Lue keskustelun säännöt.
Puoliso ei halua enää elää, ei huoli apua, mitä voin tehdä?
29.10.2023 |
Pitkään vakavaa masennusta sairastanut mieheni ei enää jaksa elää. Terapian lopetti, ei lähde lääkäriin. Käy töissä vaativassa työssä, kuulemma ainut asia joka pitänyt vielä jotenki elämän syrjässä kiinni. On jo luovuttanut omien sanojensa mukaan.
Taustalla vakavat traumat ja koko elämän masennus. Keväällä oli myös tilanteessa jossa teki jo testamentin ja mietti miten päivänsä päättää. Jollain konstilla siitä tähän asti on tultu.
Mitä voin enää tehdä? Aivan järkyttävä huoli eikä omakaan ajattelu enää pelaa 😥
Kommentit (67)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo on paha ettei ota apua vastaan. Monesti tuo kuvio on ihan samanlainen kuin alkoholismissa; alkoholisti ei suostu ottamaan itsestään vastuuta ja hakemaan apua. Puoliso mahdollistaa, tukee, rukoilee, toivoo ja tsemppaa, vuodesta toiseen.
Vierailija wrote:
Kiitos tosi paljon kaikille viesteistä! Tsempit tulee tarpeeseen 😞
On sillä ollut kaikenkattavat labralähetteet puoli vuotta, ei ole lähtenyt labraan. En tiiä onko millon viimeksi ja mitä tsekattu, ei viime vuosina ainakaan.
Ei ole hoitosuhdetta muuta kuin työterveyslääkäri, jolla keväällä kävi pahimmassa kohdassa yhden kerran. Olisi kirjoittanut sairaslomaa ja masennuslääkkeet mutta kumpikaan ei kelvannut. Kerran elämässä kokeillut masennuslääkettä kuukauden, mutta kun oli kertynyt nestettä 10kg niin lopetti eikä suostu enää kokeilemaan. Niin turhauttavaa!!
Tuo ketamiinihoito kuulosti melkein liian hyvältä ollakseen totta, tuossa kun vähän tutkin netistä.
Tämä todellakin vie jo itseltäkin toimintakykyä.
Noin pohjalla jotenkin ajattelisi, että kokeilisi ihan viimeisetkin keinot. Sano hänelle, ettei tarvitse montaa päivää kokeilla lääkettä, jos ei se sovi ja voi vaihtaa uuteen sitten. Itseä ahdistaisi myös, jos tarvitsisi uutta lääkettä kokeilla, eikä pystyisi olemaan vain kotona silloin. Masennuslääkkeet ovat kuitenkin auttaneet monia ihmisiä, itseä myös. Tsemppiä ja rakkautta lähetän teille! Spirituaalisuus/buddhalaisuus auttanut minua lääkkeiden lisäksi.
Tuli mieleen jotkut dokumentit joissa ihmisiä hoidetaan mm psykedeelisillä lääkkeillä tai vastaavilla jos on vakavasti sairas tai itsetuhoinen. Monessa maassa ihan laillista ja tulokset on ihan huippuja. Siinä kun mennään niin syvälle itseen niin pystyy käsittelemään traumoja ja voi saada muitakin ahaa elämyksiä, jotka auttavat jaksamaan ja näkemään elämän eri tavalla.
Vierailija wrote:
Tuli mieleen jotkut dokumentit joissa ihmisiä hoidetaan mm psykedeelisillä lääkkeillä tai vastaavilla jos on vakavasti sairas tai itsetuhoinen. Monessa maassa ihan laillista ja tulokset on ihan huippuja. Siinä kun mennään niin syvälle itseen niin pystyy käsittelemään traumoja ja voi saada muitakin ahaa elämyksiä, jotka auttavat jaksamaan ja näkemään elämän eri tavalla.
Jep, ehdottomasti kannattaisi kokeilla vaikka viimeisenä keinona.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oikeasti kannattaa kokeilla ruokavalion muutosta. Ilmeisesti ap tekee ruoat joka tapauksessa, jos mies on noin lamaantunut? Eli tosiaan vältä hiilareita ja maitotuotteita, paljon kasviksia ja kalaa, rasvat pähkinöistä, avokadosta ym. Tsekkaa FODMAP dieetti.
Ihan käytännön vinkkinä minulla auttoi se, että otin henkivakuutuksen. Siinähän on ehto, että rahoja ei saa jos tappppaa itsensä 1 vuoden aikana vakuutuksen ottamisesta, joten itse ehdin päästä yli pahimmasta ennen kuin tuo aikaraja tuli täyteen. Eli siis huijasin itseäni pysymään hengissä sillä, että jos jaksan vielä vuoden, lapset saa sitten sen muutaman sata tonnia enemmän rahaa kun kuolen. Ja tästä on jo useita vuosia, ja olen vieläkin hengissä ja nyt en ole enää edes masentunut! Suunnittelen jo ensi helmikuun keikkaohjelmaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen tavannut työssäni vakavasti masentuneita, sekä kärsinyt itsekin siitä, pahimman vaiheen kestäessä pari vuotta.
