Lue keskustelun säännöt.
Lihomiseni ällöttää miestäni ja nyt olen myös tyhmä?
Plösö mamma
23.07.2023 |
Olen lihonut suhteemme alkuajoista muutaman vuoden sisällä noin 15 kg. Sitä ennen olin normaalipainon ylärajalla ja nyt 15 kg painavampana näytän kyllä kamalalta, myönnetään. Hoikempana olen nätti ja sellaisen saaliin mies aikoinaan luuli napanneensa. Lihominen alkoi, kun aloitimme lapsettomuushoitoprosessin. Söin hormonia, jonka yleisimmät sivuvaikutukset lihominen ja väsymys. Makeaa teki mieli ja sitä tuli puputettua ja extraa kertyi kroppaan. Sen jälkeen olen ollut 2 x raskaana ja imettänyt, makeaa tehnyt koko ajan mieli ja väsymys ja raskausvaivat vähentäneet aktiivisuuden minimiin, nyt tilanne toi +15 kg.
Mies selvästi halveksuu ulkonäköäni. Heti lihomiseni alusta saakka hän on suhtautunut kylmästi (vaikka olen synnyttänyt hänelle 2 ihanaa lasta) ja välinpitämättömästi minuun. Hän ei ole kertaakaan sanonut kauniiksi tai kehunut mitenkään. Seksiä on harrastanut vain äkkiä tarpeidensa tyydyttämiseksi, aloitteita ei ole kyllä itse tehnyt edes.
En itsekään pidä ulkonäöstäni nyt, eikä lihavat ihmiset kyllä viehätä minuakaan. Olin kuitenkin nuorena parisuhteessa jossa mies lihoi ainakin 20 kg, enkä minä häntä kyllä vastenmielisenä nähnyt, rakas oli silti. Ongelma nyt kuitenkin on se, että mies on myös alkanut vähätellä älyäni (kutsui aiemmin fiksuksi jne), puhuu minulle kuin jälkeenjääneelle, on töykeä ja tiuskii.
Onko ulkomuotoni niin häiritsevä, että näkee minut nyt jotenkin kokonaisuudessaan huonona, myös älyltäni yhtäkkiä tyhmänä? Onko mahdollista, että alkaa pitää minusta taas kokonaisuudessan, jos laihduin takaisin entiselleni? Vai onko lasteni isäksi valikoitunut aivan aito pinnallinen kusipää.
Laihduttamisen olen jo aloittanut, kun vauva-ajat ja imetykset saatu päätökseen ja tuntuu, että väsymys ei enää niin paina. Itseni takia tietenkin, aion olla kunnossa vaikka mies joutaisikin mäkeen..
Kommentit (78)
Ehkä padot vaan murtuivat. Fyysisesti viehättävänä markkina-arvosi oli sen verran korkea, että pieni tyhjäpäisyys ei miestä häirinnyt. Nyt sitten kun miehesi mielestä markkina-arvosi romahti lihomisen myötä pakkasen puolelle, henkiset ja älylliset ominaisuudetkin lähinnä vain ärsyttävät. Ei koe, että omilla lohkausuilla enää pahentaa tilannettaan niin paljon, että olisi mitään hävittävää. Et sinä siitä mihinkään lähde. Mies lähtee, sitten kun lähtee, sitten kun löytyy uusi mieluinen muija, ja sitten kun se hänelle muutenkin sopii. Ei mitenkään ennenkuulumatonta ja uniikkia, sillä kundilla on plääni valmiina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinänsä ihmeellistä käytöstä mieheltäsi, mutta noin yleisellä tasolla pitää sanoa näin miehenä että me ollaan ensisijaisesti visuaalisia, joten sinänsä ymmärrän hänen ärtymyksen kun yksi iso kiihottumisen syy on vähän kun kadonnut. Mutta eipä hänellä paljon pelisilmää ole kun noin suoraan vaan aukoo päätänsä, sen sijaan että osaisi tuonkin asian sanoa fiksulla ja ymmärtäväisellä tavalla. Myös tuo älykkyyden ja muiden ominaisuuksien arvostelu kuulostaa jotenkin hyvin erikoiselta käytökseltä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä, miehesi kuulostaa ensiluokkaiselta kusipäältä. Pystytkö arvostamaan tuollaista miestä ja luottamaan häneen? Tietenkään painonnousu ei ole viehättävää, mutta jos taustalla on lapsettomuushoidot ja pienet lapset niin järki-ihminen ymmärtäisi ja antaisi aikaa. Anna kun arvaan, miehesi ei myöskään ollut mikään erityisen osallistuva isä joka hoitaisi osansa yöheräilyistä jne., että sinulla olisi aikaa ja energiaa huolehtia itsestäsi?
