Lue keskustelun säännöt.
Lapsellamme ei tule olemaan serkkuja ja suku on muutenkin pieni - onko muilla tällaista?
12.07.2023 |
Meillä on 1 lapsi, emmekä voi saada enempää lapsia. Lapsellamme ei tule olemaan serkkuja ja sukumme on muutenkin pieni ja asuu hajanaisesti pitkin Suomea. Minun puoleltani on yksi iäkäs täti (soitellaan harvakseltaan) ja 1 kaukana asuva serkku, jonka kanssa pidän satunnaisesti yhteyttä. Pitkän välimatkan vuoksi emme näe kuin monen vuosikausien välein ja aina niin, että minä matkustan sukulaisten luo (eivät käy meillä koskaan). Muut sukulaiset eivät ole kiinnostuneita yhteydenpidosta, olen yrittänyt. Miehen puolelta yhteyttä sukulaisten kanssa ei ole tämänkään vertaa, miehen isän puolen suku on kuollut jo aikaa sitten ja äitinsä puolelta yhteydenpito sukulaisten kanssa on vähäistä (en ole koskaan tavannutkaan kuin 2 miehen sukulaista). Lapsemme elämässä on sentään isovanhemmat, mutta heidän kuollessaan ei yhteydenpitoa sukulaisten kanssa jää.
Onko muilla tällaista? Millaista elämä on, kun serkkuja/sukulaisia ei ole/yhteydenpitoa ei ole? Eniten tämä tilanne mietityttää, kun lapsi kasvaa. Ei voi käydä sukuloimassa, kun sukulaisia ei ole/mitään yhteyttä sukulaisiin ei ole. Yksinkään ei voi yhteyttä ylläpitää, jos toiset eivät halua pitää yhteyttä.
Ap
P.S. Ja kun joku tulee kuitenkin kommentoimaan, niin ollaan ihan tavallisia, työssäkäyviä ihmisiä.
Kommentit (74)
Minun pojalla on vain minä ja pojan isä. Isovanhemmat minun puolelta. Yksi täti ja kaksi serkkua. Pieni on suku.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Me olemme lestadiolaisia ja suvut ovat suuria lestadiolaissukuja. Sekä meillä vanhemmilla että lapsillamme on (kirjaimellisesti) kolminumeroimen luku serkkuja. Vuosien mittaan yhteydenpito on kuihtunut ja sukulaisia nähdään enää suviseuroissa, jos sielläkään. Perhejuhliin ei oikein mahdu kuin oma perje. Kaikilla tuntuu olevan oma ydinperhe, erillinen elämä ja omat ystäväpiirit. Perhearki on oikeasti aika rankkaa ja vapaa-aikaa tarvitaan omiin harrastuksiin ja lepäämiseen. Tulin vain kertomaan ap:lle, ettei se suvun runsaus aina takaa läheistä yhteyttä. Läheiset ihmiset voivat olla muita kuin sukulaisia.
Saako kysyä: mikä perhearjesta tekee lestadiolaisilla rankkaa? Lasten iso lukumäärä? Rauhanyhdistyksellä tehtävät vapaaehtoistyöt vai mikä? Itselleni lestadiolaisuus on melko vierasta, siksi kysyn.
Meillä ei ole kuin kolme lasta (2-4v) ja päivätyöt molemmilla, molemmat ollaan ihan loppu. Monet hehkuttavat turvaverkkoja tms, en tiedä mitä ne ovat, meillä ei ainakaan sellaisia ole.
En uskalla ajatellakaan kuinka loppu ollaan jos lapsia siunaantuu lisää...
Meillä on niin vähän sukulaisia että häätkin pidettiin koirankopissa ja kaikki mahtuivat sinne.
