Laihduin 28 kiloa ja yllätyin kuinka se vaikutti ihmissuhteisiini

Itsekin olin aina luullut, että ihmiset on mukavia, etenen uralla ja tulen toimeen kaikkien kanssa, koska olen luonteeltani mukava ja teen töitä tavoitteideni eteen. Sitten lihoin korona-aikana lyhyessä ajassa 12kg. Siis apua miten elämä muuttui sen jälkeen. Yhtäkkiä olin huomaamaton ja se entisen kaltainen iloinen jutustelu oli muiden mielestä vaan ärsyttävää ja rasittavaa. Urakin jäi junnaamaan paikallaan.

Minulla on hoikkana kauniit piirteet ja sopusuhtainen hyvä kroppa. Lihoneena olin vain kasa taikinaa ja näytin pahasti keski-ikäistyneeltä tädiltä 34-vuotiaana. Oma korvienväli ei pysynyt lihomisessa perässä, mutta kun tajusin tilanteeni aloin tehdä asialle heti jotain. Tällä hetkellä on enää n. 3kg noista lihoituista kiloista jäljellä ja näytän taas vanhalta omalta itseltäni. Olen miesvaltaisella alalla töissä. Jotenkin kummasti miehiltä saa apua ja yhteistyöehdotuksia nyt jatkuvasti. Naiset taas suhtautuu nykyisin paljon nuivemmin kuin ennen. (Vaihdoin tähän työpaikkaan lihavimmillani). Hierojani on alkanut flirttailemaan minulle. Muutenkin yleinen suhtautuminen minuun on muuttunut joka paikassa niin radikaalisti, että en enää hetkeäkään usko, että se johtuisi vaan luonteeltani. Se kun oli ihan sama myös, kun olin lihavampi. 

Ihmettelen aina tätä muka isoa muutosta suomalaisten suhtautumisessa. Suomalaisista 70 pros on ylipainoisia. Ei se ylipaino niin erikoinen juttu ole, että ihmiset sen mukaan valitsee miten kohtelee ketäkin. Käsittämätöntä ajatella että muita kiinnostaisi paino tms. 

Mulle ainakin naiset on aina olleet kateellisia, painoin minkä verran tahansa. 

Roikkuva nahka voi oksu

Vierailija wrote:

Roikkuva nahka voi oksu

Ei kaikilla jää roikkuvaa nahkaa. Riippuu ihan ihotyypistä ja siitä, missä tahdissa laihtuu. 

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Yllättävän moni luulee ventovieraiden tuijottavan heitä. Voin kertoa että harvoin kukaan viitsii tuijottaa toista. Vilkaisevat ehkä, katsovat joskus vähän pidempään, mutta tuijottaminen on ihan eri asia.

 

No, jos ennen ei ole vilkaistukaan, saati katsottu pidempään, niin ne vilkaisut ja vähän pidempään katselut, pään kääntämisestä puhumattakaan, voivat tuntua tuijottamiselta, epämiellyttävältä.

Minä en ole koskaan huomannut kohdallani mitään vilkuiluja tai pään kääntymisiä saati tuijotteluja, mutta johtuu varmaan siitä, etten itsekään toimi niin. En vain huomaa enkä katsele muita ihmisiä, olen niin omissa ajatuksissani. Ikäni olen ollut hoikka. Ai niin, kerran yksi mies totesi mainoksia jakaessani, että taitaa olla hyvää treeniä tuo kärryjen työntäminen ylämäkeen. Siinä se, ei koskaan mitään muuta huomiota enkä sitä ole osannut kaivatakaan.

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Yllättävän moni luulee ventovieraiden tuijottavan heitä. Voin kertoa että harvoin kukaan viitsii tuijottaa toista. Vilkaisevat ehkä, katsovat joskus vähän pidempään, mutta tuijottaminen on ihan eri asia.

 

No, jos ennen ei ole vilkaistukaan, saati katsottu pidempään, niin ne vilkaisut ja vähän pidempään katselut, pään kääntämisestä puhumattakaan, voivat tuntua tuijottamiselta, epämiellyttävältä.

