Kukaan ei koskaan tue tai auta minua. Olen aina yksin

Sama asia minulla kuin monella mulla. Kuitenkaan emme sitä tällä valita.Oma asenne se ratkaisee kaikessa. Itse sälillä et voita mitään.

Et ole yksin. Muakaan koskaan kukaan auttanut tai tukenut,päinvastoin kaikki on joukolla mun kimpussa syyllistää ja moittii. 

Sama juttu. Olen jäänyt yksin jo lapsesta saakka, jolloin vanhemmillani oli alkoholismia. Aikuisena minussa on ollut sellainen aura, että en ole ollut kiinnostava, joten kaverit on yleensä jättäneet minut ulos jos on ollut toinen kaveri tarjolla. Omaisia ei ole, eikä ole ystäviäkään. On vain yksinäisyys. Mitähän tein edellisessä elämässä, että minut laitettiin tähän asemaan tässä elämässä. Sitä olen miettinyt. 

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Olen myös yksinäinen eikä kukaan minua auta tai tue ikinä. Toki voisin mennä lääkääriin puhumaan kallonkutistajalle mutta en sinne uskalla mennä juttelemaan.

Viimeksi keskiviikkona olen jutellut toiselle ihmisille. 

Ne ihmiset menestyy elämässä joita autetaan ja tuetaan.

Toisaalta ne on myös kivoja tyyppejä, joita on mukava auttaa ja tukea. Jos toisella on koko ajan naama mutrulla ja valittaa kaikesta, niin ei sellaista viitsi auttaa. Yleensä nuo vielä ripustautuu sairaalla tavalla auttajiinsa.

On helpompaa olla kiva tyyppi kun elämä tuntuu aika usein mukavalta ja tasapainoiselta, jos saa läheisiltä ihmisiltä apua ja tukea. 

Ei minua auteta, vaikka olen kiva tyyppi, jonka seura ja apu kelpaa. Muuten saan sitten rämpiä yksin omien asioideni kanssa. Samalla näen, miten muita autetaan ja tuetaan samoissa asioissa ja olen itsekin auttanut ja tukenut.

Ei pidä paikkaansa. Olen vuosien ja vuosien ajan auttanut hyvin paljon sukulaisia ja tuttavia. Silloin nähtiin, kun apua kaivattiin. Mutta kun lopetin sen jatkuvan työn toisten hyväksi, loppui myös kaverit. Nykyään ei kukaan soita eikä käy luonani. Itse ehdottelee tapaamisia, mutta harvoin se sopii. Yksi lähtee syömään ja shoppailee, mutta kylään ei kutsu eikä edes syntymäpäivilleen. Nyt tuntuu todella yksinäiseltä elämä, mutta näitä autettavia en halua enää nähdä enkä auttaa. Nimittäin koskaan he eivät ole auttaneet minua, eivät kyselleet miten jaksan tai pärjään, vaikka olen sairas ollut. Mietin koko ajan mistä löytäisin hyvän ystävän, jonka kanssa voisi käydä kyläilemässä puolin ja toisin. 

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Väärä asenne. Ole itse aloitteentekijä auttamaan muita, niin vastavuoroisesti muutkin ovat valmiita auttamaan sinua. Tosin kenekään ei kannata jättäytyä muiden avulle, vaan hoitaa kaikki omat asiansa niin hyvin kuin pystyy. Ystävät ja perheenjäsenet ainakin yleensä auttavat ja tukevat toisiaan. Apua pitää myös osata pyytää.

Ei se mene niin. Päädyt vain auttamaan kaikkia ja kukaan ei auta sinua. Muut pitää sinua itsestäänselvyytenä ja se kuormittaminen on loputonta kun tuolle tielle lähtee. Eniten autetaan ihmisiä jotka ei auta yhtään ketään eikä tarjoa ikinä apua kellekään. Nämä tosin eivät mitään osaakaan, siksi ne aina apua tarvitsee. Turha kuvitella, että ihminen joka tarvitsee apua voisi ikinä auttaa missään. Jos voisi niin se osaisi hoitaa itse omat asiansa.

Eniten autetaan hauskoja ihmisiä

Ei päde ainakaan täällä. Eniten autetaan ihmisiä, joilla on läheinen ja normaali perhe (saavat siis apunsa sen perheen sisältä) ja niitä, jotka ovat itsekkäitä ottajia. Kivat antajat jäävät ikuiseen antajan rooliin odottamaan vuoroaan, jota ei koskaan tule.

Sama. Ainut miten minua on tuettu, liittyy siihen että saan halutessani lainata rahaa vanhemmiltani. Ja se laina siis tosiaan pitää maksaa pois hetimmiten. Henkisesti kukaan ei tue minua. 

