Ikuinen kakkonen, kaikessa

Anna isälle kakkosta niin olet hänelle ykkönen.

Made my point, tähänkään ei vastaa kun yksi vittuilija asian vierestä.

Ap

Ensinnäkin: Onneksi olkoon synttäreistä🌻

Täällä toinen joka on aina elänyt kakkos-sijalla jokaisessa asiassa.

Kiitos onnitteluista!

Nyt kun oikein asiaa ajattelen, niin tuntuu aivan kamalalta ettei tässä maailmassa ole ketään, ei ainuttakaan ihmistä, joka esimerkiksi tietäisi minusta suunnilleen kaiken. Ei ole ketään, kelle kertoa vaikeista asioista. Masentavaa.

No jatkanpa sitten avautumista edes tänne, kun kukaan ei tätä edes lue. Tai ainakaan vastaa.

Olen ollut alakuloinen ja -vireinen jo kauan. Kukaan ei tiedä, koska ei ole ketään kelle kertoa. Puolison kanssa on vieraannuttu toisistamme, se varmaan kuulunee tukiverkottomaan pikkulapsiarkeen. Ei ole muuta yhteistä kun lapset ja osoite. Sisaruksia tai varsinaista "lapsuuden perhettä" ei ole. Missään en käy, koska kukaan ei kutsu. Itse en koe tarpeelliseksi järjestää, kun ei ole oikein ketään, ketä kutsua. On kavereita ja tuttavia, mutta ei ketään sellaista, kelle esimerkiksi voisin soittaa ja avautua raskaasta päivästä. Tai tavallaan on, mutta koen etten voi näin ykaipuolisesti tehdä, kun kukaan ei koskaan soita minulle ja avaudu. Ei iloista, ei suruista. En halua kuormittaa ketään. Kateudesta kipeänä katson somesta kaveriporukoiden illanviettoja, reissuja, perhejuhlia, kummiksi pyydettyjä, yhteisiä tekemisiä ja touhuamisia. Tuntuu että näivetys, niin puolisona, äitinä ja ennenkaikkea ihmisenä.

Ap

Samoja ajatuksia. Paha mieli on niin usein. Töissäkin tuntuu niin ulkopuoliselta.

Olen eronnut lasteni isästä ja siitä oken varma, että minä olen se vanhempi nro 1. Lasten isä ei ole koskaan osannut tai halunnut asettaa lapsia etusijalle eikä minuakaan

Aina ollut niin itsekäs. Siksipä ero tulikin.

No minä en ole päässyt edes kakkoseksi, mutta pystyn samaistumaan moneen noista. Mulle ei soiteta edes varasijoille. Sain aina maanantaisin kuulla, että oli ollut synttärikutsut, bileet viikonloppuna ja joku kokoontuminen sunnantaina jne ja sama jatkuu työpaikoillakin. Heh.

Olen jo turtunut. 

Tee joka asia vain hieman paremmin, olet kuin veitsen terällä. Voittajat muistetaan.

Minä tunsin ennen samoin. Ulkoisesti mikään ei ole muuttunut: en vieläkään ole ykkönen kellekään (paitsi kissoilleni), mutta itselleni olen nykyään ykkönen. Ja se riittää, olen onnellinen.

Tämä jotenkin konkretisoitui, kun keksin että voisin tehdä jonkun viikonloppureissun johonkin, että saisin vähän välimatkaa tähän ainaiseen arkeen kotona. No, en keksi ketään, ketä voisin pyytää mukaan. Kaipaan aikuista seuraa niin että se välillä sattuu, tuntuu ihan fyysisenä kipuna. Koska ei ole tukiverkostoa, niin puolisokaan ei pääse lähtemään. Tai siis pääsee, jos koko perhe lähtee, mutta ensisijaisesti kaipaan aikaa ihmisenä, en puolisona ja /tai äitinä.

Lämpimiä ajatuksia teille muille yksinäisille.