Minä en ole koskaan huomannut kohdallani mitään vilkuiluja tai pään kääntymisiä saati tuijotteluja, mutta johtuu varmaan siitä, etten itsekään toimi niin. En vain huomaa enkä katsele muita ihmisiä, olen niin omissa ajatuksissani. Ikäni olen ollut hoikka. Ai niin, kerran yksi mies totesi mainoksia jakaessani, että taitaa olla hyvää treeniä tuo kärryjen työntäminen ylämäkeen. Siinä se,

Jes! ”En koskaan kiinnitä huomiota ihmisiin ympärilläni ja olen siksi parempi ihminen”-tyyppi löysi keskusteluun. 

Hoikistuin vajaa 10 kiloa (normaalipainoon), ystäviltä on tullut ainoastaan positiivista kommentointia (ovat hoikkia itse), miehiltä tuleva huomio on lisääntynyt (kehutaan ulkonäköä, tarjotaan kyytiä, halutaan työasioissa soittaa videopuhelu normaalin puhelun sijaan, minuun otetaan yhteyttä jonkin asian ratkaisemiseksi vaikka en ole suoraan asiasta vastaava henkilö jne.). En kaipaisi tätä huomiota miehiltä. En sitä pahallakaan ota, mutta tulee siitä vähän kiusaantunut fiilis, kun en kuitenkaan ole heistä kiinnostunut muuta kuin kaverimielessä (olen parisuhteessa - oman miehen suhtautumisessa ei ole eroa, tykkää minusta kaiken painoisena). Ikää jo 44 vuotta, joten voihan olla, että piakkoin rupsahdan ja siten ongelma poistuu itsestään.

..

Nyt kun näytät hieman ihmismäisemmältä niin tottakai ihmiset kiinnostuu susta, flirttailevat aluksi ja vähäksi aikaa innostuvat. Sitten kun suhun vähän tutustuisi niin pinnan alta paljastuisi ennen pitkää se traumatisoitunut, vähän vammainen läski. Sellaisena pysyt lopun ikäsi. Oli painosi mitä hyvänsä.

Vierailija wrote:

Olen painanut aikuisiällä 52-83 kg, eli ollut hyvin hoikka ja hyvin lihava.

Painon mukana myös äo muuttuu, jos muiden käytöstä seuraa. Mitä hoikempi, sitä fiksumpi.

Välillä tuntuu kuin elämän pinnallisuus veisi toivon ihmiskuntaan.

En pysty allekirjoittamaan tätä, mutta painankin alle 52 kg, ja en ole taskurakettisarjaa. Ehkä raja menee tuossa 52 kilossa. Kun alaraja menee rikki, "mitä hoikempi, sitä fiksumpi" ei enää toimi. Koska minähän olen "epävakaa anorektikko" (en ole), "itse aiheuttanut olotilani eli rumuuteni joten pakko olla vähän ding dong", olen "aikuinen nainen joka haihattelee ja yrittää olla joku huippumalli".

Pidetään sellaisena hauraana naisrukkana. Ei ole seks!kästä, ei ole vakuuttavaa työelämässä.

Miksi en vaan tajua syödä lisää?

t. läpip*sko

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Roikkuva nahka voi oksu

Ei kaikilla jää roikkuvaa nahkaa. Riippuu ihan ihotyypistä ja siitä, missä tahdissa laihtuu. 

Tahti kyllä vaikuttaa. Nahka ehtii mukaan, jos pudotus on hidasta. Puoliso (47 v) on laihduttanut kolmen vuoden aikana 53 kiloa eikä roiku mikään, paitsi vähän käsivarsissa kun ei nivelrikon vuoksi nosta enää raskaita painoja, niin hauis on kutistunut. 

Saa nähdä miten itselle käy, kesän alussa löytyi diabetes ja laihdutan nyt. Mullakin tiputettavaa 40 kiloa. Onneksi puoliso ymmärtää millainen tie tämä on, ja tukee. Semmoinen 2 kiloa kuukaudessa on hyvä laihdutustahti, ehtii pää pysyä mukana elämänmuutoksessa ja silloin tällöin voi sallia itselleen vaikka pullan. Eihän loppuikäänsä voi olla pelkällä "en syö enää tota enkä syö enää tota"-linjalla. Pitää löytää terveellisyys ja kohtuus. Eikä saa antaa periksi, vaikka välillä kompuroikin. Mulla on lähtenyt kesän alusta 13,2 kiloa ja kiva olisi, jos ensi kesänä olisin laihtunut vielä 10-15 kiloa lisää. Olen lisännyt pitkiä kävelylenkkejä, käyn uimassa ja lasken kaloreita. Lautasmalli on tosi hyvä. 

