Miten terapiassa kohotetaan itsetuntoa?

Vierailija kirjoitti:

Itsellä ainakin psykodynaamisessa vai -analyyttisessa terapiassa itsetunto vain huononi. Piti olla pelkkä masennus, mutta olin terapeutin mielestä liian sairas tekemään mitään. Liian sairas opiskelemaan, liian sairas menemään töihin. Kauempana asuvia ystäviäkään ei saanut nähdä, kun piti terapiassa vain käydä. Nykyään kuulen tuon tuosta miten mulla on huono itsetunto. Ennen terapiaa en kuulut sitä ikinä. Olin vain aina tosi väsynyt ja se diagnosoitiin masennukseksi. Ei se väsymys siellä terapiassakaan kadonnut, että en ymmärrä mitä hyötyä siitä oli.  Sen lopettaminenkin oli hirveä taistelu, millään ei saanut lopettaa, vaikka olin todennut ihan hyödyttömäksi. Laskua vain pukkasi koko ajan perään ja kaksi vuotta meni väitellessä saako lopettaa. Ei enää ikinä moista paskaa mulle kyllä. 

Sama kokemus exän terapeutin kanssa. Laskua pukkasi ja uusia aikoja ilmestyi tyhjästä. Mies masentui entisestään kun mokomasta riivaajasta ei meinannut päästä eroon.

Vierailija kirjoitti:

Kerran kun lähdin terapiasta, näin sinne tulevan yhden mielestäni todella kauniin naisen. Ajattelin, kuinka noin kaunis ihminen tarvitsee terapiaa... se avas silmiä, että todella kaikenlaiset ihmiset käy terapiassa.

Jos se olikin terapeutin lapsi, joka kävi tuomassa tai hakemassa jotain.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla se on tapahtunut sitä kautta, että terapeutti on todennut minua kohdellun väärin ja tukenut minua pois sellaisista tilanteista. Minulla on lupa ns. Olla hankala tai olla vääntymättä rusetille, vaikka se ei vastapuolta miellyttäisikään. Minullakin on arvo ja minun tulee olla itselleni tärkein eikä hylätä itseäni muiden eteen.

Tästä tulee mieleen ne tyypit, joille äiti ei ostanut ponia, eikä maksanut kielikurssia. Ja terapeutti sitten toteaa, että äiti on kohdellut väärin ja antaa luvan olla hankala äidille, vaikka se ei äitiä miellyttäisikään.

Anteeksi, että kaappasin viestisi. Tämä ei välttämättä ollut ollenkaan sinun tilanteesi. Mutta näitäkin on.

Niin no, olisit voinut aloittaa oman viestisi tyhjältä pohjalta. Minun viestini koski meitä isoa joukkoa, jotka olemme ihan tosiasiallisesti traumatisoituneet sellaisissa oloissa, joissa traumatisoituminen on todennäköistä. Osa ihmisistä ei traumatisoidu missään.

Sitten on oma lukunsa, voiko ihminen traumatisoitua siitä, ettei saa ponia ja kielikurssia. Ei pitäisi yksittäisinä asioina olka mahdollista. Psykiatrini mukaan kuitenkin on yleistä, että kotioloja saatetaan alkuun kuvailla hyviksi ja normaaleiksi, vaikka ovat kaukana siitä. Voi olla, että insestin uhri työntää oikeat pahat asiat mielestään, koska ne ovat liikaa ja keskittyy vain siihen, ettei päässyt kielikurssille, kun kaikki muut pääsivät.

