Jos kuolisit, kuka jäisi kaipaamaan?

Ehkä yksi kolmesta lapsestani, aikuisia.

Yksi (ainoa) kaverini.

That's it ja hyvä niin.

Ihan todella moni teeskentelisi perkeleesti, ja lässyttäisi paskaa, mutta oikeasti, todellisesti ja rehellisesti ei yhtään kukaan. Pari ihmistä _tarvitsisi_ minua, mutta kukaan ei _kaipaisi_ ja _ikävöisi_. En ole osannut rakentaa sellaisia ihmissuhteita.

Vierailija kirjoitti:

Luultavasti ei erityisesti kukaan. Kumppani minulla on.

Tuntuu kummalta jos edes oma kumppani ei kaipaisi.

🤔

Aika rauhassa saisin muumioitua, ei ole pahemmin puhelin pärissy tähänkään menessä.

Vierailija kirjoitti:

Ihan todella moni teeskentelisi perkeleesti, ja lässyttäisi paskaa, mutta oikeasti, todellisesti ja rehellisesti ei yhtään kukaan. Pari ihmistä _tarvitsisi_ minua, mutta kukaan ei _kaipaisi_ ja _ikävöisi_. En ole osannut rakentaa sellaisia ihmissuhteita.

Juuri kuin minun ajatukseni paitsi että minulla on nykyään mies, joka kaipaisi. Tiedän että kaipaisi. Aiemmin ei ollut ketään. Kukaan aiemmista miehistäkään ei olisi kaivannut.

Ap

Ainakin lapset. Kaksi heistä asuu vielä kotona, joten kyllä se nyt vuorokauden sisällä huomattaisiin.

Ei minua kukaan kaipaa. Nuoresta lähtien kukaan ei ole halunnut tutustua minuun- Hautajaiset olisi tosi tylsät varmaan.

Kukaan ei jäisi kaipaamaan. Puolisoa ei ole, vanhemmat kuolleet ja olen ainoa lapsi. Sukulaisia vähän ja yhteydenpito niihin vähiinkin niin huonoa että ehkä parin vuoden päästä serkku Italiassa älyäisi ihmetellä kun joulutervehdys puuttuu. Vähän kyllä sitäkin epäilen. Kaipaamaan eivät kyllä jäisi.

Lapseni ovat aikuisia, asuvat muilla paikkakunnilla ja elävät omaa vilkasta nuorten aikuisten elämäänsä. Pari kertaa viikossa viestitellään mutta kuukaudenkaan tauko ei toisaalta ole epätavallinen. En usko, että minua suuresti kaipaisivat, jos juuri nyt tässä vaiheessa kuolisin pois. Kaikilla kiire rakentaa omaa elämäänsä.

Työnantaja varmaan ekana kaipaisi, jos en ilmestyisi työvuoroon. Sen jälkeen tuskin edes muistaisi että olen ollut olemassa.

Ystäviä ei juuri ole ja satunnaistuttavat eivät tähänkään asti ole olleet kiinnostuneita mun asioista joten siltäkään rintamalta ei jäisi kaipaajia. Ex-mies toivoi jo alunperinkin erotessamme, että saisin syövän ja kituisin kunnolla ennen kuolemaani, joten ei kaipausta olisi sielläkään.

Katsotaan puhelimen lokitiedoista ketkä ovat soittaneet minulle tämän vuoden puolella:

15.6.2023 Äiti

2.4.2023 Hammaslääkäri ajanvaraus

24.2.2023 Autokorjaamo MercedesB

Veikkaan että äiti on noista ainoa joka jäisi kaipaamaan.

M41

Kaipaamaan tuskin kukaan, mutta muutama asiasta hyötyjä voisi olla jopa tyytyväinen.

Puoliso ja lapset.

Olen ollut masentunut, ja silloin puhuin omasta kuolemastani. He kertoivat, että eivät halua minun vielä kuolevan. Silloin sairauteni esti minua uskomasta sitä, mutta nyt, toivuttuani uskon, että he jäisivät kaipaamaan minua.

Vain mieheni todella kaipaisi. Jotkut sukulaiset ja ystävät ehkä aluksi vähän kaipaisivat mutta unohtaisivat pian . Kuolemani ei heidän elämäänsä mitenkään muuttaisi.

Tuskin kukaan. Siksi yritänkin tehdä elämästäni, niin onnellista, kuin mahdollista ja keskittyä vaikuttamaan siihen mihin on mahdollista vaikuttaa eli tekemiseen.

Pelottavan arka kysymys. Menetin juuri läheisimmät pari läheistä omaista ja ystävästistä olen veräytynyt. Tod.näk. valuisin nesteitä sängyssäni, eikä kukaan huomaisi. 

Lapseni jäisi kaipaamaan ja olisi sitten täysorpo. Hän huomaisi kuolemani varmaan heti.

Surullista, kun täällä on näin paljon yksinäisiä ihmisiä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan todella moni teeskentelisi perkeleesti, ja lässyttäisi paskaa, mutta oikeasti, todellisesti ja rehellisesti ei yhtään kukaan. Pari ihmistä _tarvitsisi_ minua, mutta kukaan ei _kaipaisi_ ja _ikävöisi_. En ole osannut rakentaa sellaisia ihmissuhteita.

Juuri kuin minun ajatukseni paitsi että minulla on nykyään mies, joka kaipaisi. Tiedän että kaipaisi. Aiemmin ei ollut ketään. Kukaan aiemmista miehistäkään ei olisi kaivannut.

Ap

Höpöhöpö se mitään kaipaisi. Uutta naista kairaisi jo seuraavana päivänä.

mies,äiti, sisko, siskoni lapset, isä, muut sukulaiset. Mieheni ja äitini varmaan huomaisi ekana

Vierailija kirjoitti:

Ihan todella moni teeskentelisi perkeleesti, ja lässyttäisi paskaa, mutta oikeasti, todellisesti ja rehellisesti ei yhtään kukaan. Pari ihmistä _tarvitsisi_ minua, mutta kukaan ei _kaipaisi_ ja _ikävöisi_. En ole osannut rakentaa sellaisia ihmissuhteita.

Kun olin yksinäinen sinkku, ajattelin juuri noin. Minulla on iso suku, mutta olen sukuni outolintu. Ajattelin, että paras kuolema minulle olisi sellainen, että ruumiini katoaisi ikiajoiksi, jolloin kenenkään ei tarvitsisi itkeä tekoitkua arkkuni ääressä.

Moni pitää kamalana asiana ns. yksinäisiä hautajaisia, joissa on vain pappi, suntio ja ehkä kanttori, eikä lainkaan vainajan omaisia. Minusta taas se on just hyvä hetki poistua tästä universumista, kun kukaan ei jää kaipaamaan.

Tuota minäkin olen ajatellut. Pelkään sitä, että jäisin virumaan asuntooni useiksi päiviksi kuolleena. Onneksi ei ole kissaa eikä muitakaan kotieläimiä. Kyllä varmasti kaivattaisiin jossain vaiheessa, mutta siinä voisi mennä kauan kun en ole mitenkään erityisen sosiaalinen tyyppi. Täytyisikin kai alkaa pyytämään jotain läheistä, että soittaisivat vaikka edes kerran viikossa ja kyselisivät mitenkä voin.