Lue keskustelun säännöt.
Miksi psykologikäynnit/keskusteluapu/terapia ovat monelle aina tarjottavia patenttiratkaisuja?
04.10.2023 |
Miksi psykologikäynnit/keskusteluapu/terapia ovat monelle aina tarjottavia patenttiratkaisuja, ratkaisu ns. kaikkeen ja kaikkiin ongelmiin ja asioihin? Ja miksi kriittisesti tai negatiivisesti niihin suhtautuminen herättää muissa monesti ärsyyntymistä tai oikeuttaa sosiaalisesti mitätöimään ja alaspainamaan kriittistä henkilöä? Miksi ihmiset käyttäytyvät näin, vaikka tiedetään, että pienelle osalle ihmisistä terapia voi olla haitallista?
Kommentit (93)
Terapeutteja on varsin monenlaisia. Esim. Aarno Malinin kirjassa "Mies jota ei uskottu" kerrotaan eriskummallisesta terapeutista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä apua sitten haluat lääkäristä? Rauhoittavat kouraan ja kotiin takaisin makaamaan?
Rauhoittavat auttaa vaikeimpien vaiheiden yli. Ikävä kyllä niitä säännöstellään ja osan potilaists vaikeat vaiheet vaikeutuvat entisestään ja pitkittyvät ja tarvitankin isompaa apua.
(Toisaalta niitä määrätään helpoille potilaille, joilla elämä balanssissa ja jotka voisivat pärjätä ilmankin. Näissä ajatellaan kai, että ei ole riskiä määrätä. Vaikeissa tapauksissa jätetään mieluummin hoitamatta ja ihminen kärsimään, kun nähdään riskejä lääkkeen määräämisessä.)
Itsellä ainakin rauhoittavat olisivat olleet täysin väärät lääkkeet auttamaan yhtään minkään yli. Lisäksi on ihan virallinen lääketieteellinen tutkimustulos, että ihminen, joka käyttää rauhoittavia shokkivaiheessa, on alttiimpi sairastumaan PTSD:hen kuin ihminen, joka elää tilanteen läpi ilman rauhoittavia.
On muitakin tilanteita. Lisäksi jo kehittynyttä ptsd:tä ei tarvitse yrittää estää kehittymästä. Potilaan omalla kokemuksella ja toimintakyvyllä on merkitystä, sillä se on juuri se minkä parantamiseen rauhoittavia voi tarvita.
Minä olen tarvinnut PTSD:n hoitamiseen rauhoittavien sijaan stimuloivia lääkkeitä, koska osaan rauhoittaa itse itseni ihan turhankin tehokkaasti. Rauhoittavalla vaivun horrokseen.
Mikä stimuloiva lääke sinua on auttanut?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä apua sitten haluat lääkäristä? Rauhoittavat kouraan ja kotiin takaisin makaamaan?
Rauhoittavat auttaa vaikeimpien vaiheiden yli. Ikävä kyllä niitä säännöstellään ja osan potilaists vaikeat vaiheet vaikeutuvat entisestään ja pitkittyvät ja tarvitankin isompaa apua.
(Toisaalta niitä määrätään helpoille potilaille, joilla elämä balanssissa ja jotka voisivat pärjätä ilmankin. Näissä ajatellaan kai, että ei ole riskiä määrätä. Vaikeissa tapauksissa jätetään mieluummin hoitamatta ja ihminen kärsimään, kun nähdään riskejä lääkkeen määräämisessä.)
Itsellä ainakin rauhoittavat olisivat olleet täysin väärät lääkkeet auttamaan yhtään minkään yli. Lisäksi on ihan virallinen lääketieteellinen tutkimustulos, että ihminen, joka käyttää rauhoittavia shokkivaiheessa, on alttiimpi sairastumaan PTSD:hen kuin ihminen, joka elää tilanteen läpi ilman rauhoittavia.
On muitakin tilanteita. Lisäksi jo kehittynyttä ptsd:tä ei tarvitse yrittää estää kehittymästä. Potilaan omalla kokemuksella ja toimintakyvyllä on merkitystä, sillä se on juuri se minkä parantamiseen rauhoittavia voi tarvita.
Minä olen tarvinnut PTSD:n hoitamiseen rauhoittavien sijaan stimuloivia lääkkeitä, koska osaan rauhoittaa itse itseni ihan turhankin tehokkaasti. Rauhoittavalla vaivun horrokseen.
Mikä stimuloiva lääke sinua on auttanut?
Voxra. Myös Sertralinia kirjoitetaan traumatisoituneille ja sen saattaa auttaa, mutta se on SSRI.
Vierailija kirjoitti:
No kun ei ne lääkkeet korjaa kuin oireen. Ei lääkäreillä ole mitään ihmeratkaisuja mielenterveysongelmiisi. Terapian tarkoituksena on on auttaa sinua löytämään ne taustalla olevat syyt ja käsittelemään ne. Parantumisessa sinulla itselläsi on suuri rooli. Eihän murtumapotilaskaan parane pelkällä kipsillä vaan fysioterapeutin ohjeet kuntoutumiseen ovat suuressa roolissa.
Todennäköisesti aika parantaa monien haavat, jos ei niitä jää availemaan uudestaan ja uudestaan jostain tunneperäisestä syystä. Ensi tulee rupi, joka vähitellen katoaa ja jäljelle jää sileä iho, aivan kuin haavaa ei olisi koskaan ollutkaan. Meta-analyysien mukaan sekä psyykenlääkkeiden että psykoterapioiden vaikutus on ainakin lyhyellä tähtäimellä vaatimaton, ja vaikka esimerkiksi SSRI lääkkeissä on koettua vastetta, niin suurin osa siitä selittyy ajan kulumisella ja plasebolla. Suurin osa ihmisistä ei hyödy merkittävästi kummastakaan:
"A random effect metaanalytic evaluation of the effect sizes reported by the largest metaanalyses per disorder yielded a standardized mean difference (SMD) of 0.34 (95% CI: 0.260.42) for psychotherapies and 0.36 (95% CI: 0.320.41) for pharmacotherapies compared with placebo or TAU. The SMD for headtohead comparisons of psychotherapies vs. pharmacotherapies was 0.11 (95% CI: –0.05 to 0.26). The SMD for the combined treatment compared with either monotherapy was 0.31 (95% CI: 0.190.44). Risk of bias was often high. After more than half a century of research, thousands of RCTs and millions of invested funds, the effect sizes of psychotherapies and pharmacotherapies for mental disorders are limited, suggesting a ceiling effect for treatment research as presently conducted. "
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"It may be tempting to seek solace in slumber after a traumatic event, but a study from the October 2012 issue of Neuropsychopharmacology found that sleeping too soon after trauma might lead to increased post-traumatic stress disorder symptoms."
Kiitos tästä tiedonjyvästä. Oman traumanaiheeni jälkeen aloin nukkua välittömästi, olin jo valmiiksi sängyssä. Mielelle tai keholle ei tullut mitään purkua ja siirtymää muuhun ennen unta ja ne sitten jäivät sinne.
Itse en ole kohta kahteen vuoteen nukkunut kunnolla, kun kuormittava elämäntilanne iski puskista päälle. Hoitohenkilökunta (lekuri, psykiatri ja hoitsut) ei tosin pidä tilannetta traumaattisena. Mahdollisesti tästä johtuen koko tämä aika on sellaista harmaata mössöä, josta on vaikea saada kiinni ja muistikuvat ovat pätkittäisiä tai satunnaisia. En ole aivan varma haluaisinko selkeän muistikuvan nyt kuluneista parista vuodesta vai onko tämä sittenkin parempi.
Tuo nykyinen tilanne laukaisi myös muistikuvat ja tinteet vuosien takaa, joista osa pyörii hyvinkin selkeänä päässä ja painajaisissa. Näistå osaan kyllä sanoa, että toivoisin ettei ne olisi koskaan palanneet ns. Tietoisuuteen tai aktiiviseen muistiin.
Hermoston valveillaolon jatkuva alivireystila ja nukkuessa ylivireys? Ja jonkinlainen dissosiointi?
