Lapsellamme ei tule olemaan serkkuja ja suku on muutenkin pieni - onko muilla tällaista?

Minulla on kolme serkkua, joista yksi asui koko lapsuuteni alle kilometrin päässä minun kodistani. Leikin serkun kanssa vain silloin, kun kävimme siellä isän ja äidin kanssa velvollisuuskäynnillä syntymäpäivillä tms. Hän on niin eri maailmasta kuin minä, joten ei meillä ollut juurikaan iloa toisistamme. Ystäviä sain päiväkodista ja koulusta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun lapsella on vain yksi sukulainen, ja se olen minä. Kyllä se harmittaa. Eletään kaksin. Saa kyllä tehdä kovasti töitä, että saa rakennettua lapsen ympärille verkostoa, kun mitään sukua tai juuria ei ole missään.

Eihän suku etenkään nykypäivänä ole mikään tae, että ympärillä olisi verkostoa. Ihmiset eivät elä samalla kylällä yhteisönä, vaan hajaantuvat ympäri maailmaa ja yhteydenpito jää. Minulla lähin sukulainen asuu Torontossa. Ei ole hirveästi hänestä arjessa apua. Itse asun Tampereella. 

Ei se ole mikään tae mistään, mutta monelle ihmiselle on kuitenkin hyötyä siitä, että on jotkut juuret. Jotkut ovat myös läheisiä sukulaistensa ja perheenjäsentensä kanssa, ja se on valtava voimavara. Suomessa vasta harjoitellaan läheisten ja pitkäikäisten ihmissuhteiden rakentamista muissa kuin suku- ja perheympyröissä. Siinä tullaan toki koko ajan paremmiksi, kun perheet pienenevät. En silti pitäisi ollenkaan huonona sitä, että lapsella olisi myös jokunen sukulainen olemassa. Suvun historialla ja tarinoilla voi olla tärkeä rooli identiteetin rakentumisessa.

Mistä sinä tuollaisen ajatuksen pieraisit? Suomessa on kautta aikojen ollut ihmisiä, jotka eivät ole missään tekemisissä sukulaistensa kanssa syystä tai toisesta. Osa omasta valinnasta, osa pakotettuna. Kannattaa vähän tutustua Suomen historiaan niin tulee sellainenkin asia tutuksi kuin "isä ei tunnusta poikaansa, jos tämä nai väärää säätyä" tms. 

Puhut ihan eri asiasta. Oletettavasti ajankohtana, johon viittaat, ollaan eletty aikalailla ruraaliyhteiskunnassa, jossa suku oli äärimmäisen tärkeää, mikä toki näkyy siinäkin, että jätetään poika tunnustamatta, kun ei sovi suvun muottiin. En ole väittänyt, ettei olisi kautta aikain ollut ihmisiä, jotka ovat eläneet suku- ja perhekontekstin ulkopuolella. On kuitenkin tilastollinen fakta, että perhekuntien koko pienenee juuri nyt voimakkaasti. 1,3 miljoonaa suomalaista asuu yksin. Jos vertaa vaikkapa 1980-luvulla syntyneitä lapsia tällä 2020-luvulla syntyneisiin, heidän perhe- ja sukuympäristönsä on aivan erilaisia. On paljon enemmän yksilapsisia perheitä, ja se johtaa siihen, että suvut pienenevät, ja esimerkiksi serkuttomuus yleistyy valtavaa vauhtia. Lapset saadaan vanhempina, ja isovanhemmista jättää aika aiemmin. Pian ei ole samalla tavalla enää oletusarvoista, että olisi tätejä, setiä, enoja, serkkuja, sukumökkejä. mummolareissuja. Ja tämä ei nyt liity mitenkään siihen, mitä oli tuona epämääräisenä aikakautena, johon viittaat. Puhutaan perhekoon muutoksesta juuri nyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun lapsella on vain yksi sukulainen, ja se olen minä. Kyllä se harmittaa. Eletään kaksin. Saa kyllä tehdä kovasti töitä, että saa rakennettua lapsen ympärille verkostoa, kun mitään sukua tai juuria ei ole missään.

Eihän suku etenkään nykypäivänä ole mikään tae, että ympärillä olisi verkostoa. Ihmiset eivät elä samalla kylällä yhteisönä, vaan hajaantuvat ympäri maailmaa ja yhteydenpito jää. Minulla lähin sukulainen asuu Torontossa. Ei ole hirveästi hänestä arjessa apua. Itse asun Tampereella. 

