Lue keskustelun säännöt.
Lapsellamme ei tule olemaan serkkuja ja suku on muutenkin pieni - onko muilla tällaista?
12.07.2023 |
Meillä on 1 lapsi, emmekä voi saada enempää lapsia. Lapsellamme ei tule olemaan serkkuja ja sukumme on muutenkin pieni ja asuu hajanaisesti pitkin Suomea. Minun puoleltani on yksi iäkäs täti (soitellaan harvakseltaan) ja 1 kaukana asuva serkku, jonka kanssa pidän satunnaisesti yhteyttä. Pitkän välimatkan vuoksi emme näe kuin monen vuosikausien välein ja aina niin, että minä matkustan sukulaisten luo (eivät käy meillä koskaan). Muut sukulaiset eivät ole kiinnostuneita yhteydenpidosta, olen yrittänyt. Miehen puolelta yhteyttä sukulaisten kanssa ei ole tämänkään vertaa, miehen isän puolen suku on kuollut jo aikaa sitten ja äitinsä puolelta yhteydenpito sukulaisten kanssa on vähäistä (en ole koskaan tavannutkaan kuin 2 miehen sukulaista). Lapsemme elämässä on sentään isovanhemmat, mutta heidän kuollessaan ei yhteydenpitoa sukulaisten kanssa jää.
Onko muilla tällaista? Millaista elämä on, kun serkkuja/sukulaisia ei ole/yhteydenpitoa ei ole? Eniten tämä tilanne mietityttää, kun lapsi kasvaa. Ei voi käydä sukuloimassa, kun sukulaisia ei ole/mitään yhteyttä sukulaisiin ei ole. Yksinkään ei voi yhteyttä ylläpitää, jos toiset eivät halua pitää yhteyttä.
Ap
P.S. Ja kun joku tulee kuitenkin kommentoimaan, niin ollaan ihan tavallisia, työssäkäyviä ihmisiä.
Kommentit (74)
Vierailija kirjoitti:
Luin vain aloituksen, en jaksanut enempää.
Mikä ihme saa ihmiset niin sukurakkaiksi, että tällaisia asioita mietitään/ surraan?
Oon varmaan hirviö muiden mielestä, mutta itse aattelen kaikessa, että sukulaisiaan ei valitettavasti voi valita, ystävänsä voi.
Mulla on serkkuja, enoja, setiä ja tätejä.. pidän yhteyttä yhteen tätiini, satunnaisesti. Isääni en ole yhteydessä. Miehellä ei oo sisaruksia, vanhempansa kuolleet. Meidän lapset ei oo ikinä edes nähneet serkkujaan, se, mistä et tiedä, ei satuta.
Ihan ok on pärjätty elämässä, rakkaita ihmisiä on, vaikkei samaa sukua ollakaan.
Sinulla on sentään ollut vara valita, että olet mieluisaan tätiisi yhteydessä. Jos sukua ei yksinkertaisesti ole, niin eipä voi paljon valita kehen pitää yhteyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Me olemme lestadiolaisia ja suvut ovat suuria lestadiolaissukuja. Sekä meillä vanhemmilla että lapsillamme on (kirjaimellisesti) kolminumeroimen luku serkkuja. Vuosien mittaan yhteydenpito on kuihtunut ja sukulaisia nähdään enää suviseuroissa, jos sielläkään. Perhejuhliin ei oikein mahdu kuin oma perje. Kaikilla tuntuu olevan oma ydinperhe, erillinen elämä ja omat ystäväpiirit. Perhearki on oikeasti aika rankkaa ja vapaa-aikaa tarvitaan omiin harrastuksiin ja lepäämiseen. Tulin vain kertomaan ap:lle, ettei se suvun runsaus aina takaa läheistä yhteyttä. Läheiset ihmiset voivat olla muita kuin sukulaisia.
Saako kysyä: mikä perhearjesta tekee lestadiolaisilla rankkaa? Lasten iso lukumäärä? Rauhanyhdistyksellä tehtävät vapaaehtoistyöt vai mikä? Itselleni lestadiolaisuus on melko vierasta, siksi kysyn.