Joitain monisteita sain vireystiloista, joista kyllä tunnistan omaa oloani kummastakin päästä. Kuitenkin on jotenkin hankala saada kiinni siitä, et milloin mitäkin on ja miksi. Sain 5 tapaamista hoitsulta, joista viimeinen oli pari päivää sitten. Tuolla viimeisellä kerralla nyt puhui dissosiaatiosta, joka ensi alkuun sanana hätkähdytti, kun jotenkin pika googlaus antoi linkkejä näihin sivupersoona juttuihin, joita en kyllä itsellä tunnista tai tunnusta. Jotenkin itse miellän ehkä siihen, että koska en pysty nukkumaan kunnolla ja kuormittava elämäntilanne jatkuu, niin aivotoiminta täysin lamaantunut ja siksi nämä kaikki lieveilmiöt.
Dissosiaatio traumaan liittyen on paljon muutakin kuin sivupersoonat tai joku diu diu extreme -tila. Se on vaikka liiallista nukkumista, jopa työholismia -puuhailuun uppoamista, valveilla tai unessa tehtyä päiväuneilua, ajan katoamista käsiin, irtonaisuuden tunnetta itsestä, haavemaailmoihin katoamista (mielikuvitus, TV, elokuvat, kirjat) jne.
Suosittelen aloittamaan self helpin youtubessa, jos vaan jaksat. Ehkä Tim Fletcherillä voisi olla sinulle sopivaa materiaalia. Kuuntele binauraleita taustalla esim. hakusana release anxiety binaural Youtubeen.
Kiitti vinkistä, täytyy jossain vaiheessa etsiä ja kuunnella ko. Tyypin kanava.
Pikkaisen tutkailin lisää aihetta vaikka siis ei traumaperäisestä dissosiaatiosta sinänsä olekaan kysymys. Itseasiassa löytyikin todella paljon tietoa ja asioita, joihin pystyn samaistumaan, jopa todella oudoille kokemuksilleni todellisuudesta tuntui löytyvän muitakin selityksiä kuin se, että olen sekoamassa/seonnut. Ei niistä ole uskaltanut sanoa ääneen kenellekään, kun on pelännyt suurinpiirtein jotain skitsofreenikoksi julistamista.
On ihan mahdollista ja jopa todennäköistä, että juuri trauma on sekoittanut hermostosi, mutta et vaan ehkä itse tunnista sitä vielä, pidät normaalina elämänä.
Mikäli ei ole traumaa, on vain ikäviä tapahtumia, joita ei halua muistaa tai niistä puhua, ja kuitenkin pystyy samaistumaan noihin tuon alle kuuluviin juttuihin, voiko silti olla dissosiaatiota vai sittenkin vain sekoamassa ihan jollain perinteisellä tavalla?
Harmi kun ei ole oikeassa elämässä mahdollisuutta puhua näistä, koska ystäväni varmaan yhtä ulkona aiheesta kuin minä, enkä muutenkaan halua tai edes pysty heille näistä asioista puhumaan. Keneenkään ammattilaiseen ei ole hoitosuhdetta, kun tuo hoitajan luona käyntikin päättyi. No onneksi on nämä keskustelupalstat, joista joskus saattaa tuurilla löytää apua :)
Näin ulkopuolisena ajattelisin, että ne ikävät tapahtumat ovat traumatisoineet sinua. Ammattilaisen kanssa voisit keskustella, oletko sekoamassa ja sen estämiseen on lääkkeitä, jos näin olisi. On myös ihan mahdollista, ettet vaan yksinkertaisesti omaa riittävästi tietoa, että tietäisit mistä on kysymys vrt. tytöllä alkaa kuukautiset, eikä kukaan ole kertonut sellaisista.
Eksyin lukemaan ketjua, koska olen juuri se, jota kehotetaan hakeutumaan terapiaan puhumaan asioista. Tavallaan itsekin tiedostan tarpeen, puhuminen on vain niin hankalaa, ja oikeanlaisen ammattilaisen löytäminen haastavaa. Jostain syystä en vain kykene puhumaan asioista vaikka kuinka haluaisin tai päättäisin, että nyt sanon kaikki.
Täytyy varmaan aloittaa sillä, että tutkin enemmän näitä asioita ja yritän löytää self help menetelmiä. Lääkärin määräämäät masennuslääkkeet eivät ole tähän mennessä auttaneet, kokeiltu viittä eri laatua nyt kuluneen reilun vuoden aikana.
Mikäli tätä lukemassa on muitakin, joilla on haasteita puhua asioista, kertoisitteko miten olette kyenneet voittamaan itsenne ja avautumaan asioista, joko ammattilaiselle tai edes ystäville.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ikimaailmassa uskaltaisi koskea SSRI-lääkkeisiin. Niissähän voi olla sivuvaikutuksina vaarallista aggressiivisuutta. Itse olen rauhallinen ja vakaa käytännössä, mutta mielen sisällä saatan raivostua aika helposti ja kantaa vihaa todella pitkään. Jos aloittaisin jonkun lääkityksen, pelkäisin etten osaisi hallita itseäni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"It may be tempting to seek solace in slumber after a traumatic event, but a study from the October 2012 issue of Neuropsychopharmacology found that sleeping too soon after trauma might lead to increased post-traumatic stress disorder symptoms."
Kiitos tästä tiedonjyvästä. Oman traumanaiheeni jälkeen aloin nukkua välittömästi, olin jo valmiiksi sängyssä. Mielelle tai keholle ei tullut mitään purkua ja siirtymää muuhun ennen unta ja ne sitten jäivät sinne.
Itse en ole kohta kahteen vuoteen nukkunut kunnolla, kun kuormittava elämäntilanne iski puskista päälle. Hoitohenkilökunta (lekuri, psykiatri ja hoitsut) ei tosin pidä tilannetta traumaattisena. Mahdollisesti tästä johtuen koko tämä aika on sellaista harmaata mössöä, josta on vaikea saada kiinni ja muistikuvat ovat pätkittäisiä tai satunnaisia. En ole aivan varma haluaisinko selkeän muistikuvan nyt kuluneista parista vuodesta vai onko tämä sittenkin parempi.
Tuo nykyinen tilanne laukaisi myös muistikuvat ja tinteet vuosien takaa, joista osa pyörii hyvinkin selkeänä päässä ja painajaisissa. Näistå osaan kyllä sanoa, että toivoisin ettei ne olisi koskaan palanneet ns. Tietoisuuteen tai aktiiviseen muistiin.
Hermoston valveillaolon jatkuva alivireystila ja nukkuessa ylivireys? Ja jonkinlainen dissosiointi?
Joitain monisteita sain vireystiloista, joista kyllä tunnistan omaa oloani kummastakin päästä. Kuitenkin on jotenkin hankala saada kiinni siitä, et milloin mitäkin on ja miksi. Sain 5 tapaamista hoitsulta, joista viimeinen oli pari päivää sitten. Tuolla viimeisellä kerralla nyt puhui dissosiaatiosta, joka ensi alkuun sanana hätkähdytti, kun jotenkin pika googlaus antoi linkkejä näihin sivupersoona juttuihin, joita en kyllä itsellä tunnista tai tunnusta. Jotenkin itse miellän ehkä siihen, että koska en pysty nukkumaan kunnolla ja kuormittava elämäntilanne jatkuu, niin aivotoiminta täysin lamaantunut ja siksi nämä kaikki lieveilmiöt.
Dissosiaatio traumaan liittyen on paljon muutakin kuin sivupersoonat tai joku diu diu extreme -tila. Se on vaikka liiallista nukkumista, jopa työholismia -puuhailuun uppoamista, valveilla tai unessa tehtyä päiväuneilua, ajan katoamista käsiin, irtonaisuuden tunnetta itsestä, haavemaailmoihin katoamista (mielikuvitus, TV, elokuvat, kirjat) jne.
Suosittelen aloittamaan self helpin youtubessa, jos vaan jaksat. Ehkä Tim Fletcherillä voisi olla sinulle sopivaa materiaalia. Kuuntele binauraleita taustalla esim. hakusana release anxiety binaural Youtubeen.
Kiitti vinkistä, täytyy jossain vaiheessa etsiä ja kuunnella ko. Tyypin kanava.
