Tavalliselle vanhemmalle on kauheaa jos aikuinen lapsi laittaa välit yhtäkkiä poikki ja katoaa elämästä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden tavallisten vanhempien kanssa syntyvissä ristiriidoissa voi olla kyse ihan siitä, että vanhempi määrittää ihmissuhteen aikuiseen lapseensa ikuisesti tuon lapsi-vanhempi -dynamiikan mukaisesti. Aikuinen ihminen ei kaipaa eikä tarvitse äitiä tai isää samalla tavalla kuin lapsi, vaan ihmissuhde täytyy uudelleen määritellä kahden aikuisen tasavertaiseksi suhteeksi.

Itseäni koulutettuna keski-ikäisenä perheenäitinä raivostuttaa suunnattomasti se, että äitini ei kykene kohtaamaan minua muutakuin oman äitiroolinsa kautta. En jaksa sillä tavalla tulla ihmisenä sivuutetuksi. En saa olla kokonainen persoona, enkä täysivaltainen aikuinen, vaan olen lapsi, jonka asioihin saa ottaa vapaasti kantaa, kasvattaa ja neuvoa.

Äitini on aivan järkyttynyt huonoista väleistämme, hänhän on niin hyvä äiti. Kaipaisin ihan vain ihmistä.

Tämä kuulostaa tutulta muuten paitsi minulla ei ole omia lapsia.

Äitini näkee itsensä ensisijaisesti äitinä ja minut lapsenaan. Hän kohtelee minua kuin olisin osa häntä eikä halua tai kykene näkemään, että olen aikuinen, jolla on oma elämä, ajatukset, sosiaaliset suhteet ja mielenkiinnon kohteet ja että voin halutessani tehdä pieniä ja suuria päätöksiä ja valintoja keskustelematta niistä hänen kanssaan. Hän haluaisi tietää kaiken elämästäni ja pahoittaa mielensä, kun en jokaista yksityiskohtaa elämästäni jaa hänen kanssaan (hän kertoo minulle kaiken naapureiden touhuista ystäviensä sairauksiin kuvitellen, että se on sallittua ja että haluaisin tietää). Edes kehoni ei kuulu minulle vaan hän pitää oikeutenaan halata minua vasten tahtoani, kommentoida painonpudotustani kauhistelevaan sävyyn ja niin edelleen. Hän puhuu lässyttävällä äänensävyllä ja käyttää lapsenomaisia ilmaisuja, joita kukaan muu ei perheessämme käytä. Hän haluaisi nähdä monta kertaa viikossa, soitella ja viettää vapaa-aikaa kanssani. Kaikki tämä hänen lähtökohdistaan ja hänen tarpeistaan käsin: hän haluaa nähdä minut, hän haluaa kuulla minusta, hän haluaa minun vievän hänet paikkaan X tai hän haluaa minun kanssani kohteeseen Y. Minun pitäisi osallistua jokaisen pienen ja ison päätöksen tekemisen ja harkintaan. Sillä ei ole väliä, mitä minä haluan yhteydenpidoltamme tai laajemmin suhteeltamme, ainoastaan hänen tarpeillaan, toiveillaan ja tunteillaan on.

Kun yritän ottaa näitä asioita puheeksi, hän joko sivuuttaa minut täysin, yrittää ohjata keskustelua sivuraiteille, kääntää vakavia asioita huumoriksi, alkaa itkeä tai uhriutuu. "En tiedä miten pitäisi olla", "mikään ei tunnu kelpaavan", "en osaa puhua muulla tavalla", "mutta kun minä olen äitisi ja rakastan sinua niin", "älä välitä, minä vaan olen tällainen", "enkö saa kertoa, että rakastan sinua", "mutta kun olet niin tärkeä minulle", "kylläpä sinä osaat muotoilla asiasi niin osuvasti, olet jo lapsesta asti ollut niin hyvä asettelemaan sanasi", "olisiko sitten parempi, että en ikinä soittaisi/välittäisi ollenkaan/ikinä haluaisi tulla käymään." Näitä esimerkkejä riittäisi. Peruskaava on kuitenkin se, että hänen minuutensa rakentuu äitiyden varaan ja hänen hyvinvointinsa riippuu siitä, saako hän toteuttaa sitä yhä vaan haluamallaan tavalla. Minä olen vastuussa hänen tunteistaan, ei hän itse.

Nyt kun olen opetellut vetämään rajoja, uhriasenne ja painostus on vain voimistunut. Tuntuu turhauttavalta ja epäreilulta myös olla aina se osapuoli, jonka täytyy vetäytyä ja paeta, kun toinen puskee elämääni. Huvittavaa on, että nyt äiti on huolissaan mielenterveydestäni ja jaksamisestani, kun olen alkanut rajoja vetää ja pitää niistä kiinni sekä siinä, kuinka paljon olen yhteydessä ja mistä hänen kanssaan suostun keskustelemaan. Silloin hän ei ollut huolissaan, kun kävin terapiassa monta vuotta purkamassa tuntojani lapsuudesta, perhedynamiikasta ja suhteesta vanhempiini ja voin todella huonosti, koska tulin vedetyksi mukaan vanhempieni parisuhdeongelmiin tavalla, joka ei tyttärelle kuulu ja minulle sälytettiin vastuita, jotka heidän olisi pitänyt kantaa.

Olen alkanut luopua toivosta, että meillä ikinä olisi kahden aikuisen välistä suhdetta, jossa kumpikin voisi olla omalla tavallaan ja omilla ehdoillaan ja sitä kunnioitettaisiin. Jos se ei ole mahdollista, toiseksi paras vaihtoehto on yhteydenpidon vähentäminen reilusti. 

Kaikki mitä kerrot on yleistä rajattoman vanhemman käytöstä. Omanikin on sellainen. Meidän tapauksessamme välit ovat parantuneet jonkin verran sen jälkeen kun aloin itse järjestelmällisesti pitää kiinni omista rajoistani.

Käytännön ohjeita: Huomautan aina lyhyesti ja ytimekkäästi heti kun tulee kontrolloiva tai muuten ei-toivottu kommentti. Huomautukseen tulevaan vastaväitteeseen en sano mitään. En siis lähde mukaan väittelyyn, jonka tavoitteena on mitätöidä ja vähätellä mielipidettäni (tästä vähättelytaktiikasta on paljon esimerkkejä tässä keskustelussa). Tarvittaessa vain toistan papukaijamaisesti alkuperäisen huomautukseni. Esim. "Muiden hiustyyliin puuttuminen ei ole ok". 

Jos vanhempi yrittää palautteestani välittämättä toistuvasti ehdottaa jotain täysin absurdia, kuten että muuttaisin takaisin samalle paikkakunnalle vaikka olen vuosikymmenet asunut muualla, en reagoi siihen mitenkään. Katson vain häntä hetken mykkänä, ehdotuksen naurettavuuden mukaisella ilmeellä. Sitten vaihdan puheenaihetta.

Suunnittelen vierailut etukäteen jaksamiseni mukaan. Olen hyväksynyt, että vanhempieni luona kyläily on henkisesti kuormittavaa ja tarvitsen vähintään yhden vapaapäivän vierailun jälkeen palautuakseni kuormituksesta. En siis edes yritä ajatella että kävisin siellä "lomailemassa", vaan suhtaudun vierailuun kuin työmatkaan.

Puhelimeen en vastaile jatkuvasti vaan soitan takaisin silloin kun minulle sopii jutella.

Vaikeimmissa, henkistä väkivaltaa sisältävissä tilanteissa sovellan henkiseen väkivaltaan tarkoitettuja ohjeita. Reaktio jaetaan kolmeen vaiheeseen: 1. määritellään väkivalta, 2. ilmaistaan oma kanta, 3. kehotetaan toimimaan toisella tavalla ja jos mahdollista, kerrotaan mikä se parempi toimintatapa olisi. Esimerkiksi: "Sinä mitätöit minun vaikeaa kokemustani. Se on henkistä väkivaltaa. Empaattinen ihminen kuuntelee, ei mitätöi." Tarvittaessa voit vielä tehdä rajasi selväksi: "Jos tämä käytös ei lopu, lähden saman tien kotimatkalle." Rajoista on tärkeää myös pitää kiinni eli jos sanot noin, myös toimit sen mukaisesti.

Oma vanhempani on näillä keinoilla vähitellen oppinut, millainen käytös ei ole toivottavaa. Käytös ei ole kokonaan loppunut, mutta pysyy paljon paremmin hallinnassa ja meillä on nykyään paremmat välit.

Paljon tsemppiä!

Eli olet onnistunut saamaan vanhempasi vahtimaan jokaista sanaansa? Ei ole varmaan helppoa heillekään, kun jokainen ehdotus, jokainen neuvo ja jokailtainen mielipide on ensin mietittävä käykö se sinulle ja jos ei, niin voit katkaista välit heihin. Koulutat heitä kun koiria. Tämä on toivottavaa ja tämä ei toivottavaa käytöstä. Sinä tietysti määrittelet mitä se on ja manipuloit heidät siihen eri taktiikoilla. Ja kuten lopussa kirjoitat homma on paremmin hallinnassa nykyisin. Siis sinun hallinnassa.

Sen sijaan, että päättäisit itse miten reagoit mihinkin sanomiseen, olet oppinut muokkaamaan muiden käytöstä sinulle sopivaksi. Porkkanaa ja keppiä ja niin vanhempasi sanovat sen mitä haluat kuulla. Oletko koskaan miettinyt kuinka raskaita sinun vierailusi ovat heille? Kuinka turhauttavaa sinulle on soittaa, koska aina mennään sinun jaksamisesi ja aikojesi mukaan? Ehkä vastaat, ehkä et, mutta sinä tietysti päätät milloin puhutaan.

Minä näen, että sinun käytös on suht vakavaa henkistä väkivaltaa. Jossa muut yrittävät parhaansa mukaan miellyttää sinua, ettet taas suutu ja lopeta yhteydenottoa. Pitäisi olla sinulle empaattinen, kannustava, kehuva ja muutenkin suht virheetön ihminen. Sinä, et sammakkoja kuuntele, neuvot ei ole sinulle auttamista, vaan kontrolloimista ja mielipiteet kelpaavat vain, jos ne ovat samat kuin sinun. Olet paljon pahempi kuin vanhempasi, mutta valitettavasti et edes taida ymmärtää sitä.

Ne vanhemmathan pääsee tilanteesta heti kun lakkaavat laukomasta ehdotuksia, neuvoja ja mielipiteitä. Eikös vaan?

Mikä helvetin pakko niitä on työntää???

Koska ihmiset ovat ihmisiä. Eikö teille vieläkään ole tullut selväksi, että näitä täydellisyyksiä, jotka osaavat sanoa luonnostaan ne oikeat sanat, oikeaan aikaan, oikealla äänensävyllä, oikeasta aiheesta on äärettömän harvoin.

Vanhemmat ovat myös ihmisiä, heille on aikoinaan opetettu määrättyjä asioita, heidän aikakaudella ehkä piti kysyä, piti antaa neuvoja, piti soittaa ja lähettää joulukortti.

He ovat tulleet ehkä vanhemmiksi 20- vuotiaana ja toiset lukeneet lapsenhoidosta parhaimmillaan, ehkä muutaman opaskirjan.

Sinäkin pääset heti tilanteesta, kun lopetat ottamasta kaiken niin vakavasti ja henkilökohtaisesti. Hyväksyt sen toisen sellaisena kun on. Monelle tässäkin ketjussa kirjoittaneelle ongelma näyttää olevan se, että ne vanhemmat välittävät. Haluavat osallistua, ovat kiinnostuneita, tahtoisivat nähdä. Mutta se ei nykymaailmassa ole enää soveltuvaa. Kohta kai joku vetää herneet nenään siitä joulukortistakin.

Minä luen näitä juttuja niin, että minusta monet näistä valittajista ovat oikeasti sekä itsekkäitä ja äärettömän manipuloivia. Se toinen, siis nyt se vanhempi, pitää saada muokattua sopivaksi. Hän ei kelpaa omana itsenään.

Joku aiemmin kirjoitti, että hänen äitinsä käyttää lausetta, ettei tämä enää tiedä miten olla. Ja sekin lause oli tietenkin väärin. Jopa turhautumisen ilmaiseminen on niin väärin.

Todennäköisesti tämä äiti on yrittänyt vaikka mitä, mutta selkeästi aina väärin ja siitä napsahtaa sitten se tuttu rangaistus. Se yhteyden katkaiseminen. Uskotteko, että tämän äidin käytöksen takana on viha ja inho vai rakkaus ja välittäminen? Rangaistus annetaan suhteessa, kun se olisi inho ja viha.

Pitäisikö tätä äitiä kouluttaa vielä vähän lisää? Muuttaa hänet vähän paremmaksi? Ehkä oppii sanomaan ne oikeat sanat ja tekemään ne oikeat jutut?

Odotatte kyllä itse kelpaavanne juuri sellaisena kun olette, jopa, että sitä kannustettaisiin, mutta äitiemme kohdalla, ette halua muuta kuin muokata näitä mieleisemmiksi itsellenne.

Maailma on kaikin tavoin monimuotoinen. Hyväksykää nyt jo se, että sitä ovat myös ihmiset ja siinä missä teillä on oikeus olla oma itsenne, niin myös vanhemmilla pitäisi olla se, ilman sitä ainaista teidän langettamaan rangaistuksen pelkoa.

Varsinkin, kun kyseessä on vain lähinnä mielipiteen tai neuvojen tai yleisesti juttujen liittyvä asia. Monelle voisi tosiaan toivoa muutamaa vuotta sellaisten perheenjäsenten seurassa, jotka oikeasti vihaavat ja haluavat pahaa. Ehkä moni ymmärtäisi paljon paremmin, että se mikä heille nyt näyttäytyy inhottavan asiana, on jotain ihan muuta.

Ihmiset ovat ihmisiä ja tilanteet, joita ketjussa kuvataan ovat hyvin erilaisia. Yhdistävänä tekijänä monissa on se, ettei suhde ole kasvanut mihinkään sellaisesta asetelmasta, että vanhemmalla on oikeus puuttua lapsensa elämään neuvoin ja arvostellen, jopa käskyttämällä. Sinä näet siis tuon aivan normaalina?

Mutta kun se ei ole ollut koskaan normaalia. Kun lapsesta tulee aikuinen (noin parikymppisenä), hänen tulee antaa mennä omaa tietään ja suhteen pitäisi kasvaa kahden tasavertaisen aikuisen suhteeksi. Kyllähän valtaosa suhteista on tuollaisia, normaaleja ihmissuhteita, joissa on normaalit tavat. Vai onko sinun normaalisi kaiken kaikkiaan sitä, että neuvot ystäviä, tuttavia ja muitakin sukulaisia ja oletat, että heidän pitäisi vielä olla kiitollisiakin "hyvistä neuvoista"? Se on mielestäni jo merkki vakavammista asioista kuten siitä, että ei ole minkäänlaista kokemusta normaalista ihmissuhteesta. 

Itse kirjoitin suhtautuvani kuin hankalaan asiakkaaseen, jolloin käytös on parantunut. Rajojen asettaminen on jokaisen aikuisen omalla vastuulla siitä miten sietää itseään kohdeltavan. Sen ei tarvitse olla epäystävällistä, juuri sen vuoksi, että ymmärtää vaikkapa sen, jos vanhemmalla ei yksinkertaisesti ole eväitä parempaan, mutta hän toimii kuitenkin hyvällä tarkoituksella. Jos hyvää tarkoitusta ei ole, niin en näe syitä miksi sellaista ihmistä pitäisi pitää omassa lähipiirissään. Kaikki vanhemmat eivät ole hyväätarkoittavia, jolloin ymmärrän, että välit halutaan katkaista. 

Jokainen tulkitsee ja näkee ne asiat omalla tavallaan. Se mikä sinulle on puuttumista on toiselle välittämistä. Se mikä sinulle on ärsyttävää neuvomista on toiselle varoittamista ja turhien virheiden välttämisen tietojen eteenpäin antamista. Se mikä sinusta on arvostelemista on toisista vaan ihan rehellisen mielipiteen ääneenkertomista ja avoimuutta. Sinä itse päätät miten haluat nähdä ne asiat. Pahalla vai hyvällä. Mutta siinä vaiheessa, kun alat ns. kouluttamaan muita manipulointi tekniikoilla ja rangaistuksilla alat minusta olla väärässä.