Kyllä  jo nyt huomaa mäkiä noustessa, että ei läähätytä eikä tarvitse pysähdellä. 

Mä oon ainakin itse saanut tarpeeksi näistä ”laihdutin triljoona kiloa ja ihmiset vihdoin tajusi olemassaoloni!” Vai.. olisiko kuitenkin kyseessä se, että lihavia opetetaan häpeämään kokoaan ja pienentää itseään tilanteessa kuin tilanteessa. Monista lihavista tulee kuori itsestä. Ja kyse ei suinkaan ole siitä, että lihava itse alunperin edes vihaisi kehoaan, vaan yhteiskunta opettaa hänet siihen. Totta kai silloin on epämukava olla kropassaan. Itsellä ei ole ollut itsetunnon kanssa ongelmia 130-kilosenakaan enkä koe, että mua oltaisiin kohdeltu erilailla kuin nyt, kun painan puolet vähemmän. Haluaisin kannustaa myös kaikkia nykyisiä lihavia ensisijaisesti armollisuuteen itseään kohtaan. Ei ihmisen kuulu 24/7 miettiä pakkomielteisesti omaa kokoaan ja tuntea siitä syyllisyyttä.

Laihduin. Työkaverit kysy et mikä on kun näytät niin nälkiintyneeltä. Tutut kysy, et neuvo heillekin miten laihtua tai et ootko lakannu syömästä. Äiti ei sanonu mitään. Isä ei sanonu mitään, mut mielessään aatteli varmaan et viimeinkin on tyttö ottanu onkeensa ja saanu kilot pois ( isä pilkkasi ja haukkui kiloista aina). 

Kyllä oli kurja fiilis tosta kaikesta. En sanonu kellekään mitään.

Kun laihduin  vuosia sitten 13 kg, vain yksi ystävä oli vissiin niin kateellinen.

Välit meni poikki.

Ruska-aika, mageeta.

Vierailija wrote:

Olen painanut aikuisiällä 52-83 kg, eli ollut hyvin hoikka ja hyvin lihava.

Painon mukana myös äo muuttuu, jos muiden käytöstä seuraa. Mitä hoikempi, sitä fiksumpi.

Välillä tuntuu kuin elämän pinnallisuus veisi toivon ihmiskuntaan.

Niinpä. Naisissa merkitsevin asia on ulkonäkö. Miehissä varallisuus, status ja ulkonäkö. Kun nämä asiat sisältää, niin ehkä säästyy muutamilta pettymyksiltä.

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Miten voi yllättyä?

Miehet hokevat joka paikassa että markkina-arvo kohoaa parhaiten juurikin laihdutuksella.

Mistään ei saa yhtä helppoa tasonousua kuin laihdutuksella.

On kyllä karua, jos sisko, ystävät ja puoliso eivät kestä muutosta.

-ohis

Näin se menee, etenkin jos lähipiiri on pulleaa itsekin. 

Ällöttää, et olisin jotenkin muiden mielestä kivempi ja kiinnostavampi hoikkana ja sellainen, johon muut suhtautuu myönteisemmin.

Saanko arvata, lähes kaikki itse hieman pulleat naiset sanovat miten olit ennen pulleampana kauniimpi. Sitä se on kun ei kestetä että joku muu "upgradettaa" itseään ja pitää yrittää painaa samalle tasolle itsensä kanssa vähintään, mieluummin vähän alle.

Minua harmittaa suomalaisnaisten lihominen tai ainakin koskettaa kovasti. Tällaisena hoikkana sitä on aikamoinen harvinaisuus ja sen saa kyllä huomata miesten seurassa. Esim. viihteellä ei ole hetkenkään rauhaa etteikö joku uroo lähestyisi. Harmittaa lihavien ystävieni puolesta, koska he ovat oikeasti hakemassa suhdetta, itse taas olen jo naimisissa.

En ole huomannut suurta eroa kuin miesten käytöksessä, kun laihduin parisenkymmentä kiloa. Kyllä nyt otetaan katsekontaktia ja hymyillään. Ennen suunnilleen vaan tönittiin.