Pikkaisen tutkailin lisää aihetta vaikka siis ei traumaperäisestä dissosiaatiosta sinänsä olekaan kysymys. Itseasiassa löytyikin todella paljon tietoa ja asioita, joihin pystyn samaistumaan, jopa todella oudoille kokemuksilleni todellisuudesta tuntui löytyvän muitakin selityksiä kuin se, että olen sekoamassa/seonnut. Ei niistä ole uskaltanut sanoa ääneen kenellekään, kun on pelännyt suurinpiirtein jotain skitsofreenikoksi julistamista.
On ihan mahdollista ja jopa todennäköistä, että juuri trauma on sekoittanut hermostosi, mutta et vaan ehkä itse tunnista sitä vielä, pidät normaalina elämänä.
Mikäli ei ole traumaa, on vain ikäviä tapahtumia, joita ei halua muistaa tai niistä puhua, ja kuitenkin pystyy samaistumaan noihin tuon alle kuuluviin juttuihin, voiko silti olla dissosiaatiota vai sittenkin vain sekoamassa ihan jollain perinteisellä tavalla?
Harmi kun ei ole oikeassa elämässä mahdollisuutta puhua näistä, koska ystäväni varmaan yhtä ulkona aiheesta kuin minä, enkä muutenkaan halua tai edes pysty heille näistä asioista puhumaan. Keneenkään ammattilaiseen ei ole hoitosuhdetta, kun tuo hoitajan luona käyntikin päättyi. No onneksi on nämä keskustelupalstat, joista joskus saattaa tuurilla löytää apua :)
Näin ulkopuolisena ajattelisin, että ne ikävät tapahtumat ovat traumatisoineet sinua. Ammattilaisen kanssa voisit keskustella, oletko sekoamassa ja sen estämiseen on lääkkeitä, jos näin olisi. On myös ihan mahdollista, ettet vaan yksinkertaisesti omaa riittävästi tietoa, että tietäisit mistä on kysymys vrt. tytöllä alkaa kuukautiset, eikä kukaan ole kertonut sellaisista.
Eksyin lukemaan ketjua, koska olen juuri se, jota kehotetaan hakeutumaan terapiaan puhumaan asioista. Tavallaan itsekin tiedostan tarpeen, puhuminen on vain niin hankalaa, ja oikeanlaisen ammattilaisen löytäminen haastavaa. Jostain syystä en vain kykene puhumaan asioista vaikka kuinka haluaisin tai päättäisin, että nyt sanon kaikki.
Täytyy varmaan aloittaa sillä, että tutkin enemmän näitä asioita ja yritän löytää self help menetelmiä. Lääkärin määräämäät masennuslääkkeet eivät ole tähän mennessä auttaneet, kokeiltu viittä eri laatua nyt kuluneen reilun vuoden aikana.
Mikäli tätä lukemassa on muitakin, joilla on haasteita puhua asioista, kertoisitteko miten olette kyenneet voittamaan itsenne ja avautumaan asioista, joko ammattilaiselle tai edes ystäville.
Kun vihdoin rohkaistuu puhumaan ja puhuttuaan huomaakin epäonnistuneensa kuulijan arvioimisessa...
Sen jälkeen on yhä se sama tarve puhua, mutta entistä vaikeampaa, kun puhuminen, mikä oli vaikeaa ja minkä kanssa teki ison työn, epäonnistui.
Valitse tarkkaan kenelle puhut ja puhu vain vähän kerrallaan (kunnes olet varma, että kuulija on sopiva). Havainnoi onko kuulija sopiva ja hyväksy, että ei ole, jos ei ole. Ei se siitä ehkä muutu. Etsi parempi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"It may be tempting to seek solace in slumber after a traumatic event, but a study from the October 2012 issue of Neuropsychopharmacology found that sleeping too soon after trauma might lead to increased post-traumatic stress disorder symptoms."
Kiitos tästä tiedonjyvästä. Oman traumanaiheeni jälkeen aloin nukkua välittömästi, olin jo valmiiksi sängyssä. Mielelle tai keholle ei tullut mitään purkua ja siirtymää muuhun ennen unta ja ne sitten jäivät sinne.
Itse en ole kohta kahteen vuoteen nukkunut kunnolla, kun kuormittava elämäntilanne iski puskista päälle. Hoitohenkilökunta (lekuri, psykiatri ja hoitsut) ei tosin pidä tilannetta traumaattisena. Mahdollisesti tästä johtuen koko tämä aika on sellaista harmaata mössöä, josta on vaikea saada kiinni ja muistikuvat ovat pätkittäisiä tai satunnaisia. En ole aivan varma haluaisinko selkeän muistikuvan nyt kuluneista parista vuodesta vai onko tämä sittenkin parempi.
Tuo nykyinen tilanne laukaisi myös muistikuvat ja tinteet vuosien takaa, joista osa pyörii hyvinkin selkeänä päässä ja painajaisissa. Näistå osaan kyllä sanoa, että toivoisin ettei ne olisi koskaan palanneet ns. Tietoisuuteen tai aktiiviseen muistiin.
Hermoston valveillaolon jatkuva alivireystila ja nukkuessa ylivireys? Ja jonkinlainen dissosiointi?
Joitain monisteita sain vireystiloista, joista kyllä tunnistan omaa oloani kummastakin päästä. Kuitenkin on jotenkin hankala saada kiinni siitä, et milloin mitäkin on ja miksi. Sain 5 tapaamista hoitsulta, joista viimeinen oli pari päivää sitten. Tuolla viimeisellä kerralla nyt puhui dissosiaatiosta, joka ensi alkuun sanana hätkähdytti, kun jotenkin pika googlaus antoi linkkejä näihin sivupersoona juttuihin, joita en kyllä itsellä tunnista tai tunnusta. Jotenkin itse miellän ehkä siihen, että koska en pysty nukkumaan kunnolla ja kuormittava elämäntilanne jatkuu, niin aivotoiminta täysin lamaantunut ja siksi nämä kaikki lieveilmiöt.
Dissosiaatio traumaan liittyen on paljon muutakin kuin sivupersoonat tai joku diu diu extreme -tila. Se on vaikka liiallista nukkumista, jopa työholismia -puuhailuun uppoamista, valveilla tai unessa tehtyä päiväuneilua, ajan katoamista käsiin, irtonaisuuden tunnetta itsestä, haavemaailmoihin katoamista (mielikuvitus, TV, elokuvat, kirjat) jne.
Suosittelen aloittamaan self helpin youtubessa, jos vaan jaksat. Ehkä Tim Fletcherillä voisi olla sinulle sopivaa materiaalia. Kuuntele binauraleita taustalla esim. hakusana release anxiety binaural Youtubeen.
Kiitti vinkistä, täytyy jossain vaiheessa etsiä ja kuunnella ko. Tyypin kanava.
Pikkaisen tutkailin lisää aihetta vaikka siis ei traumaperäisestä dissosiaatiosta sinänsä olekaan kysymys. Itseasiassa löytyikin todella paljon tietoa ja asioita, joihin pystyn samaistumaan, jopa todella oudoille kokemuksilleni todellisuudesta tuntui löytyvän muitakin selityksiä kuin se, että olen sekoamassa/seonnut. Ei niistä ole uskaltanut sanoa ääneen kenellekään, kun on pelännyt suurinpiirtein jotain skitsofreenikoksi julistamista.
On ihan mahdollista ja jopa todennäköistä, että juuri trauma on sekoittanut hermostosi, mutta et vaan ehkä itse tunnista sitä vielä, pidät normaalina elämänä.
Mikäli ei ole traumaa, on vain ikäviä tapahtumia, joita ei halua muistaa tai niistä puhua, ja kuitenkin pystyy samaistumaan noihin tuon alle kuuluviin juttuihin, voiko silti olla dissosiaatiota vai sittenkin vain sekoamassa ihan jollain perinteisellä tavalla?
Harmi kun ei ole oikeassa elämässä mahdollisuutta puhua näistä, koska ystäväni varmaan yhtä ulkona aiheesta kuin minä, enkä muutenkaan halua tai edes pysty heille näistä asioista puhumaan. Keneenkään ammattilaiseen ei ole hoitosuhdetta, kun tuo hoitajan luona käyntikin päättyi. No onneksi on nämä keskustelupalstat, joista joskus saattaa tuurilla löytää apua :)
Näin ulkopuolisena ajattelisin, että ne ikävät tapahtumat ovat traumatisoineet sinua. Ammattilaisen kanssa voisit keskustella, oletko sekoamassa ja sen estämiseen on lääkkeitä, jos näin olisi. On myös ihan mahdollista, ettet vaan yksinkertaisesti omaa riittävästi tietoa, että tietäisit mistä on kysymys vrt. tytöllä alkaa kuukautiset, eikä kukaan ole kertonut sellaisista.