Ei se ole mikään tae mistään, mutta monelle ihmiselle on kuitenkin hyötyä siitä, että on jotkut juuret. Jotkut ovat myös läheisiä sukulaistensa ja perheenjäsentensä kanssa, ja se on valtava voimavara. Suomessa vasta harjoitellaan läheisten ja pitkäikäisten ihmissuhteiden rakentamista muissa kuin suku- ja perheympyröissä. Siinä tullaan toki koko ajan paremmiksi, kun perheet pienenevät. En silti pitäisi ollenkaan huonona sitä, että lapsella olisi myös jokunen sukulainen olemassa. Suvun historialla ja tarinoilla voi olla tärkeä rooli identiteetin rakentumisessa.

Mistä sinä tuollaisen ajatuksen pieraisit? Suomessa on kautta aikojen ollut ihmisiä, jotka eivät ole missään tekemisissä sukulaistensa kanssa syystä tai toisesta. Osa omasta valinnasta, osa pakotettuna. Kannattaa vähän tutustua Suomen historiaan niin tulee sellainenkin asia tutuksi kuin "isä ei tunnusta poikaansa, jos tämä nai väärää säätyä" tms. 

Puhut ihan eri asiasta. Oletettavasti ajankohtana, johon viittaat, ollaan eletty aikalailla ruraaliyhteiskunnassa, jossa suku oli äärimmäisen tärkeää, mikä toki näkyy siinäkin, että jätetään poika tunnustamatta, kun ei sovi suvun muottiin. En ole väittänyt, ettei olisi kautta aikain ollut ihmisiä, jotka ovat eläneet suku- ja perhekontekstin ulkopuolella. On kuitenkin tilastollinen fakta, että perhekuntien koko pienenee juuri nyt voimakkaasti. 1,3 miljoonaa suomalaista asuu yksin. Jos vertaa vaikkapa 1980-luvulla syntyneitä lapsia tällä 2020-luvulla syntyneisiin, heidän perhe- ja sukuympäristönsä on aivan erilaisia. On paljon enemmän yksilapsisia perheitä, ja se johtaa siihen, että suvut pienenevät, ja esimerkiksi serkuttomuus yleistyy valtavaa vauhtia. Lapset saadaan vanhempina, ja isovanhemmista jättää aika aiemmin. Pian ei ole samalla tavalla enää oletusarvoista, että olisi tätejä, setiä, enoja, serkkuja, sukumökkejä. mummolareissuja. Ja tämä ei nyt liity mitenkään siihen, mitä oli tuona epämääräisenä aikakautena, johon viittaat. Puhutaan perhekoon muutoksesta juuri nyt.

Ei, vaan sinä ihan selkeästi sanoit, että suomalaiset vasta opettelevat tulemaan toimeen ilman sukulaisia ja etsimään ystävät muualta. Niinhän asia ei ole eikä tuo väite liity mitenkään perhekoon muutokseen. Perhekoko kun ei vaikuta mitenkään siihen ollaanko sukulaisiin yhteydessä vai ei. Osa on pienissä perheissä hyvinkin tiiviisti yhteydessä, osa ei koskaan. Ja sama myös suurissa suvuissa. Ei sukulaisten määrä ole missään yhteydessä siihen, millaiset välit sukuun ovat. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun lapsella on vain yksi sukulainen, ja se olen minä. Kyllä se harmittaa. Eletään kaksin. Saa kyllä tehdä kovasti töitä, että saa rakennettua lapsen ympärille verkostoa, kun mitään sukua tai juuria ei ole missään.

Eihän suku etenkään nykypäivänä ole mikään tae, että ympärillä olisi verkostoa. Ihmiset eivät elä samalla kylällä yhteisönä, vaan hajaantuvat ympäri maailmaa ja yhteydenpito jää. Minulla lähin sukulainen asuu Torontossa. Ei ole hirveästi hänestä arjessa apua. Itse asun Tampereella. 

Ei se ole mikään tae mistään, mutta monelle ihmiselle on kuitenkin hyötyä siitä, että on jotkut juuret. Jotkut ovat myös läheisiä sukulaistensa ja perheenjäsentensä kanssa, ja se on valtava voimavara. Suomessa vasta harjoitellaan läheisten ja pitkäikäisten ihmissuhteiden rakentamista muissa kuin suku- ja perheympyröissä. Siinä tullaan toki koko ajan paremmiksi, kun perheet pienenevät. En silti pitäisi ollenkaan huonona sitä, että lapsella olisi myös jokunen sukulainen olemassa. Suvun historialla ja tarinoilla voi olla tärkeä rooli identiteetin rakentumisessa.

Vain jos suvussa ollaan väleissä. Kaikilla ei ole sellaista tilannetta ja silloin on ihan sama mitä joku käytännössä ventovierasa Juha-serkku jossain on tehnyt tai jättänyt tekemättä. Identiteetti rakentuu ihan muusta kuin geeniperimästä. 

