Miksi sosiaali- ja terveysalalla työskentelee niin paljon ilkeitä ihmisiä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kolmannen vuoden lääketieteen opiskelijana tapasin ensimmäisen kerran ammatillis-livenä hoitajan, ja hämärästi ymmärsin olevani häiriötekijä yliopistosairaalan osastolla yrittämässä selviytyä ensimmäisestä semi-itsenäisestä potilaan tutkimisestani. Oma lähtöoletukseni ns. yhteistyöstä oli taatusti kunnioittava ja positiivinen kuten käyttäytymisenikin. Siitä alkoi tältä osin yllättävä ura naislääkärinä pääasiassa naishoitajien erilaisen huonon käytöksen ja kiusaamisen kohteena. Toki homma on saatu hoidettua voittopuolisesti niin, että selviydytty on, ja potilaat eivät ole kärsineet. Oma kokemukseni on, että olen naislääkärinä potentiaalinen kiusaamiskohde, ja tämä tulisi aina pitää mielessä, mutta valitettavasti sitä ei aina muista, ja "yllättäviä" tapahtumia sattuu silloin tällöin ja tuon tuostakin.

Tästä tuli mieleen: Olen huomannut, että osaston sairaanhoitaja joutuu usein lähihoitajien kiusaamaksi. Ammattinimike ja "ylempi status" ei välttämättä herätäkään kunnioitusta, vaikka niin luulisi. Korkeammin koulutettu ihminen herättää joissakin lähihoitajissa vihaa, kateutta ja halun syrjiä.

Olen itse lähihoitaja, ja minulla on pari tutkintoa ihan muulta alalta. En ole kertonut taustastani työpaikalla, koska joidenkin kollegoiden henkinen kehitys on jäänyt teiniajan tasolle.

Kyllä se riippuu ihan sairaanhoitajasta itsestään miten häntä työyhteisössä kohdellaan ja arvostetaan. Jos vältellään potilaan hoitoa kaikin keinoin muilta osin kuin lääkitsemisellä ja arvojen mittaamisella sekä istutaan mieluummin taukohuoneessa tai koneella muka-lukemassa jotakin kuin autetaan lähihoitajia, niin kyllä hän on ihan itse arvostuksensa ansainnut.

Hoitajista löytyy tympeitä tapauksia, mutta jotkut lääkärit ovat luonnevikaisia tai täysin seinähulluja. Miksei lääkärikoulutuksen pääsykokeissa suoriteta psykologista arviointia? Lääkäreiksi ei voida päästää psykopaatteja, narsisteja, skitsofreenikkoja, ihmisvihaajia, naisvihaajia ja seksuaalirikollisia.

Vierailija kirjoitti:

Terveydenhuollossa. Siellä on aivan järkyttävä työkulttuuri. Jumalatonta veetuilua työkavereille, opiskelijoille ja törkeää puhetta potilaille.

Hallintolaki koskee terveydenhuoltoakin. Kannattaa potilaana tehdä aina muistutus tai kantelu, jos on kohdeltu törkeästi. Ei nuo muuten ikinä opi eikä mikään muutu.

Masentuneena yms ei jaksa taistella vastaan, koska lähtökohtaisesti on vähemmän uskottavuutta. Mielenterveysalalle hakeutuu paljon niitä päästään vialla olevia. Eihän kukaan usko hullua vaan mieluummin hoitajaa. 🤷🏻‍

Katkerin ja ilkein ihminen jonka olen tuntenut, oli hoitoalalla.

Ja toiseksi ilkein tuntemani ihminen kouluttautui aikuisena sairaanhoitaajaksi. Hänen vuokseen pelkään joutua joskus sairaalahoitoon, että jos hän on juuri sitten siellä samassa paikassa töissä.

Tai lapseni hoitajana joskus.

Minulla on aivan ihana työpaikka sosiaalialalla. Työkokemusta minulla on yli 25 vuotta ja olen ollut monessa eri sosiaalialan työpaikassa niin eri kaupungeissa kuin julkisella ja yksityisellä sektorilla ja nähnyt paljon. Yksityiselle en tule menemään enää koskaan omien kokemusten vuoksi.

Nykyinen työpaikka on julkisella. Työntekijät ovat älykkäitä, avuliaita, kohteliaita, ahkeria ja rentoja. Töitä tehdään kovassa paineessa, mutta aina saa apua ihan keneltä vain tarvittaessa.

