ADHD:n lisääntymistä ei voi enää pistää sen piikkiin, että asioista vain puhuttaisiin enemmän

Aloituksen esimerkki kuulostaa uskomattomalta, jos luokassa on 20 oppilasta niin opettajan mukaan 7 lapsella on ADHD? 

Ottamatta mitään kantaa ADHD, millainen on opettajan ammattitaito, sitoutuminen virkaansa ja salassapidettävien asioiden moraali. 

Ap. tapauksessa opettaja syyllistyy virkavirheeseen ja salassapidettävien tiedon levittämiseen, joka on jo irtisanomisperuste.  Ja jos opettaja olisikin kertonut luottamuksellisesti asian ap. niin mitä tekee ap. kertoo sen julkisesti mediassa.  Ap. tietää hyvin, mikä koulu ja luokka on kysymyksessä. 

Kerro ap. koulu ja lasten nimet, ettei tarvitse arvailla ja olisi helpompi leimata lapset ja haukkua vanhemmat, ihan näin juökisesti. 

Entäs me keski-ikäiset työttömät. Ikinä ei ole tutkittu mitään. Pidetään vain työkkärin listoilla ja joka vuosi lykätään uuteen työpaikkaan opettelemaan. 

Ottamatta kantaa alkuperäiseen viestiin ja opettajan ammattitaitoon ja moraaliin, minusta on todella tärkeää, että asiasta keskustellaan.

Kun ADHD yhtäkkiä lisääntyy valtavasti ja niin paljon, että yhtäkkiä luokan oppilaista neljäsosalla tai kolmasosalla on ADHD, onhan tilanne outo.

 Mistä asia johtuu?

Vierailija kirjoitti:

Autismidiagnoosit lisääntyneet samaa tahtia lasten rokotteiden kanssa. Se on se ainut syy.

Ei ole. Tätä on ihan tutkittu, ja ne rokotteet ei aiheuta autismia. Miten voiskaan, kun autismi on erittäin voimakkaasti geneettistä ja perinnöllistä. 

T: Autisti, joka on perinyt autisminsa (diagnosoimattomalta) vanhemmaltaan, joka on perinyt sen (diagnosoimattomalta) vanhemmaltaan, joka on perinyt sen jne. jne.

Sit toisekseen, tässä ketjussa ei puhuttu autismista. 

Vierailija kirjoitti:

Kyse on siitä, miksi diagnoosien määrä on kasvanut niin räjähdysmäisesti. Se ei kuulu ns. normaaliin kehitykseen yhteiskunnassa. Joku sen aiheuttaa. Mikä?

Suomessa lähes kaikki yli 3v kuuluvat varhaiskasvatuksen piiriin, 6v esikouluun ja 7v alkaa pakollinen koulu, joissa varhaiskasvattajilla ja opettajilla on korkeatasoinen koulutus ja heillä on jo työnsä puolesta aivan toisenlaista kokemusta nähdä erilaisiutta ja haasteita lapsista, kuin lapsen omilla vanhemmilla, kun perheessä 1-2 lasta. 

Suurin osa ADHD  epäilyksistä tulee juuri päiväkodin tai koulun henkilökunnalta, jotka kertovat sen vanhemmille. 

En usko, että ADHD tapaukset olivat lisääntyneet, niitä on ollut aina, mutta nyt niihin kiinnitetään enemmän huomiota, ihan samalla tavalla kuin lasten puheongelmiin, näköön tai kuuloon ja nykyään elämme täysin erilaisessa maailmassa, kuin esim. 60- tai 70-luvulla, kun lapset hoidettiin kotona tai perhepäivähoitajilla. Kunnallinen päivähoito tuli asteittain voimaan vasta 80-90-luvulla. 

Ja lapsen oikeudet ja ihmisarvo on valtavasti muuttunut viimeisen 50v aikana. Lapsesta on tullut ihminen. 

Vierailija kirjoitti:

Joten syynä lienee m aahan uutto ja diagnostiikan lisääntyminen.

Ei tästä oltu kuultukaan 80-luvulla. Meno oli vilkas, mutta kuriakin oli kouluissa.