Vauvavuonna yöheräily ym. jäi minulle, koska olin äitiyslomalla ja hän kävi töissä. Etenkin 1. lapsen kohdalla olin hyvin väsynyt. Väsymyksen vuoksi minulle ei jäänyt jaksamista pahemmin millekään omille jutuille. Hän kyllä jatkoi omia harrastuksiaan normaalisti. Muutoin hän kyllä osallistuu lastenhoitoon ja on sillä tavalla hyvä isä. Mutta mielestäni ei ole hyvää esimerkkiä lapsillekaan suhtautua halveksuvasti heidän äitiinsä. Ja tämä halveksuva suhtautuminen tuli tasan tarkkaan kuin veitsellä leikaten siinä vaiheessa, kun aloin lihoa. Siksipä mietin, että voisiko tilanne vielä korjaantua ihan vain minun laihtumisellani, vai onko sairasta jatkaa suhdetta miehen kanssa, joka on näyttänyt itsestään tuollaisen puolen.. Kiitos kun vastailette, olen tästä tilanteesta aika surullinen.
Onko mies ns. perässävedettävää mallia, jolla ei ole oma-aloitteisuutta? Niin että hän osallistuu lastenhoitoon, kunhan sinä kerrot, mitä hänen tulee tehdä, ja hän sitten sen tekee? Vai ottaako mies välillä ohjat kokonaan käsiinsä lastenhoidossa ja kannustaa sinua omiin juttuihin sanomalla, että hän kyllä hoitaa lapset, ole huoleti, voit rauhassa käydä vaikka kolmen tunnin kävelyllä tai olla puoli päivää poissa omissa harrastuksissasi?
Se, että mies osallistuu lastenhoitoon, kuulostaa siltä, että hän on siinä apulaisen ominaisuudessa ja sinä joudut määräämään, mitä tehdään. Jos sanoisit, että hän hoitaa oman osansa lastenhoidosta, tilanne kuulostaisi jo ihan toiselta.
Toivottavasti olet selättänyt väsymyksesi ja voit sanoa, että nyt on sinun vuorosi huolehtia itsestäsi, hoida sinä lapset sillä aikaa.
Valitettavasti kuitenkin kuulostaa siltä, että tässä on kyseessä nykyajalle liian tuttu ilmiö eli ns. mieslapsi, joka ottaa parhaat päältä ja vaatii toista tekemään sitä ja olemaan tätä.
Toivon sinulle suurta rakkautta itseäsi kohtaan ja kykyä asettaa nyt omat tarpeesi etusijalle. Kun rakastat itseäsi ja huolehdit itsestäsi, pystyt huolehtimaan myös muista – eli lapsistasi. Jos itsestäsi huolehtiminen johtaa laihtumiseen ja huomaat, että miehen suhtautuminen muuttuu, niin silloin hän on näyttänyt todellisen karvansa.
Mies ei ole perässä vedettävä mieslapsi, hän hoitaa ja tekee vähintään 50 % asioista, tilanteesta riippuen. Vauvavuoden heräilyt vaan jäivät 100 % minulle ja olin hyvin väsynyt, vauvan nukkuminen oli huonoa. Jos puhuin väsymyksestä, hän suhtautui minuun siinäkin suhteessa hyvin vähättelevästi, kuin olisin vain turha ruikuttaja, joka ei nyt vaan jaksa mitään. Hänen suhtautumisensa minuun on lihomisen jälkeen aivan kaikinpuolin ollut tuollaista alentuvaa, arvostelevaa, kylmää ja töykeää. Lihoin aika nopeasti, alle vuodessa tuon 15 kg. Ennen sitä mies antoi läheisyyttä, kosketti ohimennen, otti kainaloon, piti kädestä, kehui ulkonäköä ja osaamisiani, menestystä työelämässä ja sanoi rakkaaksi. Ja hän sai saman minulta. Lihomisen myötä kaikki tuo häipyi täysin ja minun kosketukseeni alkoi suhtautua välttelevästi, ei reagoinut tai vetäytyi tilanteesta. Olenkin läheisyyden tarjoamisen sittemmin myös minä täysin lopettanut, koska näytti että se on miehelle vastenmielistä. Meillä halaillaan ja suukotellaan enää vain lapsia.
