Onko parisuhde sen arvoista? Oon ihan puhki parisuhdeviikonlopun jäljiltä

Mä kuulun myös niihin, joille sinkkuus on mieluisampi vaihtoehto kuin parisuhde. Mulla ei ole mitään suuria traumoja, mutta olen tosi introvertti ja myös herkkä ja tunteellinen. Ensimmäinen aiheuttaa sen, että tarvitsen paaaaaljon omaa aikaa, omaa tilaa ja omia juttuja ollakseni onnellinen. Herkkyys ja tunteellisuus taas sen, että ap:n tavoin koen kaikenlaiset parisuhdekehityskeskustelut raskaina, varsinaisista konflikteista puhumattakaan. Kolmantena tekijänä ikä ja sen myötä vahvistunut itsetuntemus on tehnyt minusta haluttomamman kompromisseihin. Summa summarum: on paitsi oma niin myös hypoteettisen kumppanin etu, että en ryhdy enää parisuhteeseen. Omassa tapauksessani ihan hyväkin parisuhde vaatii minulta enemmän kuin mitä se minulle antaisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi ihmeessä haluat olla parisuhteessa jossa et kelpaa omana itsenäsi? Eikä vaikuta ihan tolkulliselta tuo naisesikaan jos hän kuvittelee, että toista voi muuttaa ja että toisen velvollisuus on muuttua.

Miksi ihmiset haluaa tuhlata elämänsä tuollaisissa parisuhteissa joissa kummallakaan ei ole hyvä olla?!

Jotkut saattavat tehdä lapsiakin monen kanssa vaikka ovat esittäneet muuta kuin oikeesti ovat. Mikä siinä on niiin vaikeaa olla rehellisesti oma itsensä?

Sivusta heitän ihan omaa kokemusta eli nuorena ainakin minä olin varma, että omana itsenäni en kelpaa ja siksipä sitten kaikki suhteet oli alusta saakka kauhean raskaita kun joutui oikeasti miettimään jopa toiselle tekstaria lähettäessä niitä sanojaan mitä laittaa jotta vaikuttaisin "oikeanlaiselta" ihmiseltä. Yritin myös mieluusti mukautua toisen ajatuksiin ja kiinnostuksen kohteisiin jotta meillä olisi jotain sellaista yhteistä jonka toinenkin huomaisi ja toteaisi siksi meidän olevan ihan just ne oikeat toisilleen..

Ja nopsaanhan tuo vielä alkoi ruokkiakin itseään eli ensin sitä vain kuvitteli etten kelpaa ja sitten siitä olikin jo varma, koska eihän tuollaiset tapailut/suhteet mitään menestystarinoita olleet. Nehän ihan todisti tuon aiemman oletuksen todeksi ja sitten seuraavalla kerralla sitä esitti aina aiempaa enemmän sellaista jollaiseksi kuvittelin toisen oman kumppaninsa toivovan. Tuo esittäminen oli luonnollisesti melkoista hakuammuntaa, koska enhän mä sitä tietenkään tiennyt millaista toinen haki vaan olin ainoastaan varma siitä, että se ei ole sellainen mitä minä oikeasti olen.

Sitä hassusti oli ihan sokea tuolle esittämiselleen ja sitten kun juttu karahti kiville niin automaattisesti sen pisti omaksi syykseen (mitä se toki olikin), mutta siis niin että vika olikin siinä todellisessa minässäni eikä suinkaan tuossa esittämisessä. Ehei, sitä oli vaan aiempaakin vakuuttuneempi siitä että oma itsensä ei voi olla yhtään, koska se ei tunnu kenellekään kelpaavan. Nimittäin en tietenkään mitään oscarin arvoista suoritusta osannut tehdä vaan se todellinen minä tuli esiin siellä täällä ja usein vielä niin, että olin just antanut ymmärtää tykkääväni jostain ja sitten olinkin ihan spontaanisti että yök en tykkää, kun mies oli tilannut mullekin pizzan missä oli tonnikalaa.. 

Lisään vielä että nuo nuoruuden suhteet ei siis olleet yhden ja samanlaisen miestyypin kanssa (eikä tosiaan joukossa ollut näitä lentäväleukoja) vaan ainoa mikä niitä yhdisti oli se, että minä yritin tätä vaihtuvaa "roolihahmoa" esittämällä olla joku muu kuin mitä olen. 

Vierailija kirjoitti:

Normaali parisuhde ei vaadi moisia sessioita ja jos vaatii, taitaa olla väärä pari.

Jep. Oma kokemus on, että nuo ns päälinjat pitää kyllä käydä ihan siinä suhteen alkuvaiheessa ihan puhumalla läpi, koska mieluusti sitä toisesta olettaa yhtä ja toista eikä nämä oletukset olekaan sitten oikeasti totta.

Parempi siis ihan puhumalla selvittää se ollaanko sitä samanlaisia esim tulevaisuuden suunnitelmien/haaveiden osalta vai onko niissä jo lähtökohtaisesti sellaisia eroavaisuuksia ettei niitä yhteen voi sovittaa. Nuorempana tällainen iso asia oli esim perheenperustaminen/lapset ja sittemmin vaikkapa asumismuoto tai se miten lomia vietetään.

Se ei ihan toimi, että toisen haluama asumismuoto on omakotitalo jossain hieman syrjemmässä ja toinen tahtoo ehdottomasti asua kaupungissa kerrostalossa niin ettei taloudessa tarvita ainuttakaan autoa. Ja siis vielä niin, että kumpikin haluaa asua saman katon alla tulevaisuudessa ja/tai kun perhettä aletaan perustaa..

Tuossa kohtaa on aika yksi lysti vaikka punkassa synkkaisi mahtavasti ja muutenkin toinen on ihan ihana, koska tulevaisuuden osalta ajatukset ei kohtaa niin, että ne olisi yhteensovitettavissa. Se kompromissi eli rivitalo jossain lähiössä tekee kummastakin onnettoman ja saa lopulta aikaan sen, että toisen näkee ainoastaan ihmisenä joka seisoo omien unelmien tiellä.

Sama juttu sitten tietenkin vaikka lomailun/vapaa-ajankin suhteen eli jos toinen tykkää reissata kaupunkilomille tai etelään ja toinen haluaa kesämökin missä viettää kaikki vapaa-aika niin eipä se oikein yhteen osu.

Tietenkään näistä ei mitään kuulustelutilaisuutta pidä järjestää vaan ihan normaalisti jutella siinä kaiken muunkin toiseen tutustumisen ohessa. Näissä myös pitää muistaa olla rehellinen niin sille toiselle kuin itselleenkin. Se on huono/mahdoton lähtökohta suhteelle jos ajatuksena on, että kyllä se toinen tuosta muuttuu koska vain itseään voi muuttaa eikä sekään yleensä onnistu.