Mulla on isän puolelta neljä serkkua joista yhden kanssa olen jutellut viimeisen 10 vuoden aikana, äidin puolelta 11 serkkua joita en ole tavannut tai vaihtanut kuulumisia neljääntoista vuoteen. Mun ainoalla sisaruksella ei ole lapsia ja ikää nyt 45, että tuskin enää tuleekaan. Miehen siskolla on kaksi aikuista lasta, toisessa eu maassa. Omat lapset (4kpl) eivät osaa serkkuja kaivata, mutta kyllä ite muistelen lämmöllä mökillä riehumista isän puolen serkkujen kanssa. Oltiin keski-suomessa mökillä tiiviisti yhdessä kesäisin niin pitkään kun mummu ja vaari oli hengissä, vaikka toiset serkut asui pohjoisessa ja toiset pääkaupunkiseudulla ja me siinä puolivälissä. Oltiin lapsena tosi läheisiä. Viimeksi nähtiin vaarin hautajaisissa. Mä olin isän puolen suvussa ainoa jolla oli lapsia tosi pitkään, muutama vuosi sitten yksi serkuista sai lapsen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Me olemme lestadiolaisia ja suvut ovat suuria lestadiolaissukuja. Sekä meillä vanhemmilla että lapsillamme on (kirjaimellisesti) kolminumeroimen luku serkkuja. Vuosien mittaan yhteydenpito on kuihtunut ja sukulaisia nähdään enää suviseuroissa, jos sielläkään. Perhejuhliin ei oikein mahdu kuin oma perje. Kaikilla tuntuu olevan oma ydinperhe, erillinen elämä ja omat ystäväpiirit. Perhearki on oikeasti aika rankkaa ja vapaa-aikaa tarvitaan omiin harrastuksiin ja lepäämiseen. Tulin vain kertomaan ap:lle, ettei se suvun runsaus aina takaa läheistä yhteyttä. Läheiset ihmiset voivat olla muita kuin sukulaisia.
Saako kysyä: mikä perhearjesta tekee lestadiolaisilla rankkaa? Lasten iso lukumäärä? Rauhanyhdistyksellä tehtävät vapaaehtoistyöt vai mikä? Itselleni lestadiolaisuus on melko vierasta, siksi kysyn.
Meillä ei ole kuin kolme lasta (2-4v) ja päivätyöt molemmilla, molemmat ollaan ihan loppu. Monet hehkuttavat turvaverkkoja tms, en tiedä mitä ne ovat, meillä ei ainakaan sellaisia ole.
En uskalla ajatellakaan kuinka loppu ollaan jos lapsia siunaantuu lisää...
Voimia! <3 Toivottavasti tilanteenne helpottaisi ajan kanssa ja jonkinlaisia tukiverkkoja löytyisi. Saisiko rauhanyhdistyksen kautta jotain apua?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tarkoitin perhearkea ylipäänsä. Ei se meillä lestadiolaisilla ole sen kummempaa kuin muillakaan. Viikon jälkeen takki on tyhjä.
Tuskinpa tuollainen nykyisessä "syntyvyys ennätysalhaalla" yhteiskunnassa on edes harvinaista. Ennemmin niinpäin, että minun tilanteeeni, jossa serkkuja on muistaakseni 45, on harvinaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hassu oletus, että serkkuihin automaattisesti ollaan yhteydessä ja ne tuovat elämään jotain erityistä. Itse en ole koskaan edes tavannut paria serkkuani ja loppujen kanssa välit ovat etäisemmät kuin minulla ja lähikaupan kassalla, jolle sentään joskus sanon pari sanaa.
Minä surin alkuun sitä, että meidän pojalla ei tule olemaan ainuttakaan serkkua eikä sukuakaan oikein ole. Nyt lapsen kasvaessa tuo murhe on muuttunut pienemmäksi. Lapselle tärkeämpiä ovat lopulta ne arjessa olevat kaverit ja luotettavat aikuiset. Suomea voidaan kiertää muutenkin kuin sukuloiden.
Enemmän tämä vaikuttaa meillä siihen, että halutaan kannustaa lasta luomaan sosiaalisia suhteita. Näillä on lapsen kannalta merkitystä hänen kasvaessaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun lapsella on vain yksi sukulainen, ja se olen minä. Kyllä se harmittaa. Eletään kaksin. Saa kyllä tehdä kovasti töitä, että saa rakennettua lapsen ympärille verkostoa, kun mitään sukua tai juuria ei ole missään.
Vierailija kirjoitti:
Mun lapsella on vain yksi sukulainen, ja se olen minä. Kyllä se harmittaa. Eletään kaksin. Saa kyllä tehdä kovasti töitä, että saa rakennettua lapsen ympärille verkostoa, kun mitään sukua tai juuria ei ole missään.
Eihän suku etenkään nykypäivänä ole mikään tae, että ympärillä olisi verkostoa. Ihmiset eivät elä samalla kylällä yhteisönä, vaan hajaantuvat ympäri maailmaa ja yhteydenpito jää. Minulla lähin sukulainen asuu Torontossa. Ei ole hirveästi hänestä arjessa apua. Itse asun Tampereella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itselläni ei ole serkkuja ja olen syntynyt pieneen sukuun. En ole kokenut ikinä asiaa ongelmaksi, sillä koen pienen sukuni olevan erityisen läheinen. (Vanhemmat ja isovanhemmat)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun lapsella on vain yksi sukulainen, ja se olen minä. Kyllä se harmittaa. Eletään kaksin. Saa kyllä tehdä kovasti töitä, että saa rakennettua lapsen ympärille verkostoa, kun mitään sukua tai juuria ei ole missään.