Vierailija kirjoitti:

Itsellä ainakin psykodynaamisessa vai -analyyttisessa terapiassa itsetunto vain huononi. Piti olla pelkkä masennus, mutta olin terapeutin mielestä liian sairas tekemään mitään. Liian sairas opiskelemaan, liian sairas menemään töihin. Kauempana asuvia ystäviäkään ei saanut nähdä, kun piti terapiassa vain käydä. Nykyään kuulen tuon tuosta miten mulla on huono itsetunto. Ennen terapiaa en kuulut sitä ikinä. Olin vain aina tosi väsynyt ja se diagnosoitiin masennukseksi. Ei se väsymys siellä terapiassakaan kadonnut, että en ymmärrä mitä hyötyä siitä oli.  Sen lopettaminenkin oli hirveä taistelu, millään ei saanut lopettaa, vaikka olin todennut ihan hyödyttömäksi. Laskua vain pukkasi koko ajan perään ja kaksi vuotta meni väitellessä saako lopettaa. Ei enää ikinä moista paskaa mulle kyllä. 

Olen pahoillani. Monella on ihan järkyttävä kokemus psykodynaamisesta, itselläni myös. Skeema (kognitiivinen) terapia auttoi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla se on tapahtunut sitä kautta, että terapeutti on todennut minua kohdellun väärin ja tukenut minua pois sellaisista tilanteista. Minulla on lupa ns. Olla hankala tai olla vääntymättä rusetille, vaikka se ei vastapuolta miellyttäisikään. Minullakin on arvo ja minun tulee olla itselleni tärkein eikä hylätä itseäni muiden eteen.

Tästä tulee mieleen ne tyypit, joille äiti ei ostanut ponia, eikä maksanut kielikurssia. Ja terapeutti sitten toteaa, että äiti on kohdellut väärin ja antaa luvan olla hankala äidille, vaikka se ei äitiä miellyttäisikään.

Anteeksi, että kaappasin viestisi. Tämä ei välttämättä ollut ollenkaan sinun tilanteesi. Mutta näitäkin on.

Ei tuollaisilla syillä varmaan ainakaan julkisen puolen terapiaan eikä Kelan-korvaamaan terapiaan pääse. Toki jos itsellä on varaa maksaa, niin silloinhan pääsee toki varmasti yksityiselle ihan vaikka vain huvikseen. Mutta eipä ois kyllä itellä ainakaan varaa maksaa joku 100 e per kerta pari kertaa viikossa. Kuussa joku 800 e terapiaan. Huhhuh.

eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsellä ainakin psykodynaamisessa vai -analyyttisessa terapiassa itsetunto vain huononi. Piti olla pelkkä masennus, mutta olin terapeutin mielestä liian sairas tekemään mitään. Liian sairas opiskelemaan, liian sairas menemään töihin. Kauempana asuvia ystäviäkään ei saanut nähdä, kun piti terapiassa vain käydä. Nykyään kuulen tuon tuosta miten mulla on huono itsetunto. Ennen terapiaa en kuulut sitä ikinä. Olin vain aina tosi väsynyt ja se diagnosoitiin masennukseksi. Ei se väsymys siellä terapiassakaan kadonnut, että en ymmärrä mitä hyötyä siitä oli.  Sen lopettaminenkin oli hirveä taistelu, millään ei saanut lopettaa, vaikka olin todennut ihan hyödyttömäksi. Laskua vain pukkasi koko ajan perään ja kaksi vuotta meni väitellessä saako lopettaa. Ei enää ikinä moista paskaa mulle kyllä. 

Olen pahoillani. Monella on ihan järkyttävä kokemus psykodynaamisesta, itselläni myös. Skeema (kognitiivinen) terapia auttoi.

Myös minulla on huono kokemus psykodynaamisesta. Ketä ihmettä se voi auttaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsellä ainakin psykodynaamisessa vai -analyyttisessa terapiassa itsetunto vain huononi. Piti olla pelkkä masennus, mutta olin terapeutin mielestä liian sairas tekemään mitään. Liian sairas opiskelemaan, liian sairas menemään töihin. Kauempana asuvia ystäviäkään ei saanut nähdä, kun piti terapiassa vain käydä. Nykyään kuulen tuon tuosta miten mulla on huono itsetunto. Ennen terapiaa en kuulut sitä ikinä. Olin vain aina tosi väsynyt ja se diagnosoitiin masennukseksi. Ei se väsymys siellä terapiassakaan kadonnut, että en ymmärrä mitä hyötyä siitä oli.  Sen lopettaminenkin oli hirveä taistelu, millään ei saanut lopettaa, vaikka olin todennut ihan hyödyttömäksi. Laskua vain pukkasi koko ajan perään ja kaksi vuotta meni väitellessä saako lopettaa. Ei enää ikinä moista paskaa mulle kyllä. 

