Miten jaksaa itse elämässä kun huoli teinistä/aikuisesta lapsesta on kova?

Minun nuorellani puhkesi koronan seurauksena krooninen sairaus.

Sillekään ei voi tehdä mitään, mutta huolettaa tulevaisuus.

Ap minkä ikäinen lapsi sulla?

Sun täytyy etsiä itsellesi, nimenomaan, apua. Keskusteluyhteys asiaa tuntevan kanssa kannattelee, vie sua eteenpäin. Tämä av hukuttaa, täällä saat yhden kahden hyvän neuvon, mutta paljon kuraa päällesi.

Vierailija kirjoitti:

Ap minkä ikäinen lapsi sulla?

18...

Vierailija kirjoitti:

Sun täytyy etsiä itsellesi, nimenomaan, apua. Keskusteluyhteys asiaa tuntevan kanssa kannattelee, vie sua eteenpäin. Tämä av hukuttaa, täällä saat yhden kahden hyvän neuvon, mutta paljon kuraa päällesi.

Tämä. Itseäni en nyt mistään ala syyttämään, tietyille nuoren aikuisen teoille en voi mitään, mutta huolettaa silti. Keskusteluapuakin kyllä on, mutta jotenkin pitäisi saada itselle rauha. Nyt vaan huolehdin, masennun, vatsaan koskee...liian usein.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun nuorellani puhkesi koronan seurauksena krooninen sairaus.

Sillekään ei voi tehdä mitään, mutta huolettaa tulevaisuus.

Miten jaksat itse?

Niin kauan kun on paljon konkreettista tekemistä, asian saa painettua taka-alalle, koska mitäänhän en sille voi.

Hänellä on nyt hyvä hoitava lääkäri lapsen sairausvakuutuksen turvin mutta vakuutus loppuu kun hän täyttää 20. Se pelottaa että jää julkisen terveydenhuollon varaan.

Mulla on ajoittain tosi vaikeaa. Alussa joskus melkein vuosikymmen sitten päivystin koko ajan puhelinta ja olin valmiina säntäämään avuksi, jos jotain hätää tulisi ja usein tulikin. Olen monet kerrat sännännyt autolla yöllä lapsen luo, hälyyttänyt poliisit paikalle ja kerran ambulanssinkin. En uskaltanut moneen vuoteen käyttää yhtään alkoholia, että olisin koko ajan ajokunnossa, jos jotain tulee. 

Minulla on työ, johon ei tarvitse juurikaan panostaa henkisiä voimavaroja niin joten kuten olen jaksanut. Kävin kerran jossain vertaistukiryhmässä yhden kerran ja näin niistä sormenkatkomis- ja uhkailukertomuksista painajaisia kaksi vuotta. En mene tuommoisiin ryhmiin enää ikinä, tulee vaan huonompi olo. 

Yritän etsiä kauniita asioita maailmasta ja positiivisia tunteita sisältäni, että jaksaisin päivän kerrallaan.  

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ajoittain tosi vaikeaa. Alussa joskus melkein vuosikymmen sitten päivystin koko ajan puhelinta ja olin valmiina säntäämään avuksi, jos jotain hätää tulisi ja usein tulikin. Olen monet kerrat sännännyt autolla yöllä lapsen luo, hälyyttänyt poliisit paikalle ja kerran ambulanssinkin. En uskaltanut moneen vuoteen käyttää yhtään alkoholia, että olisin koko ajan ajokunnossa, jos jotain tulee. 

Minulla on työ, johon ei tarvitse juurikaan panostaa henkisiä voimavaroja niin joten kuten olen jaksanut. Kävin kerran jossain vertaistukiryhmässä yhden kerran ja näin niistä sormenkatkomis- ja uhkailukertomuksista painajaisia kaksi vuotta. En mene tuommoisiin ryhmiin enää ikinä, tulee vaan huonompi olo. 

Yritän etsiä kauniita asioita maailmasta ja positiivisia tunteita sisältäni, että jaksaisin päivän kerrallaan.  

Voimia. Tämä on niin vaikeaa, koska lapsiaan rakastaa eniten maailmassa ja siksi se huoli on koko ajan läsnä eikä sitä voi pelkästään tekemiseen paeta. Olen koittanut työstää asian hyväksymistä mutta totuus on että asia on sellainen ettei sitä voi hyväksyä. Jotenkin pitäisi kumminkin saada itsensä tasapainoon. ap

Täällä sama juttu. Aika rankkaa katsoa sivusta ja kuitenkin koittaa itse pysyä järjissään

Oli se rankkaa aikaa.

Sain apua tästä kirjasta ja sen harjoituksista: https://www.adlibris.com/fi/kirja/ehdoton-hyvaksyminen-9789523840423?gc…

Vaikea on välillä pysyä järjissään kun ahdistus oikein saa vallan. Yritän ajatella että olen parhaani tehnyt ja olen edelleen apuna jos lapsellani on joku hätänä. Osoitan hänelle välittämisen ja tukeni. Kotiin saa aina tulla. Vähän vaikea on muuta tehdä. Mutta kyllä rehellisesti sanottuna kateus nostaa joskus päätään kun muiden äidit kertoilevat opiskelemaan menevistä lapsistaan ja siitä kuinka hyvin, lue normaalisti, niiden elämä soljuu.

