Nyt kun itsellä on lapsenlapsia on vaikea käsittää niitä mummoja jotka

Vierailija kirjoitti:

Helppohan se, jos on eläkkeellä ja muutenkin helppo elämä. Mutta hoida työt, koti, omat vanhat vanhemmat ja kaikki muukin. Siihen päälle passaat lapsenlapset vanhempineen ja siivoat sotkut. Vapaa-aikaa ei jää itselle juurikaan. Ymmärrän oikein hyvin. Ei vain jaksa. Myös niissä lapsissa on eroja. Jos aikaa on ja helppo lapsi, niin mikäs siinä. Toinen onkin semmoinen, jonka perässä pitää koko ajan juosta estämässä hölmöilyjä. Sitten kiukuttelee, kun ei saa tahtoaan läpi.

En ole eläkkeellä, toinen vanhempi muistisairas, teen vuorotyötä, olen hoitaja. Elämäni on tasapainossa ja aikaa jää myös lapsenlapselle. On mummun kulta.

Vierailija kirjoitti:

Voihan sitä siitä lapsesta pitää, muttei sen hoitamisesta. En ole koskaan ollut erityisen äidillinen eikä mulla ole hoivaviettiä. Oman lapseni hoidin kun oli pakko, mutta muiden lapsia ei ole pakko.

Miksi mummous ja lapsenlapsen kanssa käytetty aika koetaan hoitona? Miksi ei voida ajatella, että lapsenlapsi tulee viettämään aikaa mummon kanssa?

Minä en ymmärrä sellaista asennetta, että perhettä ei auteta. Puhun nyt siis tilanteesta, jossa ei ole alkoholismia, väkivaltaa tai muuten ongelmia perheessä, eli ns. normaalista tilanteesta.

Meillä on ollut sellaista miehen puolen perheen kanssa (omani ei, koska meillä on noita yllämainittuja ongelmia ollut), että puolin ja toisin annetaan apua. Meidän lapsia on välillä hoitaneet niin ukki ja mummo kuin tätikin ja me on hoidettu miehen siskon lapsia ja koiraa, kuskattua anoppia kauppaan, kun appiukko on ollut sairaalassa, käyty tekemässä lumitöitä, kastelemassa kukkia jos joku on matkoilla ja muuta sellasta. Tämä systeemi on ollut kaikkia osapuolia hyödyttävä.

Riippii miten lapset käyttäytyy, sellaisia kasvattamattomia hirviöitä en ottaisi ollenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä tämä on outo kysymys, mutta rakastaako sellainen ihminen omia lapsiaan oikeasti, joka pystyy sanomaan että "minä olen omani hoitanut ja sinä hoidat omasi"?

Mietin vain, kun itse olen elänyt aika tukiverkottoman elämän kun lapsia sain. Eli tiedän miltä tuntuu, kun oma äiti sanoo ettei "äpärääni" hoida. Kaikkien unettomien öiden, miehen työmatkan aikaan osuneiden vatsatautien, kaikkien peruuntuneiden omien menojen yms jälkeen en voisi koskaan asettaa omaa lastani samaan tilanteeseen.

Voin totta kai sairastua, tilanteet voi muuttua, mutta ensinnäkin uskallan puhua myös vaikeista asioista, ja toiseksi rakastan lapsiani. En halua heille tällaista oloa kuin minulla on ollut.

En vaan tule koskaan käsittämään, miten joku ei halua edes tuntea omia lapsenlapsiaan, ei halua heitä tavata (Huom, ei tarkoita hoitamista!), ei kutsua omaan kotiinsa, ei mitään.

Me 1950-luvulla syntyneet mummot olemme vielä isojen perheiden lapsia. Olen 6-lapsisen perheen esikoinen. Autoin kotitöissä ja varsinkin katsoin nuorempien sisarusteni perään. En voinut osallistua ikätovereideni kanssa ulkopeleihin, koska hoidin kahta alle kouluikäistä pihalla. Jos nuorempi sisarus jostain syystä alkoi itkeä lkona, sain selkääni, koska se oli tietysti minun vikani. Kun omat lapsemme syntyivät, oma äitini oli jo kuollut ja anoppi pahasti dementoitunut. Ei apua isovanhemmilta. Olemme puolisoni kanssa hoitaneet lapset kahdestaan ja heovat olleet kunnallisessa perhepäivähoidossa.

Nyt olen 72-vuotias ja olen sitä mieltä, että olen hoitamiseni hoitanut, hoitaminen alkoi ollessani 6-vuotias. Omia lapsenlapsia ei ole, mutta nuoremmat sisarukseni tietysti muistavat sen hyvän hoitajansa lapsuudesta ja ohjailevat lapsiaan kysymään, saisiko heidän lapset tulla tänne maalle hoitoon pariksi viikoksi, kun täällä on koirakin.

