Tuntuu pahalta kun muilla on lapsuuskoti johon palata. Me asuimme vuokralla ja muutimme usein

Mun vanhemmat on myyneet mun lapsuudenkodi jo aikoja sitten. Ostivat asunnon, asuivat siinä jonkin aikaa ja totesivat, että haluavat asua eri kaupunginosassa, joten myivät asunnon ja ostivat uuden mieleisemmältä alueelta.

Jos nyt mietin tässä tarkkaan, niin eipä mun kenekään kaverin vanhemmat taida enää asua siinä talossa tai asunnossa, jossa asuivat kun oltiin lapsia. Osa vanhemmista on muuttanut jopa Espanjaan viettämään eläkepäiviään.

Useista asioista voi olla omassa mielessä sellainen... päähänpinttymä? Jumittunut ajatusmalli. Melkeinpä pakkomielle. Että ku  asia x olisikin y, kaikki olisi hyvin, mieli lepäisi, onnea ja auvoa. Toisille se voi olla omassa fyysisessä olemuksessa (esim kauneusleikkausaddiktio syntyy tämmöisessä, tekeekö vaakalukema onnelliseksi), tai vaikka haave parisuhteesta, perheestä, pankkitilin saldo....

Tiedosta kaipuusi, mieti mistä se kertoo, onko jokin tunnevajaus jäänyt jo lapsuudesta pinnan alle? 

Itse lipsahdan herkästi läheisriippuvaisuuden pariin, kun olen lapsena elänyt tunnevajaiden vanhempien ristitulessa, isä vielä alkoholisti. Menetin heidät kuitenkin nuorena.  Suku on molemmilta puolilta lyhytikäinen. Talot myyty jo silloin kun itsellä ei ollut varallisuutta. Mutta en koe tarvettakaan omistaa palaa mennyttä, kaikki tarvittava on mielessä mukana, ja oma koti on muodostunut itselle mieluisista asioista.

Se että ajattelee ja haaveilee, esim minä saatoin nuorena miettiä miten täydempää elämäni olisi jos vanhemmat olisivat elossa. Olen kuitenkin seurannut ystävieni perhesuhteita, eikä se ole mitään onnea ja auvoa vuodesta toiseen. Haaveisiin ei vaan yleensä hiivi realismi. Kaunis laiha ystäväni kokee jatkuvaa itseinhoa ja riittämättömyyttä, rahakas tuttava on yksinäinen, ison perheen saanut haaveilee omasta ajasta... Mitä se lapsuudenkoti haaveissa oikeastaan kertoo, ja mitä jos sen haaveen hyväksyy vaan tunteena, se on ok, mutta ei vello siinä ikävässä, ei ahdistu siitä?

Meillä on aina ollut omistusasunto mutta silti olemme muuttaneet 9x. Lastemme (nyt jo 21-42v) koti on siellä missä me vanhemmat.

Äiti osti okt kun olin 14v ja asui siinä kuolemaansa asti, jotain 30+ vuotta. Mun lapsuuskoti on kuitenkin se edellinen rivitalokämppä, tuo talo ei koskaan tuntunut "kodilta".

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa kasvaa aikuiseksi v a j a k k i.

Sulla meni nyt jotakin olennaista ohi, V.a. Jakki. Hauska tutustua, no ei.

Minulla oli 2 lapsuuden kotia - asunto A ikävuoden 0-5 ja asunto B ikävuodet 5-19. Kun muutin ylioppilaskirjoitusten jälkeen pois kotoa, vanhemmat myivät asunnon ja muuttivat vuokralle. Ei ole minullakaan siis enää lapsuudenkotia, mutta enpä ole asiasta mitenkään katkera.

Minun lapsuudenkotini on myyty ja remontoitu ihan uuteen uskoon ja myyty sen jälkeen vielä kertaalleen. Kannattaa hankkia sellainen paikka mitä voi kutsua kodikseen.

Vierailija kirjoitti:

 Home is where the heart is.