Kokemuksesta sanon, että kannattaa vaihtaa työpaikkaa ( oli ala mikä tahansa), jos jonkun työpaikan työilmapiiri ja työkulttuuri tökkii.

Ne ei haluaisi tehdä sitä työtä.

Olen jo vaihtanut alaa, mutta työskentelin aiemmin lähihoitajana niin sairaalassa kuin julkisen puolen palvelutaloissa. Sairaalassa oli asiallinen + toimiva meininki ja pääasiassa tosi kiva työyhteisö lääkäreitä myöten sekä potilaat myös. Mutta se vanhusten hoidon puoli.. Tulin uutena osastolle uuteen työpaikkaan -> ketään ei kiinnostanut perehdyttäminen ja olin pitkälti aivan oman onnen nojassa. Perehdytysvuoroissa jouduin jatkuvasti ns. kinuamaan apua ja kysymään tarkentavia kysymyksiä, sillä kukaan ei mitään kertonut. Sitten kuittailtiin, kun jäi joku asia tekemättä tai olin kuulemma tehnyt kaiken väärin.  Yksi työntekijä sai raivarin ja suorastaan sekosi, kun kyseenalaistin perehdytyksen. Tosi veemäistä touhua. Niin ja kaikki asukkaat olisi pitänyt pystyä hoitamaan yksin. Tämä oli itselle täysin ennenkuulumatonta ja luulin aluksi asiaa vitsiksi, sillä sairaalassa hoidetaan aina raskaat potilaat useamman hoitajan voimin. Tämä miellyttävämpää myös hoidettavalle! Pyöriteltiin silmiä jopa silloin, kun pyysin apua vaaratilanteessa. Järkyttävää touhua. Lisäyksenä vielä, että 90% ajasta apua pyytäessä muut työkaverit istuivat toimistossa toimeettomina.  Tämä Tampereella vuonna 2019. 

Minun yläasteluokaltani kaikki kiusaajatytöt hakeutuivat tuolle alalle - kahta lukuunottamatta. Toinen oli sen verran innokas opiskelija, että meni yliopistoon ja toinen taas niin daiju, ettei tainnut päästä mihinkään. Mutta kaikki muut siis, ja jo silloin mietin, millaisiakohan hoitajia heistä oikein tulee. 

Ilmeisesti juuri ap:n kuvaileman kaltaisia, mitä nyt jälkikäteen olen kuullut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kolmannen vuoden lääketieteen opiskelijana tapasin ensimmäisen kerran ammatillis-livenä hoitajan, ja hämärästi ymmärsin olevani häiriötekijä yliopistosairaalan osastolla yrittämässä selviytyä ensimmäisestä semi-itsenäisestä potilaan tutkimisestani. Oma lähtöoletukseni ns. yhteistyöstä oli taatusti kunnioittava ja positiivinen kuten käyttäytymisenikin. Siitä alkoi tältä osin yllättävä ura naislääkärinä pääasiassa naishoitajien erilaisen huonon käytöksen ja kiusaamisen kohteena. Toki homma on saatu hoidettua voittopuolisesti niin, että selviydytty on, ja potilaat eivät ole kärsineet. Oma kokemukseni on, että olen naislääkärinä potentiaalinen kiusaamiskohde, ja tämä tulisi aina pitää mielessä, mutta valitettavasti sitä ei aina muista, ja "yllättäviä" tapahtumia sattuu silloin tällöin ja tuon tuostakin.

Veteraanihoitaja täällä. Tunnistan tuon mitä kerroit. Häpeän sitä että jotkut hoitajat kiusaavat lääkäreitä. Näin tapahtuu ja sitä ei ehkä uskoisi.

Kerran osastolle tuli nuori mieslääkäri, kandi tutkimaan heikossa hapessa olevaa potilasta. Osaston kiukkuisin, riiteleväisin ja ylimielisin hoitaja sanoi heti kun näki kandin tulevan että hän menee tuon kanssa katsomaan potilasta. Arvasin heti mitä tapahtuu, menin ovelle kuuntelemaan ja häpesin silmät päästä. Sitä ojentamisen, pilkkaamisen ja kyykyttämisen määrää ei voi edes kuvailla. Kandi tuli posket punaisina ja hätääntyneen näköisenä ulos huoneesta ja saattelin hänet osaston ovelle ja rohkaisin samalla. 