Masentunut on kuin kivikovaksi pumpattu pallo. Kaikki yritykset hoitaa valuvat hukkaan pintaa pitkin kuin vesi hanhen selästä. Vaan jos saa ikäänkuin neulalla puhkaistua pintaan pienen reiän, alkaa paine pihistä ulos pikkuhiljaa. Se voi olla ihan joku pikku asia, tai sitten vaatia jotain suurempaa: ympäristön vaihdoksen, uuden kodin, mökin, asuntoauton, päivät riippumatossa tai soudellen ja onkien. Maailmassa on rajattomasti mahdollisuuksia sen ilmareiän tekoon, masentunut pitää vain saada sen äärelle.
Itselläni oli kahden vuoden jakso, jolloin mikään ei huvittanut, eikä tuntunut miltään. En hymyillyt, en nauranut, ja oli kuin harmaa verho laskeutuisi elämäni ylle kun palasin töistä. Vain töissä tunsin olevani elossa.
Tiesin, että ulkoilma on tärkeää ja että elimistön pitää saada päivittäinen happiannos toimiakseen kunnolla. Menin usein pitkiksi ajoiksi istumaan parvekkeelle viltti ympärilläni. En jaksanut siitä nousta ennenkuin tuli kylmä tai nukkuma- aika. Siinä pikkuhiljaa aloin seurata elämää läheisessä puussa. Oravia, variksia, erilaisia pikkulintuja... se oli ensimmäinen askel ulkomaailmaan. Viikkojen päästä tuli talvi, piti keksiä ajanvietettä enemmän sisällä. Siihen tuli yksi mieliohjelma, jota seurasin ja jonka alkamista odotin. Virittelin vanhaa sanaristikkoharrastusta ja joskus lepuutin selkääni lattialla ja tuijottelin kattoon. Niin kauan kuin tarvis vaati. Minulla ei ollut ketään kuka olisi pitänyt kainalossa, mutta en olisi varmaan jaksanutkaan ketään.
Piti löytää itseni uudestaan.
Minulla ei ollut kuoleman toivetta, mutta ei mitään muutakaan ideaa. Tarvitsin ihan selkeästi sen ajan löytääkseni uuden tavan elää. Kun olin saanut aikani, huomasin, että aloin kiinnostua ihan uusista asioista, jotka eivät olleet aiemmin kuuluneet elämääni. Aiemmin olin elänyt toisten ihmisen kautta ja heidän toiveidensa mukaan. Nyt sain alkaa kuunnella ja toteuttaa itseäni, hurahtaa suppilovahverometsään tuntikausiksi tai muuten vaan nauttimaan luonnosta.
Luonto on paras parantaja. Sitä harmittelin mielessäni, kuinka työssäni tapaamani masentuneet eivät tienneet siitä mitään. Eivät he koskaan nauttineet metsän hiljaisuudesta tai havuisten polkujen kauneudesta. Eivät nähneet vuoden kiertoa muuten kuin säänä. Ei niitä kastepisaroita kasvien lehdillä, ei lumen humahtamista jyrkältä rinteeltä alas. Eivät oravat tiputelleet käpyjen suomuja heidän silmiensä edessä, eikä pupu loikkinut karkuun heidän vierestään.
Kun tämän kaiken löysin, löysin elämäni takaisin. Harmittelen vain, että niin paljon jää haaveita toteutumatta, kun ei ole kumppania. Miehelläsi on sinut.
Mielenterveystyön opettajani sanoi, masennus on tuumaustauko. Olen täsmälleen samaa mieltä. Kupla vain pitäisi saada puhkeamaan. Jos masennuksesta kärsivä ei itse löydä sitä heikkoa kohtaa, mistä neulan saa läpi, on hyvä jos hänellä on rinnalla joku, joka voi siinä auttaa. Minä sinuna hommaisin pari riippumattoa ja lämmintä vilttiä ja veisin miehen lähimetsään "vain olemaan". Ilman mitään vaatimuksia. Enkä kysyisi haluaako hän lähteä, koska vastaus voisi olla "en jaksa". Tai sinne parvekkeelle termoskahvien ääreen.
Voimia!