Eihän suku etenkään nykypäivänä ole mikään tae, että ympärillä olisi verkostoa. Ihmiset eivät elä samalla kylällä yhteisönä, vaan hajaantuvat ympäri maailmaa ja yhteydenpito jää. Minulla lähin sukulainen asuu Torontossa. Ei ole hirveästi hänestä arjessa apua. Itse asun Tampereella.
Ei se ole mikään tae mistään, mutta monelle ihmiselle on kuitenkin hyötyä siitä, että on jotkut juuret. Jotkut ovat myös läheisiä sukulaistensa ja perheenjäsentensä kanssa, ja se on valtava voimavara. Suomessa vasta harjoitellaan läheisten ja pitkäikäisten ihmissuhteiden rakentamista muissa kuin suku- ja perheympyröissä. Siinä tullaan toki koko ajan paremmiksi, kun perheet pienenevät. En silti pitäisi ollenkaan huonona sitä, että lapsella olisi myös jokunen sukulainen olemassa. Suvun historialla ja tarinoilla voi olla tärkeä rooli identiteetin rakentumisessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun lapsella on vain yksi sukulainen, ja se olen minä. Kyllä se harmittaa. Eletään kaksin. Saa kyllä tehdä kovasti töitä, että saa rakennettua lapsen ympärille verkostoa, kun mitään sukua tai juuria ei ole missään.
Eihän suku etenkään nykypäivänä ole mikään tae, että ympärillä olisi verkostoa. Ihmiset eivät elä samalla kylällä yhteisönä, vaan hajaantuvat ympäri maailmaa ja yhteydenpito jää. Minulla lähin sukulainen asuu Torontossa. Ei ole hirveästi hänestä arjessa apua. Itse asun Tampereella.
Ei se ole mikään tae mistään, mutta monelle ihmiselle on kuitenkin hyötyä siitä, että on jotkut juuret. Jotkut ovat myös läheisiä sukulaistensa ja perheenjäsentensä kanssa, ja se on valtava voimavara. Suomessa vasta harjoitellaan läheisten ja pitkäikäisten ihmissuhteiden rakentamista muissa kuin suku- ja perheympyröissä. Siinä tullaan toki koko ajan paremmiksi, kun perheet pienenevät. En silti pitäisi ollenkaan huonona sitä, että lapsella olisi myös jokunen sukulainen olemassa. Suvun historialla ja tarinoilla voi olla tärkeä rooli identiteetin rakentumisessa.
Vain jos suvussa ollaan väleissä. Kaikilla ei ole sellaista tilannetta ja silloin on ihan sama mitä joku käytännössä ventovierasa Juha-serkku jossain on tehnyt tai jättänyt tekemättä. Identiteetti rakentuu ihan muusta kuin geeniperimästä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun lapsella on vain yksi sukulainen, ja se olen minä. Kyllä se harmittaa. Eletään kaksin. Saa kyllä tehdä kovasti töitä, että saa rakennettua lapsen ympärille verkostoa, kun mitään sukua tai juuria ei ole missään.
Eihän suku etenkään nykypäivänä ole mikään tae, että ympärillä olisi verkostoa. Ihmiset eivät elä samalla kylällä yhteisönä, vaan hajaantuvat ympäri maailmaa ja yhteydenpito jää. Minulla lähin sukulainen asuu Torontossa. Ei ole hirveästi hänestä arjessa apua. Itse asun Tampereella.
Ei se ole mikään tae mistään, mutta monelle ihmiselle on kuitenkin hyötyä siitä, että on jotkut juuret. Jotkut ovat myös läheisiä sukulaistensa ja perheenjäsentensä kanssa, ja se on valtava voimavara. Suomessa vasta harjoitellaan läheisten ja pitkäikäisten ihmissuhteiden rakentamista muissa kuin suku- ja perheympyröissä. Siinä tullaan toki koko ajan paremmiksi, kun perheet pienenevät. En silti pitäisi ollenkaan huonona sitä, että lapsella olisi myös jokunen sukulainen olemassa. Suvun historialla ja tarinoilla voi olla tärkeä rooli identiteetin rakentumisessa.