Olen pahoillani. Monella on ihan järkyttävä kokemus psykodynaamisesta, itselläni myös. Skeema (kognitiivinen) terapia auttoi.

Myös minulla on huono kokemus psykodynaamisesta. Ketä ihmettä se voi auttaa?

Ite mietin kans. Kognitiivisessa kuulostaa saavan neuvoja, erilaisia tehtäviä. Psykodynaamisessa vain puhutaan ja puhutaan ja terapeutti nyökkää välillä ja välillä tuntuu olevan ihan omissa maailmoissaan. Sama puhua seinille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsellä ainakin psykodynaamisessa vai -analyyttisessa terapiassa itsetunto vain huononi. Piti olla pelkkä masennus, mutta olin terapeutin mielestä liian sairas tekemään mitään. Liian sairas opiskelemaan, liian sairas menemään töihin. Kauempana asuvia ystäviäkään ei saanut nähdä, kun piti terapiassa vain käydä. Nykyään kuulen tuon tuosta miten mulla on huono itsetunto. Ennen terapiaa en kuulut sitä ikinä. Olin vain aina tosi väsynyt ja se diagnosoitiin masennukseksi. Ei se väsymys siellä terapiassakaan kadonnut, että en ymmärrä mitä hyötyä siitä oli.  Sen lopettaminenkin oli hirveä taistelu, millään ei saanut lopettaa, vaikka olin todennut ihan hyödyttömäksi. Laskua vain pukkasi koko ajan perään ja kaksi vuotta meni väitellessä saako lopettaa. Ei enää ikinä moista paskaa mulle kyllä. 

Olen pahoillani. Monella on ihan järkyttävä kokemus psykodynaamisesta, itselläni myös. Skeema (kognitiivinen) terapia auttoi.

Myös minulla on huono kokemus psykodynaamisesta. Ketä ihmettä se voi auttaa?

Ite mietin kans. Kognitiivisessa kuulostaa saavan neuvoja, erilaisia tehtäviä. Psykodynaamisessa vain puhutaan ja puhutaan ja terapeutti nyökkää välillä ja välillä tuntuu olevan ihan omissa maailmoissaan. Sama puhua seinille.

Ei ole edes sama puhua seinille, vaan pysyy terveempänä, kun puhuu seinille. Pahinta on se, että kerrot kaikkea kipeää itseatäsi eikä toinen ihminen reagoi mitenkään eikä anna mitään tukea tilanteen ratkaisemiseksi, kaikki ammattitaito, jos sellaista on, on hänen päänsä sisällä piilossa. Luultavasti randomista viisitoistavuotiaastakin olisi enemän tukea.

Eikö itsetuntoa voi opetella kohottamaan itsekin. Mulla on kuulemma huono itsetunto, mutta olen tarkoituksella alkanut ajattelemaan, että olen ihan yhtä kuin muut vaikka mulla ei olekaan töitä tai perhettä yms.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsellä ainakin psykodynaamisessa vai -analyyttisessa terapiassa itsetunto vain huononi. Piti olla pelkkä masennus, mutta olin terapeutin mielestä liian sairas tekemään mitään. Liian sairas opiskelemaan, liian sairas menemään töihin. Kauempana asuvia ystäviäkään ei saanut nähdä, kun piti terapiassa vain käydä. Nykyään kuulen tuon tuosta miten mulla on huono itsetunto. Ennen terapiaa en kuulut sitä ikinä. Olin vain aina tosi väsynyt ja se diagnosoitiin masennukseksi. Ei se väsymys siellä terapiassakaan kadonnut, että en ymmärrä mitä hyötyä siitä oli.  Sen lopettaminenkin oli hirveä taistelu, millään ei saanut lopettaa, vaikka olin todennut ihan hyödyttömäksi. Laskua vain pukkasi koko ajan perään ja kaksi vuotta meni väitellessä saako lopettaa. Ei enää ikinä moista paskaa mulle kyllä. 

