Lue keskustelun säännöt.
Ikuinen suru erosta ja ydinperheen menetyksestä!
12.11.2023 |
Onko muita, jotka eivät ole toipuneet erosta ja ydinperheen menetyksestä vuosienkaan jälkeen?
Itselleni ero ja menetetty perhe ja parisuhde on elämän suurin trauma, josta en usko toipuvani koskaan.
Rakastin miestä, rakastin elämäämme, rakastin perhettämme. Masennuin, tein monia typeriä päätöksiä itse ja lopulta tulin jätetyksi. Vikaa oli tietysti molemmissa että asiat menivät kuten menivät, mutta eniten syytän itseäni.
Koen että menetin kaiken: parhaan ystäväni, kumppanini, elämän jonka halusin, elämän jonka halusin lapsilleni. Koen myös, että kaikki tulevaisuudessa mahdollisesti vastaan tuleva hyvä on vain vaihtoehto B. Jotain johon on tyydyttävä, koska sitä elämää jonka halusin, en pysty saamaan.
Lapset ovat onneksi terveitä ja onnellisia lapsia, mutta myös eron jättämät jäljet ja reppu selässä kodista kotiin seilattu lapsuus näkyy.
Onko muita jotka tuntevat näin? Tuntuu että vuodet eron jälkeen ovat olleet pääosin selviytymistä. Eteenpäin rämpimistä päivästä toiseen. Hirvittävä suru ja syyllisyys ei jätä rauhaan ja tiedän 100% varmuudella, että mikään suhde tai uusperheviritys ei koskaan tule korvaamaan sitä ydinperhettä mikä hajosi.
Kommentit (54)
Minä tulen aina suremaan ydinperheen ja "ydinparisuhteen" menettämistä siitä huolimatta, että parisuhde oli suurimmaksi osaksi huono ja toimimaton ja minä olin se, joka halusin itse erota. En kadu eroa, se oli oikea päätös sekä minun että lastemme kannalta, mutta suren silti, etten voi koskaan enää saada oikeaa perhettä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä tulen aina suremaan ydinperheen ja "ydinparisuhteen" menettämistä siitä huolimatta, että parisuhde oli suurimmaksi osaksi huono ja toimimaton ja minä olin se, joka halusin itse erota. En kadu eroa, se oli oikea päätös sekä minun että lastemme kannalta, mutta suren silti, etten voi koskaan enää saada oikeaa perhettä.
1 vanhempi ja lapset on oikea perhe, ydinperhe. Ei kai se aina vaadi kumppania. Kumppanista eron sureminen voi kestää ja jos välitti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä tulen aina suremaan ydinperheen ja "ydinparisuhteen" menettämistä siitä huolimatta, että parisuhde oli suurimmaksi osaksi huono ja toimimaton ja minä olin se, joka halusin itse erota. En kadu eroa, se oli oikea päätös sekä minun että lastemme kannalta, mutta suren silti, etten voi koskaan enää saada oikeaa perhettä.
1 vanhempi ja lapset on oikea perhe, ydinperhe. Ei kai se aina vaadi kumppania. Kumppanista eron sureminen voi kestää ja jos välitti.
Ydinperhe on lähtökohta yhteiskunnassamme ja niin sen pitääkin olla. Muut perhemuodot ovat toissijaisia. Vähemmän arvokkaita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä tulen aina suremaan ydinperheen ja "ydinparisuhteen" menettämistä siitä huolimatta, että parisuhde oli suurimmaksi osaksi huono ja toimimaton ja minä olin se, joka halusin itse erota. En kadu eroa, se oli oikea päätös sekä minun että lastemme kannalta, mutta suren silti, etten voi koskaan enää saada oikeaa perhettä.
1 vanhempi ja lapset on oikea perhe, ydinperhe. Ei kai se aina vaadi kumppania. Kumppanista eron sureminen voi kestää ja jos välitti.
Ydinperhe on lähtökohta yhteiskunnassamme ja niin sen pitääkin olla. Muut perhemuodot ovat toissijaisia. Vähemmän arvokkaita.
Mihin uskontoon tuo perustuu. Eikö ole silti mahdollista että osalle tulee joskus joku kumppani vastaan, vaikka ulkomailla. Sinkkuna voi olla turvallisempaa?