Sano se suomeksi, ollaan ja eletään Suomessa, suomenkielisellä palstalla. Turhaa brassailua. Anglismit on ahterista.

Olen aina inhonnut ajatusta siitä, että lapsuuden koti, siis se talo/asunto/asuinpaikka olisi jotenkin erityisen merkityksellinen tai sitä pitäisi säilyttää lapsille. Maan ja metsän ymmärrän arvokkaana omaisuutena, jota kannattaa toki vaalia suvussa. Samoin perhesuhteet ovat tärkeät, mutta ei se seiniin liity.

Kiva jos on lapsuudenkoti jonne palata. Mutta Kiva vain, jos siellä on joku joka huolehtii talosta, on ottamassa sinut vastaan kun muistat taas sen olemassaolon. Tosiaan,  moni haluaa käydä ja käyttää lapsuudenkotiaan muttei tajua että sitä pitää jonkun ylläpitää myös. Eikä se muuten ole sitten hotelli!  

Toisille syy mielipahaan ja traumatisoitumiseen löytyy aina. Haluat museoida vanhempiesi elämän sinun mieltäsi lämmittämään? Kai tämä on provo. Toivottavasti.

Kun esikoinen syntyi, asuimme kaksiossa, kuopuksen myötä muutimme kolmioon. Lapset aloittivat koulun Kanadassa, jatkoivat sitä Etelä-Amerikassa. Suomeen palattuamme muutimme kehyskuntasn omakotitaloon. Se elo yhtä autolla ajamista töihin ja harrastuksiin. 

Kun esikoinen aloitti lukion ja kuopus yläkoulun, palasimme lähemmäs kouluja ja työpaikkoja eli Tapiolaan. Kuopuksen muuttaessa omilleen palasimme kaupunkiin. Eiköhän tällainen ole aika tavallinen polku, ainakin meidän ystäväporukoilla on.

Ei jumalauta oikeesti. 

Sulla on vanhemmat ja se koti on siellä missä perhe. Ei jossain seinissä.

Menisit ääliö töihin 

Vierailija kirjoitti:

Useista asioista voi olla omassa mielessä sellainen... päähänpinttymä? Jumittunut ajatusmalli. Melkeinpä pakkomielle. Että ku  asia x olisikin y, kaikki olisi hyvin, mieli lepäisi, onnea ja auvoa. Toisille se voi olla omassa fyysisessä olemuksessa (esim kauneusleikkausaddiktio syntyy tämmöisessä, tekeekö vaakalukema onnelliseksi), tai vaikka haave parisuhteesta, perheestä, pankkitilin saldo....

Tiedosta kaipuusi, mieti mistä se kertoo, onko jokin tunnevajaus jäänyt jo lapsuudesta pinnan alle? 

Itse lipsahdan herkästi läheisriippuvaisuuden pariin, kun olen lapsena elänyt tunnevajaiden vanhempien ristitulessa, isä vielä alkoholisti. Menetin heidät kuitenkin nuorena.  Suku on molemmilta puolilta lyhytikäinen. Talot myyty jo silloin kun itsellä ei ollut varallisuutta. Mutta en koe tarvettakaan omistaa palaa mennyttä, kaikki tarvittava on mielessä mukana, ja oma koti on muodostunut itselle mieluisista asioista.

Se et

Ei vitsi, tämä oli tosi hienosti analysoitu. Mieti ap tätä.

Vierailija kirjoitti:

Meillä on vielä isänkin vanha lapsuudenkoti riesana. Vanha rintamamiestalo muuttotappiokunnassa keskellä ei mitään, kukaan ei ole siellä käynytkään pitkään aikaan eikä kukaan sitä taatusti halua ostaa, mutta silti sen ei raaskisi antaa ihan täysin lahota pystyynkään. Onnekkaita ne joilla ei ole vastaavia murheenaan.