En toki voi tietää olisiko hänen suhtautumisensa minuun muuttunut ilman lihomistakin jostain syystä tuollaiseksi. Lihominen on nykyään niin yleistä, että mietityttää minkä verran se tuhoaa parisuhteita tai vaikuttaa niiden laatuun, jos toinen ei asiaa pysty sulattamaan. Minä kiloistani huolimatta kaipaan, että tunnen puolison välittävän minusta ja arvostavan minua. Nyt olen kaikinpuolin kelvoton, vaikka ei minussa ole muuttunut kuin ulkonäkö.
Vierailija kirjoitti:
Voit hakea yksinki avioeroa,Siihen ei tarvitse edes olla syytä.Itse en kuuntelisi tuollaista ja alistuisi toisen huonoon käytös. Moni on avioliitossa taloudelisesta systä.Oletko sinäkin?
En ole taloudellisista syistä, minulla on enemmän omaisuutta ja isommat tulot kuin miehellä, en jäisi erossa tyhjän päälle tai huonoon asemaan. Olen suhteessa siitä syystä, että rakastuin mieheen aikanaan, tunsin hänen rakastuneen minuun ja halusimme perustaa perheen yhdessä ja elää yhdessä. Nyt en vain enää kelpaa miehelle, hän taitaa olla suhteessa velvollisuuden tunteesta, vaikka kokee minut vastenmieliseksi.
Vierailija kirjoitti:
Luulen, että tämäkin parisuhdeongelma löytää ratkaisunsa (oli se mikä tahansa) paremmin keskustelemalla kasvotusten miehen kanssa, ei Av-palstalla.
Ap keskittyy tuossa tuohon lihomiseensa ja pitää sitä kaiken alkusyynä. Voi toki olla mahdollista, mutta onhan tuossa elämässä ehtinyt paljon muutakin tapahtumaan, niin ap:lla kuin miehelläänkin. Voisiko syy löytyä muualta?
Minua kiinnostaa nimenomaan, josko muilla on kokemuksia lihomisen vaikutuksesta parisuhteessa, miten puolison suhtautuminen on muuttunut siihen liittyen. Sellaiseen saa vertaistukea palstoilta. Oman mieheni kanssa on myös hyvin vaikea keskustella, koska hän suhtautuu niin ynseästi minuun, ei ole kiinnostunut keskustelemaan ja keskustelunyritykset loppuvat nopeasti, kun hänen mielestään minun ajatukseni vain ovat vääränlaisia.
Sanomattakin on selvää, etten minä tee ratkaisuja elämääni koskien palstakeskustelujen perusteella kuten ei kukaan muukaan, vaan haen vertaistukea ja mielipiteitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä, miehesi kuulostaa ensiluokkaiselta kusipäältä. Pystytkö arvostamaan tuollaista miestä ja luottamaan häneen? Tietenkään painonnousu ei ole viehättävää, mutta jos taustalla on lapsettomuushoidot ja pienet lapset niin järki-ihminen ymmärtäisi ja antaisi aikaa. Anna kun arvaan, miehesi ei myöskään ollut mikään erityisen osallistuva isä joka hoitaisi osansa yöheräilyistä jne., että sinulla olisi aikaa ja energiaa huolehtia itsestäsi?
Vauvavuonna yöheräily ym. jäi minulle, koska olin äitiyslomalla ja hän kävi töissä. Etenkin 1. lapsen kohdalla olin hyvin väsynyt. Väsymyksen vuoksi minulle ei jäänyt jaksamista pahemmin millekään omille jutuille. Hän kyllä jatkoi omia harrastuksiaan normaalisti. Muutoin hän kyllä osallistuu lastenhoitoon ja on sillä tavalla hyvä isä. Mutta mielestäni ei ole hyvää esimerkkiä lapsillekaan suhtautua halveksuvasti heidän äitiinsä. Ja tämä halveksuva suhtautuminen tuli tasan tarkkaan kuin veitsellä leikaten siinä vaiheessa, kun aloin lihoa. Siksipä mietin, että voisiko tilanne vielä korjaantua ihan vain minun laihtumisellani, vai onko sairasta jatkaa suhdetta miehen kanssa, joka on näyttänyt itsestään tuollaisen puolen.. Kiitos kun vastailette, olen tästä tilanteesta aika surullinen.