Täällä yksi kohtalotoveri. Elämäni ydinperheessä oli paljon onnellisempaa, kuin nykyinen elämäni 50/50 vanhempana ja epätoivoisena tinderin käyttäjänä. Tein ison virheen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En todellakaan!
Olen äärettömän onnellinen että uskalsin erota "perushyvästä" avioliitosta ja jäädä 3 lapsen yh:ksi.
Muutama vuosi myöhemmin tapasin nykyisen mieheni joka rakasti myös lapsiani vilpittömästi. 6v myöhemmin saimme yhteisen lapsen. Tätä onnea on nyt kestänyt yli 27v
Tämä on minun oikea ydinperheeni, ainoa oikea!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tottakai siitä jää ikuinen suru. En mennyt naimisiin erotakseni. Elämän pitää kuitenkin jatkua eikä voi jäädä tuleen makaamaan, etenkin jos on lapsia.
Minusta on ihan normaalia surra tätäkin asiaa, ihan samoin kuin surraan kuolleita läheisiäkin ja elämä jatkuu siitä eteenpäin vähän erilaisena.
Apn avaus on se yleisin lopputulema. Moni ei vain sitä myönnä kenellekään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Syntymä on kuolemantuomio :(
Ei kukaan pysty hillitsemään sikiämistään.
Ajattelen samoin. Asia ei kuitenkaan ole vain sinun vikasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täällä yksi kohtalotoveri. Elämäni ydinperheessä oli paljon onnellisempaa, kuin nykyinen elämäni 50/50 vanhempana ja epätoivoisena tinderin käyttäjänä. Tein ison virheen.
Ihan sama tunne. Tein aivan helvetin isoja virheitä silloin, jotka tähän johtivat. Ennen "sekoamistani" olin oikeasti valtavan onnellinen. Rakastin elämääni. Nyt vain rämmin siinä ja liioittelematta jos en joka päivä, niin vähintään joka viikko mietin, miten eri lailla nämä vuodet ja lasten elämä olisi menneet, jos ei eroa olisi tullut. Olen itse eroperheestä ja olisin niin halunnut lasteni saavan toisenlaisen elämän. Mutta perheelleen meni!
Takana nuorena aloitettu liitto, jossa kasvettu yhteen. Sellaistakaan ei tule enää koskaan. Tässä iässä samanlaista yhteenkuuluvuutta ei vaan enää pääse syntymään, uskon.
Minullakin on vielä vuosien jälkeen suru siitä, ettei lapsen saaneet kasvaa ydinperheessä. Mutta ap, sinä olet vienyt surusi liian pitkälle. Olet selkeästi nostanut eksän jalustalle. Se, mitä sinun pitää tehdä, on antaa itsellesi anteeksi. Kun siihen pystyt, niin näet menneisyytesi eri tavalla.
http://tuulikkisaaristo.fi/fi/OHJEITA/Anteeksiantoharjoitus/index.html
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Apn avaus on se yleisin lopputulema. Moni ei vain sitä myönnä kenellekään.
Onkohan oikeasti näin? Tuntuu että kaikki muut jatkavat erosta eteenpäin tuosta vaan ja mennyttä ei enää muistella. Monesti mietin, että mikä minussa on vikana, kun en pysty samaan. Minulle puolison korvaaminen on sama, kuin koittaisi korvata isän, äidin tai sisaruksen. En ymmärrä miten ketään heistä voisi korvata.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä yksi kohtalotoveri. Elämäni ydinperheessä oli paljon onnellisempaa, kuin nykyinen elämäni 50/50 vanhempana ja epätoivoisena tinderin käyttäjänä. Tein ison virheen.
Ihan sama tunne. Tein aivan helvetin isoja virheitä silloin, jotka tähän johtivat. Ennen "sekoamistani" olin oikeasti valtavan onnellinen. Rakastin elämääni. Nyt vain rämmin siinä ja liioittelematta jos en joka päivä, niin vähintään joka viikko mietin, miten eri lailla nämä vuodet ja lasten elämä olisi menneet, jos ei eroa olisi tullut. Olen itse eroperheestä ja olisin niin halunnut lasteni saavan toisenlaisen elämän. Mutta perheelleen meni!
Takana nuorena aloitettu liitto, jossa kasvettu yhteen. Sellaistakaan ei tule enää koskaan. Tässä iässä samanlaista yhteenkuuluvuutta ei vaan enää pääse syntymään, uskon.