Adhd oli tuolloin äärimmäisen alidiagnosoitu ja diagnoosi nimike taisi olla MBD ADHD:n sijaan. 

Vierailija kirjoitti:

Kyse on siitä, miksi diagnoosien määrä on kasvanut niin räjähdysmäisesti. Se ei kuulu ns. normaaliin kehitykseen yhteiskunnassa. Joku sen aiheuttaa. Mikä?

Kaikkien diagnoosien määrä on kasvanut, kun lääketiede on kehittynyt ja ihmisiä tutkitaan yhä enemmän ja kaikki kuuluvat terv.huollon järjestelmään heti synnyttyään viimeiseen hengen vetoon asti. 

Olen seitsemänkymppinen ja jo minun lapsuudessa oli useampi AHDD tapaus koulussa, mutta he olivat vain rämäpäitä, tulisia sieluja, haaveilija mirjameita, kylähulluja  jne. mutta nykyään he ovat saaneet oikean nimen rämäpäisyydelle. 

Big pharma ja ylidiagnosointi. Lääketeollisuus on valtavan kokoinen bisnes...

Vierailija kirjoitti:

Kyse on siitä, miksi diagnoosien määrä on kasvanut niin räjähdysmäisesti. Se ei kuulu ns. normaaliin kehitykseen yhteiskunnassa. Joku sen aiheuttaa. Mikä?

Silloin voisi keskittyä miettimään sitä eikä kyseenalaistamaan diagnooseja. Toinen on jatkuva kitinä ettei lääkkeitä ole hyvä syödä. Harvemmin näkee samassa mittakaavassa valitusta muista lääkkeistä. Lääkkeiden käyttäjähän tietää kannattaako niitä syödä vai ei. Mitä se sivustahuutelijoille kuuluu.

Vierailija kirjoitti:

Aloituksen esimerkki kuulostaa uskomattomalta, jos luokassa on 20 oppilasta niin opettajan mukaan 7 lapsella on ADHD? 

Ottamatta mitään kantaa ADHD, millainen on opettajan ammattitaito, sitoutuminen virkaansa ja salassapidettävien asioiden moraali. 

Ap. tapauksessa opettaja syyllistyy virkavirheeseen ja salassapidettävien tiedon levittämiseen, joka on jo irtisanomisperuste.  Ja jos opettaja olisikin kertonut luottamuksellisesti asian ap. niin mitä tekee ap. kertoo sen julkisesti mediassa.  Ap. tietää hyvin, mikä koulu ja luokka on kysymyksessä. 

Kerro ap. koulu ja lasten nimet, ettei tarvitse arvailla ja olisi helpompi leimata lapset ja haukkua vanhemmat, ihan näin juökisesti. 

Aivan ohis, mutta ei se adhd mikään salaisuus ole. Minun kokemukseni omien lasten kautta on, että kyllä kaikki luokalla tietävät, kenellä on adhd ja kenellä ei. Opettaja saattaa luokan kuullen kysyä, että muistitkos Teppo aamulla lääkkeen.

Vaitiolovelvollisuus koskee vain tunnistettavia oppilaita. Joten se, että joku anonyyminä kertoo anonyymistä luokasta, ei ole mikään irtisanomisperuste kenellekään, sen enempää kuin adhd ole syy haukkua ketään. 

Mulla ei ole ADHD:ta, mutta ei musta pientä erilaisuutta pitäisi edes diagnosoida. Mitä sitten, jos osa ihmisistä on vilkkaampia ja heidän on helpompi aloittaa uusia asioita kuin viedä vanhoja loppuun? Tai miten ikinä se näkyykään heillä. 

Ihmiskunta tarvitsee erilaisuutta. Miettikää nyt kun olemme asuneet heimoissa ja pienissä yhteisöissä ja on pitänyt vaikka rakentaa jotain uutta. Eikö silloin just nuo vilkkaat ja aktiiviset ihmiset ole olleet hyödyksi? He ovat alkaneet rakentaa jotain ja heiltä tulee usein uusia ideoita ja aloitteita. Ehkä joku juttu jää kesken, mutta hitaammat yksilöt voivat sitten lopetella ne. Itselläni ei ole diagnoosia, mutta olen enemmän pohtija ja asioiden viimeistelijä, kuin aktiivisesti luomassa uutta. 