Eksyin lukemaan ketjua, koska olen juuri se, jota kehotetaan hakeutumaan terapiaan puhumaan asioista. Tavallaan itsekin tiedostan tarpeen, puhuminen on vain niin hankalaa, ja oikeanlaisen ammattilaisen löytäminen haastavaa. Jostain syystä en vain kykene puhumaan asioista vaikka kuinka haluaisin tai päättäisin, että nyt sanon kaikki.
Täytyy varmaan aloittaa sillä, että tutkin enemmän näitä asioita ja yritän löytää self help menetelmiä. Lääkärin määräämäät masennuslääkkeet eivät ole tähän mennessä auttaneet, kokeiltu viittä eri laatua nyt kuluneen reilun vuoden aikana.
Mikäli tätä lukemassa on muitakin, joilla on haasteita puhua asioista, kertoisitteko miten olette kyenneet voittamaan itsenne ja avautumaan asioista, joko ammattilaiselle tai edes ystäville.
Kun vihdoin rohkaistuu puhumaan ja puhuttuaan huomaakin epäonnistuneensa kuulijan arvioimisessa...
Sen jälkeen on yhä se sama tarve puhua, mutta entistä vaikeampaa, kun puhuminen, mikä oli vaikeaa ja minkä kanssa teki ison työn, epäonnistui.
Valitse tarkkaan kenelle puhut ja puhu vain vähän kerrallaan (kunnes olet varma, että kuulija on sopiva). Havainnoi onko kuulija sopiva ja hyväksy, että ei ole, jos ei ole. Ei se siitä ehkä muutu. Etsi parempi.
Hankalaa, kun se on noin vaikeaa. Itsellä ei ollut alkuun elämässä ketään kenelle puhua ja pidin asioita sisälläni. Luonteeni ei kuitenkaan ole sellainen vaan avoin. Ja kun löysin ympärilleni turvallisempia ihmisiä, opin puhumaan heille luontevasti. En edelleenkään osaa puhua lapsuusystävilleni eli heidän kanssaan kommunikoin toisin kuin aikuisiän ystävieni.
Lääkäriin mennessä/ terapiaan, ajattelen että siellä minun pitää suoraan kertoa mikä minua vaivaa, eikä siinä ole mitään hävettävää tai outoa. Jos lääkäri on huono eikä tajua, miten minua hoitaa, en ota sitä henkilökohtaisesti vaan yritän löytää paremman.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"It may be tempting to seek solace in slumber after a traumatic event, but a study from the October 2012 issue of Neuropsychopharmacology found that sleeping too soon after trauma might lead to increased post-traumatic stress disorder symptoms."
Kiitos tästä tiedonjyvästä. Oman traumanaiheeni jälkeen aloin nukkua välittömästi, olin jo valmiiksi sängyssä. Mielelle tai keholle ei tullut mitään purkua ja siirtymää muuhun ennen unta ja ne sitten jäivät sinne.
Itse en ole kohta kahteen vuoteen nukkunut kunnolla, kun kuormittava elämäntilanne iski puskista päälle. Hoitohenkilökunta (lekuri, psykiatri ja hoitsut) ei tosin pidä tilannetta traumaattisena. Mahdollisesti tästä johtuen koko tämä aika on sellaista harmaata mössöä, josta on vaikea saada kiinni ja muistikuvat ovat pätkittäisiä tai satunnaisia. En ole aivan varma haluaisinko selkeän muistikuvan nyt kuluneista parista vuodesta vai onko tämä sittenkin parempi.
Tuo nykyinen tilanne laukaisi myös muistikuvat ja tinteet vuosien takaa, joista osa pyörii hyvinkin selkeänä päässä ja painajaisissa. Näistå osaan kyllä sanoa, että toivoisin ettei ne olisi koskaan palanneet ns. Tietoisuuteen tai aktiiviseen muistiin.
Hermoston valveillaolon jatkuva alivireystila ja nukkuessa ylivireys? Ja jonkinlainen dissosiointi?
Joitain monisteita sain vireystiloista, joista kyllä tunnistan omaa oloani kummastakin päästä. Kuitenkin on jotenkin hankala saada kiinni siitä, et milloin mitäkin on ja miksi. Sain 5 tapaamista hoitsulta, joista viimeinen oli pari päivää sitten. Tuolla viimeisellä kerralla nyt puhui dissosiaatiosta, joka ensi alkuun sanana hätkähdytti, kun jotenkin pika googlaus antoi linkkejä näihin sivupersoona juttuihin, joita en kyllä itsellä tunnista tai tunnusta. Jotenkin itse miellän ehkä siihen, että koska en pysty nukkumaan kunnolla ja kuormittava elämäntilanne jatkuu, niin aivotoiminta täysin lamaantunut ja siksi nämä kaikki lieveilmiöt.
Dissosiaatio traumaan liittyen on paljon muutakin kuin sivupersoonat tai joku diu diu extreme -tila. Se on vaikka liiallista nukkumista, jopa työholismia -puuhailuun uppoamista, valveilla tai unessa tehtyä päiväuneilua, ajan katoamista käsiin, irtonaisuuden tunnetta itsestä, haavemaailmoihin katoamista (mielikuvitus, TV, elokuvat, kirjat) jne.
Suosittelen aloittamaan self helpin youtubessa, jos vaan jaksat. Ehkä Tim Fletcherillä voisi olla sinulle sopivaa materiaalia. Kuuntele binauraleita taustalla esim. hakusana release anxiety binaural Youtubeen.
Kiitti vinkistä, täytyy jossain vaiheessa etsiä ja kuunnella ko. Tyypin kanava.
Pikkaisen tutkailin lisää aihetta vaikka siis ei traumaperäisestä dissosiaatiosta sinänsä olekaan kysymys. Itseasiassa löytyikin todella paljon tietoa ja asioita, joihin pystyn samaistumaan, jopa todella oudoille kokemuksilleni todellisuudesta tuntui löytyvän muitakin selityksiä kuin se, että olen sekoamassa/seonnut. Ei niistä ole uskaltanut sanoa ääneen kenellekään, kun on pelännyt suurinpiirtein jotain skitsofreenikoksi julistamista.
On ihan mahdollista ja jopa todennäköistä, että juuri trauma on sekoittanut hermostosi, mutta et vaan ehkä itse tunnista sitä vielä, pidät normaalina elämänä.
Mikäli ei ole traumaa, on vain ikäviä tapahtumia, joita ei halua muistaa tai niistä puhua, ja kuitenkin pystyy samaistumaan noihin tuon alle kuuluviin juttuihin, voiko silti olla dissosiaatiota vai sittenkin vain sekoamassa ihan jollain perinteisellä tavalla?
Harmi kun ei ole oikeassa elämässä mahdollisuutta puhua näistä, koska ystäväni varmaan yhtä ulkona aiheesta kuin minä, enkä muutenkaan halua tai edes pysty heille näistä asioista puhumaan. Keneenkään ammattilaiseen ei ole hoitosuhdetta, kun tuo hoitajan luona käyntikin päättyi. No onneksi on nämä keskustelupalstat, joista joskus saattaa tuurilla löytää apua :)
Näin ulkopuolisena ajattelisin, että ne ikävät tapahtumat ovat traumatisoineet sinua. Ammattilaisen kanssa voisit keskustella, oletko sekoamassa ja sen estämiseen on lääkkeitä, jos näin olisi. On myös ihan mahdollista, ettet vaan yksinkertaisesti omaa riittävästi tietoa, että tietäisit mistä on kysymys vrt. tytöllä alkaa kuukautiset, eikä kukaan ole kertonut sellaisista.
Eksyin lukemaan ketjua, koska olen juuri se, jota kehotetaan hakeutumaan terapiaan puhumaan asioista. Tavallaan itsekin tiedostan tarpeen, puhuminen on vain niin hankalaa, ja oikeanlaisen ammattilaisen löytäminen haastavaa. Jostain syystä en vain kykene puhumaan asioista vaikka kuinka haluaisin tai päättäisin, että nyt sanon kaikki.
