Hirvea tyytymattomyys vanhempia kohtaan aikuisena? Miten antaa anteeksi heidan vaarat valinnat, jotka kuitenkin on kai tehty ajan hengessa.

Varmaan ongelmana on oma voimakas pyrkimykseni oikeudenmukaisuuteen. On vaikea ymmärtää jotain muistoja, joita lapsuudestani muistan. Ihmettelen vaikkapa sellaista, miten äitini saattoi ystävänsä kanssa puhua lapsestaan ja kasvatuksellisista kysymyksistä, vaikka olin itse kuulemassa. Minua ei tietenkään otettu keskusteluun mukaan. Äitini saattoi sanoa että " no meidän Maija nyt on alkanut puhua, että joku poika tykkää siitä. Voi noita lapsia! Se on nyt joltain isommaltaan oppinut että kuuluu puhua tuollaisia tykkäämisjuttuja" .



Ei minun käytöstäni edes vajaaälyisenä lapsena ohjannut liiemmin se, että olin joltain kuullut että jonkinlaista kuuluu tehdä. Miksi tämäkin asia haluttiin nähdä niin, että se asettaa minut hyvin tyhmään valoon. Miksei voinut kertoa että Maijankin luokalla on mukava poika ja viihtyvät hyvin yhdessä. Tai sitten naureskella selän takana niin ettei pieni korva kuule kun aikuiset pilailevat.



Ei tästä minulle nyt suurta traumaa ole kehittynyt. Olen yrittänyt puhua tästä vanhemmilleni, kun olen toivonut jonkinlaista anteeksipyyntöä tai edes myöntämistä ettei tuollainen käytös ollut ok. Asiallisiin ja syyttelemättömiin keskustelunavauksiini on aina vastattu että " mistä sinä olet tollaista humpuukia saanut päähäsi, sinulle ei ole ikinä tehty noin" . Vanhempani kieltävät tietyt muistoni ja tunteeni ilman pienintäkään pohdintaa siitä, voisiko se olla totta. He vastaavat se kuvan perusteella, jollaisia vanhempia he halusivat olla, ei sen pohjalta, millaisia olivat.



ap

Meillä oli perheväkivaltaa kotona. Veri lensi ja äiti sairaalassa muodottomana vähän väliä.

En tiedä onko jäänyt traumoja mutta hyvin on elämä kulkenut.

Esim. vähättelystä, ivailusta...

Sai myös anteeksi. Vähättelevä käytös ei myöskään ole otollinen kasvuilmapiiri lapsille.

Tytöt eivät olleet mitään yms. en saanut mielestäni traumoja vaan teen itse toisin ja en ole niin hyvissä väleissä vanhempiini. Äitini on vielä nykyisinkin alkoholisti ja entinen lääkeriippuvainen(rauhottavat).



18

Tämän ketjun aihe olikin hieman kevyempi perheväkivalta, 18 tilanne on jo aika reilusti poliisiasia. Huomaa kyllä miten lyöminen vie sympatiantaidot.

Meillä kuvaan kuului myös sellaista, että kun tuli jotain sairastumisia, niin aina meitä lapsia syytettiin siitä. Esim. minä sain aina kuulla siitä, että olin nuhassa, yskin öisin jne. Lääkäriin ei kyllä viety. Nyt sitten aikuisena mulla on todettu astma, joka varmaan oireili jo lapsena. Sinänsä tyhmää, että ehdin ennen diagnoosia opiskella ammatin, jossa en voinut astman takia toimia, vaan jouduin sitten koulunpenkille päälle kaksikymppisenä uudelleen.



Karmein tapaus on kuitenkin ehkä se, että kun jouduin 14-vuotiaana liikenneonnettomuuteen, jossa kalloluuni murtui ja munuaisiin tuli lieviä vaurioita, eivät vanhempani tulleet katsomaan minua sairaalaan, ei edes sen jälkeen, kun pääsin teho-osastolta pois. Hakivat vaan kotiin sitten, kun päästivät. Ja silloin sain kuulla haukut, että syy onnettomuuteen oli minussa (oli totta osittain, mutta silti...).



On ollut vaikeaa antaa anteeksi. Lapsuutta on käyty läpi terapiassa, kun masennuin jossain vaiheessa aluksi muista syistä. Nyt olen jollakin tavalla antanut anteeksi vanhemmilleni, kun näen, että he kohteleva lapsenlapsiaan paremmin... Jotenkin psyykkaan itseni ajattelemaan, että jos heillä olisi ollut enemmän aikaa, vähemmän kiirettä ja stressiä, he olisivat ehkä olleet rakastavampia meitä omia lapsiaankin kohtaan.



Omia lapsia kohtaan on ollut aluksi vaikea kehittää lämmintä tunnesidettä, mutta olen ihan tarkoituksellisesti sellaista rakentanut. Mielestäni olen onnistunut siinä! Nyt olen miettinyt, että miten vanhempani onkaan kasvatettu... he ovat varmasti ammentaneet oman mallinsa sieltä 40-50-lukujen kasvatuksesta.

Meillä myös en koskaan voinut olla oikeasti sairas, kunhan laiskottelin ja teeskentelin. Kouluun pystyi aina menemään, jos jalka ei ollut poikki, illaksi sitten saatettiin komentaa koko ajaksi sänkyyn, kun kerran olin kipeä ja että jaksan seuraavana päivänä kouluun.



