Miksi tämä on näin vaikeaa???
Taas kaikki tuntuu kaatuvan päälle... Itkettää ja masentaa. Joka puolelta kuulee, kuinka se ja se odottaa lasta tai on juuri synnyttänyt. Työpaikka on täynnä kasvavia vauvamasuja jne. Itse on yrittänyt pian jo kolme vuotta tuloksetta pikkukakkosta. Ollaan sentään saatu yksi tuulimunaraskaus aikaan, jippii... Ja siitäkin jo pian kaksi vuotta. Onneksi on yksi ihana lapsi, pian 4-v. tyttö. Mutta kun on koko ikänsä asennoitunut siihen, että lapsia on 2-3, niin en vaan osaa luopua siitä ajatuksesta. Ja kaikki sanovat, että tekee lapselle karhunpalveluksen, jos ei tee hänelle sisaruksia. Clomeja on syöty, nyt teroja. Miehellä todettiin sperman olevan melko huonoa (=huono liikkuvuus). Eipä ole juurikaan rahaa lähteä kalliisiin hoitoihin tällä hetkellä. Vähän aikaa takaperin olo tuntui rauhallisemmalta, mutta nyt kun menkat taas eilen alkoi, niin kaikki romahti. Sain mieheltä lemmikkieläimenkin lohduksi ja karvaiseksi vauvaksi. Kyllähän se vähän lohduttaa, mutta ei vie sitä vauvan kaipuuta mihinkään. Miten te muut pääsette ylös pahimmista aallonpohjista?
Meidän esikoinen sai alkunsa ihan spontaanisti. Heti kun haluttiin.
Esikoisen alulle saantia edelsi melkein kahden vuoden ehkäisytön jakso. Ensin väisteltiin otollisia päiviä eli välteltiin raskaaksituloa. Mutta sittenkin kun päätettiin yrittää toista lasta, kesti n. 1v8kk että tulin raskaaksi.
Sinun näkökulmasta loppujen lopuksi lyhyt aika, tiedän. Mutta osittain pystyn jakamaan tunteesi. Muistan sen kauhean kalvavan epätoivon ja surun. Ja olen lapsistani erittäin onnellinen.
Sinulla ilmeisesti mies kuitenkin jakaa nuo tunteet. Hänkin haluaisi toisen lapsen? Meillä mies ei ollut kauhean innoissaan toisesta lapsesta. Ja hän varmaankin oli salaa tyytyväinen, etten tullut raskaaksi. Nyt kun kuopus on olemassa, on se hänelle tietenkin ihan yhtä tärkeä kuin esikoinen. Ja tähän tämä meidän lapsiluku jääkin.
Muista, että sinulla on oikeus surra sekundääristä lapsettomuuttasi. Tietenkin tulee aina niitä, jotka sanoo, että kun heillä ei ole sitä ensimmäistäkään tai että ole nyt onnellinen siitä yhdestäs.
Olen täällä ennenkin sanonut, että mielestäni suruja ei saisi vertailla. Ei pitäisi joutua altavastaajan asemaan surun laadussaan. Tottakai olet/olin siinä onnellisessa asemassa, että lapsia on jo yksi. Mutta kaipuu toiseen on iso. Myöskään itse en koskaan ikinä sanonut, että oma suruni olisi suurempi kuin täysin lapsettoman, kun täysin lapseton ei tiedä miltä raskaus/äitiys tuntuu (tällaisenkin sikatunteettoman kommentin olen kuullut).
Kullakin on mielestäni oikeus surra surunsa. Siihen voi mennä pitkäkin aika. Mutta ajan myötä siitä pääsee tavalla tai toisella yli, on pakko päästä. Toivottavasti sinun kohdallasi positiivisella tavalla. Teillähän on kuitenkin aina mahdollisuus, päinvastoin kuin niillä, joilla lapsettomuus johtuu syistä, joita ei voi korjata.
Tulipa surupainotteinen viesti. Pahoittelen. Itselläni vain kesti hirmu kauan että hyväksyin sen, että minullaki on oikeus tuntea surua. Ettei minun aina pidä etsiä niitä, joilla menee vielä huonommin kuin minulla ja verrata niihin ja todeta, että eihän minulla niin huonosti menekään. Ei sellaista jaksa kukaan.