Täytyy varmaan aloittaa sillä, että tutkin enemmän näitä asioita ja yritän löytää self help menetelmiä. Lääkärin määräämäät masennuslääkkeet eivät ole tähän mennessä auttaneet, kokeiltu viittä eri laatua nyt kuluneen reilun vuoden aikana.
Mikäli tätä lukemassa on muitakin, joilla on haasteita puhua asioista, kertoisitteko miten olette kyenneet voittamaan itsenne ja avautumaan asioista, joko ammattilaiselle tai edes ystäville.
Kun vihdoin rohkaistuu puhumaan ja puhuttuaan huomaakin epäonnistuneensa kuulijan arvioimisessa...
Sen jälkeen on yhä se sama tarve puhua, mutta entistä vaikeampaa, kun puhuminen, mikä oli vaikeaa ja minkä kanssa teki ison työn, epäonnistui.
Valitse tarkkaan kenelle puhut ja puhu vain vähän kerrallaan (kunnes olet varma, että kuulija on sopiva). Havainnoi onko kuulija sopiva ja hyväksy, että ei ole, jos ei ole. Ei se siitä ehkä muutu. Etsi parempi.
Jossain vaiheessa yritin ja onnistuinkin joitain asioita kertomaan terapeutille, jonka luona kävin omakustanteisesti vähän aikaa. Tuo kokemus ei päättynyt hyvin. Muistan viimeiseltä kerralta sen, että hän tokaisi "olisitko muka oikeasti valmis puhumaan vaikeista asioista?" Ja tuolle olin sanonut ääneen muutamia asioita, joita en koskaan aiemmin ollut sanonut ääneen kenellekään muulle. Tosin tuosta nimenomaan opin sen, että vaikka asiat ovat minulle vaikeita ja ikäviä, ei ne oikeasti ole ns. Oikeasti pahoja tai vaikeita, eli sinänsä turhaa märehtimistä.
Toisaalta ei sinänsä edes tarvetta puhua, kun oikeasti vain haluaisi unohtaa kaiken. Elämä toimi kuitenkin ihan ok aiemmin, kun onnistui pitämään asiat jossain kaukana muistin pohjalla, josta käsin ne eivät häirinneet elämää. Ongelma apua haettaessa on siinä, että jostain syystä ei saa apua tähän hetkeen ja tulevaisuuteen. Kokemukseni perusteella suurin osa haluaa penkoa ja sörkkiä menneisyyttä vaikka en ole valmis heille siitä heti puhumaan. Tuo tunne, kun yritetään pakottaa heti puhumaan kaikki, tekee olon todella ahdistuneeksi, jolloin vielä vähemmän pystyn puhumaan. Ahdistuessa aivot tyhjenee ja en saa sanaa suustani, välillä jopa tuntuu etten muistaisi edes nimeäni.
En kyllä edes tiedä syytä sille miksi puhuminen on niin hankalaa. Ehkä siksi, että ääneen sanottuna ne muuttuvat enemmän todelliseksi eikä niiden unohtaminen ole enää yhtä helppoa eikä pysty teeskentelemään ettei mitään olisi tapahtunut. Toisaalta sitten taas en haluaisi olla se kliseinen keski-ikäinen, joka itkee lapsena koettuja asioita, jotka kuitenkin on menneisyyttä ja niistä olisi pitänyt jo päästä jo yli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"It may be tempting to seek solace in slumber after a traumatic event, but a study from the October 2012 issue of Neuropsychopharmacology found that sleeping too soon after trauma might lead to increased post-traumatic stress disorder symptoms."
Kiitos tästä tiedonjyvästä. Oman traumanaiheeni jälkeen aloin nukkua välittömästi, olin jo valmiiksi sängyssä. Mielelle tai keholle ei tullut mitään purkua ja siirtymää muuhun ennen unta ja ne sitten jäivät sinne.
Itse en ole kohta kahteen vuoteen nukkunut kunnolla, kun kuormittava elämäntilanne iski puskista päälle. Hoitohenkilökunta (lekuri, psykiatri ja hoitsut) ei tosin pidä tilannetta traumaattisena. Mahdollisesti tästä johtuen koko tämä aika on sellaista harmaata mössöä, josta on vaikea saada kiinni ja muistikuvat ovat pätkittäisiä tai satunnaisia. En ole aivan varma haluaisinko selkeän muistikuvan nyt kuluneista parista vuodesta vai onko tämä sittenkin parempi.
Tuo nykyinen tilanne laukaisi myös muistikuvat ja tinteet vuosien takaa, joista osa pyörii hyvinkin selkeänä päässä ja painajaisissa. Näistå osaan kyllä sanoa, että toivoisin ettei ne olisi koskaan palanneet ns. Tietoisuuteen tai aktiiviseen muistiin.
Hermoston valveillaolon jatkuva alivireystila ja nukkuessa ylivireys? Ja jonkinlainen dissosiointi?
Joitain monisteita sain vireystiloista, joista kyllä tunnistan omaa oloani kummastakin päästä. Kuitenkin on jotenkin hankala saada kiinni siitä, et milloin mitäkin on ja miksi. Sain 5 tapaamista hoitsulta, joista viimeinen oli pari päivää sitten. Tuolla viimeisellä kerralla nyt puhui dissosiaatiosta, joka ensi alkuun sanana hätkähdytti, kun jotenkin pika googlaus antoi linkkejä näihin sivupersoona juttuihin, joita en kyllä itsellä tunnista tai tunnusta. Jotenkin itse miellän ehkä siihen, että koska en pysty nukkumaan kunnolla ja kuormittava elämäntilanne jatkuu, niin aivotoiminta täysin lamaantunut ja siksi nämä kaikki lieveilmiöt.
Dissosiaatio traumaan liittyen on paljon muutakin kuin sivupersoonat tai joku diu diu extreme -tila. Se on vaikka liiallista nukkumista, jopa työholismia -puuhailuun uppoamista, valveilla tai unessa tehtyä päiväuneilua, ajan katoamista käsiin, irtonaisuuden tunnetta itsestä, haavemaailmoihin katoamista (mielikuvitus, TV, elokuvat, kirjat) jne.
Suosittelen aloittamaan self helpin youtubessa, jos vaan jaksat. Ehkä Tim Fletcherillä voisi olla sinulle sopivaa materiaalia. Kuuntele binauraleita taustalla esim. hakusana release anxiety binaural Youtubeen.
Kiitti vinkistä, täytyy jossain vaiheessa etsiä ja kuunnella ko. Tyypin kanava.
Pikkaisen tutkailin lisää aihetta vaikka siis ei traumaperäisestä dissosiaatiosta sinänsä olekaan kysymys. Itseasiassa löytyikin todella paljon tietoa ja asioita, joihin pystyn samaistumaan, jopa todella oudoille kokemuksilleni todellisuudesta tuntui löytyvän muitakin selityksiä kuin se, että olen sekoamassa/seonnut. Ei niistä ole uskaltanut sanoa ääneen kenellekään, kun on pelännyt suurinpiirtein jotain skitsofreenikoksi julistamista.
On ihan mahdollista ja jopa todennäköistä, että juuri trauma on sekoittanut hermostosi, mutta et vaan ehkä itse tunnista sitä vielä, pidät normaalina elämänä.
Mikäli ei ole traumaa, on vain ikäviä tapahtumia, joita ei halua muistaa tai niistä puhua, ja kuitenkin pystyy samaistumaan noihin tuon alle kuuluviin juttuihin, voiko silti olla dissosiaatiota vai sittenkin vain sekoamassa ihan jollain perinteisellä tavalla?
Harmi kun ei ole oikeassa elämässä mahdollisuutta puhua näistä, koska ystäväni varmaan yhtä ulkona aiheesta kuin minä, enkä muutenkaan halua tai edes pysty heille näistä asioista puhumaan. Keneenkään ammattilaiseen ei ole hoitosuhdetta, kun tuo hoitajan luona käyntikin päättyi. No onneksi on nämä keskustelupalstat, joista joskus saattaa tuurilla löytää apua :)
Näin ulkopuolisena ajattelisin, että ne ikävät tapahtumat ovat traumatisoineet sinua. Ammattilaisen kanssa voisit keskustella, oletko sekoamassa ja sen estämiseen on lääkkeitä, jos näin olisi. On myös ihan mahdollista, ettet vaan yksinkertaisesti omaa riittävästi tietoa, että tietäisit mistä on kysymys vrt. tytöllä alkaa kuukautiset, eikä kukaan ole kertonut sellaisista.