Miksen olisi kiitollinen neuvoista? Varsinkin, jos ne säästävät rahaa? Tuovat iloa tai johtavat parempaan lopputulokseen? Minulla ei ole mitään, pakko tehdä kaikki itse periaatetta? Kyllä, minua saa neuvoa, minulle saa kertoa mielipiteitä ja saatan olla jopa todella kiitollinen niistä. Ja kyllä minusta se juuri on normaalia. Ei toisinpäin.

Älä nyt viitsi. Sulla ei selkeästi ole mitään hajua mistä tässä puhutaan. Kyllä mä äidiltäni siedän sen, että se sanoo että mun mielestä sulle sopi paremmin pitkät hiukset. Mutta jos sitä samaa jankkausta pitää jatkaa vuodesta toiseen, niin silloin se on kontrollointia. Höpsöä huolehtimista on se, että isä kyselee että osaatteko te nyt varmasti ajaa paikkaan X, johon voi vastata että isä hei, me käytiin siellä sun kanssa just toissapäivänä, ja meillä on navigaattoritkin. Sen sijaan se, että vastaamisen jälkeen tungetaan väkisin mukaan ohjeistamaan, soitellaan jatkuvasti että muistattehan kääntyä oikealle siitä tai tästä, ei ole enää normaalia. On myös ihan ok, että vanhemmat herättelevät lastaan vapaapäivinä jossain kohtaa, että kohta on ruoka, pitäisi heräillä syömään. Sen sijaan se, että vanhemmat soittelevat omillaan asuvalle lapselle, että mitä sä nyt vielä nukut lauantaina, kellohan on jo kahdeksan, ei ole normaalia.

Tapoja ja tyylejä hallita, kontrolloida, ja tunkea lasten elämään on monia, ja ne on kaikki helppoa perustella välittämisellä. Tosiasia on kuitenkin se, että lasta ei osata nähdä aikuisena, itsestään huolehtimaan kykenevänä olentona, vaan ikuisena holhottavana lapsena. Oma isäni oppi vasta monien, kivuliaiden vaiheiden jälkeen päästämään irti ja näkemään meidät aikuisina. Edelleen huolehtii kovasti, mutta ei enää tunkea väkisin päättämään asioista meidän puolesta.

Isäsi nyt on tuollainen. Se on tosiaan on tai jätä, mutta hän on ainoa isäsi mitä sinulla tule olemaan. Ehkä hän kokeee olonsa tärkeäksi, ehkä se on harrastus. Ehkä hän halusi teidän mukaan? En usko, että ilkeyttään noita tekee.

Moni noista sinun luettelemista asioista on ihan normaaleja ja heille ehkä vaan syntyneitä tapoja, joista sinä et vaan pidä. Sinä et pidä kello 8 tulleesta soitosta, mutta joku toinen joka herää kello 6 ei näe siinä mitään vikaa. Makuasioita.

Eli ihan kaikki huono käytös pitää vaan hyväksyä, koska henkilö nyt vaan on sellainen? Millä ihmeen perusteella sun mielestä on ihan ok, että nelikymppistä, työelämässä olevaa, ja normaalisti asiansa ja elämänsä hoitavaa ihmistä holhotaan edelleen, ettei se nyt vaan nuku liian myöhään, onhan se nyt siivonnut ja maksanut laskunsa, parasta nyt nalkuttaa vuodesta toiseen näistäkin kun eihän se nyt itse osaa ja ymmärrä muuten tuollaisia hoitaa. Liian myöhään mihin nähden? Vanhempien standardeihin. Ei auttanut sekään, että tekee yötyötä ja pääsee kotiin kuudelta nukkumaan, yli kello 8 ei ole mitään asiaa nukkua. Mutta makuasioitahan nämä, ei saa suuttua eikä menettää hermojaan, hyväähän ne vaan tarkoittaa.

Kyllä, valitettavasti uskon, että he tarkoittavat hyvää. Jos he tarkoittaisivat pahaa, niin luulen, että keinot olivat toiset. Mitä jos sinä alkaisit soittamaan sen työvuorosi jälkeen silloin kuudelta? Tietävät sinun olevan hereillä. Ja nuo lasku/ siivouskyselyt nyt kuittaa ihan vaan small talkina ja niihin voi vastata helposti, että tietysti olet, jos kerran olet.

En vaan näe tässä kauheaa ongelmaa tai edes holhoamista. Minusta voisit ottaa hieman rennomman asenteen vanhempiasi kohtaan. He nyt ovat tuollaisia. Eivätkä muuksi muutu, joten ainoa mitä voit tehdä on vaihtaa sitä omaa asennettasi heihin.

Tapoja muuttaa asennetta on tehdä hallinta ja vaikuttaminen näkyväksi eli kertoa, mikä vanhemman käytöksessä tuntuu pahalta ja miksi ja sillä lailla tarjota vanhemmalle tilaisuus keskustella asiasta ja tämän halutessa muuttaa käytöstään. Tästä ketjusta huomaamme, että se harvoin toimii joten toinen tapa muuttaa omaa asennetta on lopettaa kynnysmattona, sylkykuppina, marionettinukkena tai ilmapuntarina oleminen ja rajoittaa yhteydenpitoa tai lopettaa se kokonaan ja alkaa elää omaa, vanhemmista eriytyneempää elämää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden tavallisten vanhempien kanssa syntyvissä ristiriidoissa voi olla kyse ihan siitä, että vanhempi määrittää ihmissuhteen aikuiseen lapseensa ikuisesti tuon lapsi-vanhempi -dynamiikan mukaisesti. Aikuinen ihminen ei kaipaa eikä tarvitse äitiä tai isää samalla tavalla kuin lapsi, vaan ihmissuhde täytyy uudelleen määritellä kahden aikuisen tasavertaiseksi suhteeksi.

Itseäni koulutettuna keski-ikäisenä perheenäitinä raivostuttaa suunnattomasti se, että äitini ei kykene kohtaamaan minua muutakuin oman äitiroolinsa kautta. En jaksa sillä tavalla tulla ihmisenä sivuutetuksi. En saa olla kokonainen persoona, enkä täysivaltainen aikuinen, vaan olen lapsi, jonka asioihin saa ottaa vapaasti kantaa, kasvattaa ja neuvoa.

Äitini on aivan järkyttynyt huonoista väleistämme, hänhän on niin hyvä äiti. Kaipaisin ihan vain ihmistä.

Tämä kuulostaa tutulta muuten paitsi minulla ei ole omia lapsia.

Äitini näkee itsensä ensisijaisesti äitinä ja minut lapsenaan. Hän kohtelee minua kuin olisin osa häntä eikä halua tai kykene näkemään, että olen aikuinen, jolla on oma elämä, ajatukset, sosiaaliset suhteet ja mielenkiinnon kohteet ja että voin halutessani tehdä pieniä ja suuria päätöksiä ja valintoja keskustelematta niistä hänen kanssaan. Hän haluaisi tietää kaiken elämästäni ja pahoittaa mielensä, kun en jokaista yksityiskohtaa elämästäni jaa hänen kanssaan (hän kertoo minulle kaiken naapureiden touhuista ystäviensä sairauksiin kuvitellen, että se on sallittua ja että haluaisin tietää). Edes kehoni ei kuulu minulle vaan hän pitää oikeutenaan halata minua vasten tahtoani, kommentoida painonpudotustani kauhistelevaan sävyyn ja niin edelleen. Hän puhuu lässyttävällä äänensävyllä ja käyttää lapsenomaisia ilmaisuja, joita kukaan muu ei perheessämme käytä. Hän haluaisi nähdä monta kertaa viikossa, soitella ja viettää vapaa-aikaa kanssani. Kaikki tämä hänen lähtökohdistaan ja hänen tarpeistaan käsin: hän haluaa nähdä minut, hän haluaa kuulla minusta, hän haluaa minun vievän hänet paikkaan X tai hän haluaa minun kanssani kohteeseen Y. Minun pitäisi osallistua jokaisen pienen ja ison päätöksen tekemisen ja harkintaan. Sillä ei ole väliä, mitä minä haluan yhteydenpidoltamme tai laajemmin suhteeltamme, ainoastaan hänen tarpeillaan, toiveillaan ja tunteillaan on.

Kun yritän ottaa näitä asioita puheeksi, hän joko sivuuttaa minut täysin, yrittää ohjata keskustelua sivuraiteille, kääntää vakavia asioita huumoriksi, alkaa itkeä tai uhriutuu. "En tiedä miten pitäisi olla", "mikään ei tunnu kelpaavan", "en osaa puhua muulla tavalla", "mutta kun minä olen äitisi ja rakastan sinua niin", "älä välitä, minä vaan olen tällainen", "enkö saa kertoa, että rakastan sinua", "mutta kun olet niin tärkeä minulle", "kylläpä sinä osaat muotoilla asiasi niin osuvasti, olet jo lapsesta asti ollut niin hyvä asettelemaan sanasi", "olisiko sitten parempi, että en ikinä soittaisi/välittäisi ollenkaan/ikinä haluaisi tulla käymään." Näitä esimerkkejä riittäisi. Peruskaava on kuitenkin se, että hänen minuutensa rakentuu äitiyden varaan ja hänen hyvinvointinsa riippuu siitä, saako hän toteuttaa sitä yhä vaan haluamallaan tavalla. Minä olen vastuussa hänen tunteistaan, ei hän itse.

Nyt kun olen opetellut vetämään rajoja, uhriasenne ja painostus on vain voimistunut. Tuntuu turhauttavalta ja epäreilulta myös olla aina se osapuoli, jonka täytyy vetäytyä ja paeta, kun toinen puskee elämääni. Huvittavaa on, että nyt äiti on huolissaan mielenterveydestäni ja jaksamisestani, kun olen alkanut rajoja vetää ja pitää niistä kiinni sekä siinä, kuinka paljon olen yhteydessä ja mistä hänen kanssaan suostun keskustelemaan. Silloin hän ei ollut huolissaan, kun kävin terapiassa monta vuotta purkamassa tuntojani lapsuudesta, perhedynamiikasta ja suhteesta vanhempiini ja voin todella huonosti, koska tulin vedetyksi mukaan vanhempieni parisuhdeongelmiin tavalla, joka ei tyttärelle kuulu ja minulle sälytettiin vastuita, jotka heidän olisi pitänyt kantaa.

Olen alkanut luopua toivosta, että meillä ikinä olisi kahden aikuisen välistä suhdetta, jossa kumpikin voisi olla omalla tavallaan ja omilla ehdoillaan ja sitä kunnioitettaisiin. Jos se ei ole mahdollista, toiseksi paras vaihtoehto on yhteydenpidon vähentäminen reilusti. 

Kaikki mitä kerrot on yleistä rajattoman vanhemman käytöstä. Omanikin on sellainen. Meidän tapauksessamme välit ovat parantuneet jonkin verran sen jälkeen kun aloin itse järjestelmällisesti pitää kiinni omista rajoistani.

Käytännön ohjeita: Huomautan aina lyhyesti ja ytimekkäästi heti kun tulee kontrolloiva tai muuten ei-toivottu kommentti. Huomautukseen tulevaan vastaväitteeseen en sano mitään. En siis lähde mukaan väittelyyn, jonka tavoitteena on mitätöidä ja vähätellä mielipidettäni (tästä vähättelytaktiikasta on paljon esimerkkejä tässä keskustelussa). Tarvittaessa vain toistan papukaijamaisesti alkuperäisen huomautukseni. Esim. "Muiden hiustyyliin puuttuminen ei ole ok". 

Jos vanhempi yrittää palautteestani välittämättä toistuvasti ehdottaa jotain täysin absurdia, kuten että muuttaisin takaisin samalle paikkakunnalle vaikka olen vuosikymmenet asunut muualla, en reagoi siihen mitenkään. Katson vain häntä hetken mykkänä, ehdotuksen naurettavuuden mukaisella ilmeellä. Sitten vaihdan puheenaihetta.

Suunnittelen vierailut etukäteen jaksamiseni mukaan. Olen hyväksynyt, että vanhempieni luona kyläily on henkisesti kuormittavaa ja tarvitsen vähintään yhden vapaapäivän vierailun jälkeen palautuakseni kuormituksesta. En siis edes yritä ajatella että kävisin siellä "lomailemassa", vaan suhtaudun vierailuun kuin työmatkaan.

Puhelimeen en vastaile jatkuvasti vaan soitan takaisin silloin kun minulle sopii jutella.

Vaikeimmissa, henkistä väkivaltaa sisältävissä tilanteissa sovellan henkiseen väkivaltaan tarkoitettuja ohjeita. Reaktio jaetaan kolmeen vaiheeseen: 1. määritellään väkivalta, 2. ilmaistaan oma kanta, 3. kehotetaan toimimaan toisella tavalla ja jos mahdollista, kerrotaan mikä se parempi toimintatapa olisi. Esimerkiksi: "Sinä mitätöit minun vaikeaa kokemustani. Se on henkistä väkivaltaa. Empaattinen ihminen kuuntelee, ei mitätöi." Tarvittaessa voit vielä tehdä rajasi selväksi: "Jos tämä käytös ei lopu, lähden saman tien kotimatkalle." Rajoista on tärkeää myös pitää kiinni eli jos sanot noin, myös toimit sen mukaisesti.

Oma vanhempani on näillä keinoilla vähitellen oppinut, millainen käytös ei ole toivottavaa. Käytös ei ole kokonaan loppunut, mutta pysyy paljon paremmin hallinnassa ja meillä on nykyään paremmat välit.

Paljon tsemppiä!

Eli olet onnistunut saamaan vanhempasi vahtimaan jokaista sanaansa? Ei ole varmaan helppoa heillekään, kun jokainen ehdotus, jokainen neuvo ja jokailtainen mielipide on ensin mietittävä käykö se sinulle ja jos ei, niin voit katkaista välit heihin. Koulutat heitä kun koiria. Tämä on toivottavaa ja tämä ei toivottavaa käytöstä. Sinä tietysti määrittelet mitä se on ja manipuloit heidät siihen eri taktiikoilla. Ja kuten lopussa kirjoitat homma on paremmin hallinnassa nykyisin. Siis sinun hallinnassa.

Sen sijaan, että päättäisit itse miten reagoit mihinkin sanomiseen, olet oppinut muokkaamaan muiden käytöstä sinulle sopivaksi. Porkkanaa ja keppiä ja niin vanhempasi sanovat sen mitä haluat kuulla. Oletko koskaan miettinyt kuinka raskaita sinun vierailusi ovat heille? Kuinka turhauttavaa sinulle on soittaa, koska aina mennään sinun jaksamisesi ja aikojesi mukaan? Ehkä vastaat, ehkä et, mutta sinä tietysti päätät milloin puhutaan.

Minä näen, että sinun käytös on suht vakavaa henkistä väkivaltaa. Jossa muut yrittävät parhaansa mukaan miellyttää sinua, ettet taas suutu ja lopeta yhteydenottoa. Pitäisi olla sinulle empaattinen, kannustava, kehuva ja muutenkin suht virheetön ihminen. Sinä, et sammakkoja kuuntele, neuvot ei ole sinulle auttamista, vaan kontrolloimista ja mielipiteet kelpaavat vain, jos ne ovat samat kuin sinun. Olet paljon pahempi kuin vanhempasi, mutta valitettavasti et edes taida ymmärtää sitä.

Ne vanhemmathan pääsee tilanteesta heti kun lakkaavat laukomasta ehdotuksia, neuvoja ja mielipiteitä. Eikös vaan?

Mikä helvetin pakko niitä on työntää???

Koska ihmiset ovat ihmisiä. Eikö teille vieläkään ole tullut selväksi, että näitä täydellisyyksiä, jotka osaavat sanoa luonnostaan ne oikeat sanat, oikeaan aikaan, oikealla äänensävyllä, oikeasta aiheesta on äärettömän harvoin.

Vanhemmat ovat myös ihmisiä, heille on aikoinaan opetettu määrättyjä asioita, heidän aikakaudella ehkä piti kysyä, piti antaa neuvoja, piti soittaa ja lähettää joulukortti.

He ovat tulleet ehkä vanhemmiksi 20- vuotiaana ja toiset lukeneet lapsenhoidosta parhaimmillaan, ehkä muutaman opaskirjan.

