Huono omatunto lapsiluvusta

Hei, jokainen päättää itse oman lapsiluvun. Ja siitä ei tarvitse huonoa omaatuntoa potea.

Minulla on 2 lasta ja ovat korvaamattomat toisilleen. Puuhaavat yhdessä kaikenlaista vaikka ikäeroa on 3,5v. Ovat jo teini-iässä. Olen kasvattanut ja hoitanut lapset täysin yksin. Meillä perhe-elämä on hitsautunut yhteen.

Hei, jokainen päättää itse oman lapsiluvun. Ja siitä ei tarvitse huonoa omaatuntoa potea.

Minulla on 2 lasta ja ovat korvaamattomat toisilleen. Puuhaavat yhdessä kaikenlaista vaikka ikäeroa on 3,5v. Ovat jo teini-iässä. Olen kasvattanut ja hoitanut lapset täysin yksin. Meillä perhe-elämä on hitsautunut yhteen.

Tuo kolme vuotta voi myös joskus erottaa sisaruksia toisistaan. Kokemusta on, olenhan itse 3,5 vuotta nuorempi píkkuveli.

Päätös on sinun, ja jokainen päätös on oikea.

Itselleni sisarukset ovat aina olleet elämän kantava voima, mutta tiedän, että ihminen pärjää kyllä ilman sisaruksiakin.

Vierailija kirjoitti:

Tuo kolme vuotta voi myös joskus erottaa sisaruksia toisistaan. Kokemusta on, olenhan itse 3,5 vuotta nuorempi píkkuveli.

Joopa joo. Sitä paitsi ikäeroahan tulisi enemmänkin, jos lapsi on nyt 3 eikä uudesta ole edes päätöstä.

Voihan se mies erota ja hankkia lapsia uuden kanssa. Sit kaikki voittaa.

Sulla 1 lapsi ja lapsella puolisisarus tai -sisaruksia ja mieskin sais mitä haluaa.

Win-win-win

Tuo sisarukset ovat parhaita kavereita keskenään-mussutus on aivan täyttä soopaa. Osa voi toki ollakin, mutta ihan yhtä hyvin voi olla tulematta toimeen sisaruksensa / sisarustensa kanssa koko ikänsä.

Huonoa omatuntoa pitää potea siitä että tekee lapsia ylikansoittuneelle pallolle.

Ei tuo ikäero ole vielä mitään. Meillä eroa n. 5 vuotta ja ovat kuin paita ja peppu! 😀

Vierailija kirjoitti:

Tuo sisarukset ovat parhaita kavereita keskenään-mussutus on aivan täyttä soopaa. Osa voi toki ollakin, mutta ihan yhtä hyvin voi olla tulematta toimeen sisaruksensa / sisarustensa kanssa koko ikänsä.

Huonoa omatuntoa pitää potea siitä että tekee lapsia ylikansoittuneelle pallolle.

Anna kun arvaan, sinulla ei ole lapsia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo sisarukset ovat parhaita kavereita keskenään-mussutus on aivan täyttä soopaa. Osa voi toki ollakin, mutta ihan yhtä hyvin voi olla tulematta toimeen sisaruksensa / sisarustensa kanssa koko ikänsä.

Huonoa omatuntoa pitää potea siitä että tekee lapsia ylikansoittuneelle pallolle.

Anna kun arvaan, sinulla ei ole lapsia?

Ei todellakaan. En voisi olla niin itsekäs vaikka yrittäisin.