Eksyin lukemaan ketjua, koska olen juuri se, jota kehotetaan hakeutumaan terapiaan puhumaan asioista. Tavallaan itsekin tiedostan tarpeen, puhuminen on vain niin hankalaa, ja oikeanlaisen ammattilaisen löytäminen haastavaa. Jostain syystä en vain kykene puhumaan asioista vaikka kuinka haluaisin tai päättäisin, että nyt sanon kaikki.
Täytyy varmaan aloittaa sillä, että tutkin enemmän näitä asioita ja yritän löytää self help menetelmiä. Lääkärin määräämäät masennuslääkkeet eivät ole tähän mennessä auttaneet, kokeiltu viittä eri laatua nyt kuluneen reilun vuoden aikana.
Mikäli tätä lukemassa on muitakin, joilla on haasteita puhua asioista, kertoisitteko miten olette kyenneet voittamaan itsenne ja avautumaan asioista, joko ammattilaiselle tai edes ystäville.
Kun vihdoin rohkaistuu puhumaan ja puhuttuaan huomaakin epäonnistuneensa kuulijan arvioimisessa...
Sen jälkeen on yhä se sama tarve puhua, mutta entistä vaikeampaa, kun puhuminen, mikä oli vaikeaa ja minkä kanssa teki ison työn, epäonnistui.
Valitse tarkkaan kenelle puhut ja puhu vain vähän kerrallaan (kunnes olet varma, että kuulija on sopiva). Havainnoi onko kuulija sopiva ja hyväksy, että ei ole, jos ei ole. Ei se siitä ehkä muutu. Etsi parempi.
Jossain vaiheessa yritin ja onnistuinkin joitain asioita kertomaan terapeutille, jonka luona kävin omakustanteisesti vähän aikaa. Tuo kokemus ei päättynyt hyvin. Muistan viimeiseltä kerralta sen, että hän tokaisi "olisitko muka oikeasti valmis puhumaan vaikeista asioista?" Ja tuolle olin sanonut ääneen muutamia asioita, joita en koskaan aiemmin ollut sanonut ääneen kenellekään muulle. Tosin tuosta nimenomaan opin sen, että vaikka asiat ovat minulle vaikeita ja ikäviä, ei ne oikeasti ole ns. Oikeasti pahoja tai vaikeita, eli sinänsä turhaa märehtimistä.
Toisaalta ei sinänsä edes tarvetta puhua, kun oikeasti vain haluaisi unohtaa kaiken. Elämä toimi kuitenkin ihan ok aiemmin, kun onnistui pitämään asiat jossain kaukana muistin pohjalla, josta käsin ne eivät häirinneet elämää. Ongelma apua haettaessa on siinä, että jostain syystä ei saa apua tähän hetkeen ja tulevaisuuteen. Kokemukseni perusteella suurin osa haluaa penkoa ja sörkkiä menneisyyttä vaikka en ole valmis heille siitä heti puhumaan. Tuo tunne, kun yritetään pakottaa heti puhumaan kaikki, tekee olon todella ahdistuneeksi, jolloin vielä vähemmän pystyn puhumaan. Ahdistuessa aivot tyhjenee ja en saa sanaa suustani, välillä jopa tuntuu etten muistaisi edes nimeäni.
En kyllä edes tiedä syytä sille miksi puhuminen on niin hankalaa. Ehkä siksi, että ääneen sanottuna ne muuttuvat enemmän todelliseksi eikä niiden unohtaminen ole enää yhtä helppoa eikä pysty teeskentelemään ettei mitään olisi tapahtunut. Toisaalta sitten taas en haluaisi olla se kliseinen keski-ikäinen, joka itkee lapsena koettuja asioita, jotka kuitenkin on menneisyyttä ja niistä olisi pitänyt jo päästä jo yli.
Minä kerroin lääkärille kokeneeni seksuaalista väkivaltaa ja olevani traumassa siitä, että siitä olisi ehkä hyvä mainita kertomuksessa, jonka hän kirjoittaa, että sen siitä on mustaa valkoisella. Käynti ei koskenut sitä asiaa kuin välillisesti (sain sukupuolitaudin). Hän kysyi minulta, että en kai oikeasti halua mitään tuollaista merkintää. Se hidasti oikeanlaisen avun pariin hakeutumista vuodella, mutta onneksi tein sen edes silloin. Jos lääkäri olisi ottanut asian vakavasti, olisin ehkä saanut asian hoidettavaksi heti. Lykkäsin sitä enkä sitten itsekään ottanut vakavasti koko asiaa, kunnes työkyky lähti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"It may be tempting to seek solace in slumber after a traumatic event, but a study from the October 2012 issue of Neuropsychopharmacology found that sleeping too soon after trauma might lead to increased post-traumatic stress disorder symptoms."
Kiitos tästä tiedonjyvästä. Oman traumanaiheeni jälkeen aloin nukkua välittömästi, olin jo valmiiksi sängyssä. Mielelle tai keholle ei tullut mitään purkua ja siirtymää muuhun ennen unta ja ne sitten jäivät sinne.
Itse en ole kohta kahteen vuoteen nukkunut kunnolla, kun kuormittava elämäntilanne iski puskista päälle. Hoitohenkilökunta (lekuri, psykiatri ja hoitsut) ei tosin pidä tilannetta traumaattisena. Mahdollisesti tästä johtuen koko tämä aika on sellaista harmaata mössöä, josta on vaikea saada kiinni ja muistikuvat ovat pätkittäisiä tai satunnaisia. En ole aivan varma haluaisinko selkeän muistikuvan nyt kuluneista parista vuodesta vai onko tämä sittenkin parempi.
Tuo nykyinen tilanne laukaisi myös muistikuvat ja tinteet vuosien takaa, joista osa pyörii hyvinkin selkeänä päässä ja painajaisissa. Näistå osaan kyllä sanoa, että toivoisin ettei ne olisi koskaan palanneet ns. Tietoisuuteen tai aktiiviseen muistiin.
Hermoston valveillaolon jatkuva alivireystila ja nukkuessa ylivireys? Ja jonkinlainen dissosiointi?
Joitain monisteita sain vireystiloista, joista kyllä tunnistan omaa oloani kummastakin päästä. Kuitenkin on jotenkin hankala saada kiinni siitä, et milloin mitäkin on ja miksi. Sain 5 tapaamista hoitsulta, joista viimeinen oli pari päivää sitten. Tuolla viimeisellä kerralla nyt puhui dissosiaatiosta, joka ensi alkuun sanana hätkähdytti, kun jotenkin pika googlaus antoi linkkejä näihin sivupersoona juttuihin, joita en kyllä itsellä tunnista tai tunnusta. Jotenkin itse miellän ehkä siihen, että koska en pysty nukkumaan kunnolla ja kuormittava elämäntilanne jatkuu, niin aivotoiminta täysin lamaantunut ja siksi nämä kaikki lieveilmiöt.
Dissosiaatio traumaan liittyen on paljon muutakin kuin sivupersoonat tai joku diu diu extreme -tila. Se on vaikka liiallista nukkumista, jopa työholismia -puuhailuun uppoamista, valveilla tai unessa tehtyä päiväuneilua, ajan katoamista käsiin, irtonaisuuden tunnetta itsestä, haavemaailmoihin katoamista (mielikuvitus, TV, elokuvat, kirjat) jne.
Suosittelen aloittamaan self helpin youtubessa, jos vaan jaksat. Ehkä Tim Fletcherillä voisi olla sinulle sopivaa materiaalia. Kuuntele binauraleita taustalla esim. hakusana release anxiety binaural Youtubeen.
Kiitti vinkistä, täytyy jossain vaiheessa etsiä ja kuunnella ko. Tyypin kanava.