Sinäkin pääset heti tilanteesta, kun lopetat ottamasta kaiken niin vakavasti ja henkilökohtaisesti. Hyväksyt sen toisen sellaisena kun on. Monelle tässäkin ketjussa kirjoittaneelle ongelma näyttää olevan se, että ne vanhemmat välittävät. Haluavat osallistua, ovat kiinnostuneita, tahtoisivat nähdä. Mutta se ei nykymaailmassa ole enää soveltuvaa. Kohta kai joku vetää herneet nenään siitä joulukortistakin.

Minä luen näitä juttuja niin, että minusta monet näistä valittajista ovat oikeasti sekä itsekkäitä ja äärettömän manipuloivia. Se toinen, siis nyt se vanhempi, pitää saada muokattua sopivaksi. Hän ei kelpaa omana itsenään.

Joku aiemmin kirjoitti, että hänen äitinsä käyttää lausetta, ettei tämä enää tiedä miten olla. Ja sekin lause oli tietenkin väärin. Jopa turhautumisen ilmaiseminen on niin väärin.

Todennäköisesti tämä äiti on yrittänyt vaikka mitä, mutta selkeästi aina väärin ja siitä napsahtaa sitten se tuttu rangaistus. Se yhteyden katkaiseminen. Uskotteko, että tämän äidin käytöksen takana on viha ja inho vai rakkaus ja välittäminen? Rangaistus annetaan suhteessa, kun se olisi inho ja viha.

Pitäisikö tätä äitiä kouluttaa vielä vähän lisää? Muuttaa hänet vähän paremmaksi? Ehkä oppii sanomaan ne oikeat sanat ja tekemään ne oikeat jutut?

Odotatte kyllä itse kelpaavanne juuri sellaisena kun olette, jopa, että sitä kannustettaisiin, mutta äitiemme kohdalla, ette halua muuta kuin muokata näitä mieleisemmiksi itsellenne.

Maailma on kaikin tavoin monimuotoinen. Hyväksykää nyt jo se, että sitä ovat myös ihmiset ja siinä missä teillä on oikeus olla oma itsenne, niin myös vanhemmilla pitäisi olla se, ilman sitä ainaista teidän langettamaan rangaistuksen pelkoa.

Varsinkin, kun kyseessä on vain lähinnä mielipiteen tai neuvojen tai yleisesti juttujen liittyvä asia. Monelle voisi tosiaan toivoa muutamaa vuotta sellaisten perheenjäsenten seurassa, jotka oikeasti vihaavat ja haluavat pahaa. Ehkä moni ymmärtäisi paljon paremmin, että se mikä heille nyt näyttäytyy inhottavan asiana, on jotain ihan muuta.

Ihmiset ovat ihmisiä ja tilanteet, joita ketjussa kuvataan ovat hyvin erilaisia. Yhdistävänä tekijänä monissa on se, ettei suhde ole kasvanut mihinkään sellaisesta asetelmasta, että vanhemmalla on oikeus puuttua lapsensa elämään neuvoin ja arvostellen, jopa käskyttämällä. Sinä näet siis tuon aivan normaalina?

Mutta kun se ei ole ollut koskaan normaalia. Kun lapsesta tulee aikuinen (noin parikymppisenä), hänen tulee antaa mennä omaa tietään ja suhteen pitäisi kasvaa kahden tasavertaisen aikuisen suhteeksi. Kyllähän valtaosa suhteista on tuollaisia, normaaleja ihmissuhteita, joissa on normaalit tavat. Vai onko sinun normaalisi kaiken kaikkiaan sitä, että neuvot ystäviä, tuttavia ja muitakin sukulaisia ja oletat, että heidän pitäisi vielä olla kiitollisiakin "hyvistä neuvoista"? Se on mielestäni jo merkki vakavammista asioista kuten siitä, että ei ole minkäänlaista kokemusta normaalista ihmissuhteesta. 

Itse kirjoitin suhtautuvani kuin hankalaan asiakkaaseen, jolloin käytös on parantunut. Rajojen asettaminen on jokaisen aikuisen omalla vastuulla siitä miten sietää itseään kohdeltavan. Sen ei tarvitse olla epäystävällistä, juuri sen vuoksi, että ymmärtää vaikkapa sen, jos vanhemmalla ei yksinkertaisesti ole eväitä parempaan, mutta hän toimii kuitenkin hyvällä tarkoituksella. Jos hyvää tarkoitusta ei ole, niin en näe syitä miksi sellaista ihmistä pitäisi pitää omassa lähipiirissään. Kaikki vanhemmat eivät ole hyväätarkoittavia, jolloin ymmärrän, että välit halutaan katkaista. 

Jokainen tulkitsee ja näkee ne asiat omalla tavallaan. Se mikä sinulle on puuttumista on toiselle välittämistä. Se mikä sinulle on ärsyttävää neuvomista on toiselle varoittamista ja turhien virheiden välttämisen tietojen eteenpäin antamista. Se mikä sinusta on arvostelemista on toisista vaan ihan rehellisen mielipiteen ääneenkertomista ja avoimuutta. Sinä itse päätät miten haluat nähdä ne asiat. Pahalla vai hyvällä. Mutta siinä vaiheessa, kun alat ns. kouluttamaan muita manipulointi tekniikoilla ja rangaistuksilla alat minusta olla väärässä.

Miksen olisi kiitollinen neuvoista? Varsinkin, jos ne säästävät rahaa? Tuovat iloa tai johtavat parempaan lopputulokseen? Minulla ei ole mitään, pakko tehdä kaikki itse periaatetta? Kyllä, minua saa neuvoa, minulle saa kertoa mielipiteitä ja saatan olla jopa todella kiitollinen niistä. Ja kyllä minusta se juuri on normaalia. Ei toisinpäin.

Älä nyt viitsi. Sulla ei selkeästi ole mitään hajua mistä tässä puhutaan. Kyllä mä äidiltäni siedän sen, että se sanoo että mun mielestä sulle sopi paremmin pitkät hiukset. Mutta jos sitä samaa jankkausta pitää jatkaa vuodesta toiseen, niin silloin se on kontrollointia. Höpsöä huolehtimista on se, että isä kyselee että osaatteko te nyt varmasti ajaa paikkaan X, johon voi vastata että isä hei, me käytiin siellä sun kanssa just toissapäivänä, ja meillä on navigaattoritkin. Sen sijaan se, että vastaamisen jälkeen tungetaan väkisin mukaan ohjeistamaan, soitellaan jatkuvasti että muistattehan kääntyä oikealle siitä tai tästä, ei ole enää normaalia. On myös ihan ok, että vanhemmat herättelevät lastaan vapaapäivinä jossain kohtaa, että kohta on ruoka, pitäisi heräillä syömään. Sen sijaan se, että vanhemmat soittelevat omillaan asuvalle lapselle, että mitä sä nyt vielä nukut lauantaina, kellohan on jo kahdeksan, ei ole normaalia.

Tapoja ja tyylejä hallita, kontrolloida, ja tunkea lasten elämään on monia, ja ne on kaikki helppoa perustella välittämisellä. Tosiasia on kuitenkin se, että lasta ei osata nähdä aikuisena, itsestään huolehtimaan kykenevänä olentona, vaan ikuisena holhottavana lapsena. Oma isäni oppi vasta monien, kivuliaiden vaiheiden jälkeen päästämään irti ja näkemään meidät aikuisina. Edelleen huolehtii kovasti, mutta ei enää tunkea väkisin päättämään asioista meidän puolesta.

Isäsi nyt on tuollainen. Se on tosiaan on tai jätä, mutta hän on ainoa isäsi mitä sinulla tule olemaan. Ehkä hän kokeee olonsa tärkeäksi, ehkä se on harrastus. Ehkä hän halusi teidän mukaan? En usko, että ilkeyttään noita tekee.

Moni noista sinun luettelemista asioista on ihan normaaleja ja heille ehkä vaan syntyneitä tapoja, joista sinä et vaan pidä. Sinä et pidä kello 8 tulleesta soitosta, mutta joku toinen joka herää kello 6 ei näe siinä mitään vikaa. Makuasioita.

Peruskäytöstavat.

Ne kun olisi noillakin ei olisi ongelmia.

Eli olemme päässet tulokseen, että jos vanhemmilla ei ole hyviä käytöstapoja, niin heihin kuuluu katkaista välit ja sillä homma ratkeaa?

Jos se rajattomuus on aivan jatkuvaa eikä he ota palautetta vastaan niin mitä itse ehdotat?

Lopettaisin sen pääni hakkaamisen seinään ja opettelisin elämään niiden rajattomien vanhempieni kanssa. Kun minulle sanottaisiin, että hiukseni on rumat. Opettelisin vastamaan, että onneksi ne on omassa päässäni, eikä heidän. Jos isäni haluaisi neuvoa minulle tien ja kuskata minut sinne, niin pyytäisin häntä kantamaan myös laukkuni sinne autoon ja kun aamulla minulle soitettaisiin kello kahdeksan ja sanotaan, että nukunko, niin vastaisin, että en tietenkään ja suloisin puhelimen ja jatkaisin uniani.

Miksi pitäisi opetella elämään rajattomien vanhempien kanssa kuvailemallasi tavalla? Miksi ei voi vähentää yhteydenpitoa, lopettaa sitä kokonaan tai etsiä jotain muuta keinoa rajattoman vanhemman kanssa pärjäämiseen? Miksi sinun ehdottamasi tapa on muita parempi?

Tämä oli minun ehdotukseni ja mitä minä tekisin. Minulle käytännössä se mitä joku random aaveemamma tekee on ihan yksi ja sama. Sinä voit elää täysin ilman vanhempiasi ja se sopii minulle täysin. Minä vaan kirjoittelen mielipiteitäni ja ajatuksia siitä, miksi monet tekevät asenteellaan tilanteista liian hankalia ja vaikeita ja kuinka ymmärryksellä ja joustavuudella pystyttäisiin säilyttämään niitä perhesuhteita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden tavallisten vanhempien kanssa syntyvissä ristiriidoissa voi olla kyse ihan siitä, että vanhempi määrittää ihmissuhteen aikuiseen lapseensa ikuisesti tuon lapsi-vanhempi -dynamiikan mukaisesti. Aikuinen ihminen ei kaipaa eikä tarvitse äitiä tai isää samalla tavalla kuin lapsi, vaan ihmissuhde täytyy uudelleen määritellä kahden aikuisen tasavertaiseksi suhteeksi.

Itseäni koulutettuna keski-ikäisenä perheenäitinä raivostuttaa suunnattomasti se, että äitini ei kykene kohtaamaan minua muutakuin oman äitiroolinsa kautta. En jaksa sillä tavalla tulla ihmisenä sivuutetuksi. En saa olla kokonainen persoona, enkä täysivaltainen aikuinen, vaan olen lapsi, jonka asioihin saa ottaa vapaasti kantaa, kasvattaa ja neuvoa.

Äitini on aivan järkyttynyt huonoista väleistämme, hänhän on niin hyvä äiti. Kaipaisin ihan vain ihmistä.

Tämä kuulostaa tutulta muuten paitsi minulla ei ole omia lapsia.

Äitini näkee itsensä ensisijaisesti äitinä ja minut lapsenaan. Hän kohtelee minua kuin olisin osa häntä eikä halua tai kykene näkemään, että olen aikuinen, jolla on oma elämä, ajatukset, sosiaaliset suhteet ja mielenkiinnon kohteet ja että voin halutessani tehdä pieniä ja suuria päätöksiä ja valintoja keskustelematta niistä hänen kanssaan. Hän haluaisi tietää kaiken elämästäni ja pahoittaa mielensä, kun en jokaista yksityiskohtaa elämästäni jaa hänen kanssaan (hän kertoo minulle kaiken naapureiden touhuista ystäviensä sairauksiin kuvitellen, että se on sallittua ja että haluaisin tietää). Edes kehoni ei kuulu minulle vaan hän pitää oikeutenaan halata minua vasten tahtoani, kommentoida painonpudotustani kauhistelevaan sävyyn ja niin edelleen. Hän puhuu lässyttävällä äänensävyllä ja käyttää lapsenomaisia ilmaisuja, joita kukaan muu ei perheessämme käytä. Hän haluaisi nähdä monta kertaa viikossa, soitella ja viettää vapaa-aikaa kanssani. Kaikki tämä hänen lähtökohdistaan ja hänen tarpeistaan käsin: hän haluaa nähdä minut, hän haluaa kuulla minusta, hän haluaa minun vievän hänet paikkaan X tai hän haluaa minun kanssani kohteeseen Y. Minun pitäisi osallistua jokaisen pienen ja ison päätöksen tekemisen ja harkintaan. Sillä ei ole väliä, mitä minä haluan yhteydenpidoltamme tai laajemmin suhteeltamme, ainoastaan hänen tarpeillaan, toiveillaan ja tunteillaan on.

Kun yritän ottaa näitä asioita puheeksi, hän joko sivuuttaa minut täysin, yrittää ohjata keskustelua sivuraiteille, kääntää vakavia asioita huumoriksi, alkaa itkeä tai uhriutuu. "En tiedä miten pitäisi olla", "mikään ei tunnu kelpaavan", "en osaa puhua muulla tavalla", "mutta kun minä olen äitisi ja rakastan sinua niin", "älä välitä, minä vaan olen tällainen", "enkö saa kertoa, että rakastan sinua", "mutta kun olet niin tärkeä minulle", "kylläpä sinä osaat muotoilla asiasi niin osuvasti, olet jo lapsesta asti ollut niin hyvä asettelemaan sanasi", "olisiko sitten parempi, että en ikinä soittaisi/välittäisi ollenkaan/ikinä haluaisi tulla käymään." Näitä esimerkkejä riittäisi. Peruskaava on kuitenkin se, että hänen minuutensa rakentuu äitiyden varaan ja hänen hyvinvointinsa riippuu siitä, saako hän toteuttaa sitä yhä vaan haluamallaan tavalla. Minä olen vastuussa hänen tunteistaan, ei hän itse.

Nyt kun olen opetellut vetämään rajoja, uhriasenne ja painostus on vain voimistunut. Tuntuu turhauttavalta ja epäreilulta myös olla aina se osapuoli, jonka täytyy vetäytyä ja paeta, kun toinen puskee elämääni. Huvittavaa on, että nyt äiti on huolissaan mielenterveydestäni ja jaksamisestani, kun olen alkanut rajoja vetää ja pitää niistä kiinni sekä siinä, kuinka paljon olen yhteydessä ja mistä hänen kanssaan suostun keskustelemaan. Silloin hän ei ollut huolissaan, kun kävin terapiassa monta vuotta purkamassa tuntojani lapsuudesta, perhedynamiikasta ja suhteesta vanhempiini ja voin todella huonosti, koska tulin vedetyksi mukaan vanhempieni parisuhdeongelmiin tavalla, joka ei tyttärelle kuulu ja minulle sälytettiin vastuita, jotka heidän olisi pitänyt kantaa.

Olen alkanut luopua toivosta, että meillä ikinä olisi kahden aikuisen välistä suhdetta, jossa kumpikin voisi olla omalla tavallaan ja omilla ehdoillaan ja sitä kunnioitettaisiin. Jos se ei ole mahdollista, toiseksi paras vaihtoehto on yhteydenpidon vähentäminen reilusti. 

Kaikki mitä kerrot on yleistä rajattoman vanhemman käytöstä. Omanikin on sellainen. Meidän tapauksessamme välit ovat parantuneet jonkin verran sen jälkeen kun aloin itse järjestelmällisesti pitää kiinni omista rajoistani.

Käytännön ohjeita: Huomautan aina lyhyesti ja ytimekkäästi heti kun tulee kontrolloiva tai muuten ei-toivottu kommentti. Huomautukseen tulevaan vastaväitteeseen en sano mitään. En siis lähde mukaan väittelyyn, jonka tavoitteena on mitätöidä ja vähätellä mielipidettäni (tästä vähättelytaktiikasta on paljon esimerkkejä tässä keskustelussa). Tarvittaessa vain toistan papukaijamaisesti alkuperäisen huomautukseni. Esim. "Muiden hiustyyliin puuttuminen ei ole ok". 

Jos vanhempi yrittää palautteestani välittämättä toistuvasti ehdottaa jotain täysin absurdia, kuten että muuttaisin takaisin samalle paikkakunnalle vaikka olen vuosikymmenet asunut muualla, en reagoi siihen mitenkään. Katson vain häntä hetken mykkänä, ehdotuksen naurettavuuden mukaisella ilmeellä. Sitten vaihdan puheenaihetta.

