Huono omatunto lapsiluvusta

Meillä on vain yksi lapsi. Suurin, ja ainoa syy on se, ettemme halunneet toista lasta. Olen monesti ihmetellyt tapaa ilmaista toisen lapsen tuloa, että "pitihän se sisarus hommata". Ikään kuin olisi se ensimmäinen lapsi, ja sitten hänelle sisarus. Meidän tapauksessa olisi ikävän kuuloista toiselle lapselle saada tietää, että ei häntä oikeasti haluttu, mutta on toimittamassa sisaruksen virkaa.

Enkä tietenkään tarkoita, että useamman lapsen perheessä asia olisi näin. Mutta meidän tapauksessa olisi, ja siksi lapsiluku jää yhteen. Lapselle tämän selitämme, jos alkaa kysellä sisarusten perään.

Tunnistan tuon syyllisyydentunteen, vaikkakin minulla lapsiluku on nolla. Lapsettomaksi jäämiseen on monia syitä, yhtenä merkittävänä jatkuvat terveysongelmat. Kun alkoi näyttää siltä, että jään lapsettomaksi, aloin tuntea syyllisyyttä. Minun oli vähän vaikea edes ymmärtää, mistä tuo syyllisyys kumpusi: oliko se syyllisyyttä suhteessa nuorempaan itseeni, joka ehdottomasti halusi lapsia? Vai suhteessa yhteiskuntaan ja jo pienenä sisäistämääni ajatukseen, että minustakin tulee isona äiti? Todellisuudessa vain minä itse tiedän, millaista elämäni on ja mihin pystyn ja en pysty venymään. Ei se kuulu muille, miksi olen lapseton, eikä myöskään se miksi lapsilukusi on yksi, ja siitä on turha tuntea syyllisyyttä.

Minusta lasten hankkiminen on paha paikka tehdä kompromisseja: minusta molempien tulisi aidosti haluta lasta, jos aikovat sellaisen tehdä. Lapsi kannattaa hankkia oikeista syistä, eikä syyllisyyden tunne ole minusta hyvä syy. Eikä se, että ensimmäisellä olisi kaveri. Kyllä sitä lasta täytyy haluta ihan omana itsenään eikä vain jonkun kaverina. Sitäkin on mahdotonta tietää, tuleeko sisaruksille läheiset välit, miten persoonat sopivat yhteen, tappelevatko vain ja millaiset välit ovat, kun he ovat aikuisia.

Kysymys siitä, tuleeko katumaan myöhemmin, nousee erityisesti lastenhankkimiskeskustelussa aina esiin. Mutta mitä siitä, vaikka katuisi? Emme voi tietää tulevaisuutta, voimme vain tehdä ratkaisut tämänhetkisen tunteemme, tilanteemme ja tietomme pohjalta. Ihminen katuu ehkä moniakin asioita vanhempana, sellaisiakin, joita ei osaa katua vielä. Mutta se on elämää. Ei minusta lasta kannata varmuuden vuoksi tehdä, ihan vaan jotta ei katuisi myöhemmin. Lasta täytyy aidosti haluta nyt. Mutta nämä nyt on vain minun näkemyksiäni, saatat nähdä asian toisin.

Mä olen luonteeltani aika diplomaattinen ja miellyttämiseen taipuvainen. Tätä ei ole helpottanut helposti raivostuva ja arvosteleva vanhempi. Eikä se, että nuorempi sisarus on vahvatahtoinen ja äänekäs, jonka tahtoon vanhemmat taipuivat. Perusteluna oli se, että hän on vielä pieni (oli sitten minkä ikäinen tahansa). Nuorempi sisarus myös oppi arvostelemaan, suorastaan kiusaamaan ja ilkeilemään. Toisin sanoen koko lapsuuteni ja nuoruuteni oli sitä, että ei ollut hetkeäkään omaa rauhaa, vaan kokoajan oli joku nälvimässä ja kiusaamassa. Kiltteydelleni naurettiin, olin kuin Pekka Töpöhäntä kahden Monnin seurassa. Toinen vanhempani puolusti aina näitä Monneja. Oli aika yksinäistä kasvaa siinä seurassa.

Koska pitihän mulle sisarus saada.

Kiitos hyvistä kommenteista ja näkemyksistä!

Sisarus voi tosiaan olla tai olla olematta hyvä kaveri toiselle sisarukselleen, ikäero voi vaikuttaa tai sitten ei. Tämä "sisarukset ovat parhaita kavereita" ei kuitenkaan itselleni riitä syyksi yrittää toista lasta, sillä eihän sitä tosiaan tiedä, kuinka sisarussuhde muodostuu loppujen lopuksi. Toinen lapsi pitäisi saada ihan hänen itsensä takiaan, ei ns. kaveriksi toiselle.

Joku kysyi, että miksi en halua toista lasta. Siihen on tosiaan useita syitä, jotka voisi tiivistää siihen, että koen, ettei resursseja kahteen lapseen olisi. Vauvavuosi oli henkisesti ja fyysisesti tosi raskas, perheen ja työelämän yhteensovittaminen on jo yhden kanssa haastavaa, taloudellinen tilanne menisi toisen lapsen kanssa hyvin tiukoille. Lisäksi olen luonteeltani introvertti, rakastan olla ajoittain yksin ja kaipaan rauhaa. Yhdelle lapselle koen jaksavani olla hyvä äiti, kahdelle en usko jaksavani.

AP