Juurikin se, että et käännä selkää, juttelet, kestät sen aiheen. Hyväksymällä, että et voi vaikuttaa mielipiteisiin ja toimintaan. Niin minäkin teen 😟

Välillä pelkään, että jokin viesti sudämineen on viimeinen.

Minulla on myös puoliso ja muita lapsia, elän arjessa ja käyn töissä.

Voin vain uskoa ja luottaa siihen huomiseen. Huumeet ei ole käytössä.

Vierailija kirjoitti:

Vaikea on välillä pysyä järjissään kun ahdistus oikein saa vallan. Yritän ajatella että olen parhaani tehnyt ja olen edelleen apuna jos lapsellani on joku hätänä. Osoitan hänelle välittämisen ja tukeni. Kotiin saa aina tulla. Vähän vaikea on muuta tehdä. Mutta kyllä rehellisesti sanottuna kateus nostaa joskus päätään kun muiden äidit kertoilevat opiskelemaan menevistä lapsistaan ja siitä kuinka hyvin, lue normaalisti, niiden elämä soljuu.

Tiedän tunteen, omakohtaisesti, paitsi kateutta en tunnista tunteneeni. Olen kääntynyt pois, päätellyt, ettei minun tarinani sovi kahvipöytäkeskusteluihin. Meidän elämä on meidän, normaali, jossa yritämme selvitä yöstä aamuun, aamusta yöhön. Vain rakkaus lapsiini, ja armo omien virheitten tuijottamisesta auttaa. Kuitenkin se on ollut paras, mihin olen pystynyt, mutta en sillä voi rintaani röyhistellä. Tehtyjä ei saa tekemättömäksi, eikä itsensä syyttely korjaa sitä mitä on lapsilleen tehnyt. Siksi mulla ei ole mitään kerrottavaa heille, "normaaleille", onnistujille. Kuulen, mutten kuuntele.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikea on välillä pysyä järjissään kun ahdistus oikein saa vallan. Yritän ajatella että olen parhaani tehnyt ja olen edelleen apuna jos lapsellani on joku hätänä. Osoitan hänelle välittämisen ja tukeni. Kotiin saa aina tulla. Vähän vaikea on muuta tehdä. Mutta kyllä rehellisesti sanottuna kateus nostaa joskus päätään kun muiden äidit kertoilevat opiskelemaan menevistä lapsistaan ja siitä kuinka hyvin, lue normaalisti, niiden elämä soljuu.

Tiedän tunteen, omakohtaisesti, paitsi kateutta en tunnista tunteneeni. Olen kääntynyt pois, päätellyt, ettei minun tarinani sovi kahvipöytäkeskusteluihin. Meidän elämä on meidän, normaali, jossa yritämme selvitä yöstä aamuun, aamusta yöhön. Vain rakkaus lapsiini, ja armo omien virheitten tuijottamisesta auttaa. Kuitenkin se on ollut paras, mihin olen pystynyt, mutta en sillä voi rintaani röyhistellä. Tehtyjä ei saa tekemättömäksi, eikä itsensä syyttely korjaa sitä mitä on lapsilleen tehnyt. Siksi mulla ei ole mitään kerrottavaa heille, "normaaleille", onnistujille. Kuulen, mutten kuuntele.

Onhan sinulla se lapsi. Minä en jaksa enää kantaa syyllisyyden taakkaa, olen sen asian läpi käynyt. Mietin väsyksiin asti, kuinka lapseni voisi olla eheämpi, mikäli olisin sen yhden huudon jättänyt väliin. Lapseni ei koe, että olisin syyllinen mihinkään.

Hän on anteeksi antanut.

Voi valita, elä menneessä tai ole armollinen ja anna itsellesi anteeksi. Tuo syyllisyyden taakka tuhoaa.

Minulla on aina ainakin yksi hyvä asia kerrottavana, kun lapsestani kysytään, en tuhonnut täysin. Ei ne niin jokapäiväisiä kahvihuone keskusteluja ole. Minulla on myös muita lapsia, keskustelen myös heistä. Eivät kuitenkaan ole arvoltaan enemmän kuin esikoinen. Vaikka paremman kasvatuksen saivat.

Tunnen kuitenkin tuskasi, elää tuska välillä minussakin.

Tsemppiä AP ( ja muut vastaavassa tilanteessa olevat)! Olen ollut samassa tilanteessa neljä vuotta sitten, kun poikamme käytös muuttui yhden kesän aikana. Käsitykseni mukaan hänellä oli siinä tulevaisuuden pelkoa (opiskelupaikan saaminen yms.) ja itsenäistymistä omasta perheestä. Oli hyvin raskas elämänvaihe, päihteidenkäyttöä yms.