Ei ihmistä ole tarkoitettu istumaan pulpetissa tai työpöydän ääressä 8 h. Meidät on tarkoitettu tekemään, keräämään ruokaa, rakentamaan suojia, pitämään huolta toisistamme ja leikkimään yhdessä.

Minusta yhteiskunnan pitäisi mukautua erilaisiin ihmisiin, ei toisinpäin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nykyään moni on ahdistunut. Ahdistus ei tarkoita, että ihmisellä olisi ADHD.

Ei niin, mutta välillä löytyy hoitoon reagoimattoman ahdistuksen takaa ADHD. 

Nykyään ahdistukseen ei saa ahdistuslääkkeitä. Hankala siis sanoa edes sitä, miten hoitoon reagoi kun jätetään kokonaan yksi lääkeryhmä pois. Siihen päälle tiukat kiellot millekään tutkimukselle. 

Luokanope täällä hei! Täytyy nyt pitkän kokemuksen äänellä kertoa, ettei lisääntyneet käyttäytymis- ja tarkkaavaisuushäiriöt johdu pelkästään tapausten tunnistamisen lisääntymisestä. Kyllä sen näkee ihan silmillä katsoen, miten lasten käyttäytyminen jne. on vuosien mukaan muuttunut. Keskittymiskyvyttömiä lapsia on nykyään paljon enemmän kuin ennen.

Epäileekö joku ihan oikeasti, että ADHD tapausten lisääntyminen johtuu pelkästään siitä, että tapaukset tunnistetaan nykyään entistä paremmin? Että tapauksia on aina ollut näin paljon?

Vierailija kirjoitti:

Luokanope täällä hei! Täytyy nyt pitkän kokemuksen äänellä kertoa, ettei lisääntyneet käyttäytymis- ja tarkkaavaisuushäiriöt johdu pelkästään tapausten tunnistamisen lisääntymisestä. Kyllä sen näkee ihan silmillä katsoen, miten lasten käyttäytyminen jne. on vuosien mukaan muuttunut. Keskittymiskyvyttömiä lapsia on nykyään paljon enemmän kuin ennen.

Epäileekö joku ihan oikeasti, että ADHD tapausten lisääntyminen johtuu pelkästään siitä, että tapaukset tunnistetaan nykyään entistä paremmin? Että tapauksia on aina ollut näin paljon?

Kyllähän itseaiheutettu keskittymishäiriö on ihan tiedetty ilmiö. Älypuhelimet pitkälti taustalla siinä. Näissä ei ole kyse synnynnäisestä ADHDsta, mutta oireilee ihan samoin. 

Moni on kommentoinut jotain sen suuntaista, että ADHD-diagnoosia käytetään tekosyynä jos ei huvita työskennellä / opiskella. 

Olen saanut ADHD-diagnoosin 30-vuotiaana ja hakeutunut terveyskeskuksen kautta vertaistukiryhmään. Meitä kaikkia yhdistää se, että käytämme suhteettoman paljon energiaa elämässä pärjäämisen YRITTÄMISEEN, mutta tuloksia syntyy jokseenkin heikosti. 

En myöskään tunne yhtäkään ADHD-diagnosoitua, joka viihtyisi kotona syljeskelemässä kattoon. Päinvastoin, kotiin lojumaan jääminen on ennemmin rangaistus. ADHD-aivot vaativat tekemistä, toimintaa, tavoitteita, projekteja, jne. Niiden aloittaminen ja loppuunsaattaminen ovatkin sitten jo eri asia. 