Olen itse sairastanut kaksi vakavaa masennusta. Toimintakyky oli silloin kyllä melko nolla. Ihmettelen miten tuo ihminen kykenee tekemään vielä vaativaa työtänsä ja herää ajatus, että liittyykö siihen burn out. Eipä häntä oikein voi auttaa, kun ei suostu lääkitykseen ja terapiankin lopettanut.
Mietin sellaista shokkihoitoa, että katsoisitteko yhdessä yle areenasta ne itsemurhan tehneiden läheisten kertomat. Eli miten jäljelle jääneet selviävät.
https://areena.yle.fi/1-50531726
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä jatkan vielä tuohon viestiini, että luonto on paras parantaja: YKSI askel kerrallaan!
Eikä sen tarvitse olla ainoa hoitomuoto, mutta kun joku sanoi tuossa että lääkehoitoa voi kokeilla muutaman päivän ja lopettaa, niin ei se niin mene. Lääkehoito vaatii viikkoja tasoittuakseen hoitotasolle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija wrote:
Minä jatkan vielä tuohon viestiini, että luonto on paras parantaja: YKSI askel kerrallaan!
Eikä sen tarvitse olla ainoa hoitomuoto, mutta kun joku sanoi tuossa että lääkehoitoa voi kokeilla muutaman päivän ja lopettaa, niin ei se niin mene. Lääkehoito vaatii viikkoja tasoittuakseen hoitotasolle.
Ei minusta kannata väkisin yrittää jotain lääkettä, josta tulee pahat sivuvaikutukset, mieluummin sitten kokeilee jotain toista :) etenkään kun kyseessä noin lääkevastainen ihminen kuin ap:n mies. Lääkkeisiin tulee pian vielä suurempi kammo.
Minä ilkeä ihminen kysyisin seuraavat kysymykset:
joko olet tehnyt testamentin
minkälaiset hautajaiset haluat
entä onko jotain muita toiveita kuoleman jälkeen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kunnioita hänen tahtoaan. Aikuisten ihmisten pitää saada itse päättää elämästään.
Onko hän huolissaan siitä miten sinä pärjäät jos hän lähtee? Eikö ole ehdottanut sinulle eroamista jottei sinun tarvitsisi kärsiä hänen masennuksestaan? Kun itse olen masentunut, niin ensimmäisenä tulee mieleeni ettei puolisoni ansaitse sitä. Ei tulisi mieleenikään jäädä hänen vaivoikseen vaan haluaisin mennä yksin jonnekin masentumaan. Tarkoitan että onkohan hänellä vähän muutakin kuin masennusta jos sinun tuntemuksesi eivät merkkaa hänelle mitään.
Tahdosta riippumaton hoito?
Perusteet: Vaaraksi itselleen.
Juoko alkoholia? Onko väärä lääke? Tekeekö liikaa töitä, onko elämässä muuta. Onko terapeutti ollut tarpeeksi pätevä vai huono kun ei auta, vai auttaisiko jokin elämänmuutos. Mikä häntä ennen innosti harrasteissa? Saako nukuttua. Onko asuinpaikka ankea vai onko luontoa, jossa kävellä kun sää parempi? Pitääkö kotona olosta vai haluaako matkustaa. Olisiko etäterapeuttia, joka voi ottaa videolla vastaan hänet, jonka ammattitaito riittää vaativiin tapauksiin. Minkälaisen ihmissuhteen hän haluaisi vai omaa aikaa. Mitä työn sisältö on, onko se kiva vai voimia vievä. Onko koirista tai kissoista apua.
Vierailija wrote:
Tuo on paha ettei ota apua vastaan. Monesti tuo kuvio on ihan samanlainen kuin alkoholismissa; alkoholisti ei suostu ottamaan itsestään vastuuta ja hakemaan apua. Puoliso mahdollistaa, tukee, rukoilee, toivoo ja tsemppaa, vuodesta toiseen.
Oma kuvioni on sellainen että en saanut minkäänlaista apua vuosiin, joten aloin lääkitsemään itseäni alkoholilla. Olen koko ajan ottanut vastuun itsestäni, mutta alkoholin juomisen lopettamiseen en apua tarvitse, koska se on se minun apuni jota ilman en suostu enää olemaan kuin ainoastaan siinä tapauksessa että saan apua niihin ongelmiin joiden takia käytän alkoholia.
Eli sanon ei kiitos sille "auttamiselle" että alko pois, ja sitten sitä samaa kitumista mitä se oli ennen alkoholiakin. Muuta apua on haettu, sitä ei ole saatu, joten itse on keinot keksitty, ja niillä mennään.
Ihmettelen mistä moinen käsitys ettei alkoholia liikaa käyttävä ihminen muka ottaisi vastuuta itsestään. Panettelua.
Ehtikö hän kauaa käydä terapiassa?