Olen vihainen itselleni, kun hukkasin vuosia yksipuolisiin/huonoihin ystävyyssuhteisiin - muita?

Siedin vuosikausia huonoa kohtelua näiltä ns. ystäviltäni. Olin monien kanssa se, joka yksipuolisesti piti yhteyttä, matkusti kauas tapaamaan muita, muisti synttärit ja muut tärkeät päivät. Kysyin kuulumiset ja yritin olla hyvä ystävä monella tavalla. Jälkikäteen ymmärsin, että olin toisille sellainen kakkosluokan kaveri, vaikka itse pidin heitä ystävinäni. Yhden ystävän kanssa pidimme tasavertaisesti yhteyttä, mutta tämä ystävä kohteli minua muuten huonosti, irvaili ja piikitteli eräästä elämäntilanteestani. Lopulta ystävä katkaisi minuun välit. Olen yhden ystävän lapsen kummi, mutta yhteydenpito oli täysin yksipuolista, eivätkä he käyneet luonani koskaan. En ole nähnyt kummilastani useampaan vuoteen. Välillä koin nuo ystävyyssuhteet huonoiksi, mutta ajattelin, että on parempi edes olla joitakin ystäviä kuin olla yksin.

Tuli korona-aika ja näkemiset jäivät. Viimeinen tikki oli, kun kohtasin elämässä ison vastoinkäymisen ja en enää jaksanut ylläpitää noita ihmissuhteita. Jäin aivan yksin eikä kukaan kysynyt, miten jaksan menetykseni kanssa. En ole nähnyt noita ihmisiä enää useampaan vuoteen, eivätkä he enää pidä yhteyttä. Toisaalta on helpottunut olo, ettei enää tarvitse pitää yksipuolisesti yhteyttä ja pettyä toisten käytökseen. Samaan aikaan olen surullinen, kun jäin yksin. Ennen kaikkea olen itselleni vihainen, kun annoin ihmisten kohdella minua vuosia huonosti. Taustallani on huonoa itsetuntoa ystävyyssuhteiden osalta ja nuoruudesta yksin jäämisen kokemus, joten yritin pitää nämä ystävyyssuhteet kasassa.

Onko muilla ollut vastaavaa ja miten näistä tunteista pääsee yli? Löysittekö aitoja ystäviä myöhemmin?