Ja sitten ketjun aiheeseen;

Itse pärjäsin ala-asteella vielä ihan hyvin. Meillä oli pieni yhdysluokka, eli kaksi eri luokka-astetta samassa, ja silti luokan koko yhteensä alle 20 oppilasta. Tämä toi mukanaan hieman tavallista luokkaa enemmän vapautta; puolet ajasta opettaja opetti alempaa, puolet ylempää luokka-astetta, joten puolet tunnista teimme itsenäisesti ja saimme auttaa toinen toistamme, mikä mahdollisti esimerkiksi ympäri luokkaa liikkumisen, jos kävi vaikka takarivissä auttamassa kaveria tehtävissä. Saimme myös keskustella vapaammin muista asioista, kun tehtävät oli hoidettu. Tällainen itsenäisempi omaan tahtia sujuva opiskelu toimi itselleni erinomaisesti. Opetuksen seuraaminen oli äärimmäisen vaikeaa, ja erittäin harvoin kuuntelin, mutta sitten ehdin tehtäviä tehdessä oppimaan asiat. Pärjäsin ala-asteella erinomaisesti, vaikka olinkin villi ja jokseenkin vaikea oppilas sillä usein häiritsin muita. 

Yläasteen alussa muutimme pk-seudulle ja menin isoon kouluun, jossa luokallani oli lähes 30 oppilasta ja kaikki se vapaus jota yhdysluokat olivat tarjonneet poistui. Tässä vaiheessa ongelmani alkoivat tulla enemmän esiin. Koulunkäynti muuttui suhteettoman raskaaksi, ja aloin lintsaamaan paljon. Lintsatessa kuitenkin opiskelin asiat kotona, joten numeroni pysyivät hyvinä. Lintsaamistani katsottiin sormien läpi niin vanhempieni kuin koulunkin puolesta. 

Lukioni oli samassa rakennuksessa kuin yläaste, osa opettajistakin oli samoja. Suurin osa oli onnellisia jos en ilmestynyt tunneille, sillä ylivilkkaus oli edelleen vahvaa lukioaikana. Sain suorittaa yli puolet lukion kursseista itsenäisesti, mutta onnistuin silti tekemään koko koulun historian ennätyksen poissaolojen määrässä. Kirjoitin LEEEE. 

Homma levisi käsiin yliopistossa, kun muutin pois kotoa. Kapasiteettini ei riitä samanaikaisesti opiskeluun sekä arjen pyörittämiseen. Ongelmat alkoivat kasautua ja sain alunperin diagnoosin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. 9 vuotta yritin kaikkeni edetä opinnoissa tai työelämässä, yliopistossa, amiksessa, amk:ssa... Missään en pärjännyt. Sitten psykiatri alkoi pohtimaan diagnoosia uudestaan, ja lopulta se purettiin ja sain viimein ADHD-diagnoosin (saattaa kuulostaa uskomattomalta, mutta lääkärin mukaan ei ole ollenkaan tavatonta, että 2-suuntainen ja ADHD menevät sekaisin!). 

Saatuani ADHD-lääkityksen opiskelin kesken jääneistä tutkinnoistani kaksi valmiiksi ja työllistyin. Työelämässä olen onnistunut luomaan rutiineja, jotka ovat mahdollistaneet lääkityksen vähentämisen. Haaveissa on pärjätä ilman, mutta se saattaa jäädä vain haaveeksi. 

Vierailija kirjoitti:

Moni on kommentoinut jotain sen suuntaista, että ADHD-diagnoosia käytetään tekosyynä jos ei huvita työskennellä / opiskella. 

Olen saanut ADHD-diagnoosin 30-vuotiaana ja hakeutunut terveyskeskuksen kautta vertaistukiryhmään. Meitä kaikkia yhdistää se, että käytämme suhteettoman paljon energiaa elämässä pärjäämisen YRITTÄMISEEN, mutta tuloksia syntyy jokseenkin heikosti. 

En myöskään tunne yhtäkään ADHD-diagnosoitua, joka viihtyisi kotona syljeskelemässä kattoon. Päinvastoin, kotiin lojumaan jääminen on ennemmin rangaistus. ADHD-aivot vaativat tekemistä, toimintaa, tavoitteita, projekteja, jne. Niiden aloittaminen ja loppuunsaattaminen ovatkin sitten jo eri asia. 