Ap

Hirveästi tsemppiä!

Oletko jutellut asiasta puolisosi kanssa, omista tuntemuksistasi ja parisuhteenne tilasta? Mitä kaipaisitte arkeen toisiltanne, mikä voisi lähentää teitä uudestaan? Olisiko mahdollista esim. ostaa MLL lastenhoitopalvelua ja hoitaa sinä aikana parisuhdetta? Tai tutustua toisiin perheisiin perhekerhojen tai lasten harrastusten kautta ja ehdottaa yhteistä tekemistä lasten kaveriperheiden kanssa? Aloittaa itselle uusi harrastus? 

Vaikuttaa siltä, että kaipaisit kuuntelijaa ja saisit purettua pitkään jatkunutta alakuloisuutta. Voisitko ottaa yhteyttä työterveyteen?

Sait kuitenkin onnitteluja somessa pyöreilläsi, voisitko ehdottaa jollekin heistä vaikka yhteistä kävelyä? Tai onko alueellanne jotakin Face-ryhmää jossa etsitään seuraa tai tekemistä?

Minua surettaa hirveästi maailman tila, kun yksinäisiä ihmisiä on niin paljon ja tuntuu ettei ympäristö tarjoa paikkoja, jossa kohdata toisia ihmisiä ja muodostaa kaverisuhteista aikuisena. Yksinäisyys on tänä päivänä liian monen ihmisen taakka ja suru. Tuosta somesta tuli vielä mieleen, että jos sen käyttö aiheuttaa alakuloa, niin poistuminen somesta tai somepaasto voisi tehdä hyvää.

Tässä tuli vain tällaisia ehdotuksia, toivon todella että tilanteesi paranee :)

Ap:n tunne on tuttu ja itsekin samaa joskus poden. Ja muutenkin kuulosti omalta itseltäni ap:n vuodatus.

Mutta ei maailmassa muita taida ollakaan kuin kakkosia. Jos tiedät mielestäsi jonkun ykkösen, hänelle kyllä maailmasta päihittäjänsä myös löytyy. Luultavasti ei tarvi edes maailmaa kiertää ympäri, hänet löytääkseen, vaan se parempi löytyy yleensä ihan lähipiiristäkin. Ainahan sitä on joku, joka on parempi, suositumpi jne.

Lapsi, puoliso ym. sinut tuntevat ihmiset ovat niin tottuneita läsnäoloosi, etteivät he ehkä sen takia noteeraa sinua. Pitävät itsestäänselvänä, että olet osa perhettä, tuttavapiiriä.... Ja ainahan sitä perhe- ja ystävyyssuhteissakin on näitä näennäisiä suosituimmuusjakoja. Mutta kyllä ne suosimiset pätevät usein vain joissakin asioissa, ei kaikissa asioissa. Olet varmasti ykkönen jossain asioissa muiden silmissä. Ja jos esim. lapsi on enempi isänsä perään, niin sen isänkin päihittää kyllä lapsen paras kaveri jne. eli se isä on ehkä lapselle kakkossijalla. Viimeistään teini-iässä.

Tätä kutsutaan Windsorin Harrin - syndroomaksi:)! Se ei ikinä tajua että 8 miljardia ihmistä on hönenkin jälkeen :)! Ja on pärjättävä. Vonkuivat vielä Afrikassa alistettuna oloaan siinä.

Vierailija kirjoitti:

No jatkanpa sitten avautumista edes tänne, kun kukaan ei tätä edes lue. Tai ainakaan vastaa.