Meillä ei ole kuin kolme lasta (2-4v) ja päivätyöt molemmilla, molemmat ollaan ihan loppu. Monet hehkuttavat turvaverkkoja tms, en tiedä mitä ne ovat, meillä ei ainakaan sellaisia ole.
En uskalla ajatellakaan kuinka loppu ollaan jos lapsia siunaantuu lisää...
Ei ne nyt taivaasta tipahda, jos osaatte ehkäistä 🤷🏻
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä on 2,3,5v lapset .
Olemme tekemisissä sukulaisista oikeastaan vain äitini, veljeni perheen ja vaimoni isän kanssa.
Isäni ja vaimoni äiti kuolleet, vaimolla ei sisaruksia.Ystäviä meillä kummallakaan ei juuri ole, lapsetkin niin pieniä etten usko heillä päiväkodissa kovin kiinteitä ystävyyssuhteita olevan.
Muuten olemme ihan normaali noin nelikymppinen, työssäkäyvä, korkeakoulutettu, hyvätuloinen perhe liki Helsinkiä.
Ei sitä sukulaisia tai kavereita osaa silleen edes kaivata, kun ei niitä ole koskaan juuri ollut.
Surullista, jos teillä puolisonne kanssa ei ole ystäviä!
En ole aiemman viestin kirjoittanut, mutta kommentoin. Usko tai älä, kaikilla aikuisilla ei ole (paljon) ystäviä. Ystävien saaminen aikuisiällä voi olla yllättävän hankalaa. Minä menetin osan ystävistä jo raskausaikana, kun heitä ei kiinnostanut enää pitää yhteyttä lapsellisen kanssa (minä olisin halunnut pitää). Osa meni siinä, kun muutimme toiselle paikkakunnalle juuri ennen vauvan syntymää. Sitten pikkulapsiarjessa ja sairastellessa arki on sen verran väsyttävää, ettei uusille harrastuksille ja uusiin ihmisiin tutustumiselle ole aikaa eikä jaksamista. Toiset pikkulapsiperheelliset ovat ihan yhtä väsyneitä/kiireisiä, eivätkä ehdi tai jaksa nähdä. Todella toivon, että vaikka 10 vuoden päästä olisi jo enemmän aikaa niin, että ehtisi ystävystymäänkin. Ei kaikilla varmasti tällaista ole, mutta meidän perheessä on sairasteltu viime vuosina paljon ja se näkyy jaksamisessa tämänkin asian suhteen.
Meillä ainoan lapsen serkut ovat joko aikuisia tai vauvoja/taaperoita. Lapsemme on alakouluikäinen. Isänsä puolen sukua näkee muutaman kerran vuodessa. Minun puolen enemmän, mutta ei niistä serkuista ole kauheasti iloa, kun ikäerot ovat niin isot. Lähinnä noiden taaperoiden vanhemmat yrittää nakittaa lastamme viihdyttämään pienempiä, että aikuiset saisi olla rauhassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin vain aloituksen, en jaksanut enempää.
Mikä ihme saa ihmiset niin sukurakkaiksi, että tällaisia asioita mietitään/ surraan?
Oon varmaan hirviö muiden mielestä, mutta itse aattelen kaikessa, että sukulaisiaan ei valitettavasti voi valita, ystävänsä voi.
Mulla on serkkuja, enoja, setiä ja tätejä.. pidän yhteyttä yhteen tätiini, satunnaisesti. Isääni en ole yhteydessä. Miehellä ei oo sisaruksia, vanhempansa kuolleet. Meidän lapset ei oo ikinä edes nähneet serkkujaan, se, mistä et tiedä, ei satuta.
Ihan ok on pärjätty elämässä, rakkaita ihmisiä on, vaikkei samaa sukua ollakaan.Sinulla on sentään ollut vara valita, että olet mieluisaan tätiisi yhteydessä. Jos sukua ei yksinkertaisesti ole, niin eipä voi paljon valita kehen pitää yhteyttä.
Mitä sitten? Mikä siitä tekee jotenkin erityisempää, että hän on äitini sisko, eikä pelkästään ystävä? En tajua vain sitä, että sukulaisuus olisi joku aarre, jonka on saanut 🤷🏻?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä on 2,3,5v lapset .