Tämä on taas näitä inhottavia muna-kana-ongelmia. Ihmiset, jotka ovat saaneet lapsuudenperheeltään ja kasvuympäristöltään tukea, osaavat a) pitää huolta itsestään ja omista rajoistaan, eivätkä sen vuoksi tarvitse niin paljon tukea kuin vaille jääneet b) pyytää apua tarvitessaan. Heillä myös on aina se perhe ja tuki lähtökohtaisesti käytettävissään niin kauan kuin sukulaisissa ja lapsuudenystävissä henki pihisee.

Hyvän lapsuuden eläneet pystyvät myös helpommin luomaan uusia tukiverkkoja, koska niiden rakentaminen tyypillisesti tehdään ENNEN kuin niitä tarvitaan. Eli tutustutaan ihmisiin ilman erityistä tarvitsemista ja muodostetaan side sen vuoksi, että toisen seurassa on mukava olla. Ei sen takia, että haluaisi toiselta jotain.

On vaikea tutustua uusiin ihmisiin, kun vanhat pelot kummittelevat takaraivossa ja ohjaavat suhtautumista muihin. Valitettavasti tämä pitää yllä yksinäisyyttä. Itse poistin lapsuudenperheen elämästäni, koska heidän kanssaan tekemisissä oleminen toisti traumojani. On vaikea pyytää apua, kun aina lähimmiltään saa joka tilanteessa tokaisun "kyllähän sinä itsekin voit".

Varovaisesti tutustuin uusiin ihmisiin ja rakensin luottamusta. Sellaisiin, joiden kanssa nauroimme samoille asioille ja jotka aivan tuttavuuden alkuvaiheesta lähtien kohtelivat minua arvostavasti ja viihtyivät seurassani. Vuosien mittaan saanut heiltä korjaavia kokemuksia ja oppinut, että yksinäisyyteni oli todellista - lapsena ja nuorena. Ei enää.

Nykyään saan apua heti, kun vain keksin sitä pyytää - ja lähes mihin tahansa asiaan. Myös oma kynnykseni auttaa muita on madaltunut, eikä esim. muuttoavuksi tarjoutuminen aiheuta mitään ongelmia. Aikaisemmin murehdin jo kaksi viikkoa etukäteen hukkaan menevää viikonloppua...

Parisuhdetta en ole keski-ikään mennessä saanut toimimaan, vaikka ehdokkaita on ollut. Ja toisinaan vanhat möröt palaavat kummittelemaan ajatuksiin, kun on stressiä syystä x. Mutta pääosin tunnen olevani osa jotakin suurempaa, en yksin.

Toivoin, että joku olisi sanonut minulle joskus nämä sanat, joten sanon ne kaikille, jotka kokevat jääneensä yksin: Se ei ollut eikä ole sinun syytäsi. Sinussa itsessäsi on kuitenkin mahdollisuus muutokseen.

Toivon kaikille kanssakulkijoille voimaa, valoa ja viisautta olla paremmin läsnä sekä itsellemme että muille.

Yksi tuntemani henkilö valittaa samalla tavalla. Tosiasiassa hänelle on tarjottu apua vähän joka suunnalta ystävien, kavereiden, yhteiskunnan ja kaikenlaisten yhteisöjen toimesta, mutta 97 % kerroista hän ei halua ottaa tarjouksia vastaan.

Vierailija wrote:

Ei pidä paikkaansa. Olen vuosien ja vuosien ajan auttanut hyvin paljon sukulaisia ja tuttavia. Silloin nähtiin, kun apua kaivattiin. Mutta kun lopetin sen jatkuvan työn toisten hyväksi, loppui myös kaverit. Nykyään ei kukaan soita eikä käy luonani. Itse ehdottelee tapaamisia, mutta harvoin se sopii. Yksi lähtee syömään ja shoppailee, mutta kylään ei kutsu eikä edes syntymäpäivilleen. Nyt tuntuu todella yksinäiseltä elämä, mutta näitä autettavia en halua enää nähdä enkä auttaa. Nimittäin koskaan he eivät ole auttaneet minua, eivät kyselleet miten jaksan tai pärjään, vaikka olen sairas ollut. Mietin koko ajan mistä löytäisin hyvän ystävän, jonka kanssa voisi käydä kyläilemässä puolin ja toisin. 

Missä päin maata asut?

Olen Lounais- ja Länsi-Suomessa. Yksin oppinut pärjäämään ja tyytynyt kohtaloonsa. Kaveri olisi silti kiva. 🙂

Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Oletko itse avoin, auttavainen, hyvää seuraa, kuunteleva? Meidän ajatukset ja käytös heijastuu täysin siihen miten sinut kohdataan. Jokainen muokkaa omaa maailmaansa. 

Ei voi vain valittaa ja olettaa että muut ilmestyvät tyhjästä ja jaksavat sitä.