Onko mies ns. perässävedettävää mallia, jolla ei ole oma-aloitteisuutta? Niin että hän osallistuu lastenhoitoon, kunhan sinä kerrot, mitä hänen tulee tehdä, ja hän sitten sen tekee? Vai ottaako mies välillä ohjat kokonaan käsiinsä lastenhoidossa ja kannustaa sinua omiin juttuihin sanomalla, että hän kyllä hoitaa lapset, ole huoleti, voit rauhassa käydä vaikka kolmen tunnin kävelyllä tai olla puoli päivää poissa omissa harrastuksissasi?
Se, että mies osallistuu lastenhoitoon, kuulostaa siltä, että hän on siinä apulaisen ominaisuudessa ja sinä joudut määräämään, mitä tehdään. Jos sanoisit, että hän hoitaa oman osansa lastenhoidosta, tilanne kuulostaisi jo ihan toiselta.
Toivottavasti olet selättänyt väsymyksesi ja voit sanoa, että nyt on sinun vuorosi huolehtia itsestäsi, hoida sinä lapset sillä aikaa.
Valitettavasti kuitenkin kuulostaa siltä, että tässä on kyseessä nykyajalle liian tuttu ilmiö eli ns. mieslapsi, joka ottaa parhaat päältä ja vaatii toista tekemään sitä ja olemaan tätä.
Toivon sinulle suurta rakkautta itseäsi kohtaan ja kykyä asettaa nyt omat tarpeesi etusijalle. Kun rakastat itseäsi ja huolehdit itsestäsi, pystyt huolehtimaan myös muista – eli lapsistasi. Jos itsestäsi huolehtiminen johtaa laihtumiseen ja huomaat, että miehen suhtautuminen muuttuu, niin silloin hän on näyttänyt todellisen karvansa.
Mies ei ole perässä vedettävä mieslapsi, hän hoitaa ja tekee vähintään 50 % asioista, tilanteesta riippuen. Vauvavuoden heräilyt vaan jäivät 100 % minulle ja olin hyvin väsynyt, vauvan nukkuminen oli huonoa. Jos puhuin väsymyksestä, hän suhtautui minuun siinäkin suhteessa hyvin vähättelevästi, kuin olisin vain turha ruikuttaja, joka ei nyt vaan jaksa mitään. Hänen suhtautumisensa minuun on lihomisen jälkeen aivan kaikinpuolin ollut tuollaista alentuvaa, arvostelevaa, kylmää ja töykeää. Lihoin aika nopeasti, alle vuodessa tuon 15 kg. Ennen sitä mies antoi läheisyyttä, kosketti ohimennen, otti kainaloon, piti kädestä, kehui ulkonäköä ja osaamisiani, menestystä työelämässä ja sanoi rakkaaksi. Ja hän sai saman minulta. Lihomisen myötä kaikki tuo häipyi täysin ja minun kosketukseeni alkoi suhtautua välttelevästi, ei reagoinut tai vetäytyi tilanteesta. Olenkin läheisyyden tarjoamisen sittemmin myös minä täysin lopettanut, koska näytti että se on miehelle vastenmielistä. Meillä halaillaan ja suukotellaan enää vain lapsia.
En toki voi tietää olisiko hänen suhtautumisensa minuun muuttunut ilman lihomistakin jostain syystä tuollaiseksi. Lihominen on nykyään niin yleistä, että mietityttää minkä verran se tuhoaa parisuhteita tai vaikuttaa niiden laatuun, jos toinen ei asiaa pysty sulattamaan. Minä kiloistani huolimatta kaipaan, että tunnen puolison välittävän minusta ja arvostavan minua. Nyt olen kaikinpuolin kelvoton, vaikka ei minussa ole muuttunut kuin ulkonäkö.
Tällaista lukiessa tulee mieleen erittäin vahva kirjasuositus: Tuula-Liina Varis: Vaimoni. Kertoo miehestä, jonka valtavan lihava nainen katoaa. Vaimo oli lihonut sen jälkeen, kun pariskunnan lapsi kuoli. Mies häpesi lihavaa vaimoaan ja toivoi, että tämä katoaa. Ulkonäkökeskeisyys on kirjan kantava teema.
Ainakaan tekstisi perusteella ei älyssäsi vaikuta olevan yhtään mitään vikaa.
Minulle tulee mieleen: onko mahdollista, että miehelläsi on toinen nainen? Jos hän ei siedä edes kosketustasi, vaikka olet ollut (?) hänelle rakas, niin voiko todella pelkkä lihominen aiheuttaa noin suuren muutoksen? Oletteko puhuneet asiasta? Oletko kysynyt mieheltä suoraan, miksi hän käyttäytyy niin kuin käyttäytyy?