En puhukaan geeneistä, vaan nimenomaan siitä oman suvun ja perheen tarinoihin kasvamisesta. On aivan selvää, että jos on joku yhdentekevä Juha-serkku, ei sellaisella ole mitään väliä, vaikka ei olisi olemassakaan. Jos on kauheaa porukkaa koko perhe ja suku, parempi olla olemattakin tekemisissä.

Mutta jos on edes jollain tavalla kohtuulliset välit, on parempi, että on jotain sukua, kuin että sitä ei ole lainkaan. Ja monilla on hyvätkin välit. Eikä se liity geeneihin.

En vieläkään ymmärrä, miksi suku on mielestäsi ihmiselle välttämätöntä. Toki ihminen ei voi syntyä kokonaan ilman sukulaisia, vaan vähintään äiti ja isä pitää olla jokaisella, mutta loppupeleissähän sukulaisuus on vain ja ainoastaan geeniperimää, jos sukulaisiin ei ole mitään suhdetta. Eli suvusta ei ole mitään iloa, jos se on etäistä. Ja on sitä niinkin päin, että suvusta on enemmän haittaa kuin hyötyä. Silloin luonnollisesti on parempi olla ilman sukua kuin suvun kanssa. Kaikki eivät ole syntyneet kivaan sukuun. 

En ole missään kohtaa sanonut, että suku on ihmiselle välttämätöntä. En ole sanonut, enkä ole sitä mieltä. Haastat riitaa tahallasi. Olen sanonut, että jos on edes kohtuulliset välit, saatika hyvät, suvusta on ihmiselle hyötyä ja iloa. Samoin sanoin, että ikävästä suvusta on ihmiselle haittaa.

Eikä sukulaisuus ole aina geeniperimää. Mun lapsi ja minä ei olla geneettisesti sukua toisillemme, ja hän on silti minun lapsi. Sukulaisuus ja tunne suvusta ja perheestä on sosiaalista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun lapsella on vain yksi sukulainen, ja se olen minä. Kyllä se harmittaa. Eletään kaksin. Saa kyllä tehdä kovasti töitä, että saa rakennettua lapsen ympärille verkostoa, kun mitään sukua tai juuria ei ole missään.

Eihän suku etenkään nykypäivänä ole mikään tae, että ympärillä olisi verkostoa. Ihmiset eivät elä samalla kylällä yhteisönä, vaan hajaantuvat ympäri maailmaa ja yhteydenpito jää. Minulla lähin sukulainen asuu Torontossa. Ei ole hirveästi hänestä arjessa apua. Itse asun Tampereella. 

Ei se ole mikään tae mistään, mutta monelle ihmiselle on kuitenkin hyötyä siitä, että on jotkut juuret. Jotkut ovat myös läheisiä sukulaistensa ja perheenjäsentensä kanssa, ja se on valtava voimavara. Suomessa vasta harjoitellaan läheisten ja pitkäikäisten ihmissuhteiden rakentamista muissa kuin suku- ja perheympyröissä. Siinä tullaan toki koko ajan paremmiksi, kun perheet pienenevät. En silti pitäisi ollenkaan huonona sitä, että lapsella olisi myös jokunen sukulainen olemassa. Suvun historialla ja tarinoilla voi olla tärkeä rooli identiteetin rakentumisessa.

Mistä sinä tuollaisen ajatuksen pieraisit? Suomessa on kautta aikojen ollut ihmisiä, jotka eivät ole missään tekemisissä sukulaistensa kanssa syystä tai toisesta. Osa omasta valinnasta, osa pakotettuna. Kannattaa vähän tutustua Suomen historiaan niin tulee sellainenkin asia tutuksi kuin "isä ei tunnusta poikaansa, jos tämä nai väärää säätyä" tms. 

Puhut ihan eri asiasta. Oletettavasti ajankohtana, johon viittaat, ollaan eletty aikalailla ruraaliyhteiskunnassa, jossa suku oli äärimmäisen tärkeää, mikä toki näkyy siinäkin, että jätetään poika tunnustamatta, kun ei sovi suvun muottiin. En ole väittänyt, ettei olisi kautta aikain ollut ihmisiä, jotka ovat eläneet suku- ja perhekontekstin ulkopuolella. On kuitenkin tilastollinen fakta, että perhekuntien koko pienenee juuri nyt voimakkaasti. 1,3 miljoonaa suomalaista asuu yksin. Jos vertaa vaikkapa 1980-luvulla syntyneitä lapsia tällä 2020-luvulla syntyneisiin, heidän perhe- ja sukuympäristönsä on aivan erilaisia. On paljon enemmän yksilapsisia perheitä, ja se johtaa siihen, että suvut pienenevät, ja esimerkiksi serkuttomuus yleistyy valtavaa vauhtia. Lapset saadaan vanhempina, ja isovanhemmista jättää aika aiemmin. Pian ei ole samalla tavalla enää oletusarvoista, että olisi tätejä, setiä, enoja, serkkuja, sukumökkejä. mummolareissuja. Ja tämä ei nyt liity mitenkään siihen, mitä oli tuona epämääräisenä aikakautena, johon viittaat. Puhutaan perhekoon muutoksesta juuri nyt.