Mistä sinä tuollaisen ajatuksen pieraisit? Suomessa on kautta aikojen ollut ihmisiä, jotka eivät ole missään tekemisissä sukulaistensa kanssa syystä tai toisesta. Osa omasta valinnasta, osa pakotettuna. Kannattaa vähän tutustua Suomen historiaan niin tulee sellainenkin asia tutuksi kuin "isä ei tunnusta poikaansa, jos tämä nai väärää säätyä" tms.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun lapsella on vain yksi sukulainen, ja se olen minä. Kyllä se harmittaa. Eletään kaksin. Saa kyllä tehdä kovasti töitä, että saa rakennettua lapsen ympärille verkostoa, kun mitään sukua tai juuria ei ole missään.
Eihän suku etenkään nykypäivänä ole mikään tae, että ympärillä olisi verkostoa. Ihmiset eivät elä samalla kylällä yhteisönä, vaan hajaantuvat ympäri maailmaa ja yhteydenpito jää. Minulla lähin sukulainen asuu Torontossa. Ei ole hirveästi hänestä arjessa apua. Itse asun Tampereella.
Ei se ole mikään tae mistään, mutta monelle ihmiselle on kuitenkin hyötyä siitä, että on jotkut juuret. Jotkut ovat myös läheisiä sukulaistensa ja perheenjäsentensä kanssa, ja se on valtava voimavara. Suomessa vasta harjoitellaan läheisten ja pitkäikäisten ihmissuhteiden rakentamista muissa kuin suku- ja perheympyröissä. Siinä tullaan toki koko ajan paremmiksi, kun perheet pienenevät. En silti pitäisi ollenkaan huonona sitä, että lapsella olisi myös jokunen sukulainen olemassa. Suvun historialla ja tarinoilla voi olla tärkeä rooli identiteetin rakentumisessa.
Vain jos suvussa ollaan väleissä. Kaikilla ei ole sellaista tilannetta ja silloin on ihan sama mitä joku käytännössä ventovierasa Juha-serkku jossain on tehnyt tai jättänyt tekemättä. Identiteetti rakentuu ihan muusta kuin geeniperimästä.
En puhukaan geeneistä, vaan nimenomaan siitä oman suvun ja perheen tarinoihin kasvamisesta. On aivan selvää, että jos on joku yhdentekevä Juha-serkku, ei sellaisella ole mitään väliä, vaikka ei olisi olemassakaan. Jos on kauheaa porukkaa koko perhe ja suku, parempi olla olemattakin tekemisissä.
Mutta jos on edes jollain tavalla kohtuulliset välit, on parempi, että on jotain sukua, kuin että sitä ei ole lainkaan. Ja monilla on hyvätkin välit. Eikä se liity geeneihin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun lapsella on vain yksi sukulainen, ja se olen minä. Kyllä se harmittaa. Eletään kaksin. Saa kyllä tehdä kovasti töitä, että saa rakennettua lapsen ympärille verkostoa, kun mitään sukua tai juuria ei ole missään.
Eihän suku etenkään nykypäivänä ole mikään tae, että ympärillä olisi verkostoa. Ihmiset eivät elä samalla kylällä yhteisönä, vaan hajaantuvat ympäri maailmaa ja yhteydenpito jää. Minulla lähin sukulainen asuu Torontossa. Ei ole hirveästi hänestä arjessa apua. Itse asun Tampereella.
Ei se ole mikään tae mistään, mutta monelle ihmiselle on kuitenkin hyötyä siitä, että on jotkut juuret. Jotkut ovat myös läheisiä sukulaistensa ja perheenjäsentensä kanssa, ja se on valtava voimavara. Suomessa vasta harjoitellaan läheisten ja pitkäikäisten ihmissuhteiden rakentamista muissa kuin suku- ja perheympyröissä. Siinä tullaan toki koko ajan paremmiksi, kun perheet pienenevät. En silti pitäisi ollenkaan huonona sitä, että lapsella olisi myös jokunen sukulainen olemassa. Suvun historialla ja tarinoilla voi olla tärkeä rooli identiteetin rakentumisessa.
Vain jos suvussa ollaan väleissä. Kaikilla ei ole sellaista tilannetta ja silloin on ihan sama mitä joku käytännössä ventovierasa Juha-serkku jossain on tehnyt tai jättänyt tekemättä. Identiteetti rakentuu ihan muusta kuin geeniperimästä.