18 tilanne on myös minusta tosi surullinen. Totta kai tuollainen elämä perheessä jättää syvät jäljet. Aloitin tämän ketjun keskustellakseni tällaisesta vähättelyn ja epäreiluuden aiheuttamasta katkeruudesta, eikä tarkoitus ollut laittaa järjestykseen, kenellä oli vaativin lapsuus.



Terv Ap

Minua on monesti myös harmittanut ja hävettänytkin näin aikuisena se, että mitään meillä ei tehty perheen kanssa yhdessä... Porukat keskittyi maatilan pyörittämiseen ja lehmät oli kaikki kaikessa.



Esim. mitään seurapelejä tai korttipelejä en osaa, uimaan en oppinut, kun yksin tai kavereiden kanssa ei päästetty (eikä vanhemmat vieneet), harrastuksiin ei päässyt. Minusta on suoraan sanottuna kasvanut aika epäsosiaalinen tyyppi, häpeän tätä osaamattomuuttani ja sitä, että olen tällä tavalla pullossa kasvanut...



Mieheni koti on taas sellainen kiiltokuvakoti. Ovat yhdessä matkailleet, viettäneet aikaa ja keskustelleet lasten tulevaisuudenaikeista. Siellä kyläillessä tunnen olevani ihan eri maailmasta! Meillä kaikki ammattipohdinnat sun muut jätettiin meille itselle ja sanottiin, että on opinto-ohjaajan asia sanoa, mihin kouluun lähdetään peruskoulun jälkeen.

tehneet ilkeyttään vaan tietämättömyyttään.

Kenties äiti ison lapsilauman kanssa yllättäen ilman isää ja isän hankkimia tuloja? Sinun sukupolvesi, ap, onneksi tiedostat näitä ongelmia, etkä halua toimia itse yhtä väärin. Sinulla on mahdollisuus olla se vahva lenkki, joka antaa anteeksi, muttei hae sitä käyttämällä omiin lapsiinsa yhtä autoritääristä valtaa kuin sinuun on käytetty.

Tuulikki Saaristo: Taikasanat, eli miksi antaisin anteeksi.



Siinä on yksinkertainen mutta tehokas harjoitus, joka auttaa antamaan anteeksi. Suosittelen. Minun elämäni muuttui tuon kirjan ansiosta.

suuren kaikkivoipaisuutensa ansiosta, kunhan vaan tekivät kuten muutekin vanhemmat sen paremmin miettimättä. Ei 70-luvulla tosiaan jokaista vanhemaa valmennettu henkiseen empatiaan ja roolimallien antamiseen. Käsitys lasten hyväksi ihmiseksi kasvattaisesta oli myöskin ihan eri.



Sulla on nyt hyvä elämä, ajattele tätä päivää. Aina kun muistot nousee mieleen, sano " minä annan teille äiti ja isä jo anteeksi" .

Itse olen käynyt vähän toista vuotta juttelemassa lapsuudestani mielenterveystoimistossa ja tajunnut vasta nyt, kuinka paha olo minulla pohjimmiltani oli ja kuinka olen itsekin toiminut usein väärin sen vuoksi. Pian kyllä lopetan jo käynnit, hyvin menee :)

Sitä se oli muillakin 70-luvun lapsilla. Varmaan omat vanhempasi lapsina ollessaan eivät saaneet kovin kummoista kasvatusta. Kunhan elivät päivästä toiseen.

Ihan samanlaisia kokemuksia lapsuudesta minullakin. Valitettavasti ne vaikuttavat koko elämän ajan ja parisuhteeseen ja muihin ihmissuhteisiin. Olet kuitenkin vahvoilla, kun tiedostat asioita lapsuudestasi. Lue Tommy Hellstenin kirja" Vastuulliseen vanhemmuuteen" ja myös muita hänen kirjojaan voin suositella.

Tommy Hellstenin uusin kirja " Kolmas mahdollisuus" käsittelee muun muassa anteeksiantamista omille vanhemmille.

Lapsen kuullen puhutaan häntä koskevia yksityisiä juttuja kelle tahansa naapurille, ollaan epäjohdonmukaisia eli perustellaan kiellot ja sallimiset vain sillä että kun minä sanon nyt niin että saa tai ei...

Perusperiaate on, että ensin opetellaan antamaan itselleen anteeksi ja vasta sitten toisille. Anteeksi voi antaa määrittelemättä erikseen, mitkä kaikki " synnit" antaa anteeksi - ihan yleisenä armahduksena siis. Vähitellen sisällä oleva solmu heltiää ja avautuu, jolloin katkeruus vähenee ja katoaa.

Muilla on varmasti mielessä seikkoja, joita he antavat minulle anteeksi, mutta en ole tätä itseni armahtamista vielä ymmärtänyt. Olen yrittänyt toimia harkitusti, ettei tällaista tilannetta tule, ja sitten kun muutamasti olen toiminut anteeksiantamattomasti, minusta se on sitä. Äitini on ilmeisesti oivaltanut tämän asian, sillä hänelle ei sellaista virhettä voi käydäkään, jota ei itselleen voisi antaa anteeksi. Hän elää rennosti ja " kaikki tekevät virheitä" -mantraansa hokien. Sen nojalla hän voikin olla vastuuton ja epäluotettava, koska kaiken voi antaa anteeksi -ainakin tekijä itse itselleen.