Ei, vaan sinä ihan selkeästi sanoit, että suomalaiset vasta opettelevat tulemaan toimeen ilman sukulaisia ja etsimään ystävät muualta. Niinhän asia ei ole eikä tuo väite liity mitenkään perhekoon muutokseen. Perhekoko kun ei vaikuta mitenkään siihen ollaanko sukulaisiin yhteydessä vai ei. Osa on pienissä perheissä hyvinkin tiiviisti yhteydessä, osa ei koskaan. Ja sama myös suurissa suvuissa. Ei sukulaisten määrä ole missään yhteydessä siihen, millaiset välit sukuun ovat. 

Miksi ihmeessä täällä on aina pakko haastaa riitaa? Miksi? Ihan oikeasti, mitä siitä saa irti? Miksi ei voi keskustella asiallisesti?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun lapsella on vain yksi sukulainen, ja se olen minä. Kyllä se harmittaa. Eletään kaksin. Saa kyllä tehdä kovasti töitä, että saa rakennettua lapsen ympärille verkostoa, kun mitään sukua tai juuria ei ole missään.

Eihän suku etenkään nykypäivänä ole mikään tae, että ympärillä olisi verkostoa. Ihmiset eivät elä samalla kylällä yhteisönä, vaan hajaantuvat ympäri maailmaa ja yhteydenpito jää. Minulla lähin sukulainen asuu Torontossa. Ei ole hirveästi hänestä arjessa apua. Itse asun Tampereella. 

Ei se ole mikään tae mistään, mutta monelle ihmiselle on kuitenkin hyötyä siitä, että on jotkut juuret. Jotkut ovat myös läheisiä sukulaistensa ja perheenjäsentensä kanssa, ja se on valtava voimavara. Suomessa vasta harjoitellaan läheisten ja pitkäikäisten ihmissuhteiden rakentamista muissa kuin suku- ja perheympyröissä. Siinä tullaan toki koko ajan paremmiksi, kun perheet pienenevät. En silti pitäisi ollenkaan huonona sitä, että lapsella olisi myös jokunen sukulainen olemassa. Suvun historialla ja tarinoilla voi olla tärkeä rooli identiteetin rakentumisessa.

Mistä sinä tuollaisen ajatuksen pieraisit? Suomessa on kautta aikojen ollut ihmisiä, jotka eivät ole missään tekemisissä sukulaistensa kanssa syystä tai toisesta. Osa omasta valinnasta, osa pakotettuna. Kannattaa vähän tutustua Suomen historiaan niin tulee sellainenkin asia tutuksi kuin "isä ei tunnusta poikaansa, jos tämä nai väärää säätyä" tms. 

Puhut ihan eri asiasta. Oletettavasti ajankohtana, johon viittaat, ollaan eletty aikalailla ruraaliyhteiskunnassa, jossa suku oli äärimmäisen tärkeää, mikä toki näkyy siinäkin, että jätetään poika tunnustamatta, kun ei sovi suvun muottiin. En ole väittänyt, ettei olisi kautta aikain ollut ihmisiä, jotka ovat eläneet suku- ja perhekontekstin ulkopuolella. On kuitenkin tilastollinen fakta, että perhekuntien koko pienenee juuri nyt voimakkaasti. 1,3 miljoonaa suomalaista asuu yksin. Jos vertaa vaikkapa 1980-luvulla syntyneitä lapsia tällä 2020-luvulla syntyneisiin, heidän perhe- ja sukuympäristönsä on aivan erilaisia. On paljon enemmän yksilapsisia perheitä, ja se johtaa siihen, että suvut pienenevät, ja esimerkiksi serkuttomuus yleistyy valtavaa vauhtia. Lapset saadaan vanhempina, ja isovanhemmista jättää aika aiemmin. Pian ei ole samalla tavalla enää oletusarvoista, että olisi tätejä, setiä, enoja, serkkuja, sukumökkejä. mummolareissuja. Ja tämä ei nyt liity mitenkään siihen, mitä oli tuona epämääräisenä aikakautena, johon viittaat. Puhutaan perhekoon muutoksesta juuri nyt.