Ja sitten ketjun aiheeseen;

Itse pärjäsin ala-asteella vielä ihan hyvin. Meillä oli pieni yhdysluokka, eli kaksi eri luokka-astetta samassa, ja silti luokan koko yhteensä alle 20 oppilasta. Tämä toi mukanaan hieman tavallista luo

Jatkan vielä, että ylivilkkauteni sai myös muutaman muun vaikuttamaan ylivilkkaalta. Jos joku katselisi takaisin menneeseen, niin juurikin muutama kaverini vaikuttaisi selvältä ADHD-tapaukselta myös, sillä riehuivat kanssani. 

Heillä ei kenelläkään ole ADHD:tä. Heillä ei ollut mitään keskittymisongelmia ennen kuin ystävystyivät kanssani. Mutta kun sama jatkuu vuosia, niin helpostihan se siltä olisi vaikuttanut. 

Vierailija kirjoitti:

Pakko myöntää, että jaan samat ajatukset. Vaikka ADHD ja autismi löydettiin multa aikuisena.

Oon alkanut miettiä, diagnosoidaanko meitä siksi, koska nykymaailma haluaa nähdä meidät normista poikkeavat outoina, sairaina. Itse olen aamun torkku ja illan virkku, yrittäjänä toimiessani tein töitä öisin ja se sopi mulle. Nyt taas palkkatöissä tuntuu, että en saa klo. 8-16 välillä oikein mitään järkevää aikaiseksi. Illalla sängyssä pää kihisee ideoita ja intoa tehdä töitä. Edes lääkitys ei meinaa auttaa tähän. Metyylifenidaattia hehkutetaan ihan turhaan ja varmaan siksikin moni haluaa diagnoosin.

Miksi ei voitaisi hyväksyä, että jokainen ihminen on omanlaisensa yksilö, eivätkä kaikki mene samaan muottiin? Esim. jos työajasta saataisiin joustavaa ja osa-aikatyöllä elättäisi itsensä, se toisi hirveästi säästöjä yhteiskunnalle.

Hyvä huomio. Mielenterveyden historiaa jos lukee, niin ennenkin on ollut niin, että kun kehitetään joku uusi diagnoosi, niin se ns. tulee muotiin, enkä näe mitään syytä, miksi nykyaika olisi tässä suhteessa erilainen. Ihmiset myös kykenevät kokemaan rajujakin oireita, jos heille kerrotaan, että tietynlaisia oireita voi kokea, esim. sivupersoonallisuushäiriön räjähdysmäinen kasvu USA:ssa diagnoosin keksimisen jälkeen. Ja arkisemmin on yleisesti tiedossa, että lääkärikirjaa tai muita oirekuvauksia lukeva saattaa alkaa miettiä, että eikös mullakin vähän kolota tuolta ja pistele täältä.

Tämä ei tarkoita, etteikö osalla ihmisistä oikeasti olisi vaikka geneettisistä syistä skistsofreniaa, ADHDtä, kehodysforiaa, autismia tai mikä nyt milloinkin on ajankohtainen diagnoosi. Eikä sitäkään, etteikö nykyajassa voisi olla tekijöitä, jotka lisää vaikka autismioireilun näkyvyyttä. Eikä erilaisten oireiden sosiaalinen tarttuminen tarkoita, että ihminen jotenkin tahallaan feikkaisi tai että kyse ei olisi vakavasta ongelmasta - kyllähän vaikka itsem*rhankin sosiaalinen tarttuminen tunnustetaan, eikä kukaan väitä, että sosiaalisesta tartunnasta seurannut yritys ei olisi yhtä vakava asia kuin mistä tahansa muusta syystä tehty itsem*rhayritys. 

Kyse on vaan siitä, että kun suuri joukko ihmisiä yhteiskunnassa kokee jotain, niin sille voi olla monia yhtäaikaa monia syitä eikä kaikkien kokemuksen syy ole sama. Tämä olisi hyvä tunnistaa, koska jos näin on, niin sama ratkaisu ei auta kaikkia.