Suunnittelen vierailut etukäteen jaksamiseni mukaan. Olen hyväksynyt, että vanhempieni luona kyläily on henkisesti kuormittavaa ja tarvitsen vähintään yhden vapaapäivän vierailun jälkeen palautuakseni kuormituksesta. En siis edes yritä ajatella että kävisin siellä "lomailemassa", vaan suhtaudun vierailuun kuin työmatkaan.

Puhelimeen en vastaile jatkuvasti vaan soitan takaisin silloin kun minulle sopii jutella.

Vaikeimmissa, henkistä väkivaltaa sisältävissä tilanteissa sovellan henkiseen väkivaltaan tarkoitettuja ohjeita. Reaktio jaetaan kolmeen vaiheeseen: 1. määritellään väkivalta, 2. ilmaistaan oma kanta, 3. kehotetaan toimimaan toisella tavalla ja jos mahdollista, kerrotaan mikä se parempi toimintatapa olisi. Esimerkiksi: "Sinä mitätöit minun vaikeaa kokemustani. Se on henkistä väkivaltaa. Empaattinen ihminen kuuntelee, ei mitätöi." Tarvittaessa voit vielä tehdä rajasi selväksi: "Jos tämä käytös ei lopu, lähden saman tien kotimatkalle." Rajoista on tärkeää myös pitää kiinni eli jos sanot noin, myös toimit sen mukaisesti.

Oma vanhempani on näillä keinoilla vähitellen oppinut, millainen käytös ei ole toivottavaa. Käytös ei ole kokonaan loppunut, mutta pysyy paljon paremmin hallinnassa ja meillä on nykyään paremmat välit.

Paljon tsemppiä!

Eli olet onnistunut saamaan vanhempasi vahtimaan jokaista sanaansa? Ei ole varmaan helppoa heillekään, kun jokainen ehdotus, jokainen neuvo ja jokailtainen mielipide on ensin mietittävä käykö se sinulle ja jos ei, niin voit katkaista välit heihin. Koulutat heitä kun koiria. Tämä on toivottavaa ja tämä ei toivottavaa käytöstä. Sinä tietysti määrittelet mitä se on ja manipuloit heidät siihen eri taktiikoilla. Ja kuten lopussa kirjoitat homma on paremmin hallinnassa nykyisin. Siis sinun hallinnassa.

Sen sijaan, että päättäisit itse miten reagoit mihinkin sanomiseen, olet oppinut muokkaamaan muiden käytöstä sinulle sopivaksi. Porkkanaa ja keppiä ja niin vanhempasi sanovat sen mitä haluat kuulla. Oletko koskaan miettinyt kuinka raskaita sinun vierailusi ovat heille? Kuinka turhauttavaa sinulle on soittaa, koska aina mennään sinun jaksamisesi ja aikojesi mukaan? Ehkä vastaat, ehkä et, mutta sinä tietysti päätät milloin puhutaan.

Minä näen, että sinun käytös on suht vakavaa henkistä väkivaltaa. Jossa muut yrittävät parhaansa mukaan miellyttää sinua, ettet taas suutu ja lopeta yhteydenottoa. Pitäisi olla sinulle empaattinen, kannustava, kehuva ja muutenkin suht virheetön ihminen. Sinä, et sammakkoja kuuntele, neuvot ei ole sinulle auttamista, vaan kontrolloimista ja mielipiteet kelpaavat vain, jos ne ovat samat kuin sinun. Olet paljon pahempi kuin vanhempasi, mutta valitettavasti et edes taida ymmärtää sitä.

Ne vanhemmathan pääsee tilanteesta heti kun lakkaavat laukomasta ehdotuksia, neuvoja ja mielipiteitä. Eikös vaan?

Mikä helvetin pakko niitä on työntää???

Koska ihmiset ovat ihmisiä. Eikö teille vieläkään ole tullut selväksi, että näitä täydellisyyksiä, jotka osaavat sanoa luonnostaan ne oikeat sanat, oikeaan aikaan, oikealla äänensävyllä, oikeasta aiheesta on äärettömän harvoin.

Vanhemmat ovat myös ihmisiä, heille on aikoinaan opetettu määrättyjä asioita, heidän aikakaudella ehkä piti kysyä, piti antaa neuvoja, piti soittaa ja lähettää joulukortti.

He ovat tulleet ehkä vanhemmiksi 20- vuotiaana ja toiset lukeneet lapsenhoidosta parhaimmillaan, ehkä muutaman opaskirjan.

Sinäkin pääset heti tilanteesta, kun lopetat ottamasta kaiken niin vakavasti ja henkilökohtaisesti. Hyväksyt sen toisen sellaisena kun on. Monelle tässäkin ketjussa kirjoittaneelle ongelma näyttää olevan se, että ne vanhemmat välittävät. Haluavat osallistua, ovat kiinnostuneita, tahtoisivat nähdä. Mutta se ei nykymaailmassa ole enää soveltuvaa. Kohta kai joku vetää herneet nenään siitä joulukortistakin.

Minä luen näitä juttuja niin, että minusta monet näistä valittajista ovat oikeasti sekä itsekkäitä ja äärettömän manipuloivia. Se toinen, siis nyt se vanhempi, pitää saada muokattua sopivaksi. Hän ei kelpaa omana itsenään.

Joku aiemmin kirjoitti, että hänen äitinsä käyttää lausetta, ettei tämä enää tiedä miten olla. Ja sekin lause oli tietenkin väärin. Jopa turhautumisen ilmaiseminen on niin väärin.

Todennäköisesti tämä äiti on yrittänyt vaikka mitä, mutta selkeästi aina väärin ja siitä napsahtaa sitten se tuttu rangaistus. Se yhteyden katkaiseminen. Uskotteko, että tämän äidin käytöksen takana on viha ja inho vai rakkaus ja välittäminen? Rangaistus annetaan suhteessa, kun se olisi inho ja viha.

Pitäisikö tätä äitiä kouluttaa vielä vähän lisää? Muuttaa hänet vähän paremmaksi? Ehkä oppii sanomaan ne oikeat sanat ja tekemään ne oikeat jutut?

Odotatte kyllä itse kelpaavanne juuri sellaisena kun olette, jopa, että sitä kannustettaisiin, mutta äitiemme kohdalla, ette halua muuta kuin muokata näitä mieleisemmiksi itsellenne.

Maailma on kaikin tavoin monimuotoinen. Hyväksykää nyt jo se, että sitä ovat myös ihmiset ja siinä missä teillä on oikeus olla oma itsenne, niin myös vanhemmilla pitäisi olla se, ilman sitä ainaista teidän langettamaan rangaistuksen pelkoa.

Varsinkin, kun kyseessä on vain lähinnä mielipiteen tai neuvojen tai yleisesti juttujen liittyvä asia. Monelle voisi tosiaan toivoa muutamaa vuotta sellaisten perheenjäsenten seurassa, jotka oikeasti vihaavat ja haluavat pahaa. Ehkä moni ymmärtäisi paljon paremmin, että se mikä heille nyt näyttäytyy inhottavan asiana, on jotain ihan muuta.

Ihmiset ovat ihmisiä ja tilanteet, joita ketjussa kuvataan ovat hyvin erilaisia. Yhdistävänä tekijänä monissa on se, ettei suhde ole kasvanut mihinkään sellaisesta asetelmasta, että vanhemmalla on oikeus puuttua lapsensa elämään neuvoin ja arvostellen, jopa käskyttämällä. Sinä näet siis tuon aivan normaalina?

Mutta kun se ei ole ollut koskaan normaalia. Kun lapsesta tulee aikuinen (noin parikymppisenä), hänen tulee antaa mennä omaa tietään ja suhteen pitäisi kasvaa kahden tasavertaisen aikuisen suhteeksi. Kyllähän valtaosa suhteista on tuollaisia, normaaleja ihmissuhteita, joissa on normaalit tavat. Vai onko sinun normaalisi kaiken kaikkiaan sitä, että neuvot ystäviä, tuttavia ja muitakin sukulaisia ja oletat, että heidän pitäisi vielä olla kiitollisiakin "hyvistä neuvoista"? Se on mielestäni jo merkki vakavammista asioista kuten siitä, että ei ole minkäänlaista kokemusta normaalista ihmissuhteesta. 

Itse kirjoitin suhtautuvani kuin hankalaan asiakkaaseen, jolloin käytös on parantunut. Rajojen asettaminen on jokaisen aikuisen omalla vastuulla siitä miten sietää itseään kohdeltavan. Sen ei tarvitse olla epäystävällistä, juuri sen vuoksi, että ymmärtää vaikkapa sen, jos vanhemmalla ei yksinkertaisesti ole eväitä parempaan, mutta hän toimii kuitenkin hyvällä tarkoituksella. Jos hyvää tarkoitusta ei ole, niin en näe syitä miksi sellaista ihmistä pitäisi pitää omassa lähipiirissään. Kaikki vanhemmat eivät ole hyväätarkoittavia, jolloin ymmärrän, että välit halutaan katkaista. 

Jokainen tulkitsee ja näkee ne asiat omalla tavallaan. Se mikä sinulle on puuttumista on toiselle välittämistä. Se mikä sinulle on ärsyttävää neuvomista on toiselle varoittamista ja turhien virheiden välttämisen tietojen eteenpäin antamista. Se mikä sinusta on arvostelemista on toisista vaan ihan rehellisen mielipiteen ääneenkertomista ja avoimuutta. Sinä itse päätät miten haluat nähdä ne asiat. Pahalla vai hyvällä. Mutta siinä vaiheessa, kun alat ns. kouluttamaan muita manipulointi tekniikoilla ja rangaistuksilla alat minusta olla väärässä.

Miksen olisi kiitollinen neuvoista? Varsinkin, jos ne säästävät rahaa? Tuovat iloa tai johtavat parempaan lopputulokseen? Minulla ei ole mitään, pakko tehdä kaikki itse periaatetta? Kyllä, minua saa neuvoa, minulle saa kertoa mielipiteitä ja saatan olla jopa todella kiitollinen niistä. Ja kyllä minusta se juuri on normaalia. Ei toisinpäin.

Älä nyt viitsi. Sulla ei selkeästi ole mitään hajua mistä tässä puhutaan. Kyllä mä äidiltäni siedän sen, että se sanoo että mun mielestä sulle sopi paremmin pitkät hiukset. Mutta jos sitä samaa jankkausta pitää jatkaa vuodesta toiseen, niin silloin se on kontrollointia. Höpsöä huolehtimista on se, että isä kyselee että osaatteko te nyt varmasti ajaa paikkaan X, johon voi vastata että isä hei, me käytiin siellä sun kanssa just toissapäivänä, ja meillä on navigaattoritkin. Sen sijaan se, että vastaamisen jälkeen tungetaan väkisin mukaan ohjeistamaan, soitellaan jatkuvasti että muistattehan kääntyä oikealle siitä tai tästä, ei ole enää normaalia. On myös ihan ok, että vanhemmat herättelevät lastaan vapaapäivinä jossain kohtaa, että kohta on ruoka, pitäisi heräillä syömään. Sen sijaan se, että vanhemmat soittelevat omillaan asuvalle lapselle, että mitä sä nyt vielä nukut lauantaina, kellohan on jo kahdeksan, ei ole normaalia.

Tapoja ja tyylejä hallita, kontrolloida, ja tunkea lasten elämään on monia, ja ne on kaikki helppoa perustella välittämisellä. Tosiasia on kuitenkin se, että lasta ei osata nähdä aikuisena, itsestään huolehtimaan kykenevänä olentona, vaan ikuisena holhottavana lapsena. Oma isäni oppi vasta monien, kivuliaiden vaiheiden jälkeen päästämään irti ja näkemään meidät aikuisina. Edelleen huolehtii kovasti, mutta ei enää tunkea väkisin päättämään asioista meidän puolesta.

Isäsi nyt on tuollainen. Se on tosiaan on tai jätä, mutta hän on ainoa isäsi mitä sinulla tule olemaan. Ehkä hän kokeee olonsa tärkeäksi, ehkä se on harrastus. Ehkä hän halusi teidän mukaan? En usko, että ilkeyttään noita tekee.

Moni noista sinun luettelemista asioista on ihan normaaleja ja heille ehkä vaan syntyneitä tapoja, joista sinä et vaan pidä. Sinä et pidä kello 8 tulleesta soitosta, mutta joku toinen joka herää kello 6 ei näe siinä mitään vikaa. Makuasioita.

Eli ihan kaikki huono käytös pitää vaan hyväksyä, koska henkilö nyt vaan on sellainen? Millä ihmeen perusteella sun mielestä on ihan ok, että nelikymppistä, työelämässä olevaa, ja normaalisti asiansa ja elämänsä hoitavaa ihmistä holhotaan edelleen, ettei se nyt vaan nuku liian myöhään, onhan se nyt siivonnut ja maksanut laskunsa, parasta nyt nalkuttaa vuodesta toiseen näistäkin kun eihän se nyt itse osaa ja ymmärrä muuten tuollaisia hoitaa. Liian myöhään mihin nähden? Vanhempien standardeihin. Ei auttanut sekään, että tekee yötyötä ja pääsee kotiin kuudelta nukkumaan, yli kello 8 ei ole mitään asiaa nukkua. Mutta makuasioitahan nämä, ei saa suuttua eikä menettää hermojaan, hyväähän ne vaan tarkoittaa.

Kyllä, valitettavasti uskon, että he tarkoittavat hyvää. Jos he tarkoittaisivat pahaa, niin luulen, että keinot olivat toiset. Mitä jos sinä alkaisit soittamaan sen työvuorosi jälkeen silloin kuudelta? Tietävät sinun olevan hereillä. Ja nuo lasku/ siivouskyselyt nyt kuittaa ihan vaan small talkina ja niihin voi vastata helposti, että tietysti olet, jos kerran olet.

En vaan näe tässä kauheaa ongelmaa tai edes holhoamista. Minusta voisit ottaa hieman rennomman asenteen vanhempiasi kohtaan. He nyt ovat tuollaisia. Eivätkä muuksi muutu, joten ainoa mitä voit tehdä on vaihtaa sitä omaa asennettasi heihin.

Eli sulle on ok, että sut mitätöidään ihmisenä vuodesta toiseen kehitysvammaisen tasolle omien vanhempien toimesta. Koska hyvällä ne sen tekee, eivätkä lopeta vaikka pyydät. Koska jälleen kerran, et sinä edes ymmärrä ettet sinä selviä ellei he huolehdi. Sulta lähtee luottotiedot, asunto, ja työpaikka just tasan heti, kun he lakkaavat huolehtimasta, koska sinä et vaan yksinkertaisesti ole sillä järjen tasolla, että pystyisit selviämään itse. Etkä itse edes rassukka ymmärrä ettet selviä.

Sulle voi olla ok, että suhun suhtaudutaan noin, mutta sulla ei ole mitään oikeutta tulla selittämään muille, että sen pitää heillekin olla ihan ok. Mä saan ihan itse päättää siedänkö tuollaista käytöstä keneltäkään vai en. Sitä se aikuisuus katsos on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden tavallisten vanhempien kanssa syntyvissä ristiriidoissa voi olla kyse ihan siitä, että vanhempi määrittää ihmissuhteen aikuiseen lapseensa ikuisesti tuon lapsi-vanhempi -dynamiikan mukaisesti. Aikuinen ihminen ei kaipaa eikä tarvitse äitiä tai isää samalla tavalla kuin lapsi, vaan ihmissuhde täytyy uudelleen määritellä kahden aikuisen tasavertaiseksi suhteeksi.

Itseäni koulutettuna keski-ikäisenä perheenäitinä raivostuttaa suunnattomasti se, että äitini ei kykene kohtaamaan minua muutakuin oman äitiroolinsa kautta. En jaksa sillä tavalla tulla ihmisenä sivuutetuksi. En saa olla kokonainen persoona, enkä täysivaltainen aikuinen, vaan olen lapsi, jonka asioihin saa ottaa vapaasti kantaa, kasvattaa ja neuvoa.

Äitini on aivan järkyttynyt huonoista väleistämme, hänhän on niin hyvä äiti. Kaipaisin ihan vain ihmistä.

Tämä kuulostaa tutulta muuten paitsi minulla ei ole omia lapsia.