Ylipaino ei ole haitaksi vain vyötärölle, vaan se vaikuttaa tutkijoiden mukaan myös aivojen suorituskykyyn ja mielialaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sokeri pois, suolat pois, ja ei siihen sohvan nurkkaan lojumaan suklaan kanssa.
Hieman off topic, oma vaimo jo 50v+ vaan bodi on trimmissä.
Itsekin 50v+, pitkä, hoikka, muuta osumaa kyllä tullut.
Jos vaimosi ulkonäkö muuttuisi tai hän vaikka sairastuisi vakavasti, muuttuisiko suhtautumisesi häneen? Olisiko hän vähemmän kiinnostava ja vähemmän rakas sitten? Voisiko suhteenne jopa päättyä sen vuoksi? Minunkin mieheni on edelleen pitkä ja hoikka.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä, miehesi kuulostaa ensiluokkaiselta kusipäältä. Pystytkö arvostamaan tuollaista miestä ja luottamaan häneen? Tietenkään painonnousu ei ole viehättävää, mutta jos taustalla on lapsettomuushoidot ja pienet lapset niin järki-ihminen ymmärtäisi ja antaisi aikaa. Anna kun arvaan, miehesi ei myöskään ollut mikään erityisen osallistuva isä joka hoitaisi osansa yöheräilyistä jne., että sinulla olisi aikaa ja energiaa huolehtia itsestäsi?
Vauvavuonna yöheräily ym. jäi minulle, koska olin äitiyslomalla ja hän kävi töissä. Etenkin 1. lapsen kohdalla olin hyvin väsynyt. Väsymyksen vuoksi minulle ei jäänyt jaksamista pahemmin millekään omille jutuille. Hän kyllä jatkoi omia harrastuksiaan normaalisti. Muutoin hän kyllä osallistuu lastenhoitoon ja on sillä tavalla hyvä isä. Mutta mielestäni ei ole hyvää esimerkkiä lapsillekaan suhtautua halveksuvasti heidän äitiinsä. Ja tämä halveksuva suhtautuminen tuli tasan tarkkaan kuin veitsellä leikaten siinä vaiheessa, kun aloin lihoa. Siksipä mietin, että voisiko tilanne vielä korjaantua ihan vain minun laihtumisellani, vai onko sairasta jatkaa suhdetta miehen kanssa, joka on näyttänyt itsestään tuollaisen puolen.. Kiitos kun vastailette, olen tästä tilanteesta aika surullinen.
No sehän on tietysti oma päätöksesi haluatko jatkaa suhdetta kusipään kanssa. Voitko pitää häntä hyvänä kumppanina itsellesi? Ainakaan et voi luottaa että hän pysyy rinnallasi vaikeina aikoina, mutta jos et sellaista suhteelta kaipaa... Onhan se mahdollista että mies kasvaa henkisesti ajan myötä, mutta ei tuo nyt kauhean lupaavalle vaikuta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisi kyllä mulle todella nou nou tuollainen vähättelevät käytös mieheltä. Olen itsekin lihonut (kuten myös mies) ja tuskailen kiloistani, mies ei ole kertaakaan halveksinut painoani, vaan sanoo aina kauniiksi ja hän kuulemma näkee minut samanlaisena kuin silloin kun tavattiin. Halaa, pussaa, hyväilee ja pitää lähellä aivan kuten ennenkin.
On myös aina antanut aikaa harrastuksilleni, vaikka se hänen työnsä vuoksi joskus onkin ollut haastavaa. On hoitanut omalta osaltaan lapset ilman että mun on tarvinnut pyytää ja ovat tehneet asioita ilman minua. Välit ovat kaikilla hyvät. Nyt jo aikuiset lapset ja yhä vain olen miehelleni kaunis ja ihana.
Valitettavasti luokittelen miehesi siihen k-pää osastoon, olen pahoillani.
Totuus sattuu? Kantsisko tehä jotain eikä vaan uikuttaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä, miehesi kuulostaa ensiluokkaiselta kusipäältä. Pystytkö arvostamaan tuollaista miestä ja luottamaan häneen? Tietenkään painonnousu ei ole viehättävää, mutta jos taustalla on lapsettomuushoidot ja pienet lapset niin järki-ihminen ymmärtäisi ja antaisi aikaa. Anna kun arvaan, miehesi ei myöskään ollut mikään erityisen osallistuva isä joka hoitaisi osansa yöheräilyistä jne., että sinulla olisi aikaa ja energiaa huolehtia itsestäsi?