Olen ollut alakuloinen ja -vireinen jo kauan. Kukaan ei tiedä, koska ei ole ketään kelle kertoa. Puolison kanssa on vieraannuttu toisistamme, se varmaan kuulunee tukiverkottomaan pikkulapsiarkeen. Ei ole muuta yhteistä kun lapset ja osoite. Sisaruksia tai varsinaista "lapsuuden perhettä" ei ole. Missään en käy, koska kukaan ei kutsu. Itse en koe tarpeelliseksi järjestää, kun ei ole oikein ketään, ketä kutsua. On kavereita ja tuttavia, mutta ei ketään sellaista, kelle esimerkiksi voisin soittaa ja avautua raskaasta päivästä. Tai tavallaan on, mutta koen etten voi näin ykaipuolisesti tehdä, kun kukaan ei koskaan soita minulle ja avaudu. Ei iloista, ei suruista. En halua kuormittaa ketään. Kateudesta kipeänä katson somesta kaveriporukoiden illanviettoja, reissuja, perhejuhlia, kummiksi pyydettyjä, yhteisiä tekemisiä ja touhuamisia. Tuntuu että näivetys, niin puolisona, äitinä ja ennenkaikkea ihmisenä. 

Kokeile SPR:n Ystävätoimintaa - siis lähde itse ystäväksi yksinäisille. Vaikutat itse aika sosiaaliselta ja ulospäinsuuntautuvalta. Kurssi kestää vain 3 tuntia.

Tai lähde johonkin muuhun vapaaehtoistyöhön. Ne ovat vähän kuin harrastuksia. Tai mene kansalaisopiston kurssille, ryhmäliikuntaan, tai kieliä tai muuta harrastamaan. Taikka edes jollekin luennolle, jossa tapaa muita samasta aiheesta kiinnostuneita. Ala katsella paikkakuntasi menolistaa, mitä sieltä löytyisi. On yhdistykisä, järjestöjä... jopa päiväretkiä ja pidempiä ryhmämatkoja lähelle ja kauas.

Vierailija kirjoitti:

No minä en ole päässyt edes kakkoseksi, mutta pystyn samaistumaan moneen noista. Mulle ei soiteta edes varasijoille. Sain aina maanantaisin kuulla, että oli ollut synttärikutsut, bileet viikonloppuna ja joku kokoontuminen sunnantaina jne ja sama jatkuu työpaikoillakin. Heh.

Olen jo turtunut. 

Minun paras ystäväni, joka on myös minua omaksi parhaaksi ystäväkseen kutsunut, mutta jonka kanssa on viime vuosina vähän etäännytty, ei lopulta kertonut minulle edes muutostaan toiselle paikkakunnalle. Ja Facebookissa muut puhuvat hänestä omana parhaana ystävänään. Olin aika äimistynyt. Mutta kaikesta selviää.

Mitä se muuttaisi, jos kokisit olevasi ykkönen? Joillakin paisuu vain ego sellaisesta.

Ehkä kannattaa miettiä, mitä se ykkössija sitten oikeastaan vaikuttaisi omaan elämään. Ehkä sitä itsetuntoa voi koittaa saada jostain muusta kuin niistä läheisistä, jos kerran on niille ihmisille itsestäänselvyys. Kohonnut itsetunto vetää muita usein puoleensa. Kun ihminen tuntee oman arvonsa, muutkin voivat paremmin sellaisen ihmisen ympärillä ja se houkuttaa hakeutumaan seuraan.

Muuta siis itseäsi itsesi vuoksi. Vaikka hiusmalliasi. Tai ajanviettotapojasi. Jos olet sohvaperuna, lähde jatkossa ulos tai harrastukseen tai kaupungille. Tee edes joku muutos ykisn, omassa elämässäsi, joka karaisee, rohkaisee, kannustaa tai pönkittää itseäsi. Kyllä se muutos muidenkin huomion kiinnittää. Yhdellä muutoksella on tapana tuottaa muitakin muutoksia.

Kateus ja vertailu ovat aika hankalia ongelmia, koska aina löytyy joku suositumpi tai muulla tavoin parempi, johon voi itseä verrata. Vertailet ilmeisesti itseäsi myös mieheesi, joka kuulostaa tosi kurjalta teille molemmille, koska kateellisen on vaikea nauttia elämänsä hyvistä asioista (kuten siitä, että lapsi tykkää isästään).