Äitini näkee itsensä ensisijaisesti äitinä ja minut lapsenaan. Hän kohtelee minua kuin olisin osa häntä eikä halua tai kykene näkemään, että olen aikuinen, jolla on oma elämä, ajatukset, sosiaaliset suhteet ja mielenkiinnon kohteet ja että voin halutessani tehdä pieniä ja suuria päätöksiä ja valintoja keskustelematta niistä hänen kanssaan. Hän haluaisi tietää kaiken elämästäni ja pahoittaa mielensä, kun en jokaista yksityiskohtaa elämästäni jaa hänen kanssaan (hän kertoo minulle kaiken naapureiden touhuista ystäviensä sairauksiin kuvitellen, että se on sallittua ja että haluaisin tietää). Edes kehoni ei kuulu minulle vaan hän pitää oikeutenaan halata minua vasten tahtoani, kommentoida painonpudotustani kauhistelevaan sävyyn ja niin edelleen. Hän puhuu lässyttävällä äänensävyllä ja käyttää lapsenomaisia ilmaisuja, joita kukaan muu ei perheessämme käytä. Hän haluaisi nähdä monta kertaa viikossa, soitella ja viettää vapaa-aikaa kanssani. Kaikki tämä hänen lähtökohdistaan ja hänen tarpeistaan käsin: hän haluaa nähdä minut, hän haluaa kuulla minusta, hän haluaa minun vievän hänet paikkaan X tai hän haluaa minun kanssani kohteeseen Y. Minun pitäisi osallistua jokaisen pienen ja ison päätöksen tekemisen ja harkintaan. Sillä ei ole väliä, mitä minä haluan yhteydenpidoltamme tai laajemmin suhteeltamme, ainoastaan hänen tarpeillaan, toiveillaan ja tunteillaan on.

Kun yritän ottaa näitä asioita puheeksi, hän joko sivuuttaa minut täysin, yrittää ohjata keskustelua sivuraiteille, kääntää vakavia asioita huumoriksi, alkaa itkeä tai uhriutuu. "En tiedä miten pitäisi olla", "mikään ei tunnu kelpaavan", "en osaa puhua muulla tavalla", "mutta kun minä olen äitisi ja rakastan sinua niin", "älä välitä, minä vaan olen tällainen", "enkö saa kertoa, että rakastan sinua", "mutta kun olet niin tärkeä minulle", "kylläpä sinä osaat muotoilla asiasi niin osuvasti, olet jo lapsesta asti ollut niin hyvä asettelemaan sanasi", "olisiko sitten parempi, että en ikinä soittaisi/välittäisi ollenkaan/ikinä haluaisi tulla käymään." Näitä esimerkkejä riittäisi. Peruskaava on kuitenkin se, että hänen minuutensa rakentuu äitiyden varaan ja hänen hyvinvointinsa riippuu siitä, saako hän toteuttaa sitä yhä vaan haluamallaan tavalla. Minä olen vastuussa hänen tunteistaan, ei hän itse.

Nyt kun olen opetellut vetämään rajoja, uhriasenne ja painostus on vain voimistunut. Tuntuu turhauttavalta ja epäreilulta myös olla aina se osapuoli, jonka täytyy vetäytyä ja paeta, kun toinen puskee elämääni. Huvittavaa on, että nyt äiti on huolissaan mielenterveydestäni ja jaksamisestani, kun olen alkanut rajoja vetää ja pitää niistä kiinni sekä siinä, kuinka paljon olen yhteydessä ja mistä hänen kanssaan suostun keskustelemaan. Silloin hän ei ollut huolissaan, kun kävin terapiassa monta vuotta purkamassa tuntojani lapsuudesta, perhedynamiikasta ja suhteesta vanhempiini ja voin todella huonosti, koska tulin vedetyksi mukaan vanhempieni parisuhdeongelmiin tavalla, joka ei tyttärelle kuulu ja minulle sälytettiin vastuita, jotka heidän olisi pitänyt kantaa.

Olen alkanut luopua toivosta, että meillä ikinä olisi kahden aikuisen välistä suhdetta, jossa kumpikin voisi olla omalla tavallaan ja omilla ehdoillaan ja sitä kunnioitettaisiin. Jos se ei ole mahdollista, toiseksi paras vaihtoehto on yhteydenpidon vähentäminen reilusti. 

Kaikki mitä kerrot on yleistä rajattoman vanhemman käytöstä. Omanikin on sellainen. Meidän tapauksessamme välit ovat parantuneet jonkin verran sen jälkeen kun aloin itse järjestelmällisesti pitää kiinni omista rajoistani.

Käytännön ohjeita: Huomautan aina lyhyesti ja ytimekkäästi heti kun tulee kontrolloiva tai muuten ei-toivottu kommentti. Huomautukseen tulevaan vastaväitteeseen en sano mitään. En siis lähde mukaan väittelyyn, jonka tavoitteena on mitätöidä ja vähätellä mielipidettäni (tästä vähättelytaktiikasta on paljon esimerkkejä tässä keskustelussa). Tarvittaessa vain toistan papukaijamaisesti alkuperäisen huomautukseni. Esim. "Muiden hiustyyliin puuttuminen ei ole ok". 

Jos vanhempi yrittää palautteestani välittämättä toistuvasti ehdottaa jotain täysin absurdia, kuten että muuttaisin takaisin samalle paikkakunnalle vaikka olen vuosikymmenet asunut muualla, en reagoi siihen mitenkään. Katson vain häntä hetken mykkänä, ehdotuksen naurettavuuden mukaisella ilmeellä. Sitten vaihdan puheenaihetta.

Suunnittelen vierailut etukäteen jaksamiseni mukaan. Olen hyväksynyt, että vanhempieni luona kyläily on henkisesti kuormittavaa ja tarvitsen vähintään yhden vapaapäivän vierailun jälkeen palautuakseni kuormituksesta. En siis edes yritä ajatella että kävisin siellä "lomailemassa", vaan suhtaudun vierailuun kuin työmatkaan.

Puhelimeen en vastaile jatkuvasti vaan soitan takaisin silloin kun minulle sopii jutella.

Vaikeimmissa, henkistä väkivaltaa sisältävissä tilanteissa sovellan henkiseen väkivaltaan tarkoitettuja ohjeita. Reaktio jaetaan kolmeen vaiheeseen: 1. määritellään väkivalta, 2. ilmaistaan oma kanta, 3. kehotetaan toimimaan toisella tavalla ja jos mahdollista, kerrotaan mikä se parempi toimintatapa olisi. Esimerkiksi: "Sinä mitätöit minun vaikeaa kokemustani. Se on henkistä väkivaltaa. Empaattinen ihminen kuuntelee, ei mitätöi." Tarvittaessa voit vielä tehdä rajasi selväksi: "Jos tämä käytös ei lopu, lähden saman tien kotimatkalle." Rajoista on tärkeää myös pitää kiinni eli jos sanot noin, myös toimit sen mukaisesti.

Oma vanhempani on näillä keinoilla vähitellen oppinut, millainen käytös ei ole toivottavaa. Käytös ei ole kokonaan loppunut, mutta pysyy paljon paremmin hallinnassa ja meillä on nykyään paremmat välit.

Paljon tsemppiä!

Eli olet onnistunut saamaan vanhempasi vahtimaan jokaista sanaansa? Ei ole varmaan helppoa heillekään, kun jokainen ehdotus, jokainen neuvo ja jokailtainen mielipide on ensin mietittävä käykö se sinulle ja jos ei, niin voit katkaista välit heihin. Koulutat heitä kun koiria. Tämä on toivottavaa ja tämä ei toivottavaa käytöstä. Sinä tietysti määrittelet mitä se on ja manipuloit heidät siihen eri taktiikoilla. Ja kuten lopussa kirjoitat homma on paremmin hallinnassa nykyisin. Siis sinun hallinnassa.

Sen sijaan, että päättäisit itse miten reagoit mihinkin sanomiseen, olet oppinut muokkaamaan muiden käytöstä sinulle sopivaksi. Porkkanaa ja keppiä ja niin vanhempasi sanovat sen mitä haluat kuulla. Oletko koskaan miettinyt kuinka raskaita sinun vierailusi ovat heille? Kuinka turhauttavaa sinulle on soittaa, koska aina mennään sinun jaksamisesi ja aikojesi mukaan? Ehkä vastaat, ehkä et, mutta sinä tietysti päätät milloin puhutaan.

Minä näen, että sinun käytös on suht vakavaa henkistä väkivaltaa. Jossa muut yrittävät parhaansa mukaan miellyttää sinua, ettet taas suutu ja lopeta yhteydenottoa. Pitäisi olla sinulle empaattinen, kannustava, kehuva ja muutenkin suht virheetön ihminen. Sinä, et sammakkoja kuuntele, neuvot ei ole sinulle auttamista, vaan kontrolloimista ja mielipiteet kelpaavat vain, jos ne ovat samat kuin sinun. Olet paljon pahempi kuin vanhempasi, mutta valitettavasti et edes taida ymmärtää sitä.

Ne vanhemmathan pääsee tilanteesta heti kun lakkaavat laukomasta ehdotuksia, neuvoja ja mielipiteitä. Eikös vaan?

Mikä helvetin pakko niitä on työntää???

Koska ihmiset ovat ihmisiä. Eikö teille vieläkään ole tullut selväksi, että näitä täydellisyyksiä, jotka osaavat sanoa luonnostaan ne oikeat sanat, oikeaan aikaan, oikealla äänensävyllä, oikeasta aiheesta on äärettömän harvoin.

Vanhemmat ovat myös ihmisiä, heille on aikoinaan opetettu määrättyjä asioita, heidän aikakaudella ehkä piti kysyä, piti antaa neuvoja, piti soittaa ja lähettää joulukortti.

He ovat tulleet ehkä vanhemmiksi 20- vuotiaana ja toiset lukeneet lapsenhoidosta parhaimmillaan, ehkä muutaman opaskirjan.

Sinäkin pääset heti tilanteesta, kun lopetat ottamasta kaiken niin vakavasti ja henkilökohtaisesti. Hyväksyt sen toisen sellaisena kun on. Monelle tässäkin ketjussa kirjoittaneelle ongelma näyttää olevan se, että ne vanhemmat välittävät. Haluavat osallistua, ovat kiinnostuneita, tahtoisivat nähdä. Mutta se ei nykymaailmassa ole enää soveltuvaa. Kohta kai joku vetää herneet nenään siitä joulukortistakin.

Minä luen näitä juttuja niin, että minusta monet näistä valittajista ovat oikeasti sekä itsekkäitä ja äärettömän manipuloivia. Se toinen, siis nyt se vanhempi, pitää saada muokattua sopivaksi. Hän ei kelpaa omana itsenään.

Joku aiemmin kirjoitti, että hänen äitinsä käyttää lausetta, ettei tämä enää tiedä miten olla. Ja sekin lause oli tietenkin väärin. Jopa turhautumisen ilmaiseminen on niin väärin.

Todennäköisesti tämä äiti on yrittänyt vaikka mitä, mutta selkeästi aina väärin ja siitä napsahtaa sitten se tuttu rangaistus. Se yhteyden katkaiseminen. Uskotteko, että tämän äidin käytöksen takana on viha ja inho vai rakkaus ja välittäminen? Rangaistus annetaan suhteessa, kun se olisi inho ja viha.

Pitäisikö tätä äitiä kouluttaa vielä vähän lisää? Muuttaa hänet vähän paremmaksi? Ehkä oppii sanomaan ne oikeat sanat ja tekemään ne oikeat jutut?

Odotatte kyllä itse kelpaavanne juuri sellaisena kun olette, jopa, että sitä kannustettaisiin, mutta äitiemme kohdalla, ette halua muuta kuin muokata näitä mieleisemmiksi itsellenne.

Maailma on kaikin tavoin monimuotoinen. Hyväksykää nyt jo se, että sitä ovat myös ihmiset ja siinä missä teillä on oikeus olla oma itsenne, niin myös vanhemmilla pitäisi olla se, ilman sitä ainaista teidän langettamaan rangaistuksen pelkoa.

Varsinkin, kun kyseessä on vain lähinnä mielipiteen tai neuvojen tai yleisesti juttujen liittyvä asia. Monelle voisi tosiaan toivoa muutamaa vuotta sellaisten perheenjäsenten seurassa, jotka oikeasti vihaavat ja haluavat pahaa. Ehkä moni ymmärtäisi paljon paremmin, että se mikä heille nyt näyttäytyy inhottavan asiana, on jotain ihan muuta.

Ihmiset ovat ihmisiä ja tilanteet, joita ketjussa kuvataan ovat hyvin erilaisia. Yhdistävänä tekijänä monissa on se, ettei suhde ole kasvanut mihinkään sellaisesta asetelmasta, että vanhemmalla on oikeus puuttua lapsensa elämään neuvoin ja arvostellen, jopa käskyttämällä. Sinä näet siis tuon aivan normaalina?

Mutta kun se ei ole ollut koskaan normaalia. Kun lapsesta tulee aikuinen (noin parikymppisenä), hänen tulee antaa mennä omaa tietään ja suhteen pitäisi kasvaa kahden tasavertaisen aikuisen suhteeksi. Kyllähän valtaosa suhteista on tuollaisia, normaaleja ihmissuhteita, joissa on normaalit tavat. Vai onko sinun normaalisi kaiken kaikkiaan sitä, että neuvot ystäviä, tuttavia ja muitakin sukulaisia ja oletat, että heidän pitäisi vielä olla kiitollisiakin "hyvistä neuvoista"? Se on mielestäni jo merkki vakavammista asioista kuten siitä, että ei ole minkäänlaista kokemusta normaalista ihmissuhteesta. 

Itse kirjoitin suhtautuvani kuin hankalaan asiakkaaseen, jolloin käytös on parantunut. Rajojen asettaminen on jokaisen aikuisen omalla vastuulla siitä miten sietää itseään kohdeltavan. Sen ei tarvitse olla epäystävällistä, juuri sen vuoksi, että ymmärtää vaikkapa sen, jos vanhemmalla ei yksinkertaisesti ole eväitä parempaan, mutta hän toimii kuitenkin hyvällä tarkoituksella. Jos hyvää tarkoitusta ei ole, niin en näe syitä miksi sellaista ihmistä pitäisi pitää omassa lähipiirissään. Kaikki vanhemmat eivät ole hyväätarkoittavia, jolloin ymmärrän, että välit halutaan katkaista. 

Jokainen tulkitsee ja näkee ne asiat omalla tavallaan. Se mikä sinulle on puuttumista on toiselle välittämistä. Se mikä sinulle on ärsyttävää neuvomista on toiselle varoittamista ja turhien virheiden välttämisen tietojen eteenpäin antamista. Se mikä sinusta on arvostelemista on toisista vaan ihan rehellisen mielipiteen ääneenkertomista ja avoimuutta. Sinä itse päätät miten haluat nähdä ne asiat. Pahalla vai hyvällä. Mutta siinä vaiheessa, kun alat ns. kouluttamaan muita manipulointi tekniikoilla ja rangaistuksilla alat minusta olla väärässä.

Miksen olisi kiitollinen neuvoista? Varsinkin, jos ne säästävät rahaa? Tuovat iloa tai johtavat parempaan lopputulokseen? Minulla ei ole mitään, pakko tehdä kaikki itse periaatetta? Kyllä, minua saa neuvoa, minulle saa kertoa mielipiteitä ja saatan olla jopa todella kiitollinen niistä. Ja kyllä minusta se juuri on normaalia. Ei toisinpäin.

Älä nyt viitsi. Sulla ei selkeästi ole mitään hajua mistä tässä puhutaan. Kyllä mä äidiltäni siedän sen, että se sanoo että mun mielestä sulle sopi paremmin pitkät hiukset. Mutta jos sitä samaa jankkausta pitää jatkaa vuodesta toiseen, niin silloin se on kontrollointia. Höpsöä huolehtimista on se, että isä kyselee että osaatteko te nyt varmasti ajaa paikkaan X, johon voi vastata että isä hei, me käytiin siellä sun kanssa just toissapäivänä, ja meillä on navigaattoritkin. Sen sijaan se, että vastaamisen jälkeen tungetaan väkisin mukaan ohjeistamaan, soitellaan jatkuvasti että muistattehan kääntyä oikealle siitä tai tästä, ei ole enää normaalia. On myös ihan ok, että vanhemmat herättelevät lastaan vapaapäivinä jossain kohtaa, että kohta on ruoka, pitäisi heräillä syömään. Sen sijaan se, että vanhemmat soittelevat omillaan asuvalle lapselle, että mitä sä nyt vielä nukut lauantaina, kellohan on jo kahdeksan, ei ole normaalia.