Ihme kyllä hän tuli järkiinsä n.vuoden jälkeen, ja on taas käyttäytynyt ok. Yritin silloin varovasti puhua lapselle järkeä ja pitää hyvät välit lapseen, mutta itse hän on aikuistunut ja kukaan muu häntä ei saanut järkiinsä. Toivottavasti teillä myös tilanne parantuisi ajan kuluessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sun täytyy etsiä itsellesi, nimenomaan, apua. Keskusteluyhteys asiaa tuntevan kanssa kannattelee, vie sua eteenpäin. Tämä av hukuttaa, täällä saat yhden kahden hyvän neuvon, mutta paljon kuraa päällesi.

Tämä. Itseäni en nyt mistään ala syyttämään, tietyille nuoren aikuisen teoille en voi mitään, mutta huolettaa silti. Keskusteluapuakin kyllä on, mutta jotenkin pitäisi saada itselle rauha. Nyt vaan huolehdin, masennun, vatsaan koskee...liian usein.

Ei sitä rauhaa ikävä kyllä tule ennen kuin asiat selviää. Mutta ne voi selvitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sun täytyy etsiä itsellesi, nimenomaan, apua. Keskusteluyhteys asiaa tuntevan kanssa kannattelee, vie sua eteenpäin. Tämä av hukuttaa, täällä saat yhden kahden hyvän neuvon, mutta paljon kuraa päällesi.

Tämä. Itseäni en nyt mistään ala syyttämään, tietyille nuoren aikuisen teoille en voi mitään, mutta huolettaa silti. Keskusteluapuakin kyllä on, mutta jotenkin pitäisi saada itselle rauha. Nyt vaan huolehdin, masennun, vatsaan koskee...liian usein.

Ei sitä rauhaa ikävä kyllä tule ennen kuin asiat selviää. Mutta ne voi selvitä.

Jotenkin sitä olisi kuitenkin saatava jonkinlainen rauha. On niin raskasta huolehtia jatkuvasti.

Mä myös täältä lähetän voimia kaikille asian kanssa painiville. Poikani asiat olivat reilu kymmenen vuotta niin sekasin ja meno vaan jatkui hullumpana. Välillä kävin hakemassa pojan luokseni ja oli jo niin huonossa kunnossa että lähtikin nukkumaan ja syömään mukaani. Sit taas äkkiä radalle siitä. Välillä oli viikko tolkulla kateissa ja etsin yötä myöten autolla. Kukaan kaveri ei ollut nähnyt poikaa. Poliisistakaan ei mitään apua kun eivät kerro aikuisen pidätyksiä yms. Monta kertaa ollut ihan varma että ei enää hengissä. Elämä oli tosi raskasta silloin ja ajattelin etten jaksa enää. Oli pakko päästää irti. Oli pakko ajatella että olen tehnyt kaiken minkä voin. Olen täällä jos tarvitsee mua. Poika joutui sit vankilaan lopulta ja se taisi olla sit sen verran rankka kokemus että asiat alkoivat pikkuhiljaa muuttua parempaan suuntaan. Toivon ettet AP luovuta ja löydät jonkun joka jaksaa kuunnella sua. Mulla ei sellaista ihmistä ollut.

Vierailija kirjoitti:

Mä myös täältä lähetän voimia kaikille asian kanssa painiville. Poikani asiat olivat reilu kymmenen vuotta niin sekasin ja meno vaan jatkui hullumpana. Välillä kävin hakemassa pojan luokseni ja oli jo niin huonossa kunnossa että lähtikin nukkumaan ja syömään mukaani. Sit taas äkkiä radalle siitä. Välillä oli viikko tolkulla kateissa ja etsin yötä myöten autolla. Kukaan kaveri ei ollut nähnyt poikaa. Poliisistakaan ei mitään apua kun eivät kerro aikuisen pidätyksiä yms. Monta kertaa ollut ihan varma että ei enää hengissä. Elämä oli tosi raskasta silloin ja ajattelin etten jaksa enää. Oli pakko päästää irti. Oli pakko ajatella että olen tehnyt kaiken minkä voin. Olen täällä jos tarvitsee mua. Poika joutui sit vankilaan lopulta ja se taisi olla sit sen verran rankka kokemus että asiat alkoivat pikkuhiljaa muuttua parempaan suuntaan. Toivon ettet AP luovuta ja löydät jonkun joka jaksaa kuunnella sua. Mulla ei sellaista ihmistä ollut.

Minä hain ammattiapua

Voimia sinulle. Ja kaikille muillekin rankkojen asioiden kanssa painiville.

Avun hakeminen itselle ei ole helppo tie, vaatii myös voimia, mutta hae sitä. Sosiaalitoimi, terveyskeskus, mielenterveysyksikkö.... Vaadi, itke huuda, tee muistutuksia, mitä vaan, että saat apua.

Jos sinulla on yksikään tuttu, jolle voit sanoa olevasi uuvuksissa ja hädissäsi, sano se. Ihan vain, että olet hädissäsi, kaipaat hetken turvaa, juttelua, et ratkaisuja. Näin et saa häntä pelkäämään liian suuria odotuksia.

Toinen on, että hädissään etsii apua mistä vaan, mutta tällaiset palstat ei ole hyvä reitti. Täällä saat niskaasi helposti lisää kuraa, ihan turhaan. Onneksi tämä ketju näyttää vielä asialliselta.

Tsemppiä kaikille