Ylimielinen hoitaja hehkutti koko illan kuinka hän laittoi luun kurkkuun kandille ja muisteli kohtaamista pitkään. Sanoin asiasta osastonhoitajalle mutta minkäs teet kun hoitajia on vähän niin täytyy sietää suurta persoonaa. 

Kerron erittäin samankaltaisen kokemuksen. Työyksikössä osastonlääkäri joutui etenkin kahden räväkän hoitajan silmätikuksi. Lääkäri oli olemukseltaan hiljainen, kuunteleva ja harkitseva. Ilmeisesti hoitajat ajattelivat tilaisuutensa tuleen, ja alkoivat esittää asiat lääkärille erittäin alentuvasti ja alatyyliin. Selän takana puhuttiin halveksuvasti ja mentiin henkilökohtaisuuksiin. Lääkäri oli heidän mukaansa täysin ammattitaidoton. Käytös vain kasvoi ja kasvoi, tämä kaksikko sai muitakin hoitajia taakseen, niitäkin, jotka eivät edes työskennelleet lääkärin kanssa. Käsittämättömin tilanne oli eräänä aamuna yksiköitten yhteisessä lääkkeenjako huoneessa, jossa hoitajakaksikko haukkui tätä lääkäriä (ei ollut itse paikalla). Ääni vain koveni, falsetti oli korvia riipivä, osa säesti. Kello oli n.7.15. Hieno työpäivä oli tiedossa. Lääkäri toimi kiertävänä eri työyksiköissä, ja pääsi pois näiden tanttojen hampaista. Mutta kohteita heillä kyllä riitti. Toinen sai esimieheltä suullisen varoituksen, kun oli voimainsa tunnossa mennyt aukomaan päätään potilaan omaiselle/omaishoitajalle. Mutta eipä se tantaa pitkään jarrutellut. Ilmapiiri työyksikössä oli aina hyytävä, kun tämä kaksikko, tai edes toinen heistä oli työvuorossa. Toivottavasti tunnistavat itsensä tästä.

Oma kokemus sosiaalialalta, ei hoito- mutta kuitenkin. Ihan uskomatonta tuo miten ne kiusaajat saavat mukaansa niitäkin henkilöitä jotka eivät kohteen kanssa töitä tee eivätkä edes tunne. Uskotaan vaan kaikki pahanpuhuminen ja haukkuminen ja kaikki paisuu ja paisuu.. itse lähdin pois. Irtisanoutuminen oli parempi kuin se jatkuva ahdistus ja pelko ja itku töihin lähtiessä. Ei ole tehnyt vielä mieli hakea uutta työtä, sen verran syvät haavat tuli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mie tajusin eilen levelin liveä katsoessani että kaikki läntiset terveysministerit on sairaalloisen ylipainoisia ja sairaita muutenkin. Kai siinä on sitte joku sellanen pointti että otetaan mahdollisimman epäpätevät ihmiset näihin ammatteihin jotta mitään muutosta ei tapahdu mihinkään suuntaan oikeasti vaan bisnekset pyörii ja sitä rataa?

Ylipaino ja sairaudet eivät tee heistä millään tavalla epäpäteviä.

Ylipainoinen ravitsemusterapeutti. Saattaa syntyä ristiriitainen kuva terveellisistä ruoka- ja liikuntatottumuksista. Hoitomotivaatio?

Entäs sitten homssuinen sossu, joka on olemukseltaan epäsiisti. Ajatus syrjähtelee, ei kykene keskittymään ja suoriutumaan adiakastapasmisista eikä kirjauksista, skitsofrenia, jonka hoito ei selvästikään ole tasapainossa.

Kyllä ne ominaisuudet vaikuttavat, mutta isoin vaikutus on toki sillä, jos vika on päässä. Vian ei tarvitse olla iso, kun se saa paljon haittaa ja vaikeuksia aikaan.

Kertoo vain ja ainoastaan sinun omasta tyhmyydestäsi jos luulet että ravitsemusterapeutti ei voi olla ylipainoinen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tein alalle psykologiset testit. Dominoivuuden piti olla niissä hyvä, että sai pisteitä. Ei alkuunkaan hyvä juttu.

Tuota noin.... mietitkö ollenkaan sitä miksi sen piti olla hyvä... otitko huomioon myöskään sitä, ettei saanut olla liikaa? Eli kummatkin ääripäät jäi rannalle.