Tapoja ja tyylejä hallita, kontrolloida, ja tunkea lasten elämään on monia, ja ne on kaikki helppoa perustella välittämisellä. Tosiasia on kuitenkin se, että lasta ei osata nähdä aikuisena, itsestään huolehtimaan kykenevänä olentona, vaan ikuisena holhottavana lapsena. Oma isäni oppi vasta monien, kivuliaiden vaiheiden jälkeen päästämään irti ja näkemään meidät aikuisina. Edelleen huolehtii kovasti, mutta ei enää tunkea väkisin päättämään asioista meidän puolesta.

Isäsi nyt on tuollainen. Se on tosiaan on tai jätä, mutta hän on ainoa isäsi mitä sinulla tule olemaan. Ehkä hän kokeee olonsa tärkeäksi, ehkä se on harrastus. Ehkä hän halusi teidän mukaan? En usko, että ilkeyttään noita tekee.

Moni noista sinun luettelemista asioista on ihan normaaleja ja heille ehkä vaan syntyneitä tapoja, joista sinä et vaan pidä. Sinä et pidä kello 8 tulleesta soitosta, mutta joku toinen joka herää kello 6 ei näe siinä mitään vikaa. Makuasioita.

Peruskäytöstavat.

Ne kun olisi noillakin ei olisi ongelmia.

Eli olemme päässet tulokseen, että jos vanhemmilla ei ole hyviä käytöstapoja, niin heihin kuuluu katkaista välit ja sillä homma ratkeaa?

Jos se rajattomuus on aivan jatkuvaa eikä he ota palautetta vastaan niin mitä itse ehdotat?

Lopettaisin sen pääni hakkaamisen seinään ja opettelisin elämään niiden rajattomien vanhempieni kanssa. Kun minulle sanottaisiin, että hiukseni on rumat. Opettelisin vastamaan, että onneksi ne on omassa päässäni, eikä heidän. Jos isäni haluaisi neuvoa minulle tien ja kuskata minut sinne, niin pyytäisin häntä kantamaan myös laukkuni sinne autoon ja kun aamulla minulle soitettaisiin kello kahdeksan ja sanotaan, että nukunko, niin vastaisin, että en tietenkään ja suloisin puhelimen ja jatkaisin uniani.

Miksi pitäisi opetella elämään rajattomien vanhempien kanssa kuvailemallasi tavalla? Miksi ei voi vähentää yhteydenpitoa, lopettaa sitä kokonaan tai etsiä jotain muuta keinoa rajattoman vanhemman kanssa pärjäämiseen? Miksi sinun ehdottamasi tapa on muita parempi?

Tämä oli minun ehdotukseni ja mitä minä tekisin. Minulle käytännössä se mitä joku random aaveemamma tekee on ihan yksi ja sama. Sinä voit elää täysin ilman vanhempiasi ja se sopii minulle täysin. Minä vaan kirjoittelen mielipiteitäni ja ajatuksia siitä, miksi monet tekevät asenteellaan tilanteista liian hankalia ja vaikeita ja kuinka ymmärryksellä ja joustavuudella pystyttäisiin säilyttämään niitä perhesuhteita.

Eli viisaus asuu sinussa: sinä näet miten asiat oikeasti ovat, sinä tiedät, mikä on oikea tapa toimia ja sinä tiedät, mitä ihmisten tulisi elämässään tavoitella ja miksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden tavallisten vanhempien kanssa syntyvissä ristiriidoissa voi olla kyse ihan siitä, että vanhempi määrittää ihmissuhteen aikuiseen lapseensa ikuisesti tuon lapsi-vanhempi -dynamiikan mukaisesti. Aikuinen ihminen ei kaipaa eikä tarvitse äitiä tai isää samalla tavalla kuin lapsi, vaan ihmissuhde täytyy uudelleen määritellä kahden aikuisen tasavertaiseksi suhteeksi.

Itseäni koulutettuna keski-ikäisenä perheenäitinä raivostuttaa suunnattomasti se, että äitini ei kykene kohtaamaan minua muutakuin oman äitiroolinsa kautta. En jaksa sillä tavalla tulla ihmisenä sivuutetuksi. En saa olla kokonainen persoona, enkä täysivaltainen aikuinen, vaan olen lapsi, jonka asioihin saa ottaa vapaasti kantaa, kasvattaa ja neuvoa.

Äitini on aivan järkyttynyt huonoista väleistämme, hänhän on niin hyvä äiti. Kaipaisin ihan vain ihmistä.

Tämä kuulostaa tutulta muuten paitsi minulla ei ole omia lapsia.

Äitini näkee itsensä ensisijaisesti äitinä ja minut lapsenaan. Hän kohtelee minua kuin olisin osa häntä eikä halua tai kykene näkemään, että olen aikuinen, jolla on oma elämä, ajatukset, sosiaaliset suhteet ja mielenkiinnon kohteet ja että voin halutessani tehdä pieniä ja suuria päätöksiä ja valintoja keskustelematta niistä hänen kanssaan. Hän haluaisi tietää kaiken elämästäni ja pahoittaa mielensä, kun en jokaista yksityiskohtaa elämästäni jaa hänen kanssaan (hän kertoo minulle kaiken naapureiden touhuista ystäviensä sairauksiin kuvitellen, että se on sallittua ja että haluaisin tietää). Edes kehoni ei kuulu minulle vaan hän pitää oikeutenaan halata minua vasten tahtoani, kommentoida painonpudotustani kauhistelevaan sävyyn ja niin edelleen. Hän puhuu lässyttävällä äänensävyllä ja käyttää lapsenomaisia ilmaisuja, joita kukaan muu ei perheessämme käytä. Hän haluaisi nähdä monta kertaa viikossa, soitella ja viettää vapaa-aikaa kanssani. Kaikki tämä hänen lähtökohdistaan ja hänen tarpeistaan käsin: hän haluaa nähdä minut, hän haluaa kuulla minusta, hän haluaa minun vievän hänet paikkaan X tai hän haluaa minun kanssani kohteeseen Y. Minun pitäisi osallistua jokaisen pienen ja ison päätöksen tekemisen ja harkintaan. Sillä ei ole väliä, mitä minä haluan yhteydenpidoltamme tai laajemmin suhteeltamme, ainoastaan hänen tarpeillaan, toiveillaan ja tunteillaan on.

Kun yritän ottaa näitä asioita puheeksi, hän joko sivuuttaa minut täysin, yrittää ohjata keskustelua sivuraiteille, kääntää vakavia asioita huumoriksi, alkaa itkeä tai uhriutuu. "En tiedä miten pitäisi olla", "mikään ei tunnu kelpaavan", "en osaa puhua muulla tavalla", "mutta kun minä olen äitisi ja rakastan sinua niin", "älä välitä, minä vaan olen tällainen", "enkö saa kertoa, että rakastan sinua", "mutta kun olet niin tärkeä minulle", "kylläpä sinä osaat muotoilla asiasi niin osuvasti, olet jo lapsesta asti ollut niin hyvä asettelemaan sanasi", "olisiko sitten parempi, että en ikinä soittaisi/välittäisi ollenkaan/ikinä haluaisi tulla käymään." Näitä esimerkkejä riittäisi. Peruskaava on kuitenkin se, että hänen minuutensa rakentuu äitiyden varaan ja hänen hyvinvointinsa riippuu siitä, saako hän toteuttaa sitä yhä vaan haluamallaan tavalla. Minä olen vastuussa hänen tunteistaan, ei hän itse.

Nyt kun olen opetellut vetämään rajoja, uhriasenne ja painostus on vain voimistunut. Tuntuu turhauttavalta ja epäreilulta myös olla aina se osapuoli, jonka täytyy vetäytyä ja paeta, kun toinen puskee elämääni. Huvittavaa on, että nyt äiti on huolissaan mielenterveydestäni ja jaksamisestani, kun olen alkanut rajoja vetää ja pitää niistä kiinni sekä siinä, kuinka paljon olen yhteydessä ja mistä hänen kanssaan suostun keskustelemaan. Silloin hän ei ollut huolissaan, kun kävin terapiassa monta vuotta purkamassa tuntojani lapsuudesta, perhedynamiikasta ja suhteesta vanhempiini ja voin todella huonosti, koska tulin vedetyksi mukaan vanhempieni parisuhdeongelmiin tavalla, joka ei tyttärelle kuulu ja minulle sälytettiin vastuita, jotka heidän olisi pitänyt kantaa.

Olen alkanut luopua toivosta, että meillä ikinä olisi kahden aikuisen välistä suhdetta, jossa kumpikin voisi olla omalla tavallaan ja omilla ehdoillaan ja sitä kunnioitettaisiin. Jos se ei ole mahdollista, toiseksi paras vaihtoehto on yhteydenpidon vähentäminen reilusti. 

Kaikki mitä kerrot on yleistä rajattoman vanhemman käytöstä. Omanikin on sellainen. Meidän tapauksessamme välit ovat parantuneet jonkin verran sen jälkeen kun aloin itse järjestelmällisesti pitää kiinni omista rajoistani.

Käytännön ohjeita: Huomautan aina lyhyesti ja ytimekkäästi heti kun tulee kontrolloiva tai muuten ei-toivottu kommentti. Huomautukseen tulevaan vastaväitteeseen en sano mitään. En siis lähde mukaan väittelyyn, jonka tavoitteena on mitätöidä ja vähätellä mielipidettäni (tästä vähättelytaktiikasta on paljon esimerkkejä tässä keskustelussa). Tarvittaessa vain toistan papukaijamaisesti alkuperäisen huomautukseni. Esim. "Muiden hiustyyliin puuttuminen ei ole ok". 

Jos vanhempi yrittää palautteestani välittämättä toistuvasti ehdottaa jotain täysin absurdia, kuten että muuttaisin takaisin samalle paikkakunnalle vaikka olen vuosikymmenet asunut muualla, en reagoi siihen mitenkään. Katson vain häntä hetken mykkänä, ehdotuksen naurettavuuden mukaisella ilmeellä. Sitten vaihdan puheenaihetta.

Suunnittelen vierailut etukäteen jaksamiseni mukaan. Olen hyväksynyt, että vanhempieni luona kyläily on henkisesti kuormittavaa ja tarvitsen vähintään yhden vapaapäivän vierailun jälkeen palautuakseni kuormituksesta. En siis edes yritä ajatella että kävisin siellä "lomailemassa", vaan suhtaudun vierailuun kuin työmatkaan.

Puhelimeen en vastaile jatkuvasti vaan soitan takaisin silloin kun minulle sopii jutella.

Vaikeimmissa, henkistä väkivaltaa sisältävissä tilanteissa sovellan henkiseen väkivaltaan tarkoitettuja ohjeita. Reaktio jaetaan kolmeen vaiheeseen: 1. määritellään väkivalta, 2. ilmaistaan oma kanta, 3. kehotetaan toimimaan toisella tavalla ja jos mahdollista, kerrotaan mikä se parempi toimintatapa olisi. Esimerkiksi: "Sinä mitätöit minun vaikeaa kokemustani. Se on henkistä väkivaltaa. Empaattinen ihminen kuuntelee, ei mitätöi." Tarvittaessa voit vielä tehdä rajasi selväksi: "Jos tämä käytös ei lopu, lähden saman tien kotimatkalle." Rajoista on tärkeää myös pitää kiinni eli jos sanot noin, myös toimit sen mukaisesti.

Oma vanhempani on näillä keinoilla vähitellen oppinut, millainen käytös ei ole toivottavaa. Käytös ei ole kokonaan loppunut, mutta pysyy paljon paremmin hallinnassa ja meillä on nykyään paremmat välit.

Paljon tsemppiä!

Eli olet onnistunut saamaan vanhempasi vahtimaan jokaista sanaansa? Ei ole varmaan helppoa heillekään, kun jokainen ehdotus, jokainen neuvo ja jokailtainen mielipide on ensin mietittävä käykö se sinulle ja jos ei, niin voit katkaista välit heihin. Koulutat heitä kun koiria. Tämä on toivottavaa ja tämä ei toivottavaa käytöstä. Sinä tietysti määrittelet mitä se on ja manipuloit heidät siihen eri taktiikoilla. Ja kuten lopussa kirjoitat homma on paremmin hallinnassa nykyisin. Siis sinun hallinnassa.

Sen sijaan, että päättäisit itse miten reagoit mihinkin sanomiseen, olet oppinut muokkaamaan muiden käytöstä sinulle sopivaksi. Porkkanaa ja keppiä ja niin vanhempasi sanovat sen mitä haluat kuulla. Oletko koskaan miettinyt kuinka raskaita sinun vierailusi ovat heille? Kuinka turhauttavaa sinulle on soittaa, koska aina mennään sinun jaksamisesi ja aikojesi mukaan? Ehkä vastaat, ehkä et, mutta sinä tietysti päätät milloin puhutaan.

Minä näen, että sinun käytös on suht vakavaa henkistä väkivaltaa. Jossa muut yrittävät parhaansa mukaan miellyttää sinua, ettet taas suutu ja lopeta yhteydenottoa. Pitäisi olla sinulle empaattinen, kannustava, kehuva ja muutenkin suht virheetön ihminen. Sinä, et sammakkoja kuuntele, neuvot ei ole sinulle auttamista, vaan kontrolloimista ja mielipiteet kelpaavat vain, jos ne ovat samat kuin sinun. Olet paljon pahempi kuin vanhempasi, mutta valitettavasti et edes taida ymmärtää sitä.

Ne vanhemmathan pääsee tilanteesta heti kun lakkaavat laukomasta ehdotuksia, neuvoja ja mielipiteitä. Eikös vaan?

Mikä helvetin pakko niitä on työntää???

Koska ihmiset ovat ihmisiä. Eikö teille vieläkään ole tullut selväksi, että näitä täydellisyyksiä, jotka osaavat sanoa luonnostaan ne oikeat sanat, oikeaan aikaan, oikealla äänensävyllä, oikeasta aiheesta on äärettömän harvoin.

Vanhemmat ovat myös ihmisiä, heille on aikoinaan opetettu määrättyjä asioita, heidän aikakaudella ehkä piti kysyä, piti antaa neuvoja, piti soittaa ja lähettää joulukortti.

He ovat tulleet ehkä vanhemmiksi 20- vuotiaana ja toiset lukeneet lapsenhoidosta parhaimmillaan, ehkä muutaman opaskirjan.

Sinäkin pääset heti tilanteesta, kun lopetat ottamasta kaiken niin vakavasti ja henkilökohtaisesti. Hyväksyt sen toisen sellaisena kun on. Monelle tässäkin ketjussa kirjoittaneelle ongelma näyttää olevan se, että ne vanhemmat välittävät. Haluavat osallistua, ovat kiinnostuneita, tahtoisivat nähdä. Mutta se ei nykymaailmassa ole enää soveltuvaa. Kohta kai joku vetää herneet nenään siitä joulukortistakin.

Minä luen näitä juttuja niin, että minusta monet näistä valittajista ovat oikeasti sekä itsekkäitä ja äärettömän manipuloivia. Se toinen, siis nyt se vanhempi, pitää saada muokattua sopivaksi. Hän ei kelpaa omana itsenään.

Joku aiemmin kirjoitti, että hänen äitinsä käyttää lausetta, ettei tämä enää tiedä miten olla. Ja sekin lause oli tietenkin väärin. Jopa turhautumisen ilmaiseminen on niin väärin.

Todennäköisesti tämä äiti on yrittänyt vaikka mitä, mutta selkeästi aina väärin ja siitä napsahtaa sitten se tuttu rangaistus. Se yhteyden katkaiseminen. Uskotteko, että tämän äidin käytöksen takana on viha ja inho vai rakkaus ja välittäminen? Rangaistus annetaan suhteessa, kun se olisi inho ja viha.

Pitäisikö tätä äitiä kouluttaa vielä vähän lisää? Muuttaa hänet vähän paremmaksi? Ehkä oppii sanomaan ne oikeat sanat ja tekemään ne oikeat jutut?

Odotatte kyllä itse kelpaavanne juuri sellaisena kun olette, jopa, että sitä kannustettaisiin, mutta äitiemme kohdalla, ette halua muuta kuin muokata näitä mieleisemmiksi itsellenne.

Maailma on kaikin tavoin monimuotoinen. Hyväksykää nyt jo se, että sitä ovat myös ihmiset ja siinä missä teillä on oikeus olla oma itsenne, niin myös vanhemmilla pitäisi olla se, ilman sitä ainaista teidän langettamaan rangaistuksen pelkoa.