Olemme tekemisissä sukulaisista oikeastaan vain äitini, veljeni perheen ja vaimoni isän kanssa.
Isäni ja vaimoni äiti kuolleet, vaimolla ei sisaruksia.Ystäviä meillä kummallakaan ei juuri ole, lapsetkin niin pieniä etten usko heillä päiväkodissa kovin kiinteitä ystävyyssuhteita olevan.
Muuten olemme ihan normaali noin nelikymppinen, työssäkäyvä, korkeakoulutettu, hyvätuloinen perhe liki Helsinkiä.
Ei sitä sukulaisia tai kavereita osaa silleen edes kaivata, kun ei niitä ole koskaan juuri ollut.
Surullista, jos teillä puolisonne kanssa ei ole ystäviä!
En ole aiemman viestin kirjoittanut, mutta kommentoin. Usko tai älä, kaikilla aikuisilla ei ole (paljon) ystäviä. Ystävien saaminen aikuisiällä voi olla yllättävän hankalaa. Minä menetin osan ystävistä jo raskausaikana, kun heitä ei kiinnostanut enää pitää yhteyttä lapsellisen kanssa (minä olisin halunnut pitää). Osa meni siinä, kun muutimme toiselle paikkakunnalle juuri ennen vauvan syntymää. Sitten pikkulapsiarjessa ja sairastellessa arki on sen verran väsyttävää, ettei uusille harrastuksille ja uusiin ihmisiin tutustumiselle ole aikaa eikä jaksamista. Toiset pikkulapsiperheelliset ovat ihan yhtä väsyneitä/kiireisiä, eivätkä ehdi tai jaksa nähdä. Todella toivon, että vaikka 10 vuoden päästä olisi jo enemmän aikaa niin, että ehtisi ystävystymäänkin. Ei kaikilla varmasti tällaista ole, mutta meidän perheessä on sairasteltu viime vuosina paljon ja se näkyy jaksamisessa tämänkin asian suhteen.
Kyllä, tämä on hyvinkin tavallista. Me muutimme toiselle paikkakunnalle miehen työn perässä kun lapset olivat pieniä, ja ei meillä täällä ole juurikaan ystäviä. Satunnaisia tuttuja töistä tai harrastuksista, mutta ei sellaisia keiden kanssa viettäisimme aikaa. Ihmiset ovat erilaisia, toisilla on lapsuudesta ystäviä, toisten on helppo tutustua uusiin joten ei kannata tuomita niin kärkkäästi.
Tilanne voi myös olla niin, että vaikka itse asuisit kotipaikkakunnalla, kaikki nuoruuden ystävät ovat muuttaneet muualle ja olet ikään kuin jäänyt yksin. Aikuisiällä ystävyyden solmiminen on kuin tindertreffit, aina ei natsaa ja se on todella kuormittavaa.
Itselläni on kymmenkunta serkkua, mutta lapsuudessa olin tekemisissä enemmän vain parin kanssa (muut olivat jo aikuisia) ja nyt aikuisena en oikeastaan kenenkään kanssa. Asumme ympäri Suomea, olemme kaikki huonoja pitämään yhteyttä. En ole tästä kärsinyt.
Lapsillani on kolme serkkua mieheni puolelta, mutta he ovat vanhempia ja asuvat ulkomailla. Suvut ovat pieniä nykyään, seuraa saa ystävistä sen minkä tarvitsee. Joskus minua harmittaa, kun olen itse ainokainen, mutta se menee nopeasti ohi. Ehkä en saisi aikaiseksi pitää yhteyttä sisarukseenkaan, jos serkutkin ovat jääneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Me olemme lestadiolaisia ja suvut ovat suuria lestadiolaissukuja. Sekä meillä vanhemmilla että lapsillamme on (kirjaimellisesti) kolminumeroimen luku serkkuja. Vuosien mittaan yhteydenpito on kuihtunut ja sukulaisia nähdään enää suviseuroissa, jos sielläkään. Perhejuhliin ei oikein mahdu kuin oma perje. Kaikilla tuntuu olevan oma ydinperhe, erillinen elämä ja omat ystäväpiirit. Perhearki on oikeasti aika rankkaa ja vapaa-aikaa tarvitaan omiin harrastuksiin ja lepäämiseen. Tulin vain kertomaan ap:lle, ettei se suvun runsaus aina takaa läheistä yhteyttä. Läheiset ihmiset voivat olla muita kuin sukulaisia.