Olen syntynyt vuonna 1984 enkä ole tekemisissä yhdenkään serkkuni kanssa. Heitä on noin 50. Kerrotko vielä miten tämä eroaa siitä, että 2020 syntyneellä kummitytölläni ei ole yhtään serkkua? Siis ihmissuhteiden näkökulmasta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun lapsella on vain yksi sukulainen, ja se olen minä. Kyllä se harmittaa. Eletään kaksin. Saa kyllä tehdä kovasti töitä, että saa rakennettua lapsen ympärille verkostoa, kun mitään sukua tai juuria ei ole missään.

Eihän suku etenkään nykypäivänä ole mikään tae, että ympärillä olisi verkostoa. Ihmiset eivät elä samalla kylällä yhteisönä, vaan hajaantuvat ympäri maailmaa ja yhteydenpito jää. Minulla lähin sukulainen asuu Torontossa. Ei ole hirveästi hänestä arjessa apua. Itse asun Tampereella. 

Ei se ole mikään tae mistään, mutta monelle ihmiselle on kuitenkin hyötyä siitä, että on jotkut juuret. Jotkut ovat myös läheisiä sukulaistensa ja perheenjäsentensä kanssa, ja se on valtava voimavara. Suomessa vasta harjoitellaan läheisten ja pitkäikäisten ihmissuhteiden rakentamista muissa kuin suku- ja perheympyröissä. Siinä tullaan toki koko ajan paremmiksi, kun perheet pienenevät. En silti pitäisi ollenkaan huonona sitä, että lapsella olisi myös jokunen sukulainen olemassa. Suvun historialla ja tarinoilla voi olla tärkeä rooli identiteetin rakentumisessa.

Mistä sinä tuollaisen ajatuksen pieraisit? Suomessa on kautta aikojen ollut ihmisiä, jotka eivät ole missään tekemisissä sukulaistensa kanssa syystä tai toisesta. Osa omasta valinnasta, osa pakotettuna. Kannattaa vähän tutustua Suomen historiaan niin tulee sellainenkin asia tutuksi kuin "isä ei tunnusta poikaansa, jos tämä nai väärää säätyä" tms. 

Puhut ihan eri asiasta. Oletettavasti ajankohtana, johon viittaat, ollaan eletty aikalailla ruraaliyhteiskunnassa, jossa suku oli äärimmäisen tärkeää, mikä toki näkyy siinäkin, että jätetään poika tunnustamatta, kun ei sovi suvun muottiin. En ole väittänyt, ettei olisi kautta aikain ollut ihmisiä, jotka ovat eläneet suku- ja perhekontekstin ulkopuolella. On kuitenkin tilastollinen fakta, että perhekuntien koko pienenee juuri nyt voimakkaasti. 1,3 miljoonaa suomalaista asuu yksin. Jos vertaa vaikkapa 1980-luvulla syntyneitä lapsia tällä 2020-luvulla syntyneisiin, heidän perhe- ja sukuympäristönsä on aivan erilaisia. On paljon enemmän yksilapsisia perheitä, ja se johtaa siihen, että suvut pienenevät, ja esimerkiksi serkuttomuus yleistyy valtavaa vauhtia. Lapset saadaan vanhempina, ja isovanhemmista jättää aika aiemmin. Pian ei ole samalla tavalla enää oletusarvoista, että olisi tätejä, setiä, enoja, serkkuja, sukumökkejä. mummolareissuja. Ja tämä ei nyt liity mitenkään siihen, mitä oli tuona epämääräisenä aikakautena, johon viittaat. Puhutaan perhekoon muutoksesta juuri nyt.

Ei, vaan sinä ihan selkeästi sanoit, että suomalaiset vasta opettelevat tulemaan toimeen ilman sukulaisia ja etsimään ystävät muualta. Niinhän asia ei ole eikä tuo väite liity mitenkään perhekoon muutokseen. Perhekoko kun ei vaikuta mitenkään siihen ollaanko sukulaisiin yhteydessä vai ei. Osa on pienissä perheissä hyvinkin tiiviisti yhteydessä, osa ei koskaan. Ja sama myös suurissa suvuissa. Ei sukulaisten määrä ole missään yhteydessä siihen, millaiset välit sukuun ovat. 

Miksi ihmeessä täällä on aina pakko haastaa riitaa? Miksi? Ihan oikeasti, mitä siitä saa irti? Miksi ei voi keskustella asiallisesti?

Ihan asiallisesti tässä kesksutellaan. Älä tulkitse riidaksi sitä, että yhdellä kirjoittajalla on erilainen näkemys asioista kuin toisella. Keskustelusta ei tule mitään jos vain hymistellään ja myötäillään eikä koskaan olla eri mieltä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun lapsella on vain yksi sukulainen, ja se olen minä. Kyllä se harmittaa. Eletään kaksin. Saa kyllä tehdä kovasti töitä, että saa rakennettua lapsen ympärille verkostoa, kun mitään sukua tai juuria ei ole missään.