Me saimme vastaavan myytyä liki neljä vuotta sitten, kuljen ohi usein kun on ihan lähellä nykyistä kotiani, joka kerran mietin, että huh, onneksi saimme myytyä. Muistot lapsuudesta on ihanat, mutta ei mitään kaipuuta taloon. 

Samalainen tunne omakotitalosta, jossa kasvatimme lapset, jäi aikoinaan erossa minulle, kun lapset varttuivat, myin pois. Käyn joskus ajamassa talon ohi, muistoja on paljon mutta ei mitään hinkua muuttaa takasin.

"Tuntuu pahalta kun muilla on lapsuuskoti johon palata"

Niin, siis sinusta tuntuu pahalta se, että muilla on, eikä se, että itselläsi ei ole. Riittäisi siis, että muilla ei olisi, sitten ei tuntuisi pahalta? Tässä on negatiivisen kateuden ydin. Kuitenkaan vaikka muillakaan ei olisi sitä lapsuudenkotia, niin se ei toisi sitä sinulle.

Kuten täällä on moni kirjoittanut, koti ei ole sama kuin asunto. Koti on läheiset ihmiset, perhe, ystävät, lemmikit.

On ahdistavaa, että lapset haluaisivat meidän vanhempien muumioituvan museoon heidän lelujen ja muiden heidän tahdostaan säästettävien tavaroiden sekaan. Omiin koteihinsa eivät tuota tavaraa kuitenkaan halua. Tervetulleita ovat aina meidän kotiimme milloin haluavat, mutta en minä jaksaisi menneisyydessä loppuun asti elää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän vuokralla asuminen automaattisesti sitä tarkoita, että tarvitsisi muuttaa usein. - itse olen asunut yli 15 vuotta samassa osoitteessa vuokralla. Ja ennen kuin joku sanoo, että olisi kannattanut ostaa jo tuossa ajassa oma niin jatkan, että näin hyvällä sijaiinnilla olevaa vastaavaa asunnosta en voisi pienituloisena muuta kuin haaveilla. Jos olsin löytänyt kumppanin, niin tilanne olisi ehkä toinen.  

Eikä vastavuoroisesti omistusasuminen tarkoita sitä, että ei olisi muuttanut usein tai että olisi vielä lapsuudenkoti, mihin palata.

Totta, En niin väittänytkään. Onhan se, ainakin aikanaan ollut hyvin tavallista, että ensin hankitaan pienempi ja perhekoon kasvaessa halutaan hankkia se isompi. - Tosin viime vuosina olen ollut havaitsevinani, että osa haluaa "heti" kaiken.

Omassa lapsuudessani oli ihan tavallista, että sisarukset saattoivat jakaa saman huoneen. Siihen aikaan oli vielä kaksi eri sukupuoltakin ja ei ollut tavatonta, että sisko ja sen veli jakoivat saman huoneen vielä aloittaessan koulun, jotkut vielä vanhempanakin kun taas nykyään sukupuolia on kai n. kappaletta ja jokaisella pitäisi olla kodissa vähintään oma huone ja peheiden matksutella vuosittain ulkomailla ja ajella sähköautolla,,.

Ei ihmie, että psyykkiset sairaudet ovat lisääntyneet kun monella on tämän seurauksena hirveät paineet rahoittaa kaikki menot samalla kun polarisaatio kasvaa eri väestöryhmien välillä.  

Kasvoin lähiössä kerrostalossa ja vanhemmat muuttivat pienempään asuntoon muualle kun me lapset tultiin aikuisiksi. Kävin tuolla kerrostalolla kerran ja se oli muuttunut tunnistamattomaksi. Jäljellä ei ollut oikein mitään niistä paikoista missä leikittiin. Ne oli muutettu niin perusteellisesti että lähinnä kävi sääliksi siellä nyt asuvia lapsia kun kaikki on rakennettu umpeen.

Ei todellakaan ole kaikilla muilla. Itselläni ei onneksi ole, lapsuus oli niin kamala. Mieluiten polttaisin sen talon, jos ikinä joutuisin siellä päin Suomea käymään.