Nykyisin ei valitettavasti enää ole testejä ollenkaan ja se vasta pelottavaa onkin, vaikka ei nuo vanhat testitkään olleet todellakaan aukottomia.

Painottui siihen dominoivaan ääripäähän. Sellaiseen itseriittoiseen minämimäminäääää tyyppiin...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kolmannen vuoden lääketieteen opiskelijana tapasin ensimmäisen kerran ammatillis-livenä hoitajan, ja hämärästi ymmärsin olevani häiriötekijä yliopistosairaalan osastolla yrittämässä selviytyä ensimmäisestä semi-itsenäisestä potilaan tutkimisestani. Oma lähtöoletukseni ns. yhteistyöstä oli taatusti kunnioittava ja positiivinen kuten käyttäytymisenikin. Siitä alkoi tältä osin yllättävä ura naislääkärinä pääasiassa naishoitajien erilaisen huonon käytöksen ja kiusaamisen kohteena. Toki homma on saatu hoidettua voittopuolisesti niin, että selviydytty on, ja potilaat eivät ole kärsineet. Oma kokemukseni on, että olen naislääkärinä potentiaalinen kiusaamiskohde, ja tämä tulisi aina pitää mielessä, mutta valitettavasti sitä ei aina muista, ja "yllättäviä" tapahtumia sattuu silloin tällöin ja tuon tuostakin.

Tästä tuli mieleen: Olen huomannut, että osaston sairaanhoitaja joutuu usein lähihoitajien kiusaamaksi. Ammattinimike ja "ylempi status" ei välttämättä herätäkään kunnioitusta, vaikka niin luulisi. Korkeammin koulutettu ihminen herättää joissakin lähihoitajissa vihaa, kateutta ja halun syrjiä.

Olen itse lähihoitaja, ja minulla on pari tutkintoa ihan muulta alalta. En ole kertonut taustastani työpaikalla, koska joidenkin kollegoiden henkinen kehitys on jäänyt teiniajan tasolle.

Kyllä se riippuu ihan sairaanhoitajasta itsestään miten häntä työyhteisössä kohdellaan ja arvostetaan. Jos vältellään potilaan hoitoa kaikin keinoin muilta osin kuin lääkitsemisellä ja arvojen mittaamisella sekä istutaan mieluummin taukohuoneessa tai koneella muka-lukemassa jotakin kuin autetaan lähihoitajia, niin kyllä hän on ihan itse arvostuksensa ansainnut.

Ihan sellainen sivuhuomautus, että on olemassa sairaanhoitajia ja lähihoitajia. Käsittääkseni sairaanhoitajien ei kuulukaan "auttaa" lähihoitajia. Ilmeisesti päiväkodeissa on sama väärinymmärrys. Ajatellaan, että se akateemisesti koulutetun opettajan päähomma on lähäreiden auttaminen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kolmannen vuoden lääketieteen opiskelijana tapasin ensimmäisen kerran ammatillis-livenä hoitajan, ja hämärästi ymmärsin olevani häiriötekijä yliopistosairaalan osastolla yrittämässä selviytyä ensimmäisestä semi-itsenäisestä potilaan tutkimisestani. Oma lähtöoletukseni ns. yhteistyöstä oli taatusti kunnioittava ja positiivinen kuten käyttäytymisenikin. Siitä alkoi tältä osin yllättävä ura naislääkärinä pääasiassa naishoitajien erilaisen huonon käytöksen ja kiusaamisen kohteena. Toki homma on saatu hoidettua voittopuolisesti niin, että selviydytty on, ja potilaat eivät ole kärsineet. Oma kokemukseni on, että olen naislääkärinä potentiaalinen kiusaamiskohde, ja tämä tulisi aina pitää mielessä, mutta valitettavasti sitä ei aina muista, ja "yllättäviä" tapahtumia sattuu silloin tällöin ja tuon tuostakin.

Tästä tuli mieleen: Olen huomannut, että osaston sairaanhoitaja joutuu usein lähihoitajien kiusaamaksi. Ammattinimike ja "ylempi status" ei välttämättä herätäkään kunnioitusta, vaikka niin luulisi. Korkeammin koulutettu ihminen herättää joissakin lähihoitajissa vihaa, kateutta ja halun syrjiä.

Olen itse lähihoitaja, ja minulla on pari tutkintoa ihan muulta alalta. En ole kertonut taustastani työpaikalla, koska joidenkin kollegoiden henkinen kehitys on jäänyt teiniajan tasolle.