Meillä kuopukselle on 4 vuoden ikäero keskimmäiseen ja 7 vuoden ikäero esikoiseen ja molempien kanssa ollut tosi läheinen ja hyvä suhde aina. Ja varsinkin nyt, kun esikoinen muutti vuosi sitten pois kotoa ja kuopuskin jo 13-vuotias, ovat he todella läheisiä ja tärkeitä toisilleen. Kuopus kävi useamman kerran yökylässä sisaruksensa luona viime lukuvuonna ja oli niin iloinen ja ylpeä kun sai mennä sinne ihan itse junalla (esikoinen siis asuu eri kaupungissa nykyään)

Ei siis välttämättä isokaan ikäero ole este todella hyvälle sisarussuhteelle

Samanlaisia tuntemuksia on pyörinyt välillä mielessä, mutta kun olen ajatellut järjellä, tajuan, että olemme tehneet kohdallamme oikean ratkaisun. Tämä on mietityttänyt varsinkin silloin, kun lapsemme selvästi kaipaa seuraa. Jos kaveriseuraa ei ole saatavilla, seuraa haetaan vanhemmista, ja se saattaa olla välillä vähän raskasta. Onneksi leikkiminen ja lapsen kanssa puuhaaminen ei ole itselleni kuitenkaan erityisen epämiellyttävää, vaan monesti jopa ihan hauskaa, ja on vain muuttunut miellyttävämmäksi lapsen kasvaessa. Kuitenkin lapsen kasvaessa kuvioon on tullut myös kaverit. Aluksi oli näin introverttinä oli aika rasittavaa sopia kaverien vanhempien kanssa leikkitreffejä, mutta hoidin sen kunnialla, koska tiesin sen vaiheen olevan lyhyt. Nyt lapsi on jo kouluikäinen, ja sopii itse omat tapaamisensa. Suurin huolenaiheeni lapsen kanssa onkin ollut se, saako hän ystäviä, ja olen yrittänyt opettaa hänelle kivan kaverin taitoja ja sosiaalisuutta. (Ja onneksi hän on saanut pari hyvää ystävää, ja kavereita löytyy pihalta ja puistoista helposti.)

Syitä miksi emme/en halunnut lisää lapsia oli ihan oma jaksaminen. Vaikka lapsi tarvitsee kotona paljon huomiota, kun ei ole sisarusta seurana, on hänet helppo ottaa mukaan arkipuuhiin. Itse koin vauvavuodet raskaiksi niin fyysisesti kuin henkisesti, ja olin vain helpottunut kun ne oli ohi. Niin suloinen kuin pieni olikin. Koen myös, että yhteen lapseen on helpompi panostaa kunnolla, hän saa runsaasti hellyyttä ja huomiota (tällä en tarkoita, että saisi kaiken mitä haluaisi, vaan että esimerkiksi sanavarasto on ollut pienestä asti laaja, koska meillä on ollut aikaa jutella lapsen kanssa ehkä enemmän, kuin jos kuvioissa olisi vauva/pienempi sisarus). Olen varmasti ollut parempi äiti näin, kun en ole ylittänyt henkilökohtaisia jaksamiseni rajoja, uupuneena itsellä tulee helposti huonot puolet esiin. Myös oma introverttiys varmasti vaikuttaa asiaan, eli uuvun sosialisoinnista (myös oman lapsen ja miehen kanssa) sen verran, että tarvitsen aikaa palautua.

En väitä, että yksi lapsi olisi kaikille paras ratkaisu, päinvastoin, mutta juuri meille se on.

Parasta mitä vanhempi voi lapselleen lahjoittaa on sisarus.  Tää on totta, itse olen ainoa lapsi. Mutta onnekseni sain itse kolme lasta. Sopiva määrä olisi mielestäni neljä, mutta kohdallani ei toteutunut.

Ikäerolla ei ole mielestäni niin väliä. Esim. yksi parhaista ystävistäni on minua kuusi vuotta vanhempi, ja oltiin jo lapsuudessa ystäviä.

Vierailija kirjoitti:

Meillä kuopukselle on 4 vuoden ikäero keskimmäiseen ja 7 vuoden ikäero esikoiseen ja molempien kanssa ollut tosi läheinen ja hyvä suhde aina. Ja varsinkin nyt, kun esikoinen muutti vuosi sitten pois kotoa ja kuopuskin jo 13-vuotias, ovat he todella läheisiä ja tärkeitä toisilleen. Kuopus kävi useamman kerran yökylässä sisaruksensa luona viime lukuvuonna ja oli niin iloinen ja ylpeä kun sai mennä sinne ihan itse junalla (esikoinen siis asuu eri kaupungissa nykyään)

Ei siis välttämättä isokaan ikäero ole este todella hyvälle sisarussuhteelle

Mutta siltikin se on TIETYSTI vain ja ainoastaan sinun ja miehesi päätettävä asia miten monta lasta teidän perheessä on. Muita ihan turha siinä kohtaa ajatella

Mielestäni yhteiskunta saa päättää keskimääräisen lapsiluvun perheessä. Suomen keskiarvo on nyt liian alhainen.

