Olen luullut olevani kiva ihminen, mutta ehkä en olekaan?

Ihan ensimmäiseksi pitää sanoa, että en todellakaan pidä kivana ihmistä, joka surressani jotain asiaa tokaisee "Voi sua raukkaa!". Sääliminen ja muu alentuva käytös ei ole kivan ihmisen käytöstä, vaikka tarkoitus olisikin hyvä.

Mielestäni kiva ihminen osaa suhtautua kaikkiin ihmisiin vertaisenaan. Hän ei välttämättä varsinaisesti pidä kaikista mutta ei anna sen näkyä vuorovaikutustilanteessa, koska ymmärtää, että on itse vastuussa tunteistaan ja että vastenmielisyyden näyttäminen on vain huonoa käytöstä, joka ei johda mihinkään fiksuun lopputulokseen. Se ei silti meinaa sitä, että kiva ihminen olisi rajaton tossukka. Kiva ihminen pikemminkin osaa ja haluaa asettaa rajat, koska tajuaa sen, että kun hän jaksaa ja voi hyvin, voivat ihmiset hänen ympärilläänkin hyvin. Kiva ihminen tietää, että seura tekee kaltaisekseen ja pyrkii siksi välttelemään ylenpalttisen haastavia, sarkastisia, nenäkkäitä ja aggressiivisia ihmisiä. Asialliset hommat hän heidän kanssaan voi hoitaa mutta kaveriksi ei ryhdy.

Kiva ihminen on luonteeltaan peruspositiivinen, ei yliampuva nami-nami -ihminen mutta elämään avoimesti ja uteliaasti suhtautuva. Kiva ihminen ymmärtää, että jokaisella on oma elämänpolkunsa eikä siksi yritä tyrkyttää mitään omaa juttuaan, olipa kyseessä sitten lempiväri tai ruokavalio. Kiva ihminen tunnistaa omat heikkoutensa ja sen, millaisissa tilanteissa ei ole niin kovin kiva. Itsetuntemuksensa ansiosta kiva ihminen ei yleensä ylireagoi tai provosoidu turhasta mutta jos näin käy, hän pystyy miettimään jälkeenpäin, miksi kuohahti niin suhteettomasti, pyytämään anteeksi ja toimimaan jatkossa paremmin.

Oman kokemukseni mukaan kivan ihmisen tunnistaa parhaiten siitä, ettei hän omasta mielestään edes ole mitenkään erityisen kiva :D Kiva ihminen ei tosin julista olevansa mikään brutaalin rehellinen misantrooppikaan mutta suhtautuu asiaan aika lailla niin, että omasta mielestään hän käyttäytyy ihan normaalisti eikä siinä pitäisi olla mitään ihasteltavaa.