Nyt kun lapset on isoja teinejä/aikuisia, tuntuu vähän tyhjältä

Olihan se hienoa aikaa kun lapset oli pienempiä. Myös taloudellisesti turvatumpaa.

Niin no, ei mun tytärkään koskaan ole ollut mitään kamalan juttelevaista sorttia. Mulla menee usein helposti viikkokin ilman, että kuulen tyttärestä mitään (asunut jo vuoden omillaan eri paikkakunnalla, on 19 v.) ja sittenkin usein itse olen yhteydessä häneen jonkun asian takia.

Kaikkeen näemmä tottuu. Itse vielä asunkin yksinäni nykyään, siis kun lapsi muutti jo muualle.

On ikävää, kun elämän tärkein ihminen on etäällä. Mutta niin se menee ja kai täytyykin mennä

Uusinta tulee ehkä sitten, kun on lapsenlapsia. Tämä siis, jos lapsesi antaa sinun hoitas pientä. Se toki myös aktivoi jonkinlaista haikeutta takaisin oman elämän parhaaseen aikaan.

Mulla sama tilanne, kaksi poikaa, 18 ja 16-vuotiaat. Asuvat vielä kotona, mutta ei mene kauaa kun muuttavat. Muutan sitten itsekin pienempään asuntoon. 

Poika 19v muutti elokuussa toiselle paikkakunnalle yliopistoon. Alku oli yllättävän vaikeaa kun itse olin kesälomalla eikä ollut muuta tekemistä kuin miettiä että enää ei ovi käy eikä musa pauhaa nuorukaisen huoneessa. Siellä vain tyhjä tuoli ja tyhjä pöytä. En muista milloin olisin itkenyt näin paljon. Ei vastannut usein kuin lyhyesti viesteihin. Aiemmin tiesin paljon hänen menoistaan ja ajatuksistaan, nyt en kauheasti. Kotona kun käy menee kavereita moikkaamaan eikä silloinkaan ehdi niin jutella.

Muistakin fukseista pääosa toisista kaupungeista. Että aika monet isät ja äidit on myös samassa tilanteessa nyt. Koska se on niinkuin sen pitääkin mennä. Nuorten unelma toteutui kun pääsivät opiskelemaan.

Meillä saivat opiskelupaikan kotikaupungistamme. Asuvat siksi vielä kotona. Ei heistä paljoa seuraa ole enää, ovat omissa huoneissaan tai kaverien kanssa. Ruokapalvelut sentään kelpaavat.

Aikuiset lapset asuvat samassa kaupungissa. Parisuhteissaan. Silloin tällöin soittelevat että lähdenkö kahville tai syömään kaupungille ja tavataan. Joskus minä kyselen seiraa. Ja usein myös tavataan kaikki ihan sovitusti illallisella tai lauantailounaalla.

Mulle se, että poika pärjää omillaan opiskelukaupungissaan kertoo sen, että olen hoitanut oma hommani hyvin. Nuori osaa itsenäistyä, laittaa omat ruokansa ja hoitaa opuntonsa. Voi tietysti sitten tulla surullisempi olo, kun nyt 17v kuopuskin lähter?

Tuo on just se hankaluus, kun elämän sisältö on lapsissa. Toki pääpaino kuuluu ollakin silloin, kun lapset on pieniä, mutta pikkuhiljaa heidän kasvaessa kannattaa alkaa irrottautumaan ja hankkiä muutakin sisältöä elämään. Aikuistuville lapsille ei koskaan saa jäädä sitä tunnetta, että he ovat vastuussa vanhempiensa elämän mielekkyydestä ja sisällöstä.

Meillä on 8-, 12- ja 14-vuotiaat lapset. Tämä aika on aivan ihanaa! Kukaan ei enää herätä yöllä, koiran voi lähteä viemään ulos/voi käydä omassa harrastuksessa/kaupassa/yms ja kaikki pärjää kotona sen aikaa.

Voi jutella asioista ihan eri tavalla, yhdessä tekeminen on aivan erilaista ja meno niin paljon rennompaa kuin muutama vuosi sitten.

Nautin tästä niin, enkä usko että koen kovia tuskia siitä että lapset lähtee kotoa sitten joskus (kiire ei ole). Enemmän uskon huolehtivani heistä silloinkin ja murehtivani kaikkea, mutta minulla on aina ollut äitiyden rinnalla omat juttuni joita olen tehnyt ja tulen tekemään.