Syyksi sanotaan "kuka hoitaa vanhuksemme" tai muuta vastaavaa. Tämä on kuitenkin virheellinen ajattelutapa.

Ensimmäisenä pitää hoitaa kuntoon se että pitkässä juoksussa syntyvyys saa vaihdella, tietyissä rajoissa. Prosessit rakennetaan niin että ne kestävät tietyn vaihtelun.

Jatkuvaan kasvuun perustuva järjestelmä on älytön, siinä jätetään varautumatta romahdukseen. Molempiin suuntiin reagoiva säätöjärjestelmä sensijaan toimii aina kauniisti.

Ja vielä lapsiluvusta : jos yhteiskunta signaloi "tehkää enemmän lapsia", ei tarvitse ahdistua. Ne reagoivat tähän pyyntöön joille se sopii.

Minulla on vain yksi lapsi ja hän olisi halunnut sisaruksen, on kärsinyt siitä aina, vielä aikuisenakin. Tunnen siitä syyllisyyttä varmaan hautaan saakka. Riippuu niin lapsen luonteesta.

Oma päätös ja yksikin riittää varsinkin jos kokee ettei toiseen "resurrssit" riitä. Itsellä yksi ja ehkä vähän kaduttaa etten toista silloin halunnut.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on vain yksi lapsi ja hän olisi halunnut sisaruksen, on kärsinyt siitä aina, vielä aikuisenakin. Tunnen siitä syyllisyyttä varmaan hautaan saakka. Riippuu niin lapsen luonteesta.

Voi olla tosiaan luonnekysymys.

Ehkä jos hänellä olisi ollut sisarus olisi kärsinyt epäreiluudesta tms.

Esim. Mieheni veli on edelleen katkera (yli50v) siitä, että miehelleni ostettiin kalliit luistimet koska harrasti jääkiekkoa ja veljelle ei, tosin ei jääkiekkoa harrastanut. Tästä sitten aika ajoin avautuu.

Tee päätös teidän perheen parhaan mukaan. Kiinnostaisi kyllä tietää, miksi yksi lapsi tuntuu parhaalta ratkaisulta. 

Omalla kohdalla päätös toisesta lapsesta oli helppo, mutta vasta kun lapset olivat vähän isompia tajusin, että se on myös oikeasta helpompaa minulle. Esikoinen on aktiivinen, sosiaalinen ja välillä vähän drama queen, kuopus taas rauhallisempi, mutta monessa asiassa ehdottomampi.

Elämä esikoisen kanssa muuttui taikaiskusta helpommaksi, kun kuopus oppi istumaan ja ja hänestä tuli "kaveri" leikkeihin. Esikoinen on valmis joustamaan saadakseen kuopuksen mukaan ja kuopuksesta taas tulee ilmi ihan uusia puolia esikoisen esiin huokuttelemana. He ovat usein parempia versioitaan itsestään toistensa seurassa, mutta kuten arvata voi, välillä myös pahimpia. 

Kokonaisuutena meidän kaikkien elämä on täydempää, mielenkiintoisempaa ja myös helpompaa tällaisena perheenä. Avioliittomme päättyi eroon ja siinä samassa tilanteessa oleva sisarus oli monella tapaa korvaamaton. Ja toisaalta taas sietämätön. 

Sitten kun saisit toisen lapsen, sinulla olisi huono omatunto siitä, että aika, huomio ja muut resurssit pitää jakaa kahden lapsen kesken. Et voi voittaa tuossa, aina on syyllinen olo jossain.