Kertokaas aitipuolien arvostelijat mulle muutama asia! Miten pystyy rakastamana miehen lasta kuin omaansa? Kuinka se on mahdollista?

Sääli vaan että pysyväksi jäi se pahin noita-akka =(



Mutta kyllä muakin on siis pienenä pystynyt rakastamaan vieraskin nainen.

Äitipuoli on se henkilö, joka symboloi lapselle eroa. " Äiti ja isä erosivat ja sitten tuli Leena" . Isä ei voi palata takaisin äidin luokse Leenan takia. Äkkiä siitä tulee ajatukseksi, että Leena on syyllinen eroon ja vain Leenan olemassaolo tekee vanhempien liiton mahdottomaksi.



Näin siis, elleivät lapsen omat vanhemmat lapsensa kanssa käsittele eroa riittävästi - riittävän usein, eli aina kun lapsi kysyy ja ehkä vähän useamminkin.



Sillä ei niinkään ole välttämättä merkitystä, että Leena tuli kuvioihin vasta sitten kun erostakin oli jo aikaa neljä vuotta.



Ja äitipuolenhan " kuuluu" toisaalta olla kuin äiti. Mutta jos olet kuin äiti, niin " mikä sinä olet, luuletko olevasi äiti" . Eli niin tai näin, väärinpäin. Jos kohtelet kuin sisko tai kuka tahansa hoitotäti, olet etäinen. Jos tulet iholle kuin äiti, olet tyrkky.



Harvoin äitipuoli on sen järkevämpi/aikuisempi kuin ihmiset keskimäärin. SiitäKÄÄN huolimatta, että hän on valinnut MIEHEN JOLLA ON LAPSIA. " Mitäs läksit, itse osasi valitsit!"

Mutta aikuisen ihmisen tulee osata käyttäytyä niin että on



a) mahdollisimman tasapuolinen kaikille lapsille



b) ei alennu lapsen tasole esim riidoissa vaan pystyy olemaan sen kaiken yläpuolella ja yrittää ymmärtää mistä tuulee, miksi lapsi kiukuttelee.



Kaikkea ei tarvi antaa anteeksi ja ymmärtää vain koska " lapsella on vaikeaa" , esim haistattelua ei tarvitse kenenkään lapsipuoliltaan sietää, mutta miehen lapset on usein kovia kokeneet siinä kun ero heidän perheessään tuli ja lapsi purkaa tätä ahdistustaan vielä pitkään.



Lapset on lapsia, ja lapsilla on oikeuksia, joita ei äitipuolikaan saisi kieltää. Esim oikeus omaan isäänsä ja hänen kanssaan aikaan.

Ongelma on vain siitä, että harva pystyy kohtelemaan tasapuolisesti kaikkia perheen lapsia vaikka haluaisi. Jos tulee valintatilanteita, niin kyllä siinä oman biologisen lapsen etua ajatellaan ennen kuin toisen lapsen etua. Varmasti rakkautta kaikille riittää, mutta sitoutuminen on erilaista omaan biologiseen kuin ei biologiseen. Taloudelliset, ajankäytölliset ym. kysymykset ja asiat jokainen hoitaa ja ratkaisee aina oman lapsensa edun mukaisesti. Kyllä se vain valitettavasti niin on, että vaikka ihminen kuinka haluaisi ja luulisikin olevansa tasapuolinen kaikkia kohtaan, vain aniharva siihen pystyy. Uusissa suhteissa, joissa tulee yhteisiä lapsia, täytyisi sen toisen vanhmman osata pitää myös edellisen suhteen oman biologisen lapsen puolia ja uskaltaa olla kriittinen ah, niin ihanaa uutta vaimoakin kohtaan. Sen uskon, että harva taroituksella on epäreilu, mutta usein niin vain hups, sattuu käymään. Sympatiat siis edellisen suhteen lapsille, olivat he minkäikäisiä tahansa.

(läheisemmin) tähän tytärpuoleensa, mutta ei vain osaa. Ei tiedä, miten sen voisi tehdä. Tytär on jo teini-iässä. Samalla hän sanoo, että jotta ero omaan tyttäreen ei olisi niin suuri, hän koittaa tasapuolisuuden vuoksi olla paapomatta omaa lasta (niinikään tytärtä) liikaa.



