Ystävät ei ymmärrä elämäntilannetta

Vierailija kirjoitti:

"Osa tuntuu olevan töistä ja perhe-elämästä niin väsynyt ettei he jaksa esim lähteä viettämään iltaa edes vapaapäivisin."

Tuota... Ensinnäkin, kun on pieniä lapsia perheessä, niin "vapaapäivätkään" eivät ole todellakaan VAPAApäiviä, vaan työt aloitetaan aikaisin aamulla ja jatketaan koko päivä iltaan asti, kunnes lapset menevät nukkumaan. Ei ole mitään väliä onko silloin "viikonloppu" tai vaikkapa kesä"loma". Jos joskus OIKEASTI vapaapäivän eli lapset ovat muualla hoidossa, niin sitä on silloin niin poikki, että pysyy taatusti kotona, katsoo leffoja ja herkuttelee. Tai sitten ne todelliset vapaapäivät pitää käyttää lapsiarjen vuoksi rästiin jääneiden kotiprojektien, siivousten, töiden tai muiden projektien edistämiseksi.

Lapseton ei TODELLAKAAN tajua miten erilaista on lapsiarki. Ainoastaan omat tai lähimmäisten sairaudet tai kuolemat ovat vielä raskaampia. MIKÄÄN ei normaalissa arjessa vedä vertoja lapsiarkeen (koettua on mm. yrittäjyys, opiskelut, eläimet, vaikeat parisuhteet, raskaat ajankohdat töissä, talon rakennus JA USEITA ED. JOPA SAMANAIKAISESTI).

Ja yleistät sitten yhden perusteella ettei lapseton tajua millaista on lapsiarki? Että kaikki lapsettomat ovat samanlaisia? Myönnät kuitenkin että lähimmäisten sairaudet ja kuolemat ovat raskaampia? No, niitä olen kokenut riittämiin.

Enkä kyllä sinkkunakaan lähtisi vapaapäivänä mihinkään ulos, voimat on loppu.

Eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän sinua täysin. Kaipaan elämääni ihmisiä, joilla on jotain perspektiiviä elämän vaikeuksista ja niistä selviämisestä. Eihän se ystävien vika ole, etteivät he ole kokeneet mitään isoja vaikeuksia ja on luonnollista, että lapset ja perhe-elämää menee edelle. En itse ainakaa ole heille vihainen tai katkera, vaan kaipaan erilaista seuraa. Sellaisen seuran löytäminen aikuisena vaan tuntuu vaikealta.

Minulla ei ainakaan ole kyse siitä, että eläisin jotain ikiteinielämää kolmekymppisenä. Kyllä minäkin mielelläni valitsisin perheen ja lapset, jos saisin valita.

Ja kyllä minusta voi ihan hyvin todeta, ettei ystävät ole kokeneet mitään isoja vaikeuksia, sillä kyllä minun ystävät on ainakin minulle avoimesti kertoneet elämästään ja itsekin sanoneet, etteivät ole sellaisia kokenut. Kenenkään tuntemattoman elämästä ei tietysti voi ulkoisen habituksen perusteella mennä mitään sanomaan. Tämä siis kommenttina niille, jotka kommentoi, että olisi jotenkin törkeää väittää ettei ystävät ole kokeneet vaikeita asioita tai ettei sitä voisi tietää.

Et voi tietää.

Kyllä minäkin kerron ystäville elämästäni paljon kaikenlaista, mutta en ihan kaikkea. Esimerkiksi sitä, että molemmat biologiset vanhempani kuolivat kun olin alle kouluikäinen.

Vaikket sinä kerro kaikkea ystävillesi, se ei tarkoita, ettäkö kaikki muutkin näin tekisi. Jos ystäväni suoraan kertoo, ettei ole kokenut mitään isoja vaikeuksia, miksi en sitä uskoisi? Varsinkin kun olen tuntenut heidät lapsesta saakka ja nähnyt, kuinka heidän elämä on mennyt. Jos lähtökohtana on, ettei voi uskoa mitään, mitä ystävä kertoo, niin ethän sinä voi tehdä mitään oletuksia kenenkään elämästä. Enhän minä tiedä, onko nuo lapset oikeasti edes hänen ja onko hän enää edes naimisissa miehensä kanssa, jos en voi luottaa siihen, että hän puhuu totta elämästään. Huoh. Vaikutat aika raskaalta tyypiltä, kun taidat kuvitella, että jos sinulle ei ole/on käynyt jotain niin kaikille muillekin käy juuri samoin.