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän niistä lastenlapsista tykkää, mutta hyvä ettei tarvitse enää hoitaa. Nuorena jaksaa kun omat ovat pieniä. Vanhempana väsyy lasten meluun, eikä sitä kovin montaa tuntia jaksa.

T. äidiksi 19v ja mummoksi 43v

Äidiksi 26v ja mummoksi 43v. On mummun kulta.

T. Mummu 52v

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mummot eivät ole mitään hoitotätejä.he ovat jo lapsensa hoitaneet.

Joku itsekäs boomer-isovanhempi keksi tämän mantran, ja sitä toistellaan, vaikka se ei edes pidä paikkaansa. Missään perhekeskeisessä kulttuurissa ei ajatella noin, että vastuu sukulaisista (etenkään omista lapsista!) lakkaisi kun ovat isoja. 

Eikä meilläkään noin ajateltu ennen. Vasta boomer-sukupolvi sanoutui irti siitä lastenlasten hoidosta, jota aiemmat sukupolvet olivat tehneet automaationa.

"Koko kylä kasvattaa", on meikäläinen sananlasku. 

Nykyään sen voisi muuttaa muotoon "äiti yksin kasvattaa." 

Kun eka lapsenlapsi syntyi, ilmoitettiin miehen kanssa, että nyt me muutetaan teille ja hoidetaan jälkikasvua, saatte rauhassa tehdä töitä ja harrastaa, kun otetaan käyttöön vanha malli, jossa kannetaan vastuuta sukulaisista. Tuodaan mukana pikkuisen jo dementoitunut mummo, jota nuoremmat mielellään hoitavat.

Jostain syystä tytär ja miehensä oli eri mieltä, heidän mielestään oli liikaa vaadittu, että asutaan koko perhe saman katon alla ja heillä on lopulta hoitovastuu vanhuksista. Vanhasta mallista kelpasi vain se, että isovanhemmat on 24/7 valmiita tulemaan apuun, mutta ei päinvastoin eli nuoret huolehtivat vanhuksista.

Vierailija kirjoitti:

Mummot eivät ole mitään hoitotätejä.he ovat jo lapsensa hoitaneet.

Vihaan tuota ajatusta, että mummous koetaan hoitotätinä olemisena.

Vierailija kirjoitti:

Minä en ymmärrä sellaista asennetta, että perhettä ei auteta. Puhun nyt siis tilanteesta, jossa ei ole alkoholismia, väkivaltaa tai muuten ongelmia perheessä, eli ns. normaalista tilanteesta.

Meillä on ollut sellaista miehen puolen perheen kanssa (omani ei, koska meillä on noita yllämainittuja ongelmia ollut), että puolin ja toisin annetaan apua. Meidän lapsia on välillä hoitaneet niin ukki ja mummo kuin tätikin ja me on hoidettu miehen siskon lapsia ja koiraa, kuskattua anoppia kauppaan, kun appiukko on ollut sairaalassa, käyty tekemässä lumitöitä, kastelemassa kukkia jos joku on matkoilla ja muuta sellasta. Tämä systeemi on ollut kaikkia osapuolia hyödyttävä.

Noinhan sen pitäisi ollakin. Tässäkin ketjussa huudellaan sen oman avun saamisen perään ja kuinka ei sitten tulla vanhainkotiin katsomaan. Suomalaisilla on jotenkin tosi kieroutunut asenne auttamiseen, jokainen istuu poterossaan ja laskee palvelukset, että menevät varmasti tasan. Ja toki tämä loputon velvollisuus koskee vain naisia, toisten naisten peräänkuuluttamana, miehet saavat edelleen vapaaamatkustella. Jos nyt kalassa käyvät sitten joskus.

Vierailija kirjoitti:

Helppohan se, jos on eläkkeellä ja muutenkin helppo elämä. Mutta hoida työt, koti, omat vanhat vanhemmat ja kaikki muukin. Siihen päälle passaat lapsenlapset vanhempineen ja siivoat sotkut. Vapaa-aikaa ei jää itselle juurikaan. Ymmärrän oikein hyvin. Ei vain jaksa. Myös niissä lapsissa on eroja. Jos aikaa on ja helppo lapsi, niin mikäs siinä. Toinen onkin semmoinen, jonka perässä pitää koko ajan juosta estämässä hölmöilyjä. Sitten kiukuttelee, kun ei saa tahtoaan läpi.