Eihän suku etenkään nykypäivänä ole mikään tae, että ympärillä olisi verkostoa. Ihmiset eivät elä samalla kylällä yhteisönä, vaan hajaantuvat ympäri maailmaa ja yhteydenpito jää. Minulla lähin sukulainen asuu Torontossa. Ei ole hirveästi hänestä arjessa apua. Itse asun Tampereella. 

Ei se ole mikään tae mistään, mutta monelle ihmiselle on kuitenkin hyötyä siitä, että on jotkut juuret. Jotkut ovat myös läheisiä sukulaistensa ja perheenjäsentensä kanssa, ja se on valtava voimavara. Suomessa vasta harjoitellaan läheisten ja pitkäikäisten ihmissuhteiden rakentamista muissa kuin suku- ja perheympyröissä. Siinä tullaan toki koko ajan paremmiksi, kun perheet pienenevät. En silti pitäisi ollenkaan huonona sitä, että lapsella olisi myös jokunen sukulainen olemassa. Suvun historialla ja tarinoilla voi olla tärkeä rooli identiteetin rakentumisessa.

Mistä sinä tuollaisen ajatuksen pieraisit? Suomessa on kautta aikojen ollut ihmisiä, jotka eivät ole missään tekemisissä sukulaistensa kanssa syystä tai toisesta. Osa omasta valinnasta, osa pakotettuna. Kannattaa vähän tutustua Suomen historiaan niin tulee sellainenkin asia tutuksi kuin "isä ei tunnusta poikaansa, jos tämä nai väärää säätyä" tms. 

Puhut ihan eri asiasta. Oletettavasti ajankohtana, johon viittaat, ollaan eletty aikalailla ruraaliyhteiskunnassa, jossa suku oli äärimmäisen tärkeää, mikä toki näkyy siinäkin, että jätetään poika tunnustamatta, kun ei sovi suvun muottiin. En ole väittänyt, ettei olisi kautta aikain ollut ihmisiä, jotka ovat eläneet suku- ja perhekontekstin ulkopuolella. On kuitenkin tilastollinen fakta, että perhekuntien koko pienenee juuri nyt voimakkaasti. 1,3 miljoonaa suomalaista asuu yksin. Jos vertaa vaikkapa 1980-luvulla syntyneitä lapsia tällä 2020-luvulla syntyneisiin, heidän perhe- ja sukuympäristönsä on aivan erilaisia. On paljon enemmän yksilapsisia perheitä, ja se johtaa siihen, että suvut pienenevät, ja esimerkiksi serkuttomuus yleistyy valtavaa vauhtia. Lapset saadaan vanhempina, ja isovanhemmista jättää aika aiemmin. Pian ei ole samalla tavalla enää oletusarvoista, että olisi tätejä, setiä, enoja, serkkuja, sukumökkejä. mummolareissuja. Ja tämä ei nyt liity mitenkään siihen, mitä oli tuona epämääräisenä aikakautena, johon viittaat. Puhutaan perhekoon muutoksesta juuri nyt.

Ei, vaan sinä ihan selkeästi sanoit, että suomalaiset vasta opettelevat tulemaan toimeen ilman sukulaisia ja etsimään ystävät muualta. Niinhän asia ei ole eikä tuo väite liity mitenkään perhekoon muutokseen. Perhekoko kun ei vaikuta mitenkään siihen ollaanko sukulaisiin yhteydessä vai ei. Osa on pienissä perheissä hyvinkin tiiviisti yhteydessä, osa ei koskaan. Ja sama myös suurissa suvuissa. Ei sukulaisten määrä ole missään yhteydessä siihen, millaiset välit sukuun ovat. 

Miksi ihmeessä täällä on aina pakko haastaa riitaa? Miksi? Ihan oikeasti, mitä siitä saa irti? Miksi ei voi keskustella asiallisesti?

Kukaan ei ole haastanut riitaa. Otapa papeipussi ja hengittele siihen niin loppuu tuo paniikkikohtaus. Kaikki on ihan hyvin ja kaikki keskustelevat ihan asiallisesti tässä ketjussa. Voit rauhoittua. 

Meidän lapsella 17v. ei ole serkkuja. Hänen isänsä on ollut ainoa lapsi ja oma veljeni vaimoineen ei ole hankkinut lapsia.

Siis jos lapsillanne on isovanhemmatkin, niin mikä tässä on ongelmana? Ei meilläkään ole lapsilla kuin yhdet isovanhemmat eikä ketään muita sukulaisia.

Vierailija kirjoitti:

Siis jos lapsillanne on isovanhemmatkin, niin mikä tässä on ongelmana? Ei meilläkään ole lapsilla kuin yhdet isovanhemmat eikä ketään muita sukulaisia.