En puhukaan geeneistä, vaan nimenomaan siitä oman suvun ja perheen tarinoihin kasvamisesta. On aivan selvää, että jos on joku yhdentekevä Juha-serkku, ei sellaisella ole mitään väliä, vaikka ei olisi olemassakaan. Jos on kauheaa porukkaa koko perhe ja suku, parempi olla olemattakin tekemisissä.
Mutta jos on edes jollain tavalla kohtuulliset välit, on parempi, että on jotain sukua, kuin että sitä ei ole lainkaan. Ja monilla on hyvätkin välit. Eikä se liity geeneihin.
En vieläkään ymmärrä, miksi suku on mielestäsi ihmiselle välttämätöntä. Toki ihminen ei voi syntyä kokonaan ilman sukulaisia, vaan vähintään äiti ja isä pitää olla jokaisella, mutta loppupeleissähän sukulaisuus on vain ja ainoastaan geeniperimää, jos sukulaisiin ei ole mitään suhdetta. Eli suvusta ei ole mitään iloa, jos se on etäistä. Ja on sitä niinkin päin, että suvusta on enemmän haittaa kuin hyötyä. Silloin luonnollisesti on parempi olla ilman sukua kuin suvun kanssa. Kaikki eivät ole syntyneet kivaan sukuun.
Minulla on kourallinen serkkuja, mutta kun ikäeroa on kaikkiin ainakin muutama vuosi (paitsi yhteen joka on vainoharhaisella tavalla mt-ongelmainen) niin kyllä naapureiden lapset, koulukaverit jne. olivat aina tärkeämpiä. Tuo yksi samanikäinen oli lähinnä ahdistavaa seuraa esim. mummolassa, kun oli jo silloin aika riitaa haastava ja toisten tekemisiä pilaava yksilö.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun lapsella on vain yksi sukulainen, ja se olen minä. Kyllä se harmittaa. Eletään kaksin. Saa kyllä tehdä kovasti töitä, että saa rakennettua lapsen ympärille verkostoa, kun mitään sukua tai juuria ei ole missään.
Eihän suku etenkään nykypäivänä ole mikään tae, että ympärillä olisi verkostoa. Ihmiset eivät elä samalla kylällä yhteisönä, vaan hajaantuvat ympäri maailmaa ja yhteydenpito jää. Minulla lähin sukulainen asuu Torontossa. Ei ole hirveästi hänestä arjessa apua. Itse asun Tampereella.
Ei se ole mikään tae mistään, mutta monelle ihmiselle on kuitenkin hyötyä siitä, että on jotkut juuret. Jotkut ovat myös läheisiä sukulaistensa ja perheenjäsentensä kanssa, ja se on valtava voimavara. Suomessa vasta harjoitellaan läheisten ja pitkäikäisten ihmissuhteiden rakentamista muissa kuin suku- ja perheympyröissä. Siinä tullaan toki koko ajan paremmiksi, kun perheet pienenevät. En silti pitäisi ollenkaan huonona sitä, että lapsella olisi myös jokunen sukulainen olemassa. Suvun historialla ja tarinoilla voi olla tärkeä rooli identiteetin rakentumisessa.
Vain jos suvussa ollaan väleissä. Kaikilla ei ole sellaista tilannetta ja silloin on ihan sama mitä joku käytännössä ventovierasa Juha-serkku jossain on tehnyt tai jättänyt tekemättä. Identiteetti rakentuu ihan muusta kuin geeniperimästä.
En puhukaan geeneistä, vaan nimenomaan siitä oman suvun ja perheen tarinoihin kasvamisesta. On aivan selvää, että jos on joku yhdentekevä Juha-serkku, ei sellaisella ole mitään väliä, vaikka ei olisi olemassakaan. Jos on kauheaa porukkaa koko perhe ja suku, parempi olla olemattakin tekemisissä.
Mutta jos on edes jollain tavalla kohtuulliset välit, on parempi, että on jotain sukua, kuin että sitä ei ole lainkaan. Ja monilla on hyvätkin välit. Eikä se liity geeneihin.
No enpä nyt tiedä. Minulla on ihan ok kohteliaat välit isän puolen sukuun, mutta pärjäisin vallan mainiosti, vaikka he katoaisivat maan päältä välittömästi. Nähdään silloin tällöin sukujuhlissa (ei edes joka vuosi) ja siinäpä se. Usein en edes viitsi mennä sukujuhliin, koska minulla ei ole niiden ihmisten kanssa muuta yhteistä kuin osa geeneistä.
ainoa lapsi, serkkuja n 12, 3 sisaruspuolta ja 2 bonus sisarpuolia