Varsinkin, kun kyseessä on vain lähinnä mielipiteen tai neuvojen tai yleisesti juttujen liittyvä asia. Monelle voisi tosiaan toivoa muutamaa vuotta sellaisten perheenjäsenten seurassa, jotka oikeasti vihaavat ja haluavat pahaa. Ehkä moni ymmärtäisi paljon paremmin, että se mikä heille nyt näyttäytyy inhottavan asiana, on jotain ihan muuta.

Ihmiset ovat ihmisiä ja tilanteet, joita ketjussa kuvataan ovat hyvin erilaisia. Yhdistävänä tekijänä monissa on se, ettei suhde ole kasvanut mihinkään sellaisesta asetelmasta, että vanhemmalla on oikeus puuttua lapsensa elämään neuvoin ja arvostellen, jopa käskyttämällä. Sinä näet siis tuon aivan normaalina?

Mutta kun se ei ole ollut koskaan normaalia. Kun lapsesta tulee aikuinen (noin parikymppisenä), hänen tulee antaa mennä omaa tietään ja suhteen pitäisi kasvaa kahden tasavertaisen aikuisen suhteeksi. Kyllähän valtaosa suhteista on tuollaisia, normaaleja ihmissuhteita, joissa on normaalit tavat. Vai onko sinun normaalisi kaiken kaikkiaan sitä, että neuvot ystäviä, tuttavia ja muitakin sukulaisia ja oletat, että heidän pitäisi vielä olla kiitollisiakin "hyvistä neuvoista"? Se on mielestäni jo merkki vakavammista asioista kuten siitä, että ei ole minkäänlaista kokemusta normaalista ihmissuhteesta. 

Itse kirjoitin suhtautuvani kuin hankalaan asiakkaaseen, jolloin käytös on parantunut. Rajojen asettaminen on jokaisen aikuisen omalla vastuulla siitä miten sietää itseään kohdeltavan. Sen ei tarvitse olla epäystävällistä, juuri sen vuoksi, että ymmärtää vaikkapa sen, jos vanhemmalla ei yksinkertaisesti ole eväitä parempaan, mutta hän toimii kuitenkin hyvällä tarkoituksella. Jos hyvää tarkoitusta ei ole, niin en näe syitä miksi sellaista ihmistä pitäisi pitää omassa lähipiirissään. Kaikki vanhemmat eivät ole hyväätarkoittavia, jolloin ymmärrän, että välit halutaan katkaista. 

Jokainen tulkitsee ja näkee ne asiat omalla tavallaan. Se mikä sinulle on puuttumista on toiselle välittämistä. Se mikä sinulle on ärsyttävää neuvomista on toiselle varoittamista ja turhien virheiden välttämisen tietojen eteenpäin antamista. Se mikä sinusta on arvostelemista on toisista vaan ihan rehellisen mielipiteen ääneenkertomista ja avoimuutta. Sinä itse päätät miten haluat nähdä ne asiat. Pahalla vai hyvällä. Mutta siinä vaiheessa, kun alat ns. kouluttamaan muita manipulointi tekniikoilla ja rangaistuksilla alat minusta olla väärässä.

Miksen olisi kiitollinen neuvoista? Varsinkin, jos ne säästävät rahaa? Tuovat iloa tai johtavat parempaan lopputulokseen? Minulla ei ole mitään, pakko tehdä kaikki itse periaatetta? Kyllä, minua saa neuvoa, minulle saa kertoa mielipiteitä ja saatan olla jopa todella kiitollinen niistä. Ja kyllä minusta se juuri on normaalia. Ei toisinpäin.

Älä nyt viitsi. Sulla ei selkeästi ole mitään hajua mistä tässä puhutaan. Kyllä mä äidiltäni siedän sen, että se sanoo että mun mielestä sulle sopi paremmin pitkät hiukset. Mutta jos sitä samaa jankkausta pitää jatkaa vuodesta toiseen, niin silloin se on kontrollointia. Höpsöä huolehtimista on se, että isä kyselee että osaatteko te nyt varmasti ajaa paikkaan X, johon voi vastata että isä hei, me käytiin siellä sun kanssa just toissapäivänä, ja meillä on navigaattoritkin. Sen sijaan se, että vastaamisen jälkeen tungetaan väkisin mukaan ohjeistamaan, soitellaan jatkuvasti että muistattehan kääntyä oikealle siitä tai tästä, ei ole enää normaalia. On myös ihan ok, että vanhemmat herättelevät lastaan vapaapäivinä jossain kohtaa, että kohta on ruoka, pitäisi heräillä syömään. Sen sijaan se, että vanhemmat soittelevat omillaan asuvalle lapselle, että mitä sä nyt vielä nukut lauantaina, kellohan on jo kahdeksan, ei ole normaalia.

Tapoja ja tyylejä hallita, kontrolloida, ja tunkea lasten elämään on monia, ja ne on kaikki helppoa perustella välittämisellä. Tosiasia on kuitenkin se, että lasta ei osata nähdä aikuisena, itsestään huolehtimaan kykenevänä olentona, vaan ikuisena holhottavana lapsena. Oma isäni oppi vasta monien, kivuliaiden vaiheiden jälkeen päästämään irti ja näkemään meidät aikuisina. Edelleen huolehtii kovasti, mutta ei enää tunkea väkisin päättämään asioista meidän puolesta.

Isäsi nyt on tuollainen. Se on tosiaan on tai jätä, mutta hän on ainoa isäsi mitä sinulla tule olemaan. Ehkä hän kokeee olonsa tärkeäksi, ehkä se on harrastus. Ehkä hän halusi teidän mukaan? En usko, että ilkeyttään noita tekee.

Moni noista sinun luettelemista asioista on ihan normaaleja ja heille ehkä vaan syntyneitä tapoja, joista sinä et vaan pidä. Sinä et pidä kello 8 tulleesta soitosta, mutta joku toinen joka herää kello 6 ei näe siinä mitään vikaa. Makuasioita.

Peruskäytöstavat.

Ne kun olisi noillakin ei olisi ongelmia.

Eli olemme päässet tulokseen, että jos vanhemmilla ei ole hyviä käytöstapoja, niin heihin kuuluu katkaista välit ja sillä homma ratkeaa?

Jos se rajattomuus on aivan jatkuvaa eikä he ota palautetta vastaan niin mitä itse ehdotat?

Lopettaisin sen pääni hakkaamisen seinään ja opettelisin elämään niiden rajattomien vanhempieni kanssa. Kun minulle sanottaisiin, että hiukseni on rumat. Opettelisin vastamaan, että onneksi ne on omassa päässäni, eikä heidän. Jos isäni haluaisi neuvoa minulle tien ja kuskata minut sinne, niin pyytäisin häntä kantamaan myös laukkuni sinne autoon ja kun aamulla minulle soitettaisiin kello kahdeksan ja sanotaan, että nukunko, niin vastaisin, että en tietenkään ja suloisin puhelimen ja jatkaisin uniani.

Miksi pitäisi opetella elämään rajattomien vanhempien kanssa kuvailemallasi tavalla? Miksi ei voi vähentää yhteydenpitoa, lopettaa sitä kokonaan tai etsiä jotain muuta keinoa rajattoman vanhemman kanssa pärjäämiseen? Miksi sinun ehdottamasi tapa on muita parempi?

Tämä oli minun ehdotukseni ja mitä minä tekisin. Minulle käytännössä se mitä joku random aaveemamma tekee on ihan yksi ja sama. Sinä voit elää täysin ilman vanhempiasi ja se sopii minulle täysin. Minä vaan kirjoittelen mielipiteitäni ja ajatuksia siitä, miksi monet tekevät asenteellaan tilanteista liian hankalia ja vaikeita ja kuinka ymmärryksellä ja joustavuudella pystyttäisiin säilyttämään niitä perhesuhteita.

Eli sinä vain jatkaisit kynnysmattona ja antaisit häiritä elämääsi loputtomiin vaaliaksesi SUKUlaisuussuhdetta joka ei anna sinulle mitään.

Miksi?

Eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden tavallisten vanhempien kanssa syntyvissä ristiriidoissa voi olla kyse ihan siitä, että vanhempi määrittää ihmissuhteen aikuiseen lapseensa ikuisesti tuon lapsi-vanhempi -dynamiikan mukaisesti. Aikuinen ihminen ei kaipaa eikä tarvitse äitiä tai isää samalla tavalla kuin lapsi, vaan ihmissuhde täytyy uudelleen määritellä kahden aikuisen tasavertaiseksi suhteeksi.

Itseäni koulutettuna keski-ikäisenä perheenäitinä raivostuttaa suunnattomasti se, että äitini ei kykene kohtaamaan minua muutakuin oman äitiroolinsa kautta. En jaksa sillä tavalla tulla ihmisenä sivuutetuksi. En saa olla kokonainen persoona, enkä täysivaltainen aikuinen, vaan olen lapsi, jonka asioihin saa ottaa vapaasti kantaa, kasvattaa ja neuvoa.

Äitini on aivan järkyttynyt huonoista väleistämme, hänhän on niin hyvä äiti. Kaipaisin ihan vain ihmistä.

Tämä kuulostaa tutulta muuten paitsi minulla ei ole omia lapsia.

Äitini näkee itsensä ensisijaisesti äitinä ja minut lapsenaan. Hän kohtelee minua kuin olisin osa häntä eikä halua tai kykene näkemään, että olen aikuinen, jolla on oma elämä, ajatukset, sosiaaliset suhteet ja mielenkiinnon kohteet ja että voin halutessani tehdä pieniä ja suuria päätöksiä ja valintoja keskustelematta niistä hänen kanssaan. Hän haluaisi tietää kaiken elämästäni ja pahoittaa mielensä, kun en jokaista yksityiskohtaa elämästäni jaa hänen kanssaan (hän kertoo minulle kaiken naapureiden touhuista ystäviensä sairauksiin kuvitellen, että se on sallittua ja että haluaisin tietää). Edes kehoni ei kuulu minulle vaan hän pitää oikeutenaan halata minua vasten tahtoani, kommentoida painonpudotustani kauhistelevaan sävyyn ja niin edelleen. Hän puhuu lässyttävällä äänensävyllä ja käyttää lapsenomaisia ilmaisuja, joita kukaan muu ei perheessämme käytä. Hän haluaisi nähdä monta kertaa viikossa, soitella ja viettää vapaa-aikaa kanssani. Kaikki tämä hänen lähtökohdistaan ja hänen tarpeistaan käsin: hän haluaa nähdä minut, hän haluaa kuulla minusta, hän haluaa minun vievän hänet paikkaan X tai hän haluaa minun kanssani kohteeseen Y. Minun pitäisi osallistua jokaisen pienen ja ison päätöksen tekemisen ja harkintaan. Sillä ei ole väliä, mitä minä haluan yhteydenpidoltamme tai laajemmin suhteeltamme, ainoastaan hänen tarpeillaan, toiveillaan ja tunteillaan on.

Kun yritän ottaa näitä asioita puheeksi, hän joko sivuuttaa minut täysin, yrittää ohjata keskustelua sivuraiteille, kääntää vakavia asioita huumoriksi, alkaa itkeä tai uhriutuu. "En tiedä miten pitäisi olla", "mikään ei tunnu kelpaavan", "en osaa puhua muulla tavalla", "mutta kun minä olen äitisi ja rakastan sinua niin", "älä välitä, minä vaan olen tällainen", "enkö saa kertoa, että rakastan sinua", "mutta kun olet niin tärkeä minulle", "kylläpä sinä osaat muotoilla asiasi niin osuvasti, olet jo lapsesta asti ollut niin hyvä asettelemaan sanasi", "olisiko sitten parempi, että en ikinä soittaisi/välittäisi ollenkaan/ikinä haluaisi tulla käymään." Näitä esimerkkejä riittäisi. Peruskaava on kuitenkin se, että hänen minuutensa rakentuu äitiyden varaan ja hänen hyvinvointinsa riippuu siitä, saako hän toteuttaa sitä yhä vaan haluamallaan tavalla. Minä olen vastuussa hänen tunteistaan, ei hän itse.

Nyt kun olen opetellut vetämään rajoja, uhriasenne ja painostus on vain voimistunut. Tuntuu turhauttavalta ja epäreilulta myös olla aina se osapuoli, jonka täytyy vetäytyä ja paeta, kun toinen puskee elämääni. Huvittavaa on, että nyt äiti on huolissaan mielenterveydestäni ja jaksamisestani, kun olen alkanut rajoja vetää ja pitää niistä kiinni sekä siinä, kuinka paljon olen yhteydessä ja mistä hänen kanssaan suostun keskustelemaan. Silloin hän ei ollut huolissaan, kun kävin terapiassa monta vuotta purkamassa tuntojani lapsuudesta, perhedynamiikasta ja suhteesta vanhempiini ja voin todella huonosti, koska tulin vedetyksi mukaan vanhempieni parisuhdeongelmiin tavalla, joka ei tyttärelle kuulu ja minulle sälytettiin vastuita, jotka heidän olisi pitänyt kantaa.

Olen alkanut luopua toivosta, että meillä ikinä olisi kahden aikuisen välistä suhdetta, jossa kumpikin voisi olla omalla tavallaan ja omilla ehdoillaan ja sitä kunnioitettaisiin. Jos se ei ole mahdollista, toiseksi paras vaihtoehto on yhteydenpidon vähentäminen reilusti. 

Kaikki mitä kerrot on yleistä rajattoman vanhemman käytöstä. Omanikin on sellainen. Meidän tapauksessamme välit ovat parantuneet jonkin verran sen jälkeen kun aloin itse järjestelmällisesti pitää kiinni omista rajoistani.

Käytännön ohjeita: Huomautan aina lyhyesti ja ytimekkäästi heti kun tulee kontrolloiva tai muuten ei-toivottu kommentti. Huomautukseen tulevaan vastaväitteeseen en sano mitään. En siis lähde mukaan väittelyyn, jonka tavoitteena on mitätöidä ja vähätellä mielipidettäni (tästä vähättelytaktiikasta on paljon esimerkkejä tässä keskustelussa). Tarvittaessa vain toistan papukaijamaisesti alkuperäisen huomautukseni. Esim. "Muiden hiustyyliin puuttuminen ei ole ok". 

Jos vanhempi yrittää palautteestani välittämättä toistuvasti ehdottaa jotain täysin absurdia, kuten että muuttaisin takaisin samalle paikkakunnalle vaikka olen vuosikymmenet asunut muualla, en reagoi siihen mitenkään. Katson vain häntä hetken mykkänä, ehdotuksen naurettavuuden mukaisella ilmeellä. Sitten vaihdan puheenaihetta.

Suunnittelen vierailut etukäteen jaksamiseni mukaan. Olen hyväksynyt, että vanhempieni luona kyläily on henkisesti kuormittavaa ja tarvitsen vähintään yhden vapaapäivän vierailun jälkeen palautuakseni kuormituksesta. En siis edes yritä ajatella että kävisin siellä "lomailemassa", vaan suhtaudun vierailuun kuin työmatkaan.

Puhelimeen en vastaile jatkuvasti vaan soitan takaisin silloin kun minulle sopii jutella.

Vaikeimmissa, henkistä väkivaltaa sisältävissä tilanteissa sovellan henkiseen väkivaltaan tarkoitettuja ohjeita. Reaktio jaetaan kolmeen vaiheeseen: 1. määritellään väkivalta, 2. ilmaistaan oma kanta, 3. kehotetaan toimimaan toisella tavalla ja jos mahdollista, kerrotaan mikä se parempi toimintatapa olisi. Esimerkiksi: "Sinä mitätöit minun vaikeaa kokemustani. Se on henkistä väkivaltaa. Empaattinen ihminen kuuntelee, ei mitätöi." Tarvittaessa voit vielä tehdä rajasi selväksi: "Jos tämä käytös ei lopu, lähden saman tien kotimatkalle." Rajoista on tärkeää myös pitää kiinni eli jos sanot noin, myös toimit sen mukaisesti.

Oma vanhempani on näillä keinoilla vähitellen oppinut, millainen käytös ei ole toivottavaa. Käytös ei ole kokonaan loppunut, mutta pysyy paljon paremmin hallinnassa ja meillä on nykyään paremmat välit.

Paljon tsemppiä!