Ehkäpä ystäväsi ja sinun näkemykset vaikeuksista pn erilaisia. Sinä ehkä koet pienetkin vastoinkäymiset suurina vaikeuksina ja ystäväsi kokee elämänsänolleen semihelppoa ja hyvää kokemuksistaan huolimatta.

Jos minä koen, että minulla on ollut isoja vaikeuksia, jotka ovat vaatineet selviytymistä ja ystäväni kokee, ettei hänellä ole ollut isoja vaikeuksia, jotka vaativat selviytymistä ja lisäksi ystäväni sanoo minulle, että kokemani asiat ovat myös hänestä isoja vaikeuksia ja minä toisaalta en nää mitään ystäväni kokemuksia vaikeuksina, niin miksi ihmeessä pitää väkisin yrittää vääntää asia niin, että ehkäpä ystäväni on kuitenkin kokenut vaikeuksia? Vaikkei kenenkään mielestä ole. Huh huh, ihme jankkaamista, kun ei vaan voi uskoa, että jotkut eivät yksinkertaisesti ole kokeneet vaikeita asioita ja se vaikuttaa siihen, miten suhtautuu elämään.

Sinähän niistä vaikeuksista jankkaat. Miksi sinulle on niin iso asia se onko ihminen kokenut sinun mittakaavallasi vaikeuksia vai ei?

Koska se on oleellinen asia tässä keskustelussa, jossa tuntuu, että minun ja ystävien välillä on muuri, kun minä olen kokenut vaikeita asioista ja ystäväni eivät eivätkä näin ollen ymmärrä.

Lisäksi en ole väittänyt, että ystäväni eivät ole kokeneet minun mittakaavallani vaikeuksia, vaan että eivät ole omalla mittakaavallansakaan kokeneet vaikeuksia. Sinun kanssasi on mahdotonta keskustella, kun vääristelet sanomisiani, vaikka oikein painotin, että he eivät ole kokeneet vaikeuksia omasta mielestään eivätkä minun mielestä.

Kävikö mielessä, että ystäväsi eivät koe sellaisia asioita vaikeuksiksi mitkä sinä itse koet vaikeuksiksi? Siksi he voivat sanoa että eivät ole kokeneet vaikeuksia.

Luitko sinä ollenkaan noita viestejä? Sanoin aiemmassa viestissä, että ystäväni ovat sanoneet, että kokemani asiat ovat vaikeita, kun olemme niistä puhuneet.

Mitä väliä sillä on illanvieton kannalta? Pitäisikö ystäviesi lähteä iltaa viettämään siksi, että sinulla on ollut rankka lapsuus?

Uutinen: illanvietot on sitä varten, että kaikki osapuolet nauttivat niistä. Joskus ihmisillä on elämäntilanteita, jolloin niistä ei nautikaan samalla tavalla. Silloin luonnollisesti ne jää vähemmälle.

Ei ne sun ystävät ole sinulle mitään velkaa. Sinä voisit osoittaa edes vähän empatiaa vuorostasi heitä kohtaan.

Ehkä sinun vaan pitää hyväksyä se, että teillä ei ole samaa kokemusta vaikeuksista. Jos tuntuu, että olet jäänyt jumiin näihin ajatuksiin, ehkä voisit jutella ammattilaisen tai muun tahon kanssa. Auttaisiko sinua se, että joku sanoisi kuinka hienosti olet selviytynyt? Se saattaisi auttaa tai sitten ei. Auttaisiko sinua, että kertoisit itsellesi, miten hienosti olet kaiken kestänyt tai jos kuvittelisit että mitä (edesmennyt?) vanhempasi sanoisi tai lohduttaisi sinua.

Mitä nuorempana asioita on tapahtunut, sitä enemmän ne ovat voineet horjuttaa "perustuksia" ja niitä joutuu kasaamaan ja rakentamaan vanhempana. Sekin voi tuntua kovin epäreilulta, että jollain toisella on perustukset kunnossa ja itse aikuisena niitä rakentaa.

Jätä ne siat

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän sinua täysin. Kaipaan elämääni ihmisiä, joilla on jotain perspektiiviä elämän vaikeuksista ja niistä selviämisestä. Eihän se ystävien vika ole, etteivät he ole kokeneet mitään isoja vaikeuksia ja on luonnollista, että lapset ja perhe-elämää menee edelle. En itse ainakaa ole heille vihainen tai katkera, vaan kaipaan erilaista seuraa. Sellaisen seuran löytäminen aikuisena vaan tuntuu vaikealta.