Paljon mainostettuun omannäköiseen elämään yllättäen hyppääminen ja kaiken entisen hylkääminen voi tuntua jonkin aikaan oikealta ratkaisulta. Mutta kun vuodet vierivät niin joutuu kohtamaan tosiasioita elämästä.
Vierailija kirjoitti:
Minullakin on vielä vuosien jälkeen suru siitä, ettei lapsen saaneet kasvaa ydinperheessä. Mutta ap, sinä olet vienyt surusi liian pitkälle. Olet selkeästi nostanut eksän jalustalle. Se, mitä sinun pitää tehdä, on antaa itsellesi anteeksi. Kun siihen pystyt, niin näet menneisyytesi eri tavalla.
http://tuulikkisaaristo.fi/fi/OHJEITA/Anteeksiantoharjoitus/index.html
Kiitos, tutustun näihin ohjeisiin. On varmaan totta, että pitäisi pystyä antamaan anteeksi itselleen. Mutta en pysty. Oli aika jolloin syytin exää. Hänelle anteeksi antaminen oli kuitenkin paljon helpompaa kuin itselleen. Itseään ei pääse pakoon.
Itse koen häpeää ja pahaa oloa siksi, että en ole saanut edes mahdollsiuutta elää ja olla parisuhteessa. Oma kohtaloni on parhaimmasskin tapauksessa ollut päästä (tai joutua) ns. friendzonelle. Tiedän, ettei parisuhde ole velvollisuus mutta sitä en ymmärrä tai hahmota, että miski juuri oma kohtaloni on ja on ollut elää ja olla ikisinkkuna. - Toistaiseksi olen en ole katkeroitunmut, enkä syyllistä tilanetetstani ketään mutta itse inhon tuntemukset on toisnaan aika vahvat.
Toivon, että moni ihan perushyvässä liitossa elävä, mutta jännitystä ja omaa elämää kaipaava lukee ketjun ja miettii kaksi kertaa, onko tosiaan sen arvoista hajottaa pitkää parisuhdetta ja perhettä.
Paljon on eroja joihin on painavat syyt, mutta ihan hirveän paljon on myös oikeasti turhia eroja, jotka olisi voitu estää kun olisi yhdessä yritetty. Nykyään on valloilla liikaa Minä Minä -kulttuuri, lasten kustannuksella. Tähän sorruin itsekin.
Minäkin kuulun siihen kai jo hiljalleen katoavaan joukkoon joka pitää ydinperhettä parhaana asiana ja vaihtoehtona. Perhe minun maailmassani tarkoittaa lähtökohtaisesti isää, äitiä ja lapsia asumassa saman katon alla. Isä ja äiti ovat myös miess ja nainenn. En tiedä miksi kutsuisin niitä muita vaihtoehtoja. Kai nekin jonkinlaisia yhteisöjä tai perheenkaltaisia järjestelyjä on, mutta tuo tavallinen konservatiivinen perhe on se paras ja luonnollinen. Jos perheen menettää niin se on väistämättä iso tragedia. Elämä voi jatkua sen jälkeenkin, mutta varmasti menetys tuntuu lopun elämää jotenkin.
Sun pitäisi päästä irti syyllisyydestä. Ei kaikki voi olla sun vika, suhteessa on aina kaksi. Olet nostanut ex-kumppanin liikaa jalustalle, ehkä hänessäkin on vikoja? Tai asioita joita et ole huomannut, paitsi joskus kaukaa voi nähdä paremmin. Hän syyllisti sua? Ei niin täydellistä ole, kaikki ihmisiä ja jos jätti minkä sille voi. Ei lasten ole pakko reissata uupumuksen rajalla kodista kotiin, onko isällä kyyti?
Sulla on eroprosessi kesken, ei kai siinä tule nähtyä muualla hyvää ihmistä, ellei tosiaan pääse ensin exästä irti. Ei ole pakko ottaa uusperhettä. Onko joku kiva ihminen joka juttelisi erosta silloin kun haluat, vaikka kriisikeskuksessa pari kertaa tai yksityinen terapeutti. Itsekin voi tehdä itsensä ehjäksi ajan myötä ja terapioida. Elää itsensä kautta, ei sen toisen. Löytyy vielä positiivista elämää maapallolta, muualtakin.
Itsekin luulin pelimiehen aikaan ettei maapallolla ole mitään muuta hyvää missään. Nyt naurattaa se luuloni. Elämää on.