Siis eihän se nyt VOI tehdä ihmisen (ei lapsen eikä aikuisen, mutta lapselle vielä vaarallisempaa) aivoille hyvää, että istutaan tabletin tai puhelimen kanssa tunteja päivässä katsomassa kymmenen sekunnin videopätkiä, scrollailen ja asiasta toiseen hyppien kuvavirtaa tai jotakin nopeatempoisia, vilkkuvia pelejä!

Ja kun näistä asioista kysytään vaikka neuvolassa, niin aikuiset silmät kirkkaina sanoo, että lapsella on ruutuaika vaikka tunti päivässä. Pskan marjat. Jos yhtään on lapsiperheiden kanssa tekemisissä niin tietää, että suurin osa vaikkapa ekaluokkalaisista istuu tabletin ja puhelimen kanssa helposti  7 tuntia päivässä. 

Tuossa ylhäällä on adhd-diagnoosien, nuorten ahdistuksen, masennuksen jne syy.

Olen 30-vuotias ADHD-PI (Primarily Inattentive, eli siis tämä on se ADD-tyyppi) ja sain diagnoosin kolme vuotta sitten. Aiempi diagnoosi oli vaikea masennus, joka alkoi 11-vuotiaana. Mikään lääkitys, sähköhoidot tai terapia eivät auttaneet. Olin kahdeksan vuotta kuntoutustuella. Terapiassa tuli ensin esiin kinesteettinen synestesia, minkä johdosta terapeutti löysi sopivan tavan käsitellä asioitani. Siitä sitten pian hän tekikin sen (itselleni hyvin yllättävän) johtopäätöksen, että taustalla saattaisinkin olla ADD. 

Pääsin tutkimuksiin helposti, ja vaikka menin julkisella, niin diagnoosikin tuli suhteellisen nopeasti, varmaan kun materiaalia oli vuosien tuloksettomien hoitojen ansiosta sen verran runsaasti.

Sopivan lääkityksen löytäminen oli haastavaa, mutta lopulta se onnistui. Palasin takaisin yliopistoon (lukion jälkeen opinnoista ei tullut yhtään mitään, mutta opinto-oikeuden palautus onnistui) ja olen suorittanut opintoja normaalissa tahdissa, valmistun tänä keväänä kandiksi. Oireet eivät ole poistuneet, mutta nyt niiden kanssa pärjää. Elämä on aika lailla normaalia nyt, kaikilla osa-alueilla.

--

Vaikea sanoa ylidiagnosoidaanko ihmisiä nykyään. Itse näkisin asian niin, että yhteiskunta  on aiemmin ollut sopivampi neuromonimuotoisille. Meillä tämä vaikuttaa kulkevan suvussa, mutta vielä edellisessä sukupolvessa kaikki löysivät itselleen ammatin ja paikkansa maailmassa. He ovat myös tuntuneet kärsivän näist ongelmista huomattavasti vähemmän.

Ehkä pian päästään tilanteeseen, jossa ihan oikeasti huomataan, että ADHD ja muut neurotyypit ovat itse asiassa yhtä normaaleja, kuin "normaalit" ja yhteiskuntaa aletaan muuttamaan takaisin sellaiseksi, että useamalla on mahdollisuus täällä pärjätä. Jos luokalla puolella on diagnoosi, niin silloinhan neuroepätyypillisyys on yhtä tyypillistä kuin neurotyypillisyys (pahoittelen jos termit ovat täysin väärät, suomi ei ole äidinkieleni), ja on tultava lopulta johtopäätökseen, että yksinkertaisesti ihmisillä on vaihtelevia neurologisia ominaisuuksia.

ADHD:n kaikissa tyypeissä on valtavasti voimavaroja, kun ne tunnistetaan. Samoin aspergereilla. Itse olen diagnoosin jälkeen uskaltanut hairahtaa todelliseen intohimooni kirjoittamiseen, mistä on tullut valtava voimavara ja toivottavasti tulevaisuudessa tienaan sillä myös osan elannostani. Tähän ei kuitenkaan koskaan kannustettu, vaikka olinkin lahjakas.