Minulla ei ainakaan ole kyse siitä, että eläisin jotain ikiteinielämää kolmekymppisenä. Kyllä minäkin mielelläni valitsisin perheen ja lapset, jos saisin valita.

Ja kyllä minusta voi ihan hyvin todeta, ettei ystävät ole kokeneet mitään isoja vaikeuksia, sillä kyllä minun ystävät on ainakin minulle avoimesti kertoneet elämästään ja itsekin sanoneet, etteivät ole sellaisia kokenut. Kenenkään tuntemattoman elämästä ei tietysti voi ulkoisen habituksen perusteella mennä mitään sanomaan. Tämä siis kommenttina niille, jotka kommentoi, että olisi jotenkin törkeää väittää ettei ystävät ole kokeneet vaikeita asioita tai ettei sitä voisi tietää.

Et voi tietää.

Kyllä minäkin kerron ystäville elämästäni paljon kaikenlaista, mutta en ihan kaikkea. Esimerkiksi sitä, että molemmat biologiset vanhempani kuolivat kun olin alle kouluikäinen.

Vaikket sinä kerro kaikkea ystävillesi, se ei tarkoita, ettäkö kaikki muutkin näin tekisi. Jos ystäväni suoraan kertoo, ettei ole kokenut mitään isoja vaikeuksia, miksi en sitä uskoisi? Varsinkin kun olen tuntenut heidät lapsesta saakka ja nähnyt, kuinka heidän elämä on mennyt. Jos lähtökohtana on, ettei voi uskoa mitään, mitä ystävä kertoo, niin ethän sinä voi tehdä mitään oletuksia kenenkään elämästä. Enhän minä tiedä, onko nuo lapset oikeasti edes hänen ja onko hän enää edes naimisissa miehensä kanssa, jos en voi luottaa siihen, että hän puhuu totta elämästään. Huoh. Vaikutat aika raskaalta tyypiltä, kun taidat kuvitella, että jos sinulle ei ole/on käynyt jotain niin kaikille muillekin käy juuri samoin.

Ehkäpä ystäväsi ja sinun näkemykset vaikeuksista pn erilaisia. Sinä ehkä koet pienetkin vastoinkäymiset suurina vaikeuksina ja ystäväsi kokee elämänsänolleen semihelppoa ja hyvää kokemuksistaan huolimatta.

Jos minä koen, että minulla on ollut isoja vaikeuksia, jotka ovat vaatineet selviytymistä ja ystäväni kokee, ettei hänellä ole ollut isoja vaikeuksia, jotka vaativat selviytymistä ja lisäksi ystäväni sanoo minulle, että kokemani asiat ovat myös hänestä isoja vaikeuksia ja minä toisaalta en nää mitään ystäväni kokemuksia vaikeuksina, niin miksi ihmeessä pitää väkisin yrittää vääntää asia niin, että ehkäpä ystäväni on kuitenkin kokenut vaikeuksia? Vaikkei kenenkään mielestä ole. Huh huh, ihme jankkaamista, kun ei vaan voi uskoa, että jotkut eivät yksinkertaisesti ole kokeneet vaikeita asioita ja se vaikuttaa siihen, miten suhtautuu elämään.

Sinähän niistä vaikeuksista jankkaat. Miksi sinulle on niin iso asia se onko ihminen kokenut sinun mittakaavallasi vaikeuksia vai ei?

Koska se on oleellinen asia tässä keskustelussa, jossa tuntuu, että minun ja ystävien välillä on muuri, kun minä olen kokenut vaikeita asioista ja ystäväni eivät eivätkä näin ollen ymmärrä.

.

Mitä ihmettä heidän pitäisi olla koko ajan ymmärtämässä? Olet nyt noin kolmikymppinen, jolla on hyvä ura. Ei sinun eikä muiden tarvitse miettiä vanhoja vaikeuksiasi tavallisessa arjessaan jatkuvasti. 

Miksi kaksikymppisenä kokemasi ero edes olisi merkittävästi vaikeampi kuin jonkun toisen ero? Tai vaikka olisi, ei se ole asia, jota pitäisi koko ajan kerrata. 