Esimerkkinä.

Lotta-Emilia ostin yksin wanhan rötiskön ja -katso!- näin hienoksi hän remontoi sen vuoden sisällä!

Kun perehdyt asiaan, käykin ilmi, että Lotta-Emilian rakennusmestari-isä on tehnyt kaikki vaativat työt, veli ja poikaystävä ovat tehneet raskaat työt, kaverit ovat talkoilla kunnostaneet pihapiirin ja maalanneet mökin. Lopuksi äiti ja sisko ovat ommelleet verhot ja kutoneet matot.

Kyllä Lotta-Emilia on näppärä ja kyvykäs nuori nainen! Ottakaa mallia, yksinruikuttajat! 🤡

Rukoilen puolestanne että yksinäisyytenne helpottaa <3 

Vierailija wrote:

Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Oletko itse avoin, auttavainen, hyvää seuraa, kuunteleva? Meidän ajatukset ja käytös heijastuu täysin siihen miten sinut kohdataan. Jokainen muokkaa omaa maailmaansa. 

 

Ei voi vain valittaa ja olettaa että muut ilmestyvät tyhjästä ja jaksavat sitä.

Kyllä, olen kaikkea tuota, koska olen hyvin sopeutunut autisti, ja oppinut menemään vaikka solmuun, jos sitä edellytetään. Silti minulla ei ole ystäviä, ei apua, ei tukea missään asiassa.

Missä vika?

Vierailija wrote:

Rukoilen puolestanne että yksinäisyytenne helpottaa <3 

Mitäpä, jos ihan konkreettisesti rupeaisit ystäväksi sellaiselle, jolla ei ole ketään?

Miltäs kuulostaa? Onko liian jeesustelua?

Vierailija wrote:

Olen myös yksinäinen eikä kukaan minua auta tai tue ikinä. Toki voisin mennä lääkääriin puhumaan kallonkutistajalle mutta en sinne uskalla mennä juttelemaan.

Viimeksi keskiviikkona olen jutellut toiselle ihmisille. 

Ne ihmiset menestyy elämässä joita autetaan ja tuetaan. Minä menetin molemmat vanhempani hyvin nuorena . Lähisukuun välit meni kun maustamaalattiin rajusti. Nyt olen leski , ei lapsia. Ei minkäänlaista tukiverkkoa ole . On paljon erilaisia järjestöjä jotka on hienosti huomioineet yksinäiset.Oma asenne ratkaisee onko lasi puoliksi täynnä vai puoliksi tyhjä. Tämä palaute  tulee saamaan rutkasti alapeukkuja koska on positiivinen. Hyvää syksyä kaikille!

Tas täällä valitetaan, mutta mikään näille valittajille ei näytä kelpaavan. Ei osata tai muka pystytä ottamaan kontaktia muihin, ei osata etsiä netistä tietoa missä on tapahtumia mihin voi yksinäinen mennä, odotetaan että joku niitä järjestäisi. Järjestäkää itse. Kaikki elämässä on potkineet päähän, joten jatkossakin potkii, siksikään ei voi tehdä mitään. Asioita voi olla tarjolla, mutta se ei kelpaa. Mistä tiedätte kuka saa apua mihinkin elämässään, se voi vain näyttää siltä. Ja mitä se ihminen on itse tehnyt elämänsä eteen. Ei ne asiat tyhjästä aina tipu. Tällaisia kateellisia ja vihamielisia urputtajia ja valittajia tunnen itsekin, jotka eivät näe itsessään ja omassa käytöksessään mitään vikaa. Pyörivät vain itsesäälissään.

Ei siinä oikein auta muu kuin hankkia sosiaalisia harrastuksia, tutustua ihmisiin ja pyytää apua muilta kun tarve tulee. Todennäköisesti tilanne ei parane paljoa itsestään. Vai onko teillä itsellänne parempia ratkaisuja?

Parasta on, että osa näistä yksinäisistä mutta omasta mielestään niin ihanista ja auttavaisista on kaikkea muuta. Kateus paistaa matkojen päähän ja se valitus, siitä puhumattakaan. Ei montaa sanaa tarvitse tulla, kun jo tällaisen yksinäisen tunnistaa.

Ap millaisissa asioissa tarvitset apua? Joillain paikkakjnnilla seurakunnan vapaaehtoiset auttavat esim vanhuksia jotka ei uskalla kiivetä lamppua vaihtamaan tms. Myös ainakin ennen on ollut joku oliko se suurella sydämellä nettisivusto joka välittää vapaaehtoisia. Ehkä vastaavia löytyy?

Itsekin voi ehdottaa jos on valmis tarjoamaan apuaan, vaikka seurakunnalle. He usein tietää avuntarvitsijoita diakoniatyön kautta.