Ikuinen kakkonen, kaikessa
Tänä vuonna olen herännyt ajatukseen, että vaikutan olevan ikuisella kakkossijalla kaikkien elämässä. Lapsi vaikuttaa olevan enemmän isänsä perään, mulla ei ole yhtään kaveria, jota voisin aidosti kutsua ystäväksi. Kukaan ei ole koskaan pyytänyt minua lapsensa kummiksi. Minä olen se, jota pyydetään, kun kukaan muu ei lähde. Täytin äskettäin pyöreitä, sain onnitteluja somessa mutta en ensimmäistäkään lahjaa tai muuta muistamista. En edes muista, milloin joku on ehdottanut minulle tapaamista. Välillä tuntuu siltä, että puolisokin on kanssani vain, koska ei ole vielä kohdalle osunut sopivampaa. Miten tästä tunteesta pääsee eroon, vai pääseekö?
Kommentit (24)
Asennevamma suostua eteismatoks...
Vierailija kirjoitti:
Tämä jotenkin konkretisoitui, kun keksin että voisin tehdä jonkun viikonloppureissun johonkin, että saisin vähän välimatkaa tähän ainaiseen arkeen kotona. No, en keksi ketään, ketä voisin pyytää mukaan. Kaipaan aikuista seuraa niin että se välillä sattuu, tuntuu ihan fyysisenä kipuna. Koska ei ole tukiverkostoa, niin puolisokaan ei pääse lähtemään. Tai siis pääsee, jos koko perhe lähtee, mutta ensisijaisesti kaipaan aikaa ihmisenä, en puolisona ja /tai äitinä.
Lämpimiä ajatuksia teille muille yksinäisille.
Ap
Lähde reissuun yksin. Reissussa helposti saa juttuseuraa ja ehkä löytyy syvempääkin ystävyyttä.
Ja sanoisin että ei asioitaan edes kannata paljoa levitetellä ystäville, tai "ystäville", aniharva ihminen on luotettava.
Hopee ei ole häpee. Tulee mieleen, että oletko elämässäsi tehnyt aloitteita, että saisit haluamiasi asioita, vai jäätkö vaan odottamaan, että niitä kavereita maagisesti ilmaantuu jostakin? Monet vaan valittavat ja silti oma rooli on tosi passiivinen. Ei olla valmiita laittamaan omaa nahkaa likoon, että elämänlaatu paranisi.
Pyydä ihmisiä kahville, pyydä leffaan, pyydä lenkille, pyydä baariin. Ihan mitä vaan. Voi tulla torjuntojakin, jotka tietysti sattuu, mutta ei voi voittaa, jos ei ole edes pelissä mukana.