Vauvavuonna yöheräily ym. jäi minulle, koska olin äitiyslomalla ja hän kävi töissä. Etenkin 1. lapsen kohdalla olin hyvin väsynyt. Väsymyksen vuoksi minulle ei jäänyt jaksamista pahemmin millekään omille jutuille. Hän kyllä jatkoi omia harrastuksiaan normaalisti. Muutoin hän kyllä osallistuu lastenhoitoon ja on sillä tavalla hyvä isä. Mutta mielestäni ei ole hyvää esimerkkiä lapsillekaan suhtautua halveksuvasti heidän äitiinsä. Ja tämä halveksuva suhtautuminen tuli tasan tarkkaan kuin veitsellä leikaten siinä vaiheessa, kun aloin lihoa. Siksipä mietin, että voisiko tilanne vielä korjaantua ihan vain minun laihtumisellani, vai onko sairasta jatkaa suhdetta miehen kanssa, joka on näyttänyt itsestään tuollaisen puolen.. Kiitos kun vastailette, olen tästä tilanteesta aika surullinen.
Onko mies ns. perässävedettävää mallia, jolla ei ole oma-aloitteisuutta? Niin että hän osallistuu lastenhoitoon, kunhan sinä kerrot, mitä hänen tulee tehdä, ja hän sitten sen tekee? Vai ottaako mies välillä ohjat kokonaan käsiinsä lastenhoidossa ja kannustaa sinua omiin juttuihin sanomalla, että hän kyllä hoitaa lapset, ole huoleti, voit rauhassa käydä vaikka kolmen tunnin kävelyllä tai olla puoli päivää poissa omissa harrastuksissasi?
Se, että mies osallistuu lastenhoitoon, kuulostaa siltä, että hän on siinä apulaisen ominaisuudessa ja sinä joudut määräämään, mitä tehdään. Jos sanoisit, että hän hoitaa oman osansa lastenhoidosta, tilanne kuulostaisi jo ihan toiselta.
Toivottavasti olet selättänyt väsymyksesi ja voit sanoa, että nyt on sinun vuorosi huolehtia itsestäsi, hoida sinä lapset sillä aikaa.
Valitettavasti kuitenkin kuulostaa siltä, että tässä on kyseessä nykyajalle liian tuttu ilmiö eli ns. mieslapsi, joka ottaa parhaat päältä ja vaatii toista tekemään sitä ja olemaan tätä.
Toivon sinulle suurta rakkautta itseäsi kohtaan ja kykyä asettaa nyt omat tarpeesi etusijalle. Kun rakastat itseäsi ja huolehdit itsestäsi, pystyt huolehtimaan myös muista – eli lapsistasi. Jos itsestäsi huolehtiminen johtaa laihtumiseen ja huomaat, että miehen suhtautuminen muuttuu, niin silloin hän on näyttänyt todellisen karvansa.
Mies ei ole perässä vedettävä mieslapsi, hän hoitaa ja tekee vähintään 50 % asioista, tilanteesta riippuen. Vauvavuoden heräilyt vaan jäivät 100 % minulle ja olin hyvin väsynyt, vauvan nukkuminen oli huonoa. Jos puhuin väsymyksestä, hän suhtautui minuun siinäkin suhteessa hyvin vähättelevästi, kuin olisin vain turha ruikuttaja, joka ei nyt vaan jaksa mitään. Hänen suhtautumisensa minuun on lihomisen jälkeen aivan kaikinpuolin ollut tuollaista alentuvaa, arvostelevaa, kylmää ja töykeää. Lihoin aika nopeasti, alle vuodessa tuon 15 kg. Ennen sitä mies antoi läheisyyttä, kosketti ohimennen, otti kainaloon, piti kädestä, kehui ulkonäköä ja osaamisiani, menestystä työelämässä ja sanoi rakkaaksi. Ja hän sai saman minulta. Lihomisen myötä kaikki tuo häipyi täysin ja minun kosketukseeni alkoi suhtautua välttelevästi, ei reagoinut tai vetäytyi tilanteesta. Olenkin läheisyyden tarjoamisen sittemmin myös minä täysin lopettanut, koska näytti että se on miehelle vastenmielistä. Meillä halaillaan ja suukotellaan enää vain lapsia.
En toki voi tietää olisiko hänen suhtautumisensa minuun muuttunut ilman lihomistakin jostain syystä tuollaiseksi. Lihominen on nykyään niin yleistä, että mietityttää minkä verran se tuhoaa parisuhteita tai vaikuttaa niiden laatuun, jos toinen ei asiaa pysty sulattamaan. Minä kiloistani huolimatta kaipaan, että tunnen puolison välittävän minusta ja arvostavan minua. Nyt olen kaikinpuolin kelvoton, vaikka ei minussa ole muuttunut kuin ulkonäkö.
