Jos ei ole koskaan kokenut elämänsä aikana hyvää tasapainoista rakkaudellista parisuhdetta, niin muuttuuko sitä vanhemmiten katkeraksi?

Hankala sitä on katkeroitua kun ei tiedä mistä on jäänyt paitsi. 

Eiköhän sitä ole ollut äkäinen ja katkera koko ikänsä, syy vain vaihtuu.

Vierailija kirjoitti:

Hankala sitä on katkeroitua kun ei tiedä mistä on jäänyt paitsi. 

Ei pidä paikkaansa. Minä olen ollut vain huonoissa parisuhteissa, koska läheisriippuvaisuuteni, mutta kyllä silti olen tietoinen millainen on hyvä parisuhde. Nii joo vastaus, kyllä katkeroituu.

Minä koen sitä suurempaa helpotusta mitä vanhemmaksi tulen. Kun alkaa olla aina vain todennäköisempää, etten tule hyvää parisuhdetta koskaan kokemaankaan, on koko ajatuksesta helpompi päästää irti.

Ai koska elämä olisi sellaisen ollut mulle velkaa? Vai miksi pitäisi katkeroitua?

En nyt tiedä katkeruudesta, mutta surullista tämä kyllä on.

Minä olen vain helpottunut. En tiedä, mistä jään paitsi, joten viihdyn ikisinkkuna erinomaisesti. En enää edes haluaisi parisuhdetta, tykkään tulla ja mennä oman mieleni mukaan tekemättä kompromisseja kenenkään kanssa. Lapsiakaan en ole koskaan halunnut.

En, hyväksyn että näin on. 

Ei, sitä vain hyväksyy sen, että on vaatinut elämässä liikaa muilta ihmisiltä.

Minä riuhtaisin itseni irti tuhoisasta parisuhteesta ja tein kaikkeni saavuttaakseni hyvän elämän ja terveen parisuhteen. Kouluttauduin, sain vakityöpaikan ja hankkiuduin porukkaan, josta löysin hyvän miehen. Laitoin ennen häntä tutustumilleni miehille heti kärkeen tietyissä asioissa tiukat rajat ja ehdot ja he mielellään kunnioittivat niitä. Halusivat jäädä vielä ystäviksikin, vaikka minä en kokenut heihin sellaista vetoa, että olisin halunnut seurustella. En mennyt sänkyyn kenenkään kanssa. 

Pääasia on, ettet enää ajaudu miesten kanssa, vaan teet ystävällisesti mutta suoraan selväksi omat rajasi ja ehtosi. 

No ei. Elämä kun on sellaista, että kaikki eivät voi kokea kaikkea mahdollista onnea. Eikä se hyvä parisuhdekaan takaa sitä, että elämä on pelkkää ruusuilla tanssimista. Jos vaikka on onnellinen avioliitto ja sitten jääkin leskeksi... Voi siitäkin katkeroitua.

Se on aika paljon itsestä kiinni. Omaa ajattelua kun voi muuttaa, jos se tuottaa pahaa oloa. Esim. jos huomaisi yhä enemmän mielessään pyörivän katkeria ajatuksia siitä, kun ei saanut kokea parisuhdetta, voi ensinnäkin todeta että se on vain ajatus, joka menee ohi, ja päättää ettei jää sitä vatvomaan vaan miettii jotain muuta, vaikka sinkkuuden hyviä puolia tai ihan mitä vaan. 

Itse olen nyt 49 enkä ole koskaan kokenut hyvää parisuhdetta. Se ei ole koskaan aiheuttanut katkeruutta. Mutta se että en saanut koskaan lasta, vähän meinasi aiheuttaa. Mutta minä surin suruni siitä, että jäin lapsettomaksi, ja sitten päätin etten märehdi sitä enää, kun ei sille kerran mitään enää voikaan, ja suuntasin ajatteluni muihin asioihin. 

Minulla oli vanhempien parisuhde malli ihan sairas, äidilläni monta vaihtuvaa miestä ja kamala hotelli meidän koti enkä koskaan kuvitellut läytäväni ketään ja minut jo vanhaksipiiaksi haukuttiin kunnes 24v kerran menin ravintolaan ottamaan yhden ennen kuin lähdin kotio niin löysin elämäni miehen sieltä baaritiskiltä.

Sairaasta suvusta lähtöisin ei se ollut ihan simppeliä mutta me yritettiin. 30v jälkeen kun on särmiä hiottu niin aivan ainutlaatuinen suhde meillä. Kumpikin introverttejä ja viihdytään yhdessä kaksin koko elämä eikä muita tarvita.

Oma ikäni alkaa jo nelosella, enkä ole eläessäni ollut parisuhteessa saati harrastanut seksiä (naisen) kumppanin kanssa.

Olen kertonut kokemattomuudestni täällä ennenkin ja saanut sen johdosta toki ivailua japiikittelyä osakseni.

Myos heille joille olen uskaltautunut kertomaan asiasta kasvokkain olen saanut sekä syvältäkin vihlaisevia ja hämmentäneitä mutta myös rohaksevia ja mieltälämmittäneitä vastauksia.

Kirpaisee edelleen jos tai joku kun saattaa tokaista, että olen jo niin vanha, että minun oikeasti kannattaisi jo lopettaa ja hylätä haaveeni ja umelmani omasta kumppanistani.

Aikaa myöten olen oppinut tai sanosinko paremmin, että tiedostanut että oma rakkauden kaipuuni - eli haluni tulla rakastetuksi että yhtälailla rakastaa ja välittää toisesta, siitä yhdestä ja erityisestä eritavoin kulkee jollain tavoin aalloissa. 