Kyllä se riippuu ihan sairaanhoitajasta itsestään miten häntä työyhteisössä kohdellaan ja arvostetaan. Jos vältellään potilaan hoitoa kaikin keinoin muilta osin kuin lääkitsemisellä ja arvojen mittaamisella sekä istutaan mieluummin taukohuoneessa tai koneella muka-lukemassa jotakin kuin autetaan lähihoitajia, niin kyllä hän on ihan itse arvostuksensa ansainnut.

Pitääkö tuolloinkaan alkaa kiusaamaan? Eikö asian voi ottaa puheeksi ihan aikuis- ja ammattimaisesti? Ja kuule, ei se oma käytös useinkaan oikeuta kiusaamiseen. Valtaosa kiusatuista taitaa olla tunnollisia, herkkiä, kohteliaita ja ystävällisiä ihmisiä. Mutta kiusaajien lempihokemia nuo kaikki: sitä saa mitä tilaa, niin metsä vastaa kuin sinne huutaa, katso peiliin..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mie tajusin eilen levelin liveä katsoessani että kaikki läntiset terveysministerit on sairaalloisen ylipainoisia ja sairaita muutenkin. Kai siinä on sitte joku sellanen pointti että otetaan mahdollisimman epäpätevät ihmiset näihin ammatteihin jotta mitään muutosta ei tapahdu mihinkään suuntaan oikeasti vaan bisnekset pyörii ja sitä rataa?

Ylipaino ja sairaudet eivät tee heistä millään tavalla epäpäteviä.

Ylipainoinen ravitsemusterapeutti. Saattaa syntyä ristiriitainen kuva terveellisistä ruoka- ja liikuntatottumuksista. Hoitomotivaatio?

Entäs sitten homssuinen sossu, joka on olemukseltaan epäsiisti. Ajatus syrjähtelee, ei kykene keskittymään ja suoriutumaan adiakastapasmisista eikä kirjauksista, skitsofrenia, jonka hoito ei selvästikään ole tasapainossa.

Kyllä ne ominaisuudet vaikuttavat, mutta isoin vaikutus on toki sillä, jos vika on päässä. Vian ei tarvitse olla iso, kun se saa paljon haittaa ja vaikeuksia aikaan.

Kertoo vain ja ainoastaan sinun omasta tyhmyydestäsi jos luulet että ravitsemusterapeutti ei voi olla ylipainoinen. 

Sinun tyhmyydestäsi se kertoo kuten typerä kommenttisikin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kolmannen vuoden lääketieteen opiskelijana tapasin ensimmäisen kerran ammatillis-livenä hoitajan, ja hämärästi ymmärsin olevani häiriötekijä yliopistosairaalan osastolla yrittämässä selviytyä ensimmäisestä semi-itsenäisestä potilaan tutkimisestani. Oma lähtöoletukseni ns. yhteistyöstä oli taatusti kunnioittava ja positiivinen kuten käyttäytymisenikin. Siitä alkoi tältä osin yllättävä ura naislääkärinä pääasiassa naishoitajien erilaisen huonon käytöksen ja kiusaamisen kohteena. Toki homma on saatu hoidettua voittopuolisesti niin, että selviydytty on, ja potilaat eivät ole kärsineet. Oma kokemukseni on, että olen naislääkärinä potentiaalinen kiusaamiskohde, ja tämä tulisi aina pitää mielessä, mutta valitettavasti sitä ei aina muista, ja "yllättäviä" tapahtumia sattuu silloin tällöin ja tuon tuostakin.

Tästä tuli mieleen: Olen huomannut, että osaston sairaanhoitaja joutuu usein lähihoitajien kiusaamaksi. Ammattinimike ja "ylempi status" ei välttämättä herätäkään kunnioitusta, vaikka niin luulisi. Korkeammin koulutettu ihminen herättää joissakin lähihoitajissa vihaa, kateutta ja halun syrjiä.

Olen itse lähihoitaja, ja minulla on pari tutkintoa ihan muulta alalta. En ole kertonut taustastani työpaikalla, koska joidenkin kollegoiden henkinen kehitys on jäänyt teiniajan tasolle.

Kyllä se riippuu ihan sairaanhoitajasta itsestään miten häntä työyhteisössä kohdellaan ja arvostetaan. Jos vältellään potilaan hoitoa kaikin keinoin muilta osin kuin lääkitsemisellä ja arvojen mittaamisella sekä istutaan mieluummin taukohuoneessa tai koneella muka-lukemassa jotakin kuin autetaan lähihoitajia, niin kyllä hän on ihan itse arvostuksensa ansainnut.