Meillä taaperon isovanhemmat lähestyy seitsemääkymppiä. Sitten kun taapero on aikuinen, niin isovanhemmat eivät todennäköisesti enää elä. Olisihan se kiva, että aikuiseksi kasvaneella lapsella olisi joitakin sukulaisia elämässään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis jos lapsillanne on isovanhemmatkin, niin mikä tässä on ongelmana? Ei meilläkään ole lapsilla kuin yhdet isovanhemmat eikä ketään muita sukulaisia.

Meillä taaperon isovanhemmat lähestyy seitsemääkymppiä. Sitten kun taapero on aikuinen, niin isovanhemmat eivät todennäköisesti enää elä. Olisihan se kiva, että aikuiseksi kasvaneella lapsella olisi joitakin sukulaisia elämässään.

Eikö sinulla tai puolisollasi ole yhtään sisarusta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis jos lapsillanne on isovanhemmatkin, niin mikä tässä on ongelmana? Ei meilläkään ole lapsilla kuin yhdet isovanhemmat eikä ketään muita sukulaisia.

Meillä taaperon isovanhemmat lähestyy seitsemääkymppiä. Sitten kun taapero on aikuinen, niin isovanhemmat eivät todennäköisesti enää elä. Olisihan se kiva, että aikuiseksi kasvaneella lapsella olisi joitakin sukulaisia elämässään.

Eikö sinulla tai puolisollasi ole yhtään sisarusta?

Tuleeko yllätyksenä, että jotkut ovat ainoita lapsia tai kenties menettäneet sisaruksensa?

Minulla oli vielä 90-luvulla paljon sukulaisia, joiden kanssa oltiin tekemisissä. Nyt osa on kuollut ja vanhempien sisarukset ovat 70 v molemmin puolin. Ei tule nähtyä, kun iäkkäimmät sukulaiset eivät jaksa kyläillä eivätkä halua vieraita käymään. Serkkujen kanssa yhteydenpito on jäänyt, kun sitä ei ole erikseen opetettu aikuistuville nuorille. Minä siis pidin yhteyttä yksipuolisesti vuosikaudet, mutta korona-aikana lopetin. Kyllä pienellä suvulla tai ilman sukulaisia pärjää, panostakaa ystäviin.

Suku on ehkä semmoinen asia, mihin liittyy menneen ajan romantisointi. Entisaikaan suku asui samalla kylällä ja lasten ainoat ystävät olivat serkut. Nykyään modernissa maailmassa, jossa ihmiset muuttavat ja hankkivat läheisiä myös suvun ulkopuolelta, ei ne verisukulaiset ole onnen tae.

Muistan itse lapsuudestani, jossa iäkkäät tädit hokivat pitäkää sukulaisiin yhtä, mutta nämä samat tädit olivat ihmisiä, joilla ei ollut muita ystäviä suvun ulkopuolelta. Muistan myös taannoin iäkkään appiukkoni kommentin, kun kutsuimme naapurista kaksi perhettä meille syömään, että mitä me ventovieraita ruokimme. Eli minä en sukua kaipaisi, pääasia että on joitain läheisiä ihmisiä elämässä. On ne sitten lasten kavereita, naapureita, tai sitten niitä sukulaisia. <3

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun lapsella on vain yksi sukulainen, ja se olen minä. Kyllä se harmittaa. Eletään kaksin. Saa kyllä tehdä kovasti töitä, että saa rakennettua lapsen ympärille verkostoa, kun mitään sukua tai juuria ei ole missään.

Eihän suku etenkään nykypäivänä ole mikään tae, että ympärillä olisi verkostoa. Ihmiset eivät elä samalla kylällä yhteisönä, vaan hajaantuvat ympäri maailmaa ja yhteydenpito jää. Minulla lähin sukulainen asuu Torontossa. Ei ole hirveästi hänestä arjessa apua. Itse asun Tampereella. 

Ei se ole mikään tae mistään, mutta monelle ihmiselle on kuitenkin hyötyä siitä, että on jotkut juuret. Jotkut ovat myös läheisiä sukulaistensa ja perheenjäsentensä kanssa, ja se on valtava voimavara. Suomessa vasta harjoitellaan läheisten ja pitkäikäisten ihmissuhteiden rakentamista muissa kuin suku- ja perheympyröissä. Siinä tullaan toki koko ajan paremmiksi, kun perheet pienenevät. En silti pitäisi ollenkaan huonona sitä, että lapsella olisi myös jokunen sukulainen olemassa. Suvun historialla ja tarinoilla voi olla tärkeä rooli identiteetin rakentumisessa.

