Millaista teillä muilla eläkeläisillä (itse 67-vuotias) elämä on? Vai onko teitä täällä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juuri tultiin mieheni kanssa matkalta. Matkustelemme useamman ulkomaan matkan vuodessa ja lisäksi pieniä kotimaan matkoja, yleensä teatterimatkoja lähikaupunkeihin.

Käymme kansalaisopistossa kielikurssilla ja pari kertaa viikossa uimassa tai vesijumpassa. Useimpina päivinä teemme tunnin tai kahden kävelylenkin. Sienessä ja marjassa käymme, mies vielä minua enemmän. Kirjaston kirjoja luemme . Myös elokuvissa tai konserteissa silloin tällöin käymme. Televisiosta katsomme lähinnä brittisarjoja Areenasta. Ystäviä meillä ei ole paitsi kummankin sisarukset. Toki harrastuksissa ja naapureiden kanssa jutellaan kun tavataan, mutta emme kyläile.

Kuulostaa hienolta. Työttömänä olen vain kotona. Eläkkeitä maksetaan 34,9 miljardia ja eläkeläisillä rahaa riittää.

Sinne ne on rahastoitu suoraa palkasta, minäkin laskin, että saadakseni omani pois pitää jaksaa elää ainakin 74 vuoden ikään asti, siitä eteenpäin mennään korkojen koroilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Elämähän on tuollaista jo 40 ikävuoden jälkeen. Miten jotkut jaksaakin toivoa elävänsä vanhoiksi.

Ei minusta kyllä ole ollut 40 ikävuoden jälkeen tylsää elämää. Olen nyt 73 v ja onnellinen perheestäni, on mies, lapsia ja lastenlapsia.  Mutta ymmärrän kyllä, miten raskasta on, kun on yksinäinen. Minulla on parikin vanhaa (sinkku)ystävää aivan kouluajoilta, joita tapaan silloin tällöin. Kummallakaan ei ole perhettä ja introvertteinä ovat huonoja tutustumaan. Kumpikin valittaa aina tavattaessa yksinäisyyttään, mutta kumpikaan ei koskaan ota yhteyttä minuun, vaan odottavat, että minä otan yhteyden. Välillä tulee olo, että pitäiskö jättää heidät vain, sillä odottaisin näissä yhteydenotoissa vähän vuorottelua?

Miten ihmeessä tässä kulttuurissa on niin paljon yksinäisiä ihmisiä ja usein vielä puhumattomia? Onko se tämä vaikeneminen on kultaa ja puhuminen hopeaa?

Kannattaisi kyllä hylätä tuollaiset opit ikiajoiksi ja alkaa olla kiinnostunut muista ihmisistä.

Yksinäistä ja köyhää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Elämähän on tuollaista jo 40 ikävuoden jälkeen. Miten jotkut jaksaakin toivoa elävänsä vanhoiksi.

Ei minusta kyllä ole ollut 40 ikävuoden jälkeen tylsää elämää. Olen nyt 73 v ja onnellinen perheestäni, on mies, lapsia ja lastenlapsia.  Mutta ymmärrän kyllä, miten raskasta on, kun on yksinäinen. Minulla on parikin vanhaa (sinkku)ystävää aivan kouluajoilta, joita tapaan silloin tällöin. Kummallakaan ei ole perhettä ja introvertteinä ovat huonoja tutustumaan. Kumpikin valittaa aina tavattaessa yksinäisyyttään, mutta kumpikaan ei koskaan ota yhteyttä minuun, vaan odottavat, että minä otan yhteyden. Välillä tulee olo, että pitäiskö jättää heidät vain, sillä odottaisin näissä yhteydenotoissa vähän vuorottelua?

Miten ihmeessä tässä kulttuurissa on niin paljon yksinäisiä ihmisiä ja usein vielä puhumattomia? Onko se tämä vaikeneminen on kultaa ja puhuminen hopeaa?

Kannattaisi kyllä hylätä tuollaiset opit ikiajoiksi ja alkaa olla kiinnostunut muista ihmisistä.

Introverttiys ei ole mikään oppi vaan luonteenpiirre. Osa persoonallisuutta.

Olen viimeistä ikäluokkaa ( 1946) joka pääsi eläkkeelle 58- vuotiaana ja oli siinä muutama kuukausi lisää päälle.

Nyt olen 77v ja aikalailla kunnossa vaikka on takana useita nivelleikkauksia, Tekonivelet molemmissa polvissa, selässä oli iso leikkaus metallit sielläkin. Moninivelrikot mainitaan terveystiedoissa. Silti en ole liikuntakyvytön ja olen kuntouttanut itseni aina operaatioiden jälkeen hyvin. Teen joka päivä kävelylenkkejä, usein sauvat mukana ja älykello ranteessa napit korvissa, kun kuuntelen radiokanavia. Kävelen useimpana päivän reilut 10 000 askelta. Joskus mennyt yli 20 tonnia.

En ole yksinäinen, vaikka asun yksin. Olen ollut 90- luvun lopusta saakka mukana monissa yhteisöissä vapaaehtoisena ja mukaan on tullut myös luottamustoimia.

Miesystävä on myös ja ollut parikymmentä vuotta, mutta emme asu yhdessä. Käymme teattereissa, konserteissa, kävelyillä ja niissä tapahtumissa, mitkä meitä kiinnostavat.

Vietämme yhteistä aikaa noin kolmanneksen ajastamme ja se sopii hyvin molemmille, sillä molemmat haluamme myös "omaa aikaa" .

Aikuiset lapset ovat eri puolilla suomea ja lastenlapsia on, hekin pääosin aikuisia  ja yksi lapsenlapsenlapsi. Tapaan heitä silloin tällöin, joko käyvät minun luona tai minä heidän luonaan.

Se tosiasia on varsinkin viime aikoina mietityttänyt kun olen havainnut, että ympäriltä on lähtenyt paljon oman ikäisiä ihmisiä vakavien sairauksien vuoksi. Toki on paljon myös heitä, joilla on ikää jopa yli 90v ja ovat ainakin henkisesti täysin kunnossa ja osa myös fyysisesti, kuten tätini joka asuu yksin ok-talossa. Eräs naapurini täytti 98v  ja joutuikin sen jälkeen laitoshoitoon, kun liikuntakyky meni miltei täysin.

Meillä on vain tämä yksi elämä, joten se pitäisi elää niin "täysillä " kuin kukin voi. Ja eikä pidä sanoa, että kun olen jo tämän ikäinen niin en ilkeä mennä sinne tms , mitä ne muut sanovat?

Minä ja miesystävä olemme käyneet useilla rock-festareilla ja käymme vastakin.

Moni jättää asioita tekemättä ja kokematta kun ajattelee, että mitä ne muut minusta ajattelevat kun/ jos niin teen. Uskon, että kaikille löytyy mm harrastuksia, jotka tuovat väriä ja iloa elämään. Pitää vaan lähteä rohkeasti mm eläkeläisten kerhoihin ja yhdistyksiin tutustumaan. Mukavaa syksyä kaikille !

Elämä on tässä, huomisesta en tiedä ja onneksi en tiedä.