Kiinnitän huomiota lisäksi siihen, että odotat muilta asioita itsellesi. Heidän pitäisi pyytää sinua kävelemään, kummiksi jne. Minkä verran itse olet ollut aktiivinen pyytämään ihmisiä luoksesi tai vaikka yhdessä kävelemään? Ystävyys syntyy hitaasti tuttavuudesta, joten tuttavuuksista voi alkaa itse aktiivisesti kehittämään ystäviä, mutta vain osa niistä osoittautuu sellaisiksi, joista oikeasti tulee vastavuoroisia ystävyyksiä. Etukäteen kokeilematta sitä ei voi tietää.

Sivuun jäämisen tunteet eivät useinkaan tule ajankohtaisesta tilanteesta, vaan paljon kauempaa. Sen takia olisi varmaan hyvä käydä juttelemassa asioistasi jossain (terapia). Olemalla itse aktiivinen ei välttämättä auta ajatusmalleihin, jotka saavat aikaan kurjaa oloa. Et sinä tahallasi vertaile, kadehdi tai odota muilta enemmän kuin itse annat, vaan kyse on totunnaisista ajatusmalleista, jotka ovat syntyneet tietyistä kokemuksista ja odotuksista.

Se lienee yhtä tympeää kuin tämä olla aina se paras ja ykkönen. Kateelliset v''tuilee ja kaikki liian helppoa. Epäonnistuisi edes jokin !  Koitaan kestää.

Elämäntilanteessani on paljon sellaisia nyansseja, joita en nyt anonymiteetin säilymiseksi tässä avaa, mutta jotka vaikuttavat tilanteeseen hyvin oleellisesti. Kuten asuminen hyvin, hyvin pienellä paikkakunnalla tuntien ajomatkan päässä siitä kotipaikkakunnasta, jossa suurin osa (nykyään selkeästi entistä) sosiaalista verkostoani on, sekä puoliso, joka on hyvin paljon kiinni töissään, joista ei voi tinkiä. Hyviä asioita elämässäni ovat lapset ja työni. Olen toisinaan niin väsähtänyt tähän tilanteeseen, että olen miettinyt eroa ja muuttamista takaisin kotipaikkakunnalle. Mutta en haluaisi viedä lapsia kauas isästään ja elämästään täällä enkä luopua työstäni. Eikä toisaalta ole myöskään takuita siitä, että elämä muuten toisella paikkakunnallakaan muuttuisi, muutoin kuin että pyörittäisin arjen aivan yksin. Nyt kuitenkin puoliso hoitaa osuutensa arjesta kiitettävästi, aina kun ehtii.

Ap

Olen varmaan ykkönen vain miehelleni, jolle minun ohitseni menevät lapsemme. Sama koskee minua. Tavallaan olemme silti toistemme ykköset, sillä lapsilla on omat elämänsä ja me notkumme päivittäin yhdessä. Toki muilla elämäni tärkeillä ihmisillä on muut ykkösensä. Olen silti heille tärkeä ja he minulle. Tuolla jo joku kirjoittikin että henkisesti on hyvä ymmärtää olevansa itse itselleen ykkönen. Spiritualiteetin tasolla voi myös opetella tuntemaan yhteyttä koko universumiin ja kaikkeen elolliseen. Se tuo kuuluvuuden tunnetta, vaikka olisi yksinkin. Olen ehkä kokenut näin vasta viimeisen kymmenen vuoden aikana. Tämä on kehittynyt samassa tahdissa elämänkokemuksen ja sen kanssa tehdyn työn kanssa (esim. traumojen kohtaamisen ja käsittelyn kautta). Enää en oikeastaan edes kaipaa sitä, että olisin jollekin jotakin. Menen vain mukaan ja nautin sen hetken pohtimatta johtaako se johonkin tiiviimpään suhteeseen.