Ja minä kun olen kadehtinut lestadiolaisia suurten sukujen vuoksi. :D En ole tullut ajatelleeksikaan, että tuollaista voi olla.
Eihän se suuri suku mitään takaa, mutta tuo aiempi kuvaus lestadiolaisista tuntui hieman oudolta ("perhearki on rankkaa" taisi paljastaa, että olikin lestadiolaisia dissaava trolli)
Itselläni on isän puolelta juurikin lestadiolaistaustasta johtuen paljon sukulaisia. Osan kanssa ollaan tekemisissä ja osan kanssa ei. Lapsena sitä ei niin ajatellut, mutta aikuisena on huomannut, että suuri suku on rikkaus, ei taakka. On sentään mahdollisuus siihen, että on ihmissuhteita, jotka ovat alkaneet jo varhaislapsuudessa.
Tietenkin jos tilanne on toinen, kuten ap:lla, niin turha sitä on surkutella, vaan antaa mahdollisuus niille ihmissuhteille muuten.
Meillä on yksi lapsi. Hän on molempien sukujensa ainoa lapsenlapsi. Ei siis serkkuja. Lähimmäs päästään miehen siskon naisystävän lapsien kohdalla. Heitä joskus ajattelun lapsen "serkkuina", mutta eipä heitäkään ole enää aikuistuessa näkynyt. Viimeksi olen tainnut nähdä näistä nuoremman telkkarissa. Vanhempaa en edes muista, milloin olisin nähnyt. Asutaan kuitenkin samalla paikkakunnalla.
Olisin toivonut sisarelleni mahdollisuutta kokea äitiyden, mutta sitä hänelle ei suotu omista ja minun ja äitini toiveista huolimatta. En silti osaa kaivata omalle lapselleni serkkuja, niistä mitään iloa ole itsellenikään ollut. Minulla on äidin puolelta 9 serkkua ja isän puolelta 3 elossa olevaa. Näitä nähdään hautajaisissa. Häihin ja synttäreille minua ja sisartani ei ole kutsuttu vuosiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on 1 lapsi, isän puolen suku ei missään tekemisissä. Sitten löytyy lapselle 1 isoisä, eno, täti jolla iso perhe. 2 kummia joilla aina kiire.
Eli isoisää näemme ja enoa, muuten aika hiljaista. Lapsen serkut 7kpl on kasvatettu kännykällä joten seuraa heistä ei ole, pakenevat huoneisiinsa nenä kännykässä kiinni jos käymme kylässä. Ovat jääneet tavallisesta sosiaalisesta kehityksestä selkeästi jälkeen kun eivät osaa kommunikoida ihmisten kanssa, muuten normaaleja. Tämän vuoksi lapseni ei saa heihin kontaktia.
Jäädään usein ulkopuoliseksi ns perheellisten keskuudessa koulutapahtumissa yms. Siitä sitten kaksin aina kotiin.
Minulla on 3 vanhempaa lasta ja iltatähti. Vanhemmat lapset leikkivät paljon serkkujensa kanssa ja pitävät vieläkin jonkin verran yhteyttä heihin. Iltatähden lapsuudessa sopivan ikäisiä serkkuja ei ollut ja sisaruksetkin asuivat jo kaukana. Hänen perheekseen/suvukseen muodostui muutaman ikätoverin porukka, joka pitää vielä aikuisenakin tiiviisti yhteyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
1 poika , 1 serkku minun puolelta, exn puolelta 2
Pojalla 8 serkkua, mutta kaikki vähintään 10v. vanhempia, eli eipä oo ollu kaveriks.
Kummit on jotka joskus muistavat.
Ei isovanhempia, tai "mummo" jota ei vois vähempää kiinnostaa meidän lapsi, eli hänestä pelkkää surua.
Onneksi poika on sosiaalinen ja omaa laajan kaveripiirin.
Niin mutta me vanhemmat ollaan läheisiä, kolmen kopla.
Surullista, jos teillä puolisonne kanssa ei ole ystäviä!