Pikkaisen tutkailin lisää aihetta vaikka siis ei traumaperäisestä dissosiaatiosta sinänsä olekaan kysymys. Itseasiassa löytyikin todella paljon tietoa ja asioita, joihin pystyn samaistumaan, jopa todella oudoille kokemuksilleni todellisuudesta tuntui löytyvän muitakin selityksiä kuin se, että olen sekoamassa/seonnut. Ei niistä ole uskaltanut sanoa ääneen kenellekään, kun on pelännyt suurinpiirtein jotain skitsofreenikoksi julistamista.
On ihan mahdollista ja jopa todennäköistä, että juuri trauma on sekoittanut hermostosi, mutta et vaan ehkä itse tunnista sitä vielä, pidät normaalina elämänä.
Mikäli ei ole traumaa, on vain ikäviä tapahtumia, joita ei halua muistaa tai niistä puhua, ja kuitenkin pystyy samaistumaan noihin tuon alle kuuluviin juttuihin, voiko silti olla dissosiaatiota vai sittenkin vain sekoamassa ihan jollain perinteisellä tavalla?
Harmi kun ei ole oikeassa elämässä mahdollisuutta puhua näistä, koska ystäväni varmaan yhtä ulkona aiheesta kuin minä, enkä muutenkaan halua tai edes pysty heille näistä asioista puhumaan. Keneenkään ammattilaiseen ei ole hoitosuhdetta, kun tuo hoitajan luona käyntikin päättyi. No onneksi on nämä keskustelupalstat, joista joskus saattaa tuurilla löytää apua :)
Näin ulkopuolisena ajattelisin, että ne ikävät tapahtumat ovat traumatisoineet sinua. Ammattilaisen kanssa voisit keskustella, oletko sekoamassa ja sen estämiseen on lääkkeitä, jos näin olisi. On myös ihan mahdollista, ettet vaan yksinkertaisesti omaa riittävästi tietoa, että tietäisit mistä on kysymys vrt. tytöllä alkaa kuukautiset, eikä kukaan ole kertonut sellaisista.
Eksyin lukemaan ketjua, koska olen juuri se, jota kehotetaan hakeutumaan terapiaan puhumaan asioista. Tavallaan itsekin tiedostan tarpeen, puhuminen on vain niin hankalaa, ja oikeanlaisen ammattilaisen löytäminen haastavaa. Jostain syystä en vain kykene puhumaan asioista vaikka kuinka haluaisin tai päättäisin, että nyt sanon kaikki.
Täytyy varmaan aloittaa sillä, että tutkin enemmän näitä asioita ja yritän löytää self help menetelmiä. Lääkärin määräämäät masennuslääkkeet eivät ole tähän mennessä auttaneet, kokeiltu viittä eri laatua nyt kuluneen reilun vuoden aikana.
Mikäli tätä lukemassa on muitakin, joilla on haasteita puhua asioista, kertoisitteko miten olette kyenneet voittamaan itsenne ja avautumaan asioista, joko ammattilaiselle tai edes ystäville.
Kun vihdoin rohkaistuu puhumaan ja puhuttuaan huomaakin epäonnistuneensa kuulijan arvioimisessa...
Sen jälkeen on yhä se sama tarve puhua, mutta entistä vaikeampaa, kun puhuminen, mikä oli vaikeaa ja minkä kanssa teki ison työn, epäonnistui.
Valitse tarkkaan kenelle puhut ja puhu vain vähän kerrallaan (kunnes olet varma, että kuulija on sopiva). Havainnoi onko kuulija sopiva ja hyväksy, että ei ole, jos ei ole. Ei se siitä ehkä muutu. Etsi parempi.
Jossain vaiheessa yritin ja onnistuinkin joitain asioita kertomaan terapeutille, jonka luona kävin omakustanteisesti vähän aikaa. Tuo kokemus ei päättynyt hyvin. Muistan viimeiseltä kerralta sen, että hän tokaisi "olisitko muka oikeasti valmis puhumaan vaikeista asioista?" Ja tuolle olin sanonut ääneen muutamia asioita, joita en koskaan aiemmin ollut sanonut ääneen kenellekään muulle. Tosin tuosta nimenomaan opin sen, että vaikka asiat ovat minulle vaikeita ja ikäviä, ei ne oikeasti ole ns. Oikeasti pahoja tai vaikeita, eli sinänsä turhaa märehtimistä.
Toisaalta ei sinänsä edes tarvetta puhua, kun oikeasti vain haluaisi unohtaa kaiken. Elämä toimi kuitenkin ihan ok aiemmin, kun onnistui pitämään asiat jossain kaukana muistin pohjalla, josta käsin ne eivät häirinneet elämää. Ongelma apua haettaessa on siinä, että jostain syystä ei saa apua tähän hetkeen ja tulevaisuuteen. Kokemukseni perusteella suurin osa haluaa penkoa ja sörkkiä menneisyyttä vaikka en ole valmis heille siitä heti puhumaan. Tuo tunne, kun yritetään pakottaa heti puhumaan kaikki, tekee olon todella ahdistuneeksi, jolloin vielä vähemmän pystyn puhumaan. Ahdistuessa aivot tyhjenee ja en saa sanaa suustani, välillä jopa tuntuu etten muistaisi edes nimeäni.
En kyllä edes tiedä syytä sille miksi puhuminen on niin hankalaa. Ehkä siksi, että ääneen sanottuna ne muuttuvat enemmän todelliseksi eikä niiden unohtaminen ole enää yhtä helppoa eikä pysty teeskentelemään ettei mitään olisi tapahtunut. Toisaalta sitten taas en haluaisi olla se kliseinen keski-ikäinen, joka itkee lapsena koettuja asioita, jotka kuitenkin on menneisyyttä ja niistä olisi pitänyt jo päästä jo yli.
Eivät ne katoa ajan kanssa. Niin, ideaalitilanteessa ne olisi käsitelty jo menneisyydessä. Mutta kenellä oli silloin oikeanlaista apua ja tukea? Sellainen elämäntilanne, että käsittely oli mahdollista? Se on pakko peruuttaa takaisin siihen tapahtumahetkeen ja hoitaa se asia sitten edes nyt. Se on vahvuutta, että myöntää sen ja alkaa nyt hoitaa itseään. Vääränlaista vahvuutta on yrittää olla kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"It may be tempting to seek solace in slumber after a traumatic event, but a study from the October 2012 issue of Neuropsychopharmacology found that sleeping too soon after trauma might lead to increased post-traumatic stress disorder symptoms."
Kiitos tästä tiedonjyvästä. Oman traumanaiheeni jälkeen aloin nukkua välittömästi, olin jo valmiiksi sängyssä. Mielelle tai keholle ei tullut mitään purkua ja siirtymää muuhun ennen unta ja ne sitten jäivät sinne.
Itse en ole kohta kahteen vuoteen nukkunut kunnolla, kun kuormittava elämäntilanne iski puskista päälle. Hoitohenkilökunta (lekuri, psykiatri ja hoitsut) ei tosin pidä tilannetta traumaattisena. Mahdollisesti tästä johtuen koko tämä aika on sellaista harmaata mössöä, josta on vaikea saada kiinni ja muistikuvat ovat pätkittäisiä tai satunnaisia. En ole aivan varma haluaisinko selkeän muistikuvan nyt kuluneista parista vuodesta vai onko tämä sittenkin parempi.
Tuo nykyinen tilanne laukaisi myös muistikuvat ja tinteet vuosien takaa, joista osa pyörii hyvinkin selkeänä päässä ja painajaisissa. Näistå osaan kyllä sanoa, että toivoisin ettei ne olisi koskaan palanneet ns. Tietoisuuteen tai aktiiviseen muistiin.
Hermoston valveillaolon jatkuva alivireystila ja nukkuessa ylivireys? Ja jonkinlainen dissosiointi?
Joitain monisteita sain vireystiloista, joista kyllä tunnistan omaa oloani kummastakin päästä. Kuitenkin on jotenkin hankala saada kiinni siitä, et milloin mitäkin on ja miksi. Sain 5 tapaamista hoitsulta, joista viimeinen oli pari päivää sitten. Tuolla viimeisellä kerralla nyt puhui dissosiaatiosta, joka ensi alkuun sanana hätkähdytti, kun jotenkin pika googlaus antoi linkkejä näihin sivupersoona juttuihin, joita en kyllä itsellä tunnista tai tunnusta. Jotenkin itse miellän ehkä siihen, että koska en pysty nukkumaan kunnolla ja kuormittava elämäntilanne jatkuu, niin aivotoiminta täysin lamaantunut ja siksi nämä kaikki lieveilmiöt.