Samalla hänellä on huono omatunto siitä, että ellei uusperhettä olisi, hän olisi paljon läheisempi ja lämpimämpi oman tyttärensä kanssa.

joissa tasapuolisuus ym. toteutuvat. Toki ydinperheissäkin on onnettomia ihmisiä, mutta suhteellisesti varmasti enemmän uusperheissä. Uusi suhde ja sen muknaan tuomat lapset ovat voittajia ja edellisen suhteen lapset valitettavasti usein häviäjiä. Näin se vaan on.

mutta eikö kuitenkin pyhä biologinen äiti voi näille omille kullanmuruilleen sitten tämän jäljellä olevan ajan korvata tätä henkisen tasapainotilan järkkymistä?



Tarkoitan, että useimmiten entisen avioliiton lapset ovat vain vierailevia tähtösiä julman äitipuolen kalsassa majassa.

Täällähän juuri moni on korostanut, että uusperheen ongelmat ovat ihmillisiä, harva tarkoituksella esim. epätasa-arvoisesti kohtelee toisen lapsia tms. Luonto on vain meidän niin rakentanut, että biologisen lapsen etu menee muiden edelle. Tämä inhimillinen seikka usein vain aiheuttaa ongelmia. Ei ole pahuudesta kyse. Harva ihminen on niin kehittynyt ihmisenä, että pystyy kohtelemaan tilanteessa olevia ihmisiä tasa-arvoisesti. Kaikki haluavat omilleen vain parasta ja omasta on vaikea luopua, esim. taloudelliset asiat, uusperhetilanteen vuoksi.

niin asteikolla 1-10, miten suuren roolin näiden (yleensä) etälasten pahoinvoinnissa tämän äitipuolen roolin olevan?



Esim. yhdessä kaveriperheessä, jonka tyttöä säälin jonkin verran minäkin (isä on lähi), kaikkein karmeinta on ehdottomasti - ei se äitipuoli - vaan se, että tyttären oma äiti on ajoittain hylännyt tytön täysin (kieltäytynyt tapaamasta, jättänyt vastaamatta puhelimeen, e-mailiin) etc.



Toki äitipuoli voi olla kuuntelevana korvana, mutta korvaako se enää sitä, että oma äiti katosi vuosiksi, kun tytär oli vasta leikki-iässä? Eikä hoiva sitäkään ennen ollut kaksista.

Jos vanhempi hylkää lapsensa, on se aina vakava juttu. Perinteisiin uusperheen ongelmiin asia ei liity. Hinoa, jos kuvatunlaisessa tilanteessa usperheen äiti osaa olla tukena.



Tiedän, että monille on vaikeaa myntää se tosiasia, että uusperhessä eläminen on hyvin moninaista ja tasapuolisuus harvoin toteutuu. Minusta asia on päivän selvä, eikä siinä ketään syyllistetä. Se on inhimillinen fakta.



Tasapuolisuuden toteutuminen uusperheessä,( joka on suurin uusperheen ongemista) ja lapsen hylkääminen ovat kaksi aivan eri asiaa.

tämän jälkeen " tattadaa!" Kaikki ongelmat ovat äitipuolesta ja tasapuolisuusongelmasta johtuvia.

aktiivisessa vuorovaikutuksessa sekä lapseen, tämän isään mahdollisesti äitiin, sisaruksiin, sukulaisiin. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Onko äitipuolella edes tilaa tässä perheessä?



Eräs tyyppi kerran sanoi ensin, että KAIKKI hänen ongelmansa johtuivat paskasta äitipuolesta. Kun juttelimme enemmän, hän sanoi jossain vaiheessa, että no joo, kait hän olisi sen äitipuolenkin sulattanut, mutta kun eivät ISÄ ja ÄITI hänelle koskaan selvittäneet eron syitä.



Äitipuoli nyt sitten oli mojova sijaiskärsijä.

minullakin on toiveita ja tarpeita (vaikka itsekkäitä), MINÄKIN haluan " joskus jotain" , pystyn olemaan paljon helpommin " jalomielinen" , ja myös faktisesti antamaan itsestäni jotain.



Jos tunnen olevani painostettu, riistetty ja vastentahtoisesti roolissani, on hankalaa olla näiden lapsostenkaan kanssa.



Päärooli hyvinvoinnissani on lasten isällä, ei lapsilla, todellakaan.

Vaikka he ovat joskus ärsyttäviä eivätkä ole omia lapsianne.

Adoptiolapsiakin voi rakastaa. Ja ihmisiä jotka eivät ole perheenjäseniä ollenkaan.