Olen pahoillani. Monella on ihan järkyttävä kokemus psykodynaamisesta, itselläni myös. Skeema (kognitiivinen) terapia auttoi.

Myös minulla on huono kokemus psykodynaamisesta. Ketä ihmettä se voi auttaa?

Ite mietin kans. Kognitiivisessa kuulostaa saavan neuvoja, erilaisia tehtäviä. Psykodynaamisessa vain puhutaan ja puhutaan ja terapeutti nyökkää välillä ja välillä tuntuu olevan ihan omissa maailmoissaan. Sama puhua seinille.

Tätä se on itsellä aina ollut. Oon vaan menny itkee pahaa oloani, mutta en saa mitään muuta kun tuijotusta ja nyökkäyksen. Oikeista ongelmista ei edes pysty avautuu. Täysin turhaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsellä ainakin psykodynaamisessa vai -analyyttisessa terapiassa itsetunto vain huononi. Piti olla pelkkä masennus, mutta olin terapeutin mielestä liian sairas tekemään mitään. Liian sairas opiskelemaan, liian sairas menemään töihin. Kauempana asuvia ystäviäkään ei saanut nähdä, kun piti terapiassa vain käydä. Nykyään kuulen tuon tuosta miten mulla on huono itsetunto. Ennen terapiaa en kuulut sitä ikinä. Olin vain aina tosi väsynyt ja se diagnosoitiin masennukseksi. Ei se väsymys siellä terapiassakaan kadonnut, että en ymmärrä mitä hyötyä siitä oli.  Sen lopettaminenkin oli hirveä taistelu, millään ei saanut lopettaa, vaikka olin todennut ihan hyödyttömäksi. Laskua vain pukkasi koko ajan perään ja kaksi vuotta meni väitellessä saako lopettaa. Ei enää ikinä moista paskaa mulle kyllä. 

Olen pahoillani. Monella on ihan järkyttävä kokemus psykodynaamisesta, itselläni myös. Skeema (kognitiivinen) terapia auttoi.

Myös minulla on huono kokemus psykodynaamisesta. Ketä ihmettä se voi auttaa?

Ite mietin kans. Kognitiivisessa kuulostaa saavan neuvoja, erilaisia tehtäviä. Psykodynaamisessa vain puhutaan ja puhutaan ja terapeutti nyökkää välillä ja välillä tuntuu olevan ihan omissa maailmoissaan. Sama puhua seinille.

Tätä se on itsellä aina ollut. Oon vaan menny itkee pahaa oloani, mutta en saa mitään muuta kun tuijotusta ja nyökkäyksen. Oikeista ongelmista ei edes pysty avautuu. Täysin turhaa.

Huono terapeutti. Toisaalta miten hän voi auttaa ongelmissa, joista ei tiedä. Kojeile ladata pöytään joku ison luokan ongelma ja katso, miten reagoi. Jos passiivisesti tai huonosti, terapia jäihin ja uusi terapeutti.

Kai te olette edes otsikkotasolla kertoneet terapeutille, miksi olette terapiassa, te, joiden on vaikea puhua? Itselleni puhe ei ole vaikeaa ja haluankin heti tietää, onko hoitavalla henkilöllä mitään käsitystä niistä ja millainen asenne.

Vierailija kirjoitti:

Eikö itsetuntoa voi opetella kohottamaan itsekin. Mulla on kuulemma huono itsetunto, mutta olen tarkoituksella alkanut ajattelemaan, että olen ihan yhtä kuin muut vaikka mulla ei olekaan töitä tai perhettä yms.

