Missä iässä lapsiperhe-elämä alkaa olla rankkaa?

Mukava vaihe on kun lapset ovat n. 8-11v

Kaikki muut vaiheet ovat rankkoja.

Ja lapsien määrä nostaa rankkuuskertointa eksponentiaalisesti, ei lineaarisesti.

Teini-ikäiisestä lähtien lapset on vähän hankalia.

Neljännen lapsen kohdalla, joista 3 alle 4-vuotiasta ja kaikilla kotihoito, alkoi tuntua rankalta. Käy 24/7 työstä. Pahin helpotti kun nuorimman imetys loppui. Että kyllä se helpottaa! Vaikeita aikoja on kaikilla... Ja kaikilla on omat rajat missä alkaa rankkuus tuntua, stressinsietokyky, resilienssi, fyysinen kunto jne. vaikuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Mukava vaihe on kun lapset ovat n. 8-11v

Kaikki muut vaiheet ovat rankkoja.

Ja lapsien määrä nostaa rankkuuskertointa eksponentiaalisesti, ei lineaarisesti.

Itselläni on vähän sama kokemus.

Lisäksi erilaiset elämäntilanteet vaikuttavat arjen jaksamiseen. Esim. meidän perhe-elämää ovat varjostaneet niin mieheni kuolema, kuin äitini ja siskoni vakavat sairaudet ( ja äitini sairauteen menehtyminen, hän oli iso tukipilari elämässämme)

1,5-vuotiaan uhma oli meillä vasta kevyttä harjoittelua. Meillä oli pahimmat ajat 2-vuotiaan uhma ja 14-vuotiaan murrosikä.

Uhma, koska se oli niin päätöntä. Saattoi kiukustua siitä, että katsoin väärään suuntaan, radiosta tulee väärä laulu, edessä onkin tolppa ja muuta loogista. Nukuttamiseen kelpasin vain minä, tai muuten oli hirveää kirkumista noin tunnin verran, isä oli kyllä onnistuneesti laittanut nukkumaan ennen uhmaa. Kaikki piti mennä aina tietyllä tavalla, mikä oli välillä puuduttavaa ja aikaa vievää. Muihinkin asioihin vaati aina äitiä, mutta ei onneksi yhtä voimakkaasti. Tämän lisäksi piti vahtia joka hetki että säilyy hengissä.

Kolme-neljävuotiaan minä itte -vaihe toki vaati kärsivällisyyttä ja kompromisseja. Pukeminen ja mihin tahansa lähteminen kesti ikuisuuden. Kuusivuotiaan uhma meni onneksi nopeasti ohi, se oli mökötystä ja yllättävistä asioista harmistumista. Alakouluikä meni onneksi hyvin.

Teininä lapsi oli aluksi hyvin hukassa yllättävien tunnemyräköidensä kanssa, ja se oli haastavaa aikaa. Ei voinut koskaan tietää mistä tuulee, eikä hän tuntunut tietävän itsekään. Onneksi tasoittui, mutta 16-vuotiaana oli vielä joitain hölmöilyjä jotka huolestutti ja valvotti. Nyt kohta 18-vuotiaaksi on kuitenkin kasvamassa erittäin järkevä ja rauhallinen tapaus.

Mutta vaikka päiväkoti- ja kouluikäisenä lapsi oli helppo, elämä oli muuten kiireistä. Pyykkiä oli paljon enemmän kuin pienenä (en olisi arvannut), oli viemisiä harrastuksiin, kaveritreffien sopimista ja järjestelyä ihan erihenkisten vanhempien kanssa (nykyään nämä kai hoidetaan whattsapissa). Kaikki oli aikataulutettua. Tuntui, että päivät ja viikot vain hujahtivat ohi ja moni asia jäi tekemättä, aivan toisin, kuin pikkulapsiaikana.

Ei se yhden lapsen kanssa olekaan rankkaa.

Vierailija kirjoitti:

Mukava vaihe on kun lapset ovat n. 8-11v

Kaikki muut vaiheet ovat rankkoja.

Ja lapsien määrä nostaa rankkuuskertointa eksponentiaalisesti, ei lineaarisesti.