Eihän se mikään ihme ole että puolison lapsi käyttäytyy äiti/isäpuolta kohtaan huonosti jos äiti/isäpuolen asenne on se että tuo ihminen on vain riesa täällä jota ihmistä voi rakastaa eikä edes kannata yrittää kun ei se kuitenkaan onnistu. Jokainen on ärsyttävä joskus ja varsinkin tilanteissa joissa on vaikea sopeutua kuten uusperheessä.

päivänselvä asia kuin se, että uusperheen ongelmat ovat moninaisia. Pahimmillaan uusperheessä edellisen liiton lapset tuntevat itsensä ulkopuolisiksi. Vastaa on sekä ei biologisen vanhemman että perheeen biologisen vanhemman. Ei kuvailemasi " paha äitipuoli" ole yksin vastuussa tilanteesta. Täytyyhän isänkin tuntea oma vastuunsa. Toivon, että sinä päästät nyt äitipuolet pälkähästä, etkä näe heitä vain syyllisinä tilanteeseen. PArhaansa suurin osa heistä yrittää, bilogisille siteille ei voi mitään ja se on seikka joka äitipuolien pitää tiedostaa. Kun sen tiedostaa, niin pystyy tietoisesti pyrkimään tasapuolisuuteen. Ilman asioiden myöntämistä itselle, ei varmasti homma toimi. Kaikkien on pystyttävä luopumaan jostain ja olemaan epäitsekkäitä.

Minä olen aina pitänyt miehen pojasta ja nykyään entistä enemmän, koska on ihan kuva yhteisestä tyttärestämme ja lisäksi tämä pikkutyttö rakastaa isoveljeään ihan täysillä. Veli kohtelee rakastunutta tyttöä isomman pojan lempeydellä ja vähän nolonakin...:) Minulle välittäminen tähän mieheni lapseen on kasvanut yhteisen lapsen kautta ja sitä kautta, että elämäni rakkain ihminen rakastaa tätä poikaa. Haluan ottaa pojan moniin juttuihin mukaan, koska tiedät tyttäreni haluavan sitä ja rakastan katsella heidän sisarusten välisiä touhujaan.



Eli itsekäs on motiivi täälläkin.

Johtuuko se siitä, että äidit yleensä lähivanhempia ja äitien uudet miehet elävät lapsen kanssa joka päivä ja näin saavat enemmän tarttumapintaa rakkauteen? Vai johtuuko se miesten konstailemattomasta tavasta suhtautua asioihin?



En väitä että kaikki isäpuolet palvovat puolisonsa lapsia, mutta itselläni on iäspuoli, joka on ollut minulle kuin isä 18 vuotta enkä ikinä vaihtaisi häntä biologiseen isääni. Lapsellani on isäpuoli, joka palvoo lastani. Pitää ja hoitaa kuin omaansa.



Johtuisiko sopeutumisongelmat uusperheissä enemmän kuitenkin hätäilystä ja uusista yhteisistä lapsista kuin niistä edellisistä mukuloista. Me olemme päättäneet, että emme hanki yhteisiä lapsia vielä muutamaan vuoteen, että saamme kasvaa tiiviiksi uudeksi perheeksi, ilman että lapsen täytyy miettiä asemaansa. Haluamme yhteisiä lapsia vasta sitten kun tämä edellinen on myös hieman isompi. Niin, että hänelle on kerennyt muodostua suhde isäpuoleensa.

kuin nro 35, niin ei varmaan näitä ristiriitoja uusperheissä näin paljon olisi. Just noin, kun annetaan lapsillekin aikaa sopeutua uuteen tilanteeseen ja luoda suhde niihin uusiin aikuisiin - ja että nämä uudet aikuiset ovat oikeasti aikuisia ja valmiita luomaan nämä suhteet -, niin perheellä paljon parempi mahdollisuus olla paikka, jossa kaikilla jäsenillä hyvä olla.

Millään muulla ryhmällä ei ole keskimäärin yhtä rajoittuneet kannat. Johtunee siitä, että heille on iskostettu että on olemassa oikeita ja vääriä vastauksia, oikeita ja vääriä tapoja tehdä asiat... Ja oikeita ja vääriä äitejä!



Meillä on erittäin toimiva uusperhe. Johtunee osin siitä, että lapsen äiti on häipynyt kuin p. Saharaan ja lapsi on meillä koko ajan. Kun äiti ei ole sekoittamassa kuviota, lapsi on kiintynyt minuun täysillä ja minä häneen.



Toisen lapsen rakastaminen on äitipuolen henkisestä kypsyydestä kiinni. On näet muutakin kuin seksuaalista ja biologisen lapsen ja vanhemman välistä rakkautta, vaikka kaikki eivät koskaan kasva niin aikuisiksi, että ymmärtäisivät sen saatika osaisivat toteuttaa.