Voi opetella. Paljon olen oppinut yksin. Traumoja en osaa purkaa yksin. Tarvitsen siihen ammattilaisen ohjausta.

Vierailija kirjoitti:

Kerran kun lähdin terapiasta, näin sinne tulevan yhden mielestäni todella kauniin naisen. Ajattelin, kuinka noin kaunis ihminen tarvitsee terapiaa... se avas silmiä, että todella kaikenlaiset ihmiset käy terapiassa.

Törkeetä! Ajattele jos häntä on vaikka seksuaalisesti hyväksikäytetty lapsena! Et voi päätellä ihmisestä ulkonäön perusteella mitään.

Ratkaisukeskeinen terapia keskittyy tähän päivään ja tulevaan (vs. psykoanalyyttinen tai psykodynaaminen, jossa pohditaan paljon lapsuutta). Ratkes etsii vahvuuksia ja voimavaroja, ja niiden kautta voisi löytää sitä itsetuntoa ja toivoa. Etsi terapeutti, jonka kanssa puhe sujuu ja jotenkin kemiat kohtaa, se on tärkeää.

Vierailija kirjoitti:

Ratkaisukeskeinen terapia keskittyy tähän päivään ja tulevaan (vs. psykoanalyyttinen tai psykodynaaminen, jossa pohditaan paljon lapsuutta). Ratkes etsii vahvuuksia ja voimavaroja, ja niiden kautta voisi löytää sitä itsetuntoa ja toivoa. Etsi terapeutti, jonka kanssa puhe sujuu ja jotenkin kemiat kohtaa, se on tärkeää.

Minun psykodynaamisessa eii pohdittu vaan minä pohdin ja terapeutti nyökkäili.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsellä ainakin psykodynaamisessa vai -analyyttisessa terapiassa itsetunto vain huononi. Piti olla pelkkä masennus, mutta olin terapeutin mielestä liian sairas tekemään mitään. Liian sairas opiskelemaan, liian sairas menemään töihin. Kauempana asuvia ystäviäkään ei saanut nähdä, kun piti terapiassa vain käydä. Nykyään kuulen tuon tuosta miten mulla on huono itsetunto. Ennen terapiaa en kuulut sitä ikinä. Olin vain aina tosi väsynyt ja se diagnosoitiin masennukseksi. Ei se väsymys siellä terapiassakaan kadonnut, että en ymmärrä mitä hyötyä siitä oli.  Sen lopettaminenkin oli hirveä taistelu, millään ei saanut lopettaa, vaikka olin todennut ihan hyödyttömäksi. Laskua vain pukkasi koko ajan perään ja kaksi vuotta meni väitellessä saako lopettaa. Ei enää ikinä moista paskaa mulle kyllä. 

Olen pahoillani. Monella on ihan järkyttävä kokemus psykodynaamisesta, itselläni myös. Skeema (kognitiivinen) terapia auttoi.

Myös minulla on huono kokemus psykodynaamisesta. Ketä ihmettä se voi auttaa?

Ite mietin kans. Kognitiivisessa kuulostaa saavan neuvoja, erilaisia tehtäviä. Psykodynaamisessa vain puhutaan ja puhutaan ja terapeutti nyökkää välillä ja välillä tuntuu olevan ihan omissa maailmoissaan. Sama puhua seinille.

Ei ole edes sama puhua seinille, vaan pysyy terveempänä, kun puhuu seinille. Pahinta on se, että kerrot kaikkea kipeää itseatäsi eikä toinen ihminen reagoi mitenkään eikä anna mitään tukea tilanteen ratkaisemiseksi, kaikki ammattitaito, jos sellaista on, on hänen päänsä sisällä piilossa. Luultavasti randomista viisitoistavuotiaastakin olisi enemän tukea.