Tämä. Mullakin on ollut kaksikymppisenä vaikea ero, mutta eihän se liity mitenkään mihinkään enää kolmekymppisenä.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä voisit tavata ystäviäsi niin että lapset ovat mukana. Tilanne voi olla nyt se että ystävillä ei ole mahdollisuutta, aikaa tai voimavaroja nähdä ilman lapsia juuri koskaan. Tai jos mahdollisuus on olla ilman lapsia, niin silloin priorisoidaan omaa aikaa tai aikaa puolison kanssa.

Kurjaahan se on, että yhteistä aikaa ei enää ole ja tulee tunne että ystävyys ei ole tärkeää, vaikka näin ei varmasti ole.

Ymmärrän myös tuon, että jos itsellä on ollut vaikeaa, muiden pienet koettelemukset tuntuu naurettavilta. Jokaisella on kuitenkin elämänsä varrella omat koettelemuksensa, ne eivät välttämättä ole yhtä isoja ja toiset voivat päästä helpommalla. Ja jollakin menee huonommin kuin sinulla. Meillä jokaisella on myös erilaiset voimavarat ja kipukohdat.

Ehkä voit yrittää ajatella, että mistä kaikesta ole selviytynyt ja miten se on vienyt sinua eteenpäin ja tuonut perspektiiviä elämään. Voit myös tuntea surua ja katkeruuttakin, että joku toinen näyttää pääsevän helpolla, yritä muistaa kuitenkin että se ei ole hänen vikansa.

Miten niin naurettavilta?

Olen itse kokenut kaikenlaisia vaikeita asioita, mutta ei silti ole koskaan käynyt mielessäkään vertailla muiden vaikeuksia omiin kokemuksiin tai toisinpäin. Ei kokemuksia kannata tai edes voi vertailla koska muuttujia on ihan liikaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Osa tuntuu olevan töistä ja perhe-elämästä niin väsynyt ettei he jaksa esim lähteä viettämään iltaa edes vapaapäivisin."

Tuota... Ensinnäkin, kun on pieniä lapsia perheessä, niin "vapaapäivätkään" eivät ole todellakaan VAPAApäiviä, vaan työt aloitetaan aikaisin aamulla ja jatketaan koko päivä iltaan asti, kunnes lapset menevät nukkumaan. Ei ole mitään väliä onko silloin "viikonloppu" tai vaikkapa kesä"loma". Jos joskus OIKEASTI vapaapäivän eli lapset ovat muualla hoidossa, niin sitä on silloin niin poikki, että pysyy taatusti kotona, katsoo leffoja ja herkuttelee. Tai sitten ne todelliset vapaapäivät pitää käyttää lapsiarjen vuoksi rästiin jääneiden kotiprojektien, siivousten, töiden tai muiden projektien edistämiseksi.

Lapseton ei TODELLAKAAN tajua miten erilaista on lapsiarki. Ainoastaan omat tai lähimmäisten sairaudet tai kuolemat ovat vielä raskaampia. MIKÄÄN ei normaalissa arjessa vedä vertoja lapsiarkeen (koettua on mm. yrittäjyys, opiskelut, eläimet, vaikeat parisuhteet, raskaat ajankohdat töissä, talon rakennus JA USEITA ED. JOPA SAMANAIKAISESTI).

Kai ymmärrät, että tuo on vain sinun kokemuksesi etkä voi yleistää sitä koskemaan kaikkia muitakin? Joku muu saattaa kokea lapsiperhearjen paljon helpommaksi kuin muut vaikeat elämäntilanteet. Se on tietysti totta, ettei lapseton voi täysin tajuta, millaista lapsiperhearki on, jos ei ole elänyt sitä. Samoin kun esimerkiksi henkilö, joka ei ole ikinä ollut työelämässä tai vaikka yrittäjänä ei voi ymmärtää millaista on olla työelämässä tai yrittäjänä. Mutta ei se tarkoita sitä, että sitten kun sen kokee, niin kokisi samoin kuin vaikka sinä. Varsinkin kun lapsiperhearki, työntekeminen, yrittäjyys ja lähes kaikki muutkin listaamasi asiat ovat sellaisia, että ne eivät ole aina vakiona samanlaisia vaan riippuvat olosuhteista.

