Onkohan koskaan yksikään mäntti mennyt itseensä ja oppinut erouhan alla
tai suhteen ollessa tauolla, muuttamaan radikaalisti käytöstään ja kohtelemaan kumppania kivasti?
Eli onko ns. toisissa mahdollisuuksissa oikeasti mitään järkeä.
Kommentit (9)
En usko. Jos on yhtään itsereflektointikykyä niin eron jälkeen saattaa muuttua ja kohdella uutta kumppania paremmin.
Jos on pitkään ollut saman kumppanin kanssa niin se suhteen dynamiikka on niin perustavanlaisesti muovautunut että sitä on todella vaikea muuttaa. Ihmisillä on tapana ottaa nuo "uhkailut", tauot ja muut sen kautta että etsivät vikaa siitä kumppanistaan eivätkä itsestään.
Meillä meni eksän kanssa siten, että jaksoi aina noin pari kuukautta- puoli vuotta "skarpata" ja sitten palattiin takaisin lähtöpisteeseen. Kyllä se vähän niin menee, että jos uhkaa lähteä ja toinen huomaa, että ei toi kuitenkaan mihinkään lähde, niin miksi tehdä muutoksia?
Enpä tiedä mutta en myöskään usko. Mitä se erolla uhkailu auttaisi? Onhan suhteessa ollut paljon aikaa opetella käyttäytymään fiksummin eikä sellaista ole tapahtunut. Vain suhteen alussa voi kehittyä.
Eri juttu sitten jos kumpikin myöntää ongelman ja haluaa päästä siitä eroon esimerkiksi pariterapiassa.
Toisessa ketjussa puhuttiin siitä että pitäisi toinen ihan istuttaa pöytään ja kertoa että ero tulee jos se ja se asia ei muutu.
No mitäpä siitä on apua jos ei se muutu kuitenkaan.
En usko.. Me otettiin asumusero, eli vähän taukoa toisistamme. Mies lopetti tietynlaisen huonon käytöksen, mutta tilalle tuli muuta. Ikään kuin pakko vaan tuijottaa omaa napaa ja talloa muut jalkoihinsa.
Jossain hesarin jutussa oli siitä, että olisi hyvä jos ihmiset ymmärtäisivät mennä sinne pariterapiaan heti kun niitä ongelmia tulee (joita eivät pysty/osaa keskenään puhua) eivätkä vasta sitten kun ollaan jo vuosikausia kannettu kaunoja toista kohtaan ja ollaan jo eropapereita viemässä.
Mutta useimmat luovuttaa jo heti alussa, vaihtaa kumppania tai sitten sinnittelee puhumattomuuden kanssa liian pitkään ja sitten on jo myöhäistä.
Vierailija kirjoitti:
Meillä meni eksän kanssa siten, että jaksoi aina noin pari kuukautta- puoli vuotta "skarpata" ja sitten palattiin takaisin lähtöpisteeseen. Kyllä se vähän niin menee, että jos uhkaa lähteä ja toinen huomaa, että ei toi kuitenkaan mihinkään lähde, niin miksi tehdä muutoksia?
Näinpä se varmaan. Mietin vain että jos on jo lähtenyt, niin onko toinen siinä kuukausien aikana joskus mennyt itseensä ja tajunnut tehdä muutoksia. Epäilen vaan että nekin ovat lyhytaikaisia lopulta. Ei ihminen taida oppia lopulta.
Vierailija kirjoitti:
Jossain hesarin jutussa oli siitä, että olisi hyvä jos ihmiset ymmärtäisivät mennä sinne pariterapiaan heti kun niitä ongelmia tulee (joita eivät pysty/osaa keskenään puhua) eivätkä vasta sitten kun ollaan jo vuosikausia kannettu kaunoja toista kohtaan ja ollaan jo eropapereita viemässä.
Mutta useimmat luovuttaa jo heti alussa, vaihtaa kumppania tai sitten sinnittelee puhumattomuuden kanssa liian pitkään ja sitten on jo myöhäistä.
Terapeutin täytyisi olla neutraali tai sitten hoitaa terapiointi eri aikoina, eri terapeuteilla. Kummankin täytyisi oikeasti sitoutua.
Ei ainakaan meidän kohdalla ollut. Mies jatkoi samoja temppujaan mitä ensimmäisellä kierroksellakin, lupauksista huolimatta. Kolmatta mahdollisuutta en enää antanut.