Minä tiedän kyllä aika monta työssäkäyvää mummoa, jotka hoitaa työnsä, kotinsa, omia ja miehensä vanhoja vanhempia ja ilomielin myös lapsenlapsia. Toki joskus ne omat/puolison vanhemmat voi olla tosi työllistäviä ja raskaita, silloin voi yksinkertaisesti voimat olla vähissä.

Omat lapseni ovat jo aikuisia, mutta lapsenlapsia ei vielä ole. Jos niitä jossain kohtaa tulee, haluan olla avuksia niin paljon kuin mahdollista. Omat ja puolison vanhemmat ovat aikanaan halunneet olla tiiviisti mukana lastemme elämässä ja olemme saaneet hoitoapua tarvittaessa. Vanhemmat ovat myös ottaneet omasta halustaan ja pyynnöstään lapsia yökylään ja joskus lomareissuillekin mukaan. Toki olivat kaikki vielä työelämässä, kun lapset olivat pieniä, joten se tietenkin on jossain määrin rajoittanut.

Myös itse olen sisaruksineni viettänyt paljon aikaa isovanhempien kanssa. Isoisä oli jo eläkkeellä, kun olimme pieniä ja hän kävi meitä hoitamassa (molemmilla vanhemmilla vuorotyö, joten toisinaan iltaisinkin hoitotarvetta) paljon. 

Minusta ajatus siitä, että ei halua auttaa lapsiaan ja lastenlapsiaan tuntuu todella vieraalta. Totta kai ymmärrän terveydelliset esteet, niillehän ei mitään voi, mutta itse ainakin haluan olla mukana mahdollisten lastenlasten (ja tietenkin niiden omien lasten ja heidän puolisoisensa) elämässä ja tukena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en ymmärrä sellaista asennetta, että perhettä ei auteta. Puhun nyt siis tilanteesta, jossa ei ole alkoholismia, väkivaltaa tai muuten ongelmia perheessä, eli ns. normaalista tilanteesta.

Meillä on ollut sellaista miehen puolen perheen kanssa (omani ei, koska meillä on noita yllämainittuja ongelmia ollut), että puolin ja toisin annetaan apua. Meidän lapsia on välillä hoitaneet niin ukki ja mummo kuin tätikin ja me on hoidettu miehen siskon lapsia ja koiraa, kuskattua anoppia kauppaan, kun appiukko on ollut sairaalassa, käyty tekemässä lumitöitä, kastelemassa kukkia jos joku on matkoilla ja muuta sellasta. Tämä systeemi on ollut kaikkia osapuolia hyödyttävä.

Noinhan sen pitäisi ollakin. Tässäkin ketjussa huudellaan sen oman avun saamisen perään ja kuinka ei sitten tulla vanhainkotiin katsomaan. Suomalaisilla on jotenkin tosi kieroutunut asenne auttamiseen, jokainen istuu poterossaan ja laskee palvelukset, että menevät varmasti tasan. Ja toki tämä loputon velvollisuus koskee vain naisia, toisten naisten peräänkuuluttamana, miehet saavat edelleen vapaaamatkustella. Jos nyt kalassa käyvät sitten joskus.

No kerrotko vielä, miksi minun pitäisi lasten kanssa mennä katsomaan vieraaksi jäänyttä vanhusta, joka ei ole halunnut olla elämässämme mukana mitenkään? Lasten koulukuvat piti lähettää hänelle joka vuosi, jotta hänen vieraansa näkevät hänellä olevan lapsenlapsia, siinä kaikki yhteydenpito. Kyllä mä ajattelen, että riittää kun edelleen lähetän kuvan lapsista kerran vuodessa, katselkoon hoitokodissa niitä. Miksi minun pitäisi sen enempää tehdä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä kasvatan lapsenlastani, siihen saakka, kunnes 18 täyttää.

Oletko oheishuoltaja? 

En, olen sijaisvanhempi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en ymmärrä sellaista asennetta, että perhettä ei auteta. Puhun nyt siis tilanteesta, jossa ei ole alkoholismia, väkivaltaa tai muuten ongelmia perheessä, eli ns. normaalista tilanteesta.

Meillä on ollut sellaista miehen puolen perheen kanssa (omani ei, koska meillä on noita yllämainittuja ongelmia ollut), että puolin ja toisin annetaan apua. Meidän lapsia on välillä hoitaneet niin ukki ja mummo kuin tätikin ja me on hoidettu miehen siskon lapsia ja koiraa, kuskattua anoppia kauppaan, kun appiukko on ollut sairaalassa, käyty tekemässä lumitöitä, kastelemassa kukkia jos joku on matkoilla ja muuta sellasta. Tämä systeemi on ollut kaikkia osapuolia hyödyttävä.