Lihominen liittyi nyt aika vahvasti kai lasten saantiin? Eli samalla kun lihoit, sinusta tuli äiti. Se muuttaa parisuhteen dynamiikkaa ja miehen suhtautumista sinuun myös.
Mä olin 26 sairastuessani vakavasti. Tuore poikaystävä jaksoi lohduttaa, kun olin pahasti alipainoinen, pahasti ylipainoinen ja kaljuuntuva. Nyt se poikaystävä on jo kauan ollut aviomies ja meillä takana 18 onnellista vuotta. Pari viikkoa sitten hän totesi minun olevan kaunis pilkkihaalareissa. (Ollaan kalakaveritkin, terveiset Jäämereltä.)
Peilistä näkyy pullea keski-ikäinen täti, mutta puolison silmissä on edelleen nuori ja nätti. Hänkin, vaikka parrassa on harmaata ja vyötärö hukassa. Sellaista se rakkaus on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Laihduta takaisin vanhaan painoon ja eroa sitten.
Älkää tehkö lapsia.
Ainakin miehet, yrittäkää muistaa tämä.
Jos ette usko, niin lukekaa tämä ketju.
Loputon työmaa, työnjohtajana lihava nainen, sinun vaimosi.
Ihan pikkasen korpeaa kun näkee kaupungilla hyvässä kunnossa olevia naisia. Laittaa miettimään minkä eteen sitä kotona on kaiken työn tehnyt.
Ainakaan ymmärtäminen,osallistuminen ja vastuunotto eivät olleet oikea vastaus. Osa naisista ei vain liiku ja yrittää estää sinuakin liikkumasta. Onneksi lapset jo niin vanhoja että niiden avulla pääsee itsekkin päivittäin treenaamaan.
Vaimolle en ole, enkä koskaan sano mitään. Kehun, ymmärrän ja kerron rakastavani, oikeasti rakastankin.
Syntymä on kuolemantuomio :(
Ei kukaan pysty hillitsemään sikiämistään.
Kukaan poika/mies ei ole päässyt tekemään minuun tarpeitaan kuuteen vuoteen. Ilmeisesti joihinkin kuitenkin pääsevät, kun ovat oppineet niin sinnikkäiksi.
T31, 40kg
en tuohon nyt osaa neuvoa, Meillä pari lasta, nyt parikymmppisiä ja tekee mitä tekee.
Muistan toki esikoisemme, hän oli melko aktiivinen (koliikki) beibinä ja vaimo ihan vauhkona, sekä oli se ns synnytyksen jälkeen masennusaika hänelläkin, purin hammasta ja että homma hoidetaan. Sekä omat työt piti hoitaa. Oli kyllä yöunet aika vähissä tuolloin. Toinen oli kyllä paljon helpompi, ja vaimokin osasi jo hieman relata.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä, miehesi kuulostaa ensiluokkaiselta kusipäältä. Pystytkö arvostamaan tuollaista miestä ja luottamaan häneen? Tietenkään painonnousu ei ole viehättävää, mutta jos taustalla on lapsettomuushoidot ja pienet lapset niin järki-ihminen ymmärtäisi ja antaisi aikaa. Anna kun arvaan, miehesi ei myöskään ollut mikään erityisen osallistuva isä joka hoitaisi osansa yöheräilyistä jne., että sinulla olisi aikaa ja energiaa huolehtia itsestäsi?
Vauvavuonna yöheräily ym. jäi minulle, koska olin äitiyslomalla ja hän kävi töissä. Etenkin 1. lapsen kohdalla olin hyvin väsynyt. Väsymyksen vuoksi minulle ei jäänyt jaksamista pahemmin millekään omille jutuille. Hän kyllä jatkoi omia harrastuksiaan normaalisti. Muutoin hän kyllä osallistuu lastenhoitoon ja on sillä tavalla hyvä isä. Mutta mielestäni ei ole hyvää esimerkkiä lapsillekaan suhtautua halveksuvasti heidän äitiinsä. Ja tämä halveksuva suhtautuminen tuli tasan tarkkaan kuin veitsellä leikaten siinä vaiheessa, kun aloin lihoa. Siksipä mietin, että voisiko tilanne vielä korjaantua ihan vain minun laihtumisellani, vai onko sairasta jatkaa suhdetta miehen kanssa, joka on näyttänyt itsestään tuollaisen puolen.. Kiitos kun vastailette, olen tästä tilanteesta aika surullinen.