Väärin. Absoluuttisesti kaikista muista mainituista on mahdollista ottaa tarvittaessa etäisyyttä, hengähdystaukoa, joskus jopa kokonainen viikonloppu tai peräti lomaa. Pienistä lapsista ei voi ottaa lomaa. Yrittäjä, työntekijä, talon rakentaja voi aina lopettaa busineksensä, irtisanoutua työttömäksi, myydä tappiolla talonsa, mutta lapsista ei saa lomaa vaikka olisi itse sairaana.

Kai ymmärrät, ettei vaikeasta elämäntilanteesta vaan oteta hengähdystaukoa tai lomaa? Vaikean elämäntilanteen ihan sinne normaaliin arkeen voi aiheuttaa muutkin asiat kuin mainitsemasi sairaus tai kuolema, jotka luokittelit ainoastaan lapsiperhearkea raskaammiksi asioiksi. Esimerkiksi traumaattinen avioero tai työttömyys tai muu taloudellinen katastrofi voivat aiheuttaa vaikean elämäntilanteen, josta ei pääse mitenkään pakoon. Et sinä pääse niitä tunteita pakoon mitenkään ja se henkinen kuorma on sitä kuormittavaa. Lapsiperhearjessa sentään on mul hyviä hetkiä ja paljon hyvää (eihän muuten kukaan vapaaehtoisesti lapsia tekisi), jota ei noissa edellämainituissa elämäntilanteissa välttämättä ole ollenkaan. Jos käytät tuota, pääseekö asiaa pakoon vai ei, saako siitä lomaa vai ei, määrittävänä tekijänä siihen, mikä on absoluuttisesti raskainta, niin taisit hävitä väittelyn, sillä lapsiperhearkea sentään pääsee hetkellisesti pakoon, toisin kuin noita muita asioita.

Itse en käyttäisi sitä määrittämään mitään absoluuttista raskautta. Siitä on aivan typerää ja naiivia väitellä, koska kuten sanoin, ihmiset kokee eri tavalla. Se on ainut absoluuttinen totuus ja jos et halua sitä myöntää niin ei sitten. Omapa on ymmärtämättömyyteesi.

Hei, aloittaja, kuten huomaat, niin me ihmiset emme ymmäträ toisiamme, vaan etsimme toisistamme vikoja.

Sinun kannattaisi nyt ystävystyä muiden lapsettomien ja/tai sinkkujen kanssa.

Perheelliset ovat kiinni lapsissaan aika monta vuotta.

Ehkä ystävät eivät halua viettää harvinaista vapaailtaansa ap:n kanssa, jos agendalla on ap:n terapointia tai säälimistä. Ap, mene terapiaan ja nauti ystäviesi kanssa vapaa-ajasta. 

Siis sinun lapsuudestasi tai ongelmistasiko te niissä illanvietoissa puhutte? Ehkäpä siinä voi olla syy ettei kaikkia kiinnosta osallistua...

Kuulostat aika itsekkäältä. Kuvittelet, että kaikkien elämä pyörii sinun ympärilläsi, mutta oikeastihan näin ei ole.

En ymmärrä ongelmaa.

Mulla on ollut rankkaa aikoinaan. Mutta ei se vaikuta minun tämänhetkiseen elämään mitenkään. Lähden ulos ystävien kanssa, kun kaikille sopii.

Minulla on myös lapsi. Joskus lapsen kanssa on rankkaa. Joskus ei. Joskus en jaksa lähteä kotoa mihinkään. Joskus jaksan.

Kärsimysten määrää en ajattele tai vertaile. Enkä ymmärrä, miksi sitä kannattaisi tehdä muidenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä voisit tavata ystäviäsi niin että lapset ovat mukana. Tilanne voi olla nyt se että ystävillä ei ole mahdollisuutta, aikaa tai voimavaroja nähdä ilman lapsia juuri koskaan. Tai jos mahdollisuus on olla ilman lapsia, niin silloin priorisoidaan omaa aikaa tai aikaa puolison kanssa.

Kurjaahan se on, että yhteistä aikaa ei enää ole ja tulee tunne että ystävyys ei ole tärkeää, vaikka näin ei varmasti ole.

Ymmärrän myös tuon, että jos itsellä on ollut vaikeaa, muiden pienet koettelemukset tuntuu naurettavilta. Jokaisella on kuitenkin elämänsä varrella omat koettelemuksensa, ne eivät välttämättä ole yhtä isoja ja toiset voivat päästä helpommalla. Ja jollakin menee huonommin kuin sinulla. Meillä jokaisella on myös erilaiset voimavarat ja kipukohdat.

