Lue keskustelun säännöt.
Voisitteko elää ihmisen kanssa joka ei osaa ollenkaan tukea?
18.08.2023 |
Kärsin ahdistuneisuushäiriöstä ja pelkään milloin mitäkin ja mies ei osaa yhtään rauhoitella minua. Jos vaikka pelkäisin syöpää tms. niin ei todellakaan sanoisi, että tuskinpa siitä on kyse, ei mitään hätää. Vaan reaktio on aina luokkaa "mistä sitä tietää vaikka olisikin". Ja luonnollisesti tämän jälkeen ahdistaa vielä miljoona kertaa enemmän.
Kommentit (66)
Minä elin neljä vuotta tuollaisen kanssa, never again. Selittelin vain itselleni, että ei yhdeltä ihmiseltä voi saada kaikkea ja että sitä varten ystävät ovat. Mielestäni tosin miehen kyvyttömyydessä ei ollut kyse siitä, ettei hän osannut, vaan häntä ei vain kiinnostanut ellei asia aivan suorasti koskenut häntä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tottakai puolison pitää tukea, mutta oikeasti ei sekään ole mikään reilu parisuhde, jos jatkuvasti pitää toiselle olla tukikeppinä. Ei kukaan jaksa loputtomiin olla mielenterveysongelmissa lilluvalle empaattinen. Voin kuvitella, että itsekin tiuskaisisin jotain jossain vaiheessa. Ehkä sairauden vielä ymmärtää, mutta sitten on vain näitä "huomiohuoraajia", joiden tavoite on vain jatkuvasti saada huomiota, sääliä ja päähän silittelyä.
Yksi nuoruuden miesystävä oikeasti aina suuttui, kun rohkenin purkaa mieltäni jostakin ikävästä asiasta. Mainitsin hänelle pitkäaikaisesta sairaudestani ja hän tiuskaisi vain, että mene lekurille! Ja kun kerroin joskus hieman syvempiä asioita juteltaessa tunteneeni itseni elämässä aina yksinäiseksi, mies otti kasvoilleen inhon ilmeen ja HUUSI, että mitä minä odotan hänen sille asialle tekevän. Hän otti kaiken hänelle suunnattuina vaatimuksina.
En sitten tiedä, oliko hän lapsena saanut äidiltään juuri tuollaista kohtelua ollessaan sairas, vai mistä tuo kumpusi. Ei hän nimittäin halunnut siitäkään puhua, miksi reagoi noin.
Olen itse elänyt vuosikausia elämää, jossa ihmiset ympärilläni (pari- ja ihmissuhteissa) tarvitsivat jatkuvasti tukea "milloin mihinkin" ahdistukseen, pelkoon ja muuhun tilanteeseen. Väsyin, yritin myös tukea heitä ammattiavun piiriin, kun tilanteet olivat todella vakavia. Ihmiset loukkaantuivat ja suuttuivat, kun en kantanut heitä elämässään. Kun itse tarvitsin tukea, olin vaivaksi. Elän seurausten kanssa: olen ollut vuosia uupunut - ja nämä ihmiset pääsivät elämässä eteenpäin ja elävät kaiketi tasapainoista elämää.
Miksi olisin paskassa suhteessa? Tottumuksesta?
Ahdistushäiriöiselle ei myöskään pidä sanoa, että ei ole syöpää. Tämäkin on oireisiin mukaan menemistä ja ruokkii pakko-oireista ajattelua.