Esimerkiksi joskus noin 30 vuotiaana olin hetkittäin aivan rikki ja hajalla omasta sinkkudestani ja siitä, että kaikki muut tuntuivat pariutuvan ja löytäneen kumppanin tai vähintään olleen "jo" parisuhteessa tai ainakin harrastaneen seksiä; ja aprikoin heidän löytävän pian uuden. Tai kuinka ainakin itsekin halusin päästä, jotta olisin voinut sanoa, että onko minun parempikin elää sinkkuna vai olisinko enempi "parisuhde tyyppiä". - En kuitenkaan ole erityisen intro tai eksovertti vaan jotain näiden ääripäiden väliltä.

Olen kiitollinen ja hyvilläni siitä, että vaikka en ole parisuhdekumppania löytänyt ja siten saanut mahdollisuutta elää parisuhteessa, niin olen onnistumut luomaan ja ylläpitämään muutoin eritavoin arvokkaita ihmissuhteita, niin naisten kuin miesten kanssa.

Tänään noin 10 vuotta myöhemmin tuosta "kolmenkympin kriiseilystä" olen pikkuhilaa oppinut arvostamaan ja kunnioittamaan omaa sinkkueloani. Pidän parisuhdetta edelleen itselleni mahdollisuutena en enää velvollsiuutena, jonka ajattelemiseen tai jonka hakemiseen käyttäisin erityisen paljon aikaani.

- Löydän hänet ja hän toivottavasti minut, jos niin on tarkoitettu, ellei niin jatkan sinkkuna. - Joskus mietin, että olsiko se lopulta niin kauheaa, jos eläsinkin loppu ikänikin sinkkuna.

Ehkä tuntemukseni olisivat kokonaan toiset, jollei elämässäni olisi muita läheisiä ihmisiä. En kuitenkaan ole sielultani erakko. Mutta jotta ihmissuhteeni säilysivät hyvinä ja rakentavina jatkossakin, niin minun on jaksettava pitää niistä huolta ja huolehtia myös itsestäni. 

Joskus on käynyt mielessäni myös, että onko osa syy sinkkuuteni sekin, että olen vuosien saatossa tullut jollain tavoin liian itsenäiseksi, koska lopulta on hyvin vähän asioita, joihin koen tarvitsevani kumppania. - Tällainen ajatus on toisaalta aivan pöljä ja typerä koska en samanaikaisesti halua ajatelle parisuhdekumppania minään tarvekaluna jonka tulisi mahdollistaa tai tehdä minulle jotain. Tai jolla minun vastaavasti tulisi tehdä ja mahdollstaa jotain.

Toisaalta koska en pidä enkä halua pitää (mahd.) parisuhdekumppaniani itsestään selvänä tai  mahd,kumppaniani "nollan arvosiena", joka ei toisi mitään vaan sensijaan hänen tulsi jollain tavoin tuoda "riittävän paljon" -yhtä lailla kuin minä hänen eloonsa "riittävän paljon" lisäarvoa ("sitä jotakin"), jotta parisuhde olisi mielekäs tai sellainen johon haluaisin edetä.

Sellainen jota kuvaisin, jossa voisimme yhdessä moninkertaistaa ilon ja onnen hetket ja asiat vastaavasti musertaa ja särkeä ne ei niin mukavat ja ikävimmät ja vastenmielisimmät asiat ja seikat.

Olin katkera jo teininä. Eipä se katkeruuden määrä ole siitä muuttunut.

Ei muutu. Koska vaikeahan se on tietää mistä kukakin olisi oikean löytänyt. Ja ihmisissä on edelleen puutteita, kaikissa. On vain mentävä eteenpäin.

Katkeroitumisen todennäköisyys taitaa vaihdella eri ihmisten välillä. On enemmän luonnekysymys.

Niin no, kuinka moni ihminen oikeasti tuon koskaan kokee? Puolet avioliitoista päätyy eroon ja suuri osa niistä, jotka ei ovat liittoja, joissa sinnitellään yhdessä lasten vuoksi, petetään, hiljaa vihataan ja halveksutaan toista.

Minä kyllä väitän, että se on ehkä vain 10% tai alle ne ihmiset, jotka löytävät molemminpuolisen, kestävän, terveen rakkauden ja osaavat ja jaksavat sitä yhdessä ylläpitää.

No tuota katkeruuteen voi olla kyllä ihan muitakin kun parisuhteesta johtuvia syitä, kuten jos on joutunut gang stalkingin  ja vakavien rikosten uhriksi.  Näin voi tapahtua myös perheen ulkopuolisten toimesta. 

Vierailija kirjoitti:

Oma ikäni alkaa jo nelosella, enkä ole eläessäni ollut parisuhteessa saati harrastanut seksiä (naisen) kumppanin kanssa.

Olen kertonut kokemattomuudestni täällä ennenkin ja saanut sen johdosta toki ivailua japiikittelyä osakseni.

Myos heille joille olen uskaltautunut kertomaan asiasta kasvokkain olen saanut sekä syvältäkin vihlaisevia ja hämmentäneitä mutta myös rohaksevia ja mieltälämmittäneitä vastauksia.

Kirpaisee edelleen jos tai joku kun saattaa tokaista, että olen jo niin vanha, että minun oikeasti kannattaisi jo lopettaa ja hylätä haaveeni ja umelmani omasta kumppanistani.

Aikaa myöten olen oppinut tai sanosinko paremmin, että tiedostanut että oma rakkauden kaipuuni - eli haluni tulla rakastetuksi että yhtälailla rakastaa ja välittää toisesta, siitä yhdestä ja erityisestä eritavoin kulkee jollain tavoin aalloissa. 

Esimerkiksi joskus noin 30 vuotiaana olin hetkittäin aivan rikki ja haja

Lykkyä sulle. Olen samankaltaisessa tilanteessa oleva nainen ja toivoni täysin jo menettänyt.