Ehkä voit yrittää ajatella, että mistä kaikesta ole selviytynyt ja miten se on vienyt sinua eteenpäin ja tuonut perspektiiviä elämään. Voit myös tuntea surua ja katkeruuttakin, että joku toinen näyttää pääsevän helpolla, yritä muistaa kuitenkin että se ei ole hänen vikansa.

Miten niin naurettavilta?

Olen itse kokenut kaikenlaisia vaikeita asioita, mutta ei silti ole koskaan käynyt mielessäkään vertailla muiden vaikeuksia omiin kokemuksiin tai toisinpäin. Ei kokemuksia kannata tai edes voi vertailla koska muuttujia on ihan liikaa.

Toisilla on ihmeellinen kyky tuntea empatiaa silloinkin kun itsellä on vaikeaa, toisilla oma näkökenttä voi kaventua kun on väsynyt tai tiukilla ja tällöin empatiakyky voi olla pienempää. Tämähän näkyy myös tällä palstalla.

Kokemukset on aina subjektiivisia. Isä kuoli kun olin 7v. Teki kamapäissään itsemurhan. Oikeastaan tämä oli häipynyt elämästäni jos silloin kun olin taapero, joten voisi sanoa että menetin isän jo sillon tai ettei minulla ole isää koskaan ollutkaan. Hänen kuolemansa ei ollut elämässäni mikään erityisen suuri tragedia, lähinnä arvattava seuraus. Äitipuoleni kuoli kun olin 10v. ja hänen yllättävä kuolemansa oli jonkin verran vaikeampi asia, mutta ei mikään maailmaani mullistava sekään. Olin ehkä jopa osannut pelätä sitä.

Miksi et hanki puolisoa ja uutta lapsetonta ystävää?

Eri elämäntilanteissa olevat ihmiset ajatuvat helposti huenan erilleen toisistaan, ei siinö välttämättä ole mitään sen ihmeellisempää takana. Ap tuntee yksinäisyyttä, eikä osaa ratkaista, miten rakentaa jälleen läheisempää yhteyttä ystäviinsä. Yksi tapa on se, että keksii tapoja, joilla ystävien elämäntilanne huomioidaan, esim. lähdetään vaunuttelulenkille baarin sijaan tai kutsutaan ystävä lapsineen syömään. Pikkulapset on vain pakko huomioida sellaisissa elämäntilanteissa, siille ei ole vaihtoehtoa.

Vierailija kirjoitti:

Kokemukset on aina subjektiivisia. Isä kuoli kun olin 7v. Teki kamapäissään itsemurhan. Oikeastaan tämä oli häipynyt elämästäni jos silloin kun olin taapero, joten voisi sanoa että menetin isän jo sillon tai ettei minulla ole isää koskaan ollutkaan. Hänen kuolemansa ei ollut elämässäni mikään erityisen suuri tragedia, lähinnä arvattava seuraus. Äitipuoleni kuoli kun olin 10v. ja hänen yllättävä kuolemansa oli jonkin verran vaikeampi asia, mutta ei mikään maailmaani mullistava sekään. Olin ehkä jopa osannut pelätä sitä.

Niin piti vielä lisätä, että jollekin muulle nämä kokemukset olisi voineet olla hyvinkin erilaisia kokemuksia. Minulle ne nyt oli tuollaisia kokemuksia.

Miksi ihmeessä vertailet omia kokemuksiasi muiden kokemuksiin?

Eihän siinä ole mitään ideaa.

Ehkä he ei halua olla kanssasi. Ymmärrän miksi.

Vierailija wrote:

Kokemukset on aina subjektiivisia. Isä kuoli kun olin 7v. Teki kamapäissään itsemurhan. Oikeastaan tämä oli häipynyt elämästäni jos silloin kun olin taapero, joten voisi sanoa että menetin isän jo sillon tai ettei minulla ole isää koskaan ollutkaan. Hänen kuolemansa ei ollut elämässäni mikään erityisen suuri tragedia, lähinnä arvattava seuraus. Äitipuoleni kuoli kun olin 10v. ja hänen yllättävä kuolemansa oli jonkin verran vaikeampi asia, mutta ei mikään maailmaani mullistava sekään. Olin ehkä jopa osannut pelätä sitä.

Ei tuo vedä vertoja vanhempien menettämiselle kuten minulla. Äitipuoli on ihan eri asia. Huomaa ettet ole kokenut elämässä vaikeita asioita.