Ihan sellainen sivuhuomautus, että on olemassa sairaanhoitajia ja lähihoitajia. Käsittääkseni sairaanhoitajien ei kuulukaan "auttaa" lähihoitajia. Ilmeisesti päiväkodeissa on sama väärinymmärrys. Ajatellaan, että se akateemisesti koulutetun opettajan päähomma on lähäreiden auttaminen. 

Molemmissa töissä tehdään tiimityötä, auttaminen puolin ja toisin on osa sitä työtä. Se kuuluu asiaan ilman muuta. Siellä ollaan töissä asiakkaita ja heidän tarpeitaan varten hyvässä keskinäisessä yhteistyössä ja ymmärryksessä pelaamassa samaan maaliin, eikä suinkaan briljeeraamassa koulutuksilla ja titteleillä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kolmannen vuoden lääketieteen opiskelijana tapasin ensimmäisen kerran ammatillis-livenä hoitajan, ja hämärästi ymmärsin olevani häiriötekijä yliopistosairaalan osastolla yrittämässä selviytyä ensimmäisestä semi-itsenäisestä potilaan tutkimisestani. Oma lähtöoletukseni ns. yhteistyöstä oli taatusti kunnioittava ja positiivinen kuten käyttäytymisenikin. Siitä alkoi tältä osin yllättävä ura naislääkärinä pääasiassa naishoitajien erilaisen huonon käytöksen ja kiusaamisen kohteena. Toki homma on saatu hoidettua voittopuolisesti niin, että selviydytty on, ja potilaat eivät ole kärsineet. Oma kokemukseni on, että olen naislääkärinä potentiaalinen kiusaamiskohde, ja tämä tulisi aina pitää mielessä, mutta valitettavasti sitä ei aina muista, ja "yllättäviä" tapahtumia sattuu silloin tällöin ja tuon tuostakin.

Tästä tuli mieleen: Olen huomannut, että osaston sairaanhoitaja joutuu usein lähihoitajien kiusaamaksi. Ammattinimike ja "ylempi status" ei välttämättä herätäkään kunnioitusta, vaikka niin luulisi. Korkeammin koulutettu ihminen herättää joissakin lähihoitajissa vihaa, kateutta ja halun syrjiä.

Olen itse lähihoitaja, ja minulla on pari tutkintoa ihan muulta alalta. En ole kertonut taustastani työpaikalla, koska joidenkin kollegoiden henkinen kehitys on jäänyt teiniajan tasolle.

Kyllä se riippuu ihan sairaanhoitajasta itsestään miten häntä työyhteisössä kohdellaan ja arvostetaan. Jos vältellään potilaan hoitoa kaikin keinoin muilta osin kuin lääkitsemisellä ja arvojen mittaamisella sekä istutaan mieluummin taukohuoneessa tai koneella muka-lukemassa jotakin kuin autetaan lähihoitajia, niin kyllä hän on ihan itse arvostuksensa ansainnut.

Ihan sellainen sivuhuomautus, että on olemassa sairaanhoitajia ja lähihoitajia. Käsittääkseni sairaanhoitajien ei kuulukaan "auttaa" lähihoitajia. Ilmeisesti päiväkodeissa on sama väärinymmärrys. Ajatellaan, että se akateemisesti koulutetun opettajan päähomma on lähäreiden auttaminen. 

Molemmissa töissä tehdään tiimityötä, auttaminen puolin ja toisin on osa sitä työtä. Se kuuluu asiaan ilman muuta. Siellä ollaan töissä asiakkaita ja heidän tarpeitaan varten hyvässä keskinäisessä yhteistyössä ja ymmärryksessä pelaamassa samaan maaliin, eikä suinkaan briljeeraamassa koulutuksilla ja titteleillä.