Dissosiaatio traumaan liittyen on paljon muutakin kuin sivupersoonat tai joku diu diu extreme -tila. Se on vaikka liiallista nukkumista, jopa työholismia -puuhailuun uppoamista, valveilla tai unessa tehtyä päiväuneilua, ajan katoamista käsiin, irtonaisuuden tunnetta itsestä, haavemaailmoihin katoamista (mielikuvitus, TV, elokuvat, kirjat) jne.
Suosittelen aloittamaan self helpin youtubessa, jos vaan jaksat. Ehkä Tim Fletcherillä voisi olla sinulle sopivaa materiaalia. Kuuntele binauraleita taustalla esim. hakusana release anxiety binaural Youtubeen.
Kiitti vinkistä, täytyy jossain vaiheessa etsiä ja kuunnella ko. Tyypin kanava.
Pikkaisen tutkailin lisää aihetta vaikka siis ei traumaperäisestä dissosiaatiosta sinänsä olekaan kysymys. Itseasiassa löytyikin todella paljon tietoa ja asioita, joihin pystyn samaistumaan, jopa todella oudoille kokemuksilleni todellisuudesta tuntui löytyvän muitakin selityksiä kuin se, että olen sekoamassa/seonnut. Ei niistä ole uskaltanut sanoa ääneen kenellekään, kun on pelännyt suurinpiirtein jotain skitsofreenikoksi julistamista.
On ihan mahdollista ja jopa todennäköistä, että juuri trauma on sekoittanut hermostosi, mutta et vaan ehkä itse tunnista sitä vielä, pidät normaalina elämänä.
Mikäli ei ole traumaa, on vain ikäviä tapahtumia, joita ei halua muistaa tai niistä puhua, ja kuitenkin pystyy samaistumaan noihin tuon alle kuuluviin juttuihin, voiko silti olla dissosiaatiota vai sittenkin vain sekoamassa ihan jollain perinteisellä tavalla?
Harmi kun ei ole oikeassa elämässä mahdollisuutta puhua näistä, koska ystäväni varmaan yhtä ulkona aiheesta kuin minä, enkä muutenkaan halua tai edes pysty heille näistä asioista puhumaan. Keneenkään ammattilaiseen ei ole hoitosuhdetta, kun tuo hoitajan luona käyntikin päättyi. No onneksi on nämä keskustelupalstat, joista joskus saattaa tuurilla löytää apua :)
Näin ulkopuolisena ajattelisin, että ne ikävät tapahtumat ovat traumatisoineet sinua. Ammattilaisen kanssa voisit keskustella, oletko sekoamassa ja sen estämiseen on lääkkeitä, jos näin olisi. On myös ihan mahdollista, ettet vaan yksinkertaisesti omaa riittävästi tietoa, että tietäisit mistä on kysymys vrt. tytöllä alkaa kuukautiset, eikä kukaan ole kertonut sellaisista.
Eksyin lukemaan ketjua, koska olen juuri se, jota kehotetaan hakeutumaan terapiaan puhumaan asioista. Tavallaan itsekin tiedostan tarpeen, puhuminen on vain niin hankalaa, ja oikeanlaisen ammattilaisen löytäminen haastavaa. Jostain syystä en vain kykene puhumaan asioista vaikka kuinka haluaisin tai päättäisin, että nyt sanon kaikki.
Täytyy varmaan aloittaa sillä, että tutkin enemmän näitä asioita ja yritän löytää self help menetelmiä. Lääkärin määräämäät masennuslääkkeet eivät ole tähän mennessä auttaneet, kokeiltu viittä eri laatua nyt kuluneen reilun vuoden aikana.
Mikäli tätä lukemassa on muitakin, joilla on haasteita puhua asioista, kertoisitteko miten olette kyenneet voittamaan itsenne ja avautumaan asioista, joko ammattilaiselle tai edes ystäville.
Kun vihdoin rohkaistuu puhumaan ja puhuttuaan huomaakin epäonnistuneensa kuulijan arvioimisessa...
Sen jälkeen on yhä se sama tarve puhua, mutta entistä vaikeampaa, kun puhuminen, mikä oli vaikeaa ja minkä kanssa teki ison työn, epäonnistui.
Valitse tarkkaan kenelle puhut ja puhu vain vähän kerrallaan (kunnes olet varma, että kuulija on sopiva). Havainnoi onko kuulija sopiva ja hyväksy, että ei ole, jos ei ole. Ei se siitä ehkä muutu. Etsi parempi.
Jossain vaiheessa yritin ja onnistuinkin joitain asioita kertomaan terapeutille, jonka luona kävin omakustanteisesti vähän aikaa. Tuo kokemus ei päättynyt hyvin. Muistan viimeiseltä kerralta sen, että hän tokaisi "olisitko muka oikeasti valmis puhumaan vaikeista asioista?" Ja tuolle olin sanonut ääneen muutamia asioita, joita en koskaan aiemmin ollut sanonut ääneen kenellekään muulle. Tosin tuosta nimenomaan opin sen, että vaikka asiat ovat minulle vaikeita ja ikäviä, ei ne oikeasti ole ns. Oikeasti pahoja tai vaikeita, eli sinänsä turhaa märehtimistä.
Toisaalta ei sinänsä edes tarvetta puhua, kun oikeasti vain haluaisi unohtaa kaiken. Elämä toimi kuitenkin ihan ok aiemmin, kun onnistui pitämään asiat jossain kaukana muistin pohjalla, josta käsin ne eivät häirinneet elämää. Ongelma apua haettaessa on siinä, että jostain syystä ei saa apua tähän hetkeen ja tulevaisuuteen. Kokemukseni perusteella suurin osa haluaa penkoa ja sörkkiä menneisyyttä vaikka en ole valmis heille siitä heti puhumaan. Tuo tunne, kun yritetään pakottaa heti puhumaan kaikki, tekee olon todella ahdistuneeksi, jolloin vielä vähemmän pystyn puhumaan. Ahdistuessa aivot tyhjenee ja en saa sanaa suustani, välillä jopa tuntuu etten muistaisi edes nimeäni.
En kyllä edes tiedä syytä sille miksi puhuminen on niin hankalaa. Ehkä siksi, että ääneen sanottuna ne muuttuvat enemmän todelliseksi eikä niiden unohtaminen ole enää yhtä helppoa eikä pysty teeskentelemään ettei mitään olisi tapahtunut. Toisaalta sitten taas en haluaisi olla se kliseinen keski-ikäinen, joka itkee lapsena koettuja asioita, jotka kuitenkin on menneisyyttä ja niistä olisi pitänyt jo päästä jo yli.
Eivät ne katoa ajan kanssa. Niin, ideaalitilanteessa ne olisi käsitelty jo menneisyydessä. Mutta kenellä oli silloin oikeanlaista apua ja tukea? Sellainen elämäntilanne, että käsittely oli mahdollista? Se on pakko peruuttaa takaisin siihen tapahtumahetkeen ja hoitaa se asia sitten edes nyt. Se on vahvuutta, että myöntää sen ja alkaa nyt hoitaa itseään. Vääränlaista vahvuutta on yrittää olla kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Entä jos kyseessä ei olekaan vahvuuden tavoittelu? Yritys unohtaa ja asioiden ns. Ulkoistaminen ovat joskus se ainoa keino yrittää jatkaa ja selviytyä elämässä. se ainoa keino, joka onnistuessaan on koskaan toiminut ja taannut mahdollisuuden elää normaalia elämää. Apua ei ole saatavissa, joten silloin on vain yritettävä toimia niillä saavutettavissa olevilla keinoilla, on se ihanteellista tai ei.
Näin ulkopuolisena ajattelisin, että ne ikävät tapahtumat ovat traumatisoineet sinua. Ammattilaisen kanssa voisit keskustella, oletko sekoamassa ja sen estämiseen on lääkkeitä, jos näin olisi. On myös ihan mahdollista, ettet vaan yksinkertaisesti omaa riittävästi tietoa, että tietäisit mistä on kysymys vrt. tytöllä alkaa kuukautiset, eikä kukaan ole kertonut sellaisista.