psykiatrinen hoito pahentanut tilannettani

Eihän aikuisen ihmisen ole pakko ottaa juuri tiettyä psykiatrista hoitoa vastaan tai ylipäätään mitään. Pakkohoito tietysti asia erikseen, mutta se on toinen keskustelun aihe taas se.

Jos joku hoito ei sinulle sovi, hakeudu toisenlaisen avun piiriin. Lääkkeitä on erilaisia, psyk.sh:n voi kait vaihtaa jos ei jonkun kanssa kemiat osu yhteen. Voit hakea myös psykoterapiaan (Kela tai itse maksat kokonaan), niissäkin valitset itse terapiasuuntauksen ja terapeutin. Tai voit olla ilman mitään ammattiapua ja hoitaa itseä vaikka metsälenkeillä ja akupunktiolla.

Ei psykiatrinen diagnoosi tee kenestäkään automaattisesti vaan hoitotoimenpiteiden kohdetta, vaan itsekin pitää pohtia mikä sopii itselle ja mikä ei ja voimavarojen salliessa myös vaatia sopivaa hoitoa.

Huomaa että syksy on taas tullut kun mt-ongelmaiset alkavat oireilla.

Vierailija wrote:

Se, että normaalia elämää aletaan katsoa häiriölinssien läpi, auttaa sinua siten, että opit näkemään, ettei se normaalina pitämäsi elämä olekaan normaalia vaan häiriintynyttä.

Tiedän tällaisen ihmisen. Hänellä oli ihan tavallinen lapsuus. Toki isä oli väkivaltainen ja persoonallisuushäiriöinen, äiti mielisairas ja manipuloiva, mutta lapsuus oli kuitenkin normaali. Siis niin hän väittää. Mitä nyt nälässä pidettiin ja ensiavussa piti käydä välillä paikattavana, mutta ihan normaali lapsuus oli.

Eikä lapsuuden jäljet näy hänessä mitenkään. Mukamas. Toki paniikkikohtauksia ja dissosiaatiota on taajaan, käytös aggressiivista ja ihmiset karttavat häntä. Mutta ei lapsuudella ole ollut häneen mitään vaikutuksia. Hänellä on vain ollut huono tuuri ihmissuhteissa.

Ymmärrän kyllä, että kieltäminen on defenssi, ja hän tarvitsee sitä selviytyäkseen. Mutta kieltäminen ei tee hänen elämästään tervettä.

Vierailija wrote:

Sinun käsityksesi normaalista elämästä voi olla hyvin vinoutunut. Ja vinoumassa eläminen aiheuttaa pahoinvointia. Kun diagnoosi on kirjattu, niin hoitoketju tietää mitä häiriötä hoidetaan, vaikka sinä kutsutkin sitä normaalielämäksi.

Olen hakenut apua ahdistukseen ja väkivallan aiheuttamiin traumaoireisiin. Mutta sitten esim työpaikan vaihto tulkittiin ailahtelevaisuudeksi ja se, että minulla oli pari lyhyttä miessuhdetta, tulkittiin epävakaaksi. Työpaikan vaihto ja miessuhteet eivät aiheuttaneet minulle pahoinvointia, päinvastoin. ap

Millaista olisi oikea hoito?

Vierailija wrote:

Miksi olet hakeutunut hoitoon?

Jos elät ihan normaalia elämää, missä ei ole häiriöitä, niin miksi olet psykiatrisessa hoidossa?

Ahdistuksen ja väkivallan aiheuttamien traumaoireiden vuoksi. Vaikuttavat elämääni paljon. Silti on hyvää ja normaaliakin, esim ystäviä, seuranhakua, harrastuksia, arjen velvoitteita. ap

Vierailija wrote:

Millaista olisi oikea hoito?

Sellainen, jossa traumoihin saa apua eikä koko elämää aleta katsomaan psykiatrisin linssein. ap

Kyllä terapiaan viedään koko elämä.

Mutta oletko siis sitä mieltä, ettei terapeuttisi osaa hommiaan? 

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Sinun käsityksesi normaalista elämästä voi olla hyvin vinoutunut. Ja vinoumassa eläminen aiheuttaa pahoinvointia. Kun diagnoosi on kirjattu, niin hoitoketju tietää mitä häiriötä hoidetaan, vaikka sinä kutsutkin sitä normaalielämäksi.

 

 

Olen hakenut apua ahdistukseen ja väkivallan aiheuttamiin traumaoireisiin. Mutta sitten esim työpaikan vaihto tulkittiin ailahtelevaisuudeksi ja se, että minulla oli pari lyhyttä miessuhdetta, tulkittiin epävakaaksi. Työpaikan vaihto ja miessuhteet eivät aiheuttaneet minulle pahoinvointia, päinvastoin. ap

 

Kun oikaisit tämän asian, niin miten sinulle vastattiin?

Vierailija wrote:

Kyllä terapiaan viedään koko elämä.

Mutta oletko siis sitä mieltä, ettei terapeuttisi osaa hommiaan? 

Toki, mutta eihän se tarkoita, että kaikki asiat elämässä olisivat osa mitään häiriötä. Enkä puhunut ylipäätän terapiasta vaan psykiatriasta, ne ovat eri asioita. ap

Minulle siis vastattiin siihen oikaisuun, että nuo asiat kuuluvat epävakaaseen persoonallisuushäiriöön, eikä sillä ollut väliä, että ne eivät aiheuttaneet minulle pahaa oloa. ap

Vierailija wrote:

Mun mielestä se kurjien asioiden vatvominen tekee huonoa. Tarkoitan sitä, että jos käy terapiassa,  niin vuodesta toiseen vatvotaan kurjaa lapsuutta, nuoruutta ja kaikkia ikäviä tapahtumia. Paljon paremmin voi, kun unohtaa terapiat,  ikävät kokemukset ja menee eteenpäin. 