Tuo on kuulemma todella ahdistavaa, että ainoa hetki kun terapeuttiin tulee eloa on se, kun hän ilmoittaa laittaneensa laskun. Muuten puhuu mykälle ihmiselle joka ei edes eleillään ilmaise olevansa läsnä ja tiedostavassa tilassa. En tiedä mille ihmisryhmälle tämä terapiamuoto on tarkoitettu, mutta hyvin erikoinen on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla se on tapahtunut sitä kautta, että terapeutti on todennut minua kohdellun väärin ja tukenut minua pois sellaisista tilanteista. Minulla on lupa ns. Olla hankala tai olla vääntymättä rusetille, vaikka se ei vastapuolta miellyttäisikään. Minullakin on arvo ja minun tulee olla itselleni tärkein eikä hylätä itseäni muiden eteen.

Mistä terapeutti tietää, että sinua on kohdeltu väärin?

Kun kerron elämäni menneistä tai sen hetkisistä tapahtumista. Eihän hän mukanani kulje.

Onko sillä terapian kannalta merkitystä, onko kyse todellisesta väärinkohtelusta vai asiakkaan kokemuksesta tyyliin "en saanut ponia"?

Ratkaisukeskeistä terapiaa opiskelevana täällä kommentoin, että en todellakaan ole asiakkaan kanssa hiljaa, vaan johdatan keskustelua. Kysyn, kommentoin ja kysyn lisää. Kehun. Keskityn asiakkaaseen. Yrittäkää jaksaa löytää terapeutti, joka on henkisesti läsnä ja jonka fokus on teissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsellä ainakin psykodynaamisessa vai -analyyttisessa terapiassa itsetunto vain huononi. Piti olla pelkkä masennus, mutta olin terapeutin mielestä liian sairas tekemään mitään. Liian sairas opiskelemaan, liian sairas menemään töihin. Kauempana asuvia ystäviäkään ei saanut nähdä, kun piti terapiassa vain käydä. Nykyään kuulen tuon tuosta miten mulla on huono itsetunto. Ennen terapiaa en kuulut sitä ikinä. Olin vain aina tosi väsynyt ja se diagnosoitiin masennukseksi. Ei se väsymys siellä terapiassakaan kadonnut, että en ymmärrä mitä hyötyä siitä oli.  Sen lopettaminenkin oli hirveä taistelu, millään ei saanut lopettaa, vaikka olin todennut ihan hyödyttömäksi. Laskua vain pukkasi koko ajan perään ja kaksi vuotta meni väitellessä saako lopettaa. Ei enää ikinä moista paskaa mulle kyllä. 

Olen pahoillani. Monella on ihan järkyttävä kokemus psykodynaamisesta, itselläni myös. Skeema (kognitiivinen) terapia auttoi.

Myös minulla on huono kokemus psykodynaamisesta. Ketä ihmettä se voi auttaa?

Ite mietin kans. Kognitiivisessa kuulostaa saavan neuvoja, erilaisia tehtäviä. Psykodynaamisessa vain puhutaan ja puhutaan ja terapeutti nyökkää välillä ja välillä tuntuu olevan ihan omissa maailmoissaan. Sama puhua seinille.

Tätä se on itsellä aina ollut. Oon vaan menny itkee pahaa oloani, mutta en saa mitään muuta kun tuijotusta ja nyökkäyksen. Oikeista ongelmista ei edes pysty avautuu. Täysin turhaa.

Vaihda terapeuttia. Se on ihan sallittua.

Vierailija kirjoitti:

Ratkaisukeskeinen terapia keskittyy tähän päivään ja tulevaan (vs. psykoanalyyttinen tai psykodynaaminen, jossa pohditaan paljon lapsuutta). Ratkes etsii vahvuuksia ja voimavaroja, ja niiden kautta voisi löytää sitä itsetuntoa ja toivoa. Etsi terapeutti, jonka kanssa puhe sujuu ja jotenkin kemiat kohtaa, se on tärkeää.

Kemioita tärkeämpää on terapeutin ammattitaito.