Onko mies ns. perässävedettävää mallia, jolla ei ole oma-aloitteisuutta? Niin että hän osallistuu lastenhoitoon, kunhan sinä kerrot, mitä hänen tulee tehdä, ja hän sitten sen tekee? Vai ottaako mies välillä ohjat kokonaan käsiinsä lastenhoidossa ja kannustaa sinua omiin juttuihin sanomalla, että hän kyllä hoitaa lapset, ole huoleti, voit rauhassa käydä vaikka kolmen tunnin kävelyllä tai olla puoli päivää poissa omissa harrastuksissasi?
Se, että mies osallistuu lastenhoitoon, kuulostaa siltä, että hän on siinä apulaisen ominaisuudessa ja sinä joudut määräämään, mitä tehdään. Jos sanoisit, että hän hoitaa oman osansa lastenhoidosta, tilanne kuulostaisi jo ihan toiselta.
Toivottavasti olet selättänyt väsymyksesi ja voit sanoa, että nyt on sinun vuorosi huolehtia itsestäsi, hoida sinä lapset sillä aikaa.
Valitettavasti kuitenkin kuulostaa siltä, että tässä on kyseessä nykyajalle liian tuttu ilmiö eli ns. mieslapsi, joka ottaa parhaat päältä ja vaatii toista tekemään sitä ja olemaan tätä.
Toivon sinulle suurta rakkautta itseäsi kohtaan ja kykyä asettaa nyt omat tarpeesi etusijalle. Kun rakastat itseäsi ja huolehdit itsestäsi, pystyt huolehtimaan myös muista – eli lapsistasi. Jos itsestäsi huolehtiminen johtaa laihtumiseen ja huomaat, että miehen suhtautuminen muuttuu, niin silloin hän on näyttänyt todellisen karvansa.
Mies ei ole perässä vedettävä mieslapsi, hän hoitaa ja tekee vähintään 50 % asioista, tilanteesta riippuen. Vauvavuoden heräilyt vaan jäivät 100 % minulle ja olin hyvin väsynyt, vauvan nukkuminen oli huonoa. Jos puhuin väsymyksestä, hän suhtautui minuun siinäkin suhteessa hyvin vähättelevästi, kuin olisin vain turha ruikuttaja, joka ei nyt vaan jaksa mitään. Hänen suhtautumisensa minuun on lihomisen jälkeen aivan kaikinpuolin ollut tuollaista alentuvaa, arvostelevaa, kylmää ja töykeää. Lihoin aika nopeasti, alle vuodessa tuon 15 kg. Ennen sitä mies antoi läheisyyttä, kosketti ohimennen, otti kainaloon, piti kädestä, kehui ulkonäköä ja osaamisiani, menestystä työelämässä ja sanoi rakkaaksi. Ja hän sai saman minulta. Lihomisen myötä kaikki tuo häipyi täysin ja minun kosketukseeni alkoi suhtautua välttelevästi, ei reagoinut tai vetäytyi tilanteesta. Olenkin läheisyyden tarjoamisen sittemmin myös minä täysin lopettanut, koska näytti että se on miehelle vastenmielistä. Meillä halaillaan ja suukotellaan enää vain lapsia.
En toki voi tietää olisiko hänen suhtautumisensa minuun muuttunut ilman lihomistakin jostain syystä tuollaiseksi. Lihominen on nykyään niin yleistä, että mietityttää minkä verran se tuhoaa parisuhteita tai vaikuttaa niiden laatuun, jos toinen ei asiaa pysty sulattamaan. Minä kiloistani huolimatta kaipaan, että tunnen puolison välittävän minusta ja arvostavan minua. Nyt olen kaikinpuolin kelvoton, vaikka ei minussa ole muuttunut kuin ulkonäkö.
Lihominen liittyi nyt aika vahvasti kai lasten saantiin? Eli samalla kun lihoit, sinusta tuli äiti. Se muuttaa parisuhteen dynamiikkaa ja miehen suhtautumista sinuun myös.
Onpas Suomessa paljon teiniäitejä.
Sokeri pois, suolat pois, ja ei siihen sohvan nurkkaan lojumaan suklaan kanssa.
Hieman off topic, oma vaimo jo 50v+ vaan bodi on trimmissä.
Itsekin 50v+, pitkä, hoikka, muuta osumaa kyllä tullut.