Uusperheistä puhuttaessa on vaikea yleistää, koska ainakaan minä en tunne kahta täsmälleen samoin muodostunutta uusperhettä. Uusperhe voi olla vanhemmmile eka, toka tai vaikka kolmas perhe tai niiden yhdistelmä, siinä voi olla yhteisiä lapsia, molempien omia tai vain toisen omia ja näiden yhdistelmiä. Muualla asuvat vanhemmat voivat olla huoltajia tai eivät, he voivat olla aktiivisia vanhempia tai täysin lapsensa hylänneitä ja kaikkea siltä väliltä. Lapsilla voi olla sisaruksia muissa perheissä tai sitten ei. Muualla asuvat vanhemmat voivat olla uudessa liitossa tai ei, ja tämäkin vaikuttaa uusperheen sisällä.



On ihan eri asia rakastaa perheessä jatkuvasti asuvaa pientä söpöläistä kuin ärhäkkää teiniä, jonka tapaa joka toinen kuukausi.

Moni tuntuu todella tietävän, mistä puhuu. Itsekin haluan sanani sanoa. Jouduin äitipuolen asemaan todella hätäisesti ja melkeinpä valmistautumatta. Siitä kun (ex-) mieheni paljasti, että hänellä on itse asiassa lapsikin edellisestä liitosta, meni varmaan alle kuukausi että olin itse samalle miehelle raskaana. Ja samassa ajassa mies etälapsineen oli muuttanut luokseni.



Näin jälkikäteen näkee todella selvästi, että tässä tapahtui suuri virhe. Mutta kuinka sitä olisi etukäteen osannut ajatella, että mitä kaikkea äitipuolena olemiseen liittyy? Kokemuksesta viisastuneena peräänkuulutan kyllä todella voimakkaasti uusperheen etävanhemman (meillä siis miehen) kykyä saada perhekuvio toimimaan siten, että kaikilla on suhteellisen hyvä olla. Kaikkien osapuolien tulee saada tuntea, että ovat tärkeitä ja että ketään ei hylätä tai tietentahtoen loukata tapaamisten aikana tai niiden ulkopuolella. Eli lapsen isän olisi pitänyt tässä tapauksessa miettiä hyvin tarkkaan, mitä tapaamisten aikana tapahtuu ja miten ketäkin informoidaan suunnitelmista. Minusta tuli väistämättä se " ilkeä äitipuoli" , kun otin itseeni siitä, että minusta tehtiin kotitalouskoneeseen rinnastettava, sivuun sysättävä objekti näiden tapaamisten aikana. Eihän se niin mene ydinperheessäkään, että toinen osapuoli päättää suvereenisti kokonaisen viikonlopun ohjelman kyselemättä tai kuulematta muita... itse en ainakaan sellaista hyväksy.



Tunsin sitten kroonisesti huonoa omaatuntoa siitä, että kärsin olostani tapaamisten aikana enkä pystynyt läheskään aina peittämään harmiani. Olisin halunnut pitää miehen lapsesta ja ajoittain todella yritin, mutta jatkuva tunne siitä että lapsi aiheuttaa kränää jo muutenkin vaikeaan liittomme näkyi valitettavasti siten, että en oppinut lapsesta pitämään (saatikka häntä rakastamaan) kuten toivoin. Lapsi itse oli tilanteeseen erittäin syytön, ymmärsin sen jo silloin, ja koetin keskustella miehen kanssa siitä, miten toivoisin tapaamisten sujuvan. Mies taas katsoi, että lapsi on hänen, eikä minulla ole mitään sanomista mihinkään - vaikka elimme saman katon alla yhteisessä kodissamme.



Lyhyt kokemukseni äitipuolena toivottavasti kasvatti minua paljon. Tai ainakin sen verran jäi käteen, että exästä erottuani päätin etten saata omia lapsiani mihinkään uusperhekoukeroon ennenkuin olen suhteen toimivuudesta ja lasten hyvinvoinnista 100% varma.



Joku täällä kehtasi kirjoittaa siitä, että eikös se riitä lapselle että lähivanhemman luona elämä on tasapainoista ja normaalia, jos siellä etän luona onkin asiat vähän rempallaan. Tätä ajatusta en hyväksy; minusta molemmissa kodeissa pitää olla kaikilla hyvä olla. Ei ole hyväksi että etävanhemman perheessä on ristiriitoja lapsiin liittyen, eikä varsinkaan ole kohtuullista, että lähivanhempi joutuu paikkaamaan kaikki mahdolliset haavat joita etän luona pääsee syystä tai toisesta syntymään. Meillä aikuisilla on vastuu siitä, että oli perhemuoto mikä tahansa, kaikki voivat olosuhteisiin nähden hyvin.



t. entinen äitipuoli