Se on jännä, että näissä aina menee niin, että koulutetumpien pitäisi auttaa niitä vähän koulutettuja, mutta toisinpäin ei, kun ei niistä lähäreistä ole auttajiksi. Mitäpä jos siellä lähäripuolella opittaisiin selviämään omista töistä ihan itse. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kolmannen vuoden lääketieteen opiskelijana tapasin ensimmäisen kerran ammatillis-livenä hoitajan, ja hämärästi ymmärsin olevani häiriötekijä yliopistosairaalan osastolla yrittämässä selviytyä ensimmäisestä semi-itsenäisestä potilaan tutkimisestani. Oma lähtöoletukseni ns. yhteistyöstä oli taatusti kunnioittava ja positiivinen kuten käyttäytymisenikin. Siitä alkoi tältä osin yllättävä ura naislääkärinä pääasiassa naishoitajien erilaisen huonon käytöksen ja kiusaamisen kohteena. Toki homma on saatu hoidettua voittopuolisesti niin, että selviydytty on, ja potilaat eivät ole kärsineet. Oma kokemukseni on, että olen naislääkärinä potentiaalinen kiusaamiskohde, ja tämä tulisi aina pitää mielessä, mutta valitettavasti sitä ei aina muista, ja "yllättäviä" tapahtumia sattuu silloin tällöin ja tuon tuostakin.

Tästä tuli mieleen: Olen huomannut, että osaston sairaanhoitaja joutuu usein lähihoitajien kiusaamaksi. Ammattinimike ja "ylempi status" ei välttämättä herätäkään kunnioitusta, vaikka niin luulisi. Korkeammin koulutettu ihminen herättää joissakin lähihoitajissa vihaa, kateutta ja halun syrjiä.

Olen itse lähihoitaja, ja minulla on pari tutkintoa ihan muulta alalta. En ole kertonut taustastani työpaikalla, koska joidenkin kollegoiden henkinen kehitys on jäänyt teiniajan tasolle.

Kyllä se riippuu ihan sairaanhoitajasta itsestään miten häntä työyhteisössä kohdellaan ja arvostetaan. Jos vältellään potilaan hoitoa kaikin keinoin muilta osin kuin lääkitsemisellä ja arvojen mittaamisella sekä istutaan mieluummin taukohuoneessa tai koneella muka-lukemassa jotakin kuin autetaan lähihoitajia, niin kyllä hän on ihan itse arvostuksensa ansainnut.

Ihan sellainen sivuhuomautus, että on olemassa sairaanhoitajia ja lähihoitajia. Käsittääkseni sairaanhoitajien ei kuulukaan "auttaa" lähihoitajia. Ilmeisesti päiväkodeissa on sama väärinymmärrys. Ajatellaan, että se akateemisesti koulutetun opettajan päähomma on lähäreiden auttaminen. 

Molemmissa töissä tehdään tiimityötä, auttaminen puolin ja toisin on osa sitä työtä. Se kuuluu asiaan ilman muuta. Siellä ollaan töissä asiakkaita ja heidän tarpeitaan varten hyvässä keskinäisessä yhteistyössä ja ymmärryksessä pelaamassa samaan maaliin, eikä suinkaan briljeeraamassa koulutuksilla ja titteleillä.

Se on jännä, että näissä aina menee niin, että koulutetumpien pitäisi auttaa niitä vähän koulutettuja, mutta toisinpäin ei, kun ei niistä lähäreistä ole auttajiksi. Mitäpä jos siellä lähäripuolella opittaisiin selviämään omista töistä ihan itse. 

Mitäpä jos ihan itse sitten ottaisit painot, paineet, verensokerit ja pistäisit insuliinit. Nehän kuuluvat sinulle. Saisimme aikaa selviytyä omista töistämme. Kyllä me tiedämme että teeskentelet tekeväsi tärkeitä töitä kun muut juoksee ympärilläsi.

No ei se nyt ihan noin mene. Työntekijät voivat olla ja usein ovatkin stressaantuneita ja väsyneitä huonoon johtamiseen, joustamattomuuteen ja työpaikkojen toimimattomuuteen. Vaikka kuinka yrittäisi henkilökohtaisesti asioita muuttaa ja vaikuttaa niihin niin ei se vaan onnistu. Ei ole yhden yksittäisen työntekijän vika jos työpaikoilla on huonoa johtamista ja huono työilmapiiri. Lisäksi toivoisin että enemmän löytyisi me henkeä eikä olisi näitä joo joo tyyppejä jokapaikassa jotka eivät uskalla mitään sanoa.

Sosiaalialalla on kokemuksen mukaan keskimäärin fiksua porukkaa. Terveydenhuollossa luullakseni enemmän haasteita. 

Paljon piilo-aggressiivisia naisia. Eivät saa purettua aggressioitaan ja pettymyksiään mihinkään muuhun kuin työkavereihin ja potilaisiin.