Tämä. Vaikuttavia asioita vielä oma ikä ja terveys, tilanne työelämässä, omien vanhempien ikä.

Vierailija kirjoitti:

Ei se yhden lapsen kanssa olekaan rankkaa.

Paitsi esim. jos lapsi on sairas.

Se on yksilöllistä. Minulla taas on ollut hyvinkin rankkaa ainokaiseni kanssa alusta saakka. Siitä asti kun näki ekan päivänvalon. Ei ole erityislapsi mutta äärimmäisen hankalaluonteinen, negatiivinen valittaja. Muten hän voikin kääntää kaikki nurinpäin. Täyttää tänä vuonna 11-vuotta. Uhmaa ollut niin kauan kuin muistan. Äärimmäisen voimakastahtoinen eikä pelkää näyttää negatiivisia tunteitaan minulle. Kuitenkin onneksi niitä hyviäkin hetkiä on, on äärimmäisen aikaansaava, kekseliäs, hauska ja hyvä koulussa. Lapsen saanti kn ollut ehdottomasti rankin mutta kuitenkin mahtavin kokemus elämässä.

Minusta on hankalinta nyt, kun lapsella on murrosikä. Hänellä mielialat heilahtelee, on äkeä ja itkuinen, PMS vielä pahentaa oloa kerran kuukaudessa ja vaikka hän on perusluonteeltaan aina ollut aurinkoinen ja innokas, niin nyt se positiivisuus on kateissa, kun aivoilla on niin pahat kasvukivut. Pelottaa, että osaako olla sopivasti tukena. Liikaa ei pidä puuttua ja ohjata, että kehittyy oma säätelykyky ja taidot, mutta ei toisaalta jättää yksinkään, että lapsi joutuisi selviämään asioista, joihin ei omat taidot vielä riitä.

Valvomiset ja sellaset on toki rankkaa, kun väsyttää, mutta pienen lapsen kanssa pärjää tosi pitkälle rakkaudella ja sylillä. Isompien kanssa on enemmän muuttujia.

Mun mielestä rankinta oli juuri siihen 1,5 - 2-vuotiaaksi saakka. Piti aivan koko ajan olla saatavilla, taapero ymmärsi kyllä hyvin puhetta mutta käyttäytyi aivan päättömästi. Vaikka oli itse kipeä piti hoitaa lasta joka kiukutteli kun ei päässyt ulos. Toki teini-ikä vielä kokematta, katsotaan sitten uudestaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun niitä lapsia on useampi kuin yksi.

Alakouluikäisten kanssa iltapäivät ja lomat haastavia työssäkäyville vanhemmille.

Paljon riippuu lapsesta. Meillä on sellainen rento lapsi joka viihtyy yksin ja on osannut olla ja toimia eskarista lähtien.

Minusta raskainta oli vauva-aika. Se oli niin sitovaa ja nukkuminen pätkittäistä. 2-3v. uhma yhdistettynä päiväkotiarkeen sairasteluineen oli aikaa, jota en kaipaa yhtään. Sen jälkeen on muuttunut koko ajan paremmaksi ja helpommaksi. Kaikesta selviää pelkällä puheella!

Nykyään siihen lasten yksin olemiseen puututaan todella herkästi.

Ei sitä peloiteltua rankkaa tullut koskaan. Toki oli rankkoja päiviä, kun esimerkiksi ensin kaikilla kolmella oli oksennustauti, ja kun lapset olivat toipuneet sairastuimme me vanhemmat.

Minusta koko lapsiperhe-elämä on ollut ihanaa. Toki olemme olleet siinä onnekkaita, että meillä on ollut osallistuvat isovanhemmat lähellä, joten apua on ollut saatavilla. Ja olen sen verran laiska, että en ole jaksanut murehtia kaikkia pölypalleroita tai likaisia ikkunoita.

Aikatauluttamaankin on joutunut, varsinkin kun kaikki kolme harrastivat, ja vanhempia tarvittiin niin kuiskeina, huoltajina kuin toimitsijoinakin. Ehkä olen siinäkin vähän outu, mutta pääosin noissakin hommissa oli kivaa.

Ja meillä siis kolme poikaa aika pienillä ikäeroilla. Vähän harmittaa, ettei sitä neljättäkin tullut.