Missä terapiassa tuollaista on, psykoanalyysissä? Yleensä kai vahvistetaan niitä voimavaroja mitä on.

Psykoanalyysissa nimenomaan vahvistetaan myös hyvää, kogniitivinen psykoterapiahan on sitä diagnoosikeskeistä.

Hienoa, että tiedostat 🥰

Hyvä terapeutti voi olla avuksi, esim. ratkaisukeskeinen terapia. Paljon riippuu myös terapeutin ammattitaidosta ja osaamisesta. Valitettavasti mielenterveyden hoidossa olisi paljon petrattavaa, koska ainakin julkisen puolen hoito osoittaa niin. Zombit. Paljon mielenterveyden vuoksi eläköityneitä jne. Bisnes jyrää sielläkin. Lääkkeet voivat pahentaa terveyttä ja hyvinvointia. Olen nähnyt tämän läheltä. 

Suomesta löytyy yksityiseltä aitoa osaamista. Ravinto, liikunta, rentoutuminen ja uni tukevat mielen hyvinvointia. 

Voimia kovasti ja hyvää syksyä 💛

Vierailija wrote:

Psykoanalyysissa nimenomaan vahvistetaan myös hyvää, kogniitivinen psykoterapiahan on sitä diagnoosikeskeistä.

Voisitko myös perustella väitteesi?

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Sinun käsityksesi normaalista elämästä voi olla hyvin vinoutunut. Ja vinoumassa eläminen aiheuttaa pahoinvointia. Kun diagnoosi on kirjattu, niin hoitoketju tietää mitä häiriötä hoidetaan, vaikka sinä kutsutkin sitä normaalielämäksi.

Psykiatriassa olet epänormaali kun olet tehnyt kotityöt, etsinyt töitä, jopa päässyt niihin ja yrität pyrkiä elämässä eteenpäin.  Sen sijaan ne palkitsee siitä että makoilet zombina, syöt jatkuvasti vaihtuvia lääkityksiä ja elämänhallintasi on hukassa. Silloin psykiatri on tyytyväinen ja tilanteesi on vakaa. Enkä edes liioittele. Tämä käytäntö on ihan vitsi mt piireissä. Mitä normaalimpi olet sitä enemmän vakuutetaan että olet sekaisin ja mitä enemmän olet sekaisin niin hyvin menee.

Tämä! Opiskelu ja työnteko nähdään jonkinlaisena uhkana potilaan voi-niin-herkälle mielenterveydelle ja kannustetaan mieluummin menemään "päivätoimintaan" (eli mt-potilaiden päiväkerhoon jossa askarrellaan ja puuhastellaan muuta merkityksetöntä). Pitäisi "antaa itselleen lupa olla sairas" ja "olla itselle armollinen" eikä vaatia itseltään esim. korkeakoulututkintoa tai kokoaikaista työskentelyä.

Koko elämän pitäisi pyöriä psykiatrian ympärillä ja se on heti huolenaihe jos potilas kieltäytyy vastaanottoajoista omien menojensa takia (ja varsinkin, jos potilas ei suostu kertomaan miksi ehdotettu aika ei sovi). Oma hoitotahoni järjesti pienimuotoisen kriisipalaverin kun peruin yhden käynnin työharjoitteluni takia :D

Koko psykiatria on vain suurta kusetusta, jolla lääketeollisuus käärii rahat itselleen. Ensin kehitettiin lääkkeet ja sitten alettiin kehitellä diagnooseja, että saatiin koko homma lääketieteen piiriin. Moni ihminen on tuhoutunut noihin lääkkeisiin ja leimaaviin diagnooseihin. Moni on saanut avunkin, mutta aikamoista venäläistä rulettia on sen avunsaamisen kanssa, että kuka hyötyy ja kuka tuhoutuu. Siinähän menee ihmisen koko elämä hukkaan erilaisissa lääkekokeiluissa. Ylipainoa kertyy kymmeniä kiloja, seksuaalisuus kuolee ja ihminen syrjäytyy. Näitä tarinoita on niin paljon. 

Minkälaista sitten on normaali seksuaalisuus jos tuo on epävakaata? :0

Joo kiitti vaan psykiatrialle, ihmiset muuttuvat lääkkeistä muodottomiksi ja tunteettomiksi nestesäkkizombeiksi. Seksuaalisuus ja tunteet kuolevat, diagnoosit leimaavat ja ihmiset syrjäytyvät yhteiskunnasta. Sähköiskut piiskaavaat päätä ja ihminen ei kykene edes nukkumaan. Kolmekymmentä kiloa lihonneena itseinho on suuri ja hitailla aivoilla ei opiskeleminen onnistu. Terapiat ovat pahimmillaan hevonpaskaa ja lääkkeitä pakotetaan syömään, jotta saisi "apua". 

Saahan sitä itse kuvitella olevansa vaikka kuinka "normaali", mutta tosiasia on, että sitä hoitoa ja terapiaa on vaikea saada. Siskoni sairastaa skitsofreniaa ja joka kerta, kun jättää lääkkeensä pois, seurauksena on pakkohoito sairaalassa useamman kuukauden ajan, kun sekoaa kokonaan. Nyt on onneksi ollut pidempi jakso, kun ottanut lääkkeensä ja voinut paremmin.

En ihan helpolla usko noita "jätin lääkkeet pois ja elämä parani" -juttuja, kun on omaisena nähnyt tätä touhua yli 20 vuotta.