Mistä sinä tuollaisen ajatuksen pieraisit? Suomessa on kautta aikojen ollut ihmisiä, jotka eivät ole missään tekemisissä sukulaistensa kanssa syystä tai toisesta. Osa omasta valinnasta, osa pakotettuna. Kannattaa vähän tutustua Suomen historiaan niin tulee sellainenkin asia tutuksi kuin "isä ei tunnusta poikaansa, jos tämä nai väärää säätyä" tms. 

Puhut ihan eri asiasta. Oletettavasti ajankohtana, johon viittaat, ollaan eletty aikalailla ruraaliyhteiskunnassa, jossa suku oli äärimmäisen tärkeää, mikä toki näkyy siinäkin, että jätetään poika tunnustamatta, kun ei sovi suvun muottiin. En ole väittänyt, ettei olisi kautta aikain ollut ihmisiä, jotka ovat eläneet suku- ja perhekontekstin ulkopuolella. On kuitenkin tilastollinen fakta, että perhekuntien koko pienenee juuri nyt voimakkaasti. 1,3 miljoonaa suomalaista asuu yksin. Jos vertaa vaikkapa 1980-luvulla syntyneitä lapsia tällä 2020-luvulla syntyneisiin, heidän perhe- ja sukuympäristönsä on aivan erilaisia. On paljon enemmän yksilapsisia perheitä, ja se johtaa siihen, että suvut pienenevät, ja esimerkiksi serkuttomuus yleistyy valtavaa vauhtia. Lapset saadaan vanhempina, ja isovanhemmista jättää aika aiemmin. Pian ei ole samalla tavalla enää oletusarvoista, että olisi tätejä, setiä, enoja, serkkuja, sukumökkejä. mummolareissuja. Ja tämä ei nyt liity mitenkään siihen, mitä oli tuona epämääräisenä aikakautena, johon viittaat. Puhutaan perhekoon muutoksesta juuri nyt.

Ei, vaan sinä ihan selkeästi sanoit, että suomalaiset vasta opettelevat tulemaan toimeen ilman sukulaisia ja etsimään ystävät muualta. Niinhän asia ei ole eikä tuo väite liity mitenkään perhekoon muutokseen. Perhekoko kun ei vaikuta mitenkään siihen ollaanko sukulaisiin yhteydessä vai ei. Osa on pienissä perheissä hyvinkin tiiviisti yhteydessä, osa ei koskaan. Ja sama myös suurissa suvuissa. Ei sukulaisten määrä ole missään yhteydessä siihen, millaiset välit sukuun ovat. 

Miksi ihmeessä täällä on aina pakko haastaa riitaa? Miksi? Ihan oikeasti, mitä siitä saa irti? Miksi ei voi keskustella asiallisesti?

Ihan rauhassa. Ota vaikka ahdistuslääkkeet. Ei mitään riitaa tässä. Erimielisyydet eivät ole riitaa.

Luin vain aloituksen, en jaksanut enempää.

Mikä ihme saa ihmiset niin sukurakkaiksi, että tällaisia asioita mietitään/ surraan?

Oon varmaan hirviö muiden mielestä, mutta itse aattelen kaikessa, että sukulaisiaan ei valitettavasti voi valita, ystävänsä voi.

Mulla on serkkuja, enoja, setiä ja tätejä.. pidän yhteyttä yhteen tätiini, satunnaisesti. Isääni en ole yhteydessä. Miehellä ei oo sisaruksia, vanhempansa kuolleet. Meidän lapset ei oo ikinä edes nähneet serkkujaan, se, mistä et tiedä, ei satuta.

Ihan ok on pärjätty elämässä, rakkaita ihmisiä on, vaikkei samaa sukua ollakaan.

Itsellä ei lapsia, broidi teki yhden eli liikaa.

Ei se sukulaisuus tarkoita, että olisi mitään yhteistä. Olen esimerkiksi aivan erilainen kuin omat serkkuni. Minua ei kiinnosta maine, raha, kalliit tavarat ja juhliminen. Kun ei suvun aikuisten kanssa ole oikein yhteyttä, niin vaikea sitä on lastenkaan kanssa luoda. Lapset kun tuppaavat saamaan vanhemmiltaan elämäarvot kasvatuksen myötä. Erehdyin nuorena serkkuni lapsen kummitädiksi, kun joku sukulainen piti saada. Ei olla enää muutamiin vuosiin oltu tekemisissä. Kummilasta kiinnostaisi vain minulta tulevat lahjat, mutta nekin pitäisi postittaa, kun eivät jaksa nähdä edes kerran vuoteen.

Serkkuja ja sisaruksia ei ole eikä tule (valitettavasti).Onneksi on samaa ikäluokkaa pikkuserkkuja samassa kaupungissa ja kavereita päiväkodista.Kyllähän tuo harmittaa.Itsekin olisi sisaruksen kaivannut ja nyt kävi näin...