Noinhan sen pitäisi ollakin. Tässäkin ketjussa huudellaan sen oman avun saamisen perään ja kuinka ei sitten tulla vanhainkotiin katsomaan. Suomalaisilla on jotenkin tosi kieroutunut asenne auttamiseen, jokainen istuu poterossaan ja laskee palvelukset, että menevät varmasti tasan. Ja toki tämä loputon velvollisuus koskee vain naisia, toisten naisten peräänkuuluttamana, miehet saavat edelleen vapaaamatkustella. Jos nyt kalassa käyvät sitten joskus.

No kerrotko vielä, miksi minun pitäisi lasten kanssa mennä katsomaan vieraaksi jäänyttä vanhusta, joka ei ole halunnut olla elämässämme mukana mitenkään? Lasten koulukuvat piti lähettää hänelle joka vuosi, jotta hänen vieraansa näkevät hänellä olevan lapsenlapsia, siinä kaikki yhteydenpito. Kyllä mä ajattelen, että riittää kun edelleen lähetän kuvan lapsista kerran vuodessa, katselkoon hoitokodissa niitä. Miksi minun pitäisi sen enempää tehdä?

Hänhän on sinun vanhempasi, kasvattanut sinut toivottavasti parhaan kykynsä mukaan aikuiseksi? Jos ei, ikävää, ymmärrän.

Minulla ei ole lapsenlapsia, mutta on omat pienet lapset. Silti oletetaan, että haluan hoitaa sukulaisten lapsia, vaikka olen töissäkin. Olen useasti hoitanut muutaman tunnin kerrallaan, mutta jatkuvasti vaan pyydetään lisää hoitoapua. En minä jaksa, minulla on kädet täynnä omien lasten ja töiden kanssa. On kivaa kyläillä puolin ja toisin, mutta ärsyttää kun oletetaan että jos olet hankkinut omia lapsia, niin haluat hoitaa myös muiden lapset. Rakastan omia lapsiani, mutta en ole yleisesti mikään lapsirakas ihminen.

Vierailija kirjoitti:

40 v tein  ympärivuotisesti  7 pv viikossa  työtä yrittäjänä ja kasvatin omat lapset kotona . Nyt on minun omaa aikaa . Nyt saan levätä ja mennä miten haluan

Ei ole velvollisuutta  hoitaa ketään. Omat lapset hoitavat omansa

Missä välissä hoidit omat lapsesi? Minä hoitajana teen lyhennettyä työaikaa, jotta jää aikaa perheelle ja lapsenlapselle.

Lapsenlapsellani on 4 mummoa ja 4 ukkia kuten nykyisin tuntuu tapana olevan. Onneksi löytyy se mummi, joka suostuu höynäytettäväksi eli luopuu elämästään, jotta nuoremmilla on parisuhdeaikaa ja pääsevät treffeille.

Mummojen sukupolvessa on ehkä enemmän sellaisia, jotka hankkivat lapsia, koska niin vaan on tapana. Turha odottaa palavaa hinkua lastenlastenkaan hoitoon. Ja se on minusta täysin ok!

Vanhemmat hoitakoon pe*sehedelmänsä ihan itse!

Vierailija kirjoitti:

Minä en ymmärrä sellaista asennetta, että perhettä ei auteta. Puhun nyt siis tilanteesta, jossa ei ole alkoholismia, väkivaltaa tai muuten ongelmia perheessä, eli ns. normaalista tilanteesta.

Meillä on ollut sellaista miehen puolen perheen kanssa (omani ei, koska meillä on noita yllämainittuja ongelmia ollut), että puolin ja toisin annetaan apua. Meidän lapsia on välillä hoitaneet niin ukki ja mummo kuin tätikin ja me on hoidettu miehen siskon lapsia ja koiraa, kuskattua anoppia kauppaan, kun appiukko on ollut sairaalassa, käyty tekemässä lumitöitä, kastelemassa kukkia jos joku on matkoilla ja muuta sellasta. Tämä systeemi on ollut kaikkia osapuolia hyödyttävä.

Näinhän se menee. Isovanhemmat hoitaa lapsia silloin tällöin (ja tekee sen mielellään, he oikein pyytää lapsia kylään) ja auttaa tarvittaessa muussakin, ja me autetaan heitä erilaisissa jutuissa. Toistaiseksi tilanne varmasti on niin, että me saadaan enemmän apua kuin annetaan, mutta kun lapset kasvaa ja vanhemmat vanhenee.