamalalta/ loukkaavalta, kun puhut noin minulle/isällesi/äidillesi/puolisollesi. Moletko ajatellut, miksi teet niin.
On tehonnut yllättävän hyvin.