Eli olet onnistunut saamaan vanhempasi vahtimaan jokaista sanaansa? Ei ole varmaan helppoa heillekään, kun jokainen ehdotus, jokainen neuvo ja jokailtainen mielipide on ensin mietittävä käykö se sinulle ja jos ei, niin voit katkaista välit heihin. Koulutat heitä kun koiria. Tämä on toivottavaa ja tämä ei toivottavaa käytöstä. Sinä tietysti määrittelet mitä se on ja manipuloit heidät siihen eri taktiikoilla. Ja kuten lopussa kirjoitat homma on paremmin hallinnassa nykyisin. Siis sinun hallinnassa.

Sen sijaan, että päättäisit itse miten reagoit mihinkin sanomiseen, olet oppinut muokkaamaan muiden käytöstä sinulle sopivaksi. Porkkanaa ja keppiä ja niin vanhempasi sanovat sen mitä haluat kuulla. Oletko koskaan miettinyt kuinka raskaita sinun vierailusi ovat heille? Kuinka turhauttavaa sinulle on soittaa, koska aina mennään sinun jaksamisesi ja aikojesi mukaan? Ehkä vastaat, ehkä et, mutta sinä tietysti päätät milloin puhutaan.

Minä näen, että sinun käytös on suht vakavaa henkistä väkivaltaa. Jossa muut yrittävät parhaansa mukaan miellyttää sinua, ettet taas suutu ja lopeta yhteydenottoa. Pitäisi olla sinulle empaattinen, kannustava, kehuva ja muutenkin suht virheetön ihminen. Sinä, et sammakkoja kuuntele, neuvot ei ole sinulle auttamista, vaan kontrolloimista ja mielipiteet kelpaavat vain, jos ne ovat samat kuin sinun. Olet paljon pahempi kuin vanhempasi, mutta valitettavasti et edes taida ymmärtää sitä.

Ne vanhemmathan pääsee tilanteesta heti kun lakkaavat laukomasta ehdotuksia, neuvoja ja mielipiteitä. Eikös vaan?

Mikä helvetin pakko niitä on työntää???

Koska ihmiset ovat ihmisiä. Eikö teille vieläkään ole tullut selväksi, että näitä täydellisyyksiä, jotka osaavat sanoa luonnostaan ne oikeat sanat, oikeaan aikaan, oikealla äänensävyllä, oikeasta aiheesta on äärettömän harvoin.

Vanhemmat ovat myös ihmisiä, heille on aikoinaan opetettu määrättyjä asioita, heidän aikakaudella ehkä piti kysyä, piti antaa neuvoja, piti soittaa ja lähettää joulukortti.

He ovat tulleet ehkä vanhemmiksi 20- vuotiaana ja toiset lukeneet lapsenhoidosta parhaimmillaan, ehkä muutaman opaskirjan.

Sinäkin pääset heti tilanteesta, kun lopetat ottamasta kaiken niin vakavasti ja henkilökohtaisesti. Hyväksyt sen toisen sellaisena kun on. Monelle tässäkin ketjussa kirjoittaneelle ongelma näyttää olevan se, että ne vanhemmat välittävät. Haluavat osallistua, ovat kiinnostuneita, tahtoisivat nähdä. Mutta se ei nykymaailmassa ole enää soveltuvaa. Kohta kai joku vetää herneet nenään siitä joulukortistakin.

Minä luen näitä juttuja niin, että minusta monet näistä valittajista ovat oikeasti sekä itsekkäitä ja äärettömän manipuloivia. Se toinen, siis nyt se vanhempi, pitää saada muokattua sopivaksi. Hän ei kelpaa omana itsenään.

Joku aiemmin kirjoitti, että hänen äitinsä käyttää lausetta, ettei tämä enää tiedä miten olla. Ja sekin lause oli tietenkin väärin. Jopa turhautumisen ilmaiseminen on niin väärin.

Todennäköisesti tämä äiti on yrittänyt vaikka mitä, mutta selkeästi aina väärin ja siitä napsahtaa sitten se tuttu rangaistus. Se yhteyden katkaiseminen. Uskotteko, että tämän äidin käytöksen takana on viha ja inho vai rakkaus ja välittäminen? Rangaistus annetaan suhteessa, kun se olisi inho ja viha.

Pitäisikö tätä äitiä kouluttaa vielä vähän lisää? Muuttaa hänet vähän paremmaksi? Ehkä oppii sanomaan ne oikeat sanat ja tekemään ne oikeat jutut?

Odotatte kyllä itse kelpaavanne juuri sellaisena kun olette, jopa, että sitä kannustettaisiin, mutta äitiemme kohdalla, ette halua muuta kuin muokata näitä mieleisemmiksi itsellenne.

Maailma on kaikin tavoin monimuotoinen. Hyväksykää nyt jo se, että sitä ovat myös ihmiset ja siinä missä teillä on oikeus olla oma itsenne, niin myös vanhemmilla pitäisi olla se, ilman sitä ainaista teidän langettamaan rangaistuksen pelkoa.

Varsinkin, kun kyseessä on vain lähinnä mielipiteen tai neuvojen tai yleisesti juttujen liittyvä asia. Monelle voisi tosiaan toivoa muutamaa vuotta sellaisten perheenjäsenten seurassa, jotka oikeasti vihaavat ja haluavat pahaa. Ehkä moni ymmärtäisi paljon paremmin, että se mikä heille nyt näyttäytyy inhottavan asiana, on jotain ihan muuta.

Ihmiset ovat ihmisiä ja tilanteet, joita ketjussa kuvataan ovat hyvin erilaisia. Yhdistävänä tekijänä monissa on se, ettei suhde ole kasvanut mihinkään sellaisesta asetelmasta, että vanhemmalla on oikeus puuttua lapsensa elämään neuvoin ja arvostellen, jopa käskyttämällä. Sinä näet siis tuon aivan normaalina?

Mutta kun se ei ole ollut koskaan normaalia. Kun lapsesta tulee aikuinen (noin parikymppisenä), hänen tulee antaa mennä omaa tietään ja suhteen pitäisi kasvaa kahden tasavertaisen aikuisen suhteeksi. Kyllähän valtaosa suhteista on tuollaisia, normaaleja ihmissuhteita, joissa on normaalit tavat. Vai onko sinun normaalisi kaiken kaikkiaan sitä, että neuvot ystäviä, tuttavia ja muitakin sukulaisia ja oletat, että heidän pitäisi vielä olla kiitollisiakin "hyvistä neuvoista"? Se on mielestäni jo merkki vakavammista asioista kuten siitä, että ei ole minkäänlaista kokemusta normaalista ihmissuhteesta. 

Itse kirjoitin suhtautuvani kuin hankalaan asiakkaaseen, jolloin käytös on parantunut. Rajojen asettaminen on jokaisen aikuisen omalla vastuulla siitä miten sietää itseään kohdeltavan. Sen ei tarvitse olla epäystävällistä, juuri sen vuoksi, että ymmärtää vaikkapa sen, jos vanhemmalla ei yksinkertaisesti ole eväitä parempaan, mutta hän toimii kuitenkin hyvällä tarkoituksella. Jos hyvää tarkoitusta ei ole, niin en näe syitä miksi sellaista ihmistä pitäisi pitää omassa lähipiirissään. Kaikki vanhemmat eivät ole hyväätarkoittavia, jolloin ymmärrän, että välit halutaan katkaista. 

Jokainen tulkitsee ja näkee ne asiat omalla tavallaan. Se mikä sinulle on puuttumista on toiselle välittämistä. Se mikä sinulle on ärsyttävää neuvomista on toiselle varoittamista ja turhien virheiden välttämisen tietojen eteenpäin antamista. Se mikä sinusta on arvostelemista on toisista vaan ihan rehellisen mielipiteen ääneenkertomista ja avoimuutta. Sinä itse päätät miten haluat nähdä ne asiat. Pahalla vai hyvällä. Mutta siinä vaiheessa, kun alat ns. kouluttamaan muita manipulointi tekniikoilla ja rangaistuksilla alat minusta olla väärässä.

Miksen olisi kiitollinen neuvoista? Varsinkin, jos ne säästävät rahaa? Tuovat iloa tai johtavat parempaan lopputulokseen? Minulla ei ole mitään, pakko tehdä kaikki itse periaatetta? Kyllä, minua saa neuvoa, minulle saa kertoa mielipiteitä ja saatan olla jopa todella kiitollinen niistä. Ja kyllä minusta se juuri on normaalia. Ei toisinpäin.

Älä nyt viitsi. Sulla ei selkeästi ole mitään hajua mistä tässä puhutaan. Kyllä mä äidiltäni siedän sen, että se sanoo että mun mielestä sulle sopi paremmin pitkät hiukset. Mutta jos sitä samaa jankkausta pitää jatkaa vuodesta toiseen, niin silloin se on kontrollointia. Höpsöä huolehtimista on se, että isä kyselee että osaatteko te nyt varmasti ajaa paikkaan X, johon voi vastata että isä hei, me käytiin siellä sun kanssa just toissapäivänä, ja meillä on navigaattoritkin. Sen sijaan se, että vastaamisen jälkeen tungetaan väkisin mukaan ohjeistamaan, soitellaan jatkuvasti että muistattehan kääntyä oikealle siitä tai tästä, ei ole enää normaalia. On myös ihan ok, että vanhemmat herättelevät lastaan vapaapäivinä jossain kohtaa, että kohta on ruoka, pitäisi heräillä syömään. Sen sijaan se, että vanhemmat soittelevat omillaan asuvalle lapselle, että mitä sä nyt vielä nukut lauantaina, kellohan on jo kahdeksan, ei ole normaalia.

Tapoja ja tyylejä hallita, kontrolloida, ja tunkea lasten elämään on monia, ja ne on kaikki helppoa perustella välittämisellä. Tosiasia on kuitenkin se, että lasta ei osata nähdä aikuisena, itsestään huolehtimaan kykenevänä olentona, vaan ikuisena holhottavana lapsena. Oma isäni oppi vasta monien, kivuliaiden vaiheiden jälkeen päästämään irti ja näkemään meidät aikuisina. Edelleen huolehtii kovasti, mutta ei enää tunkea väkisin päättämään asioista meidän puolesta.

Isäsi nyt on tuollainen. Se on tosiaan on tai jätä, mutta hän on ainoa isäsi mitä sinulla tule olemaan. Ehkä hän kokeee olonsa tärkeäksi, ehkä se on harrastus. Ehkä hän halusi teidän mukaan? En usko, että ilkeyttään noita tekee.

Moni noista sinun luettelemista asioista on ihan normaaleja ja heille ehkä vaan syntyneitä tapoja, joista sinä et vaan pidä. Sinä et pidä kello 8 tulleesta soitosta, mutta joku toinen joka herää kello 6 ei näe siinä mitään vikaa. Makuasioita.

Peruskäytöstavat.

Ne kun olisi noillakin ei olisi ongelmia.

Eli olemme päässet tulokseen, että jos vanhemmilla ei ole hyviä käytöstapoja, niin heihin kuuluu katkaista välit ja sillä homma ratkeaa?

Jos se rajattomuus on aivan jatkuvaa eikä he ota palautetta vastaan niin mitä itse ehdotat?

Lopettaisin sen pääni hakkaamisen seinään ja opettelisin elämään niiden rajattomien vanhempieni kanssa. Kun minulle sanottaisiin, että hiukseni on rumat. Opettelisin vastamaan, että onneksi ne on omassa päässäni, eikä heidän. Jos isäni haluaisi neuvoa minulle tien ja kuskata minut sinne, niin pyytäisin häntä kantamaan myös laukkuni sinne autoon ja kun aamulla minulle soitettaisiin kello kahdeksan ja sanotaan, että nukunko, niin vastaisin, että en tietenkään ja suloisin puhelimen ja jatkaisin uniani.

Jees. Kerro sitten 20 vuoden kuluttua kun käyt edelleen joka ikinen kerta kun olette yhteydessä nämä sanasta sanaan samat keskustelut läpi, että oliko niistä paljon apua. Kun vielä 20 vuoden kuluttuakin joudut joka ikinen kerta vetämään rajasi, joita ei sittenkään kunnioiteta.

Minulle ne rajat eivät sitten näytä olevan niin tärkeitä. Jos nyt haluavat sitten soittaa joka aamu kello 8 sitten soittavat ja minä soittelen sitten vaikka kello 24. Ja jos nyt keskusteluja hiuksistani halutaan käydä, niin kyllä minä jaksan puhua niistä omistani ja kaikkien muidenkin hiuksista siinä huoneessa vaikka loppuillan. Ja jos niistä laskuista kysytään, niin alkaisin ehkä lopulta kysymään, että kiinnostaisiko heitä maksaa ne myös? Jos käyt sanasta sanaan saman keskustelun vielä 20 vuoden jälkeen tarkoittaa sen sitä, että sinäkin olet vastannut samalla tavalla sen 20 vuotta. Ehkä olisi aika muuttaa niitä sinun vastauksia ja se lopputuloskin voisi olla erilainen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden tavallisten vanhempien kanssa syntyvissä ristiriidoissa voi olla kyse ihan siitä, että vanhempi määrittää ihmissuhteen aikuiseen lapseensa ikuisesti tuon lapsi-vanhempi -dynamiikan mukaisesti. Aikuinen ihminen ei kaipaa eikä tarvitse äitiä tai isää samalla tavalla kuin lapsi, vaan ihmissuhde täytyy uudelleen määritellä kahden aikuisen tasavertaiseksi suhteeksi.

Itseäni koulutettuna keski-ikäisenä perheenäitinä raivostuttaa suunnattomasti se, että äitini ei kykene kohtaamaan minua muutakuin oman äitiroolinsa kautta. En jaksa sillä tavalla tulla ihmisenä sivuutetuksi. En saa olla kokonainen persoona, enkä täysivaltainen aikuinen, vaan olen lapsi, jonka asioihin saa ottaa vapaasti kantaa, kasvattaa ja neuvoa.

Äitini on aivan järkyttynyt huonoista väleistämme, hänhän on niin hyvä äiti. Kaipaisin ihan vain ihmistä.

Tämä kuulostaa tutulta muuten paitsi minulla ei ole omia lapsia.

Äitini näkee itsensä ensisijaisesti äitinä ja minut lapsenaan. Hän kohtelee minua kuin olisin osa häntä eikä halua tai kykene näkemään, että olen aikuinen, jolla on oma elämä, ajatukset, sosiaaliset suhteet ja mielenkiinnon kohteet ja että voin halutessani tehdä pieniä ja suuria päätöksiä ja valintoja keskustelematta niistä hänen kanssaan. Hän haluaisi tietää kaiken elämästäni ja pahoittaa mielensä, kun en jokaista yksityiskohtaa elämästäni jaa hänen kanssaan (hän kertoo minulle kaiken naapureiden touhuista ystäviensä sairauksiin kuvitellen, että se on sallittua ja että haluaisin tietää). Edes kehoni ei kuulu minulle vaan hän pitää oikeutenaan halata minua vasten tahtoani, kommentoida painonpudotustani kauhistelevaan sävyyn ja niin edelleen. Hän puhuu lässyttävällä äänensävyllä ja käyttää lapsenomaisia ilmaisuja, joita kukaan muu ei perheessämme käytä. Hän haluaisi nähdä monta kertaa viikossa, soitella ja viettää vapaa-aikaa kanssani. Kaikki tämä hänen lähtökohdistaan ja hänen tarpeistaan käsin: hän haluaa nähdä minut, hän haluaa kuulla minusta, hän haluaa minun vievän hänet paikkaan X tai hän haluaa minun kanssani kohteeseen Y. Minun pitäisi osallistua jokaisen pienen ja ison päätöksen tekemisen ja harkintaan. Sillä ei ole väliä, mitä minä haluan yhteydenpidoltamme tai laajemmin suhteeltamme, ainoastaan hänen tarpeillaan, toiveillaan ja tunteillaan on.

Kun yritän ottaa näitä asioita puheeksi, hän joko sivuuttaa minut täysin, yrittää ohjata keskustelua sivuraiteille, kääntää vakavia asioita huumoriksi, alkaa itkeä tai uhriutuu. "En tiedä miten pitäisi olla", "mikään ei tunnu kelpaavan", "en osaa puhua muulla tavalla", "mutta kun minä olen äitisi ja rakastan sinua niin", "älä välitä, minä vaan olen tällainen", "enkö saa kertoa, että rakastan sinua", "mutta kun olet niin tärkeä minulle", "kylläpä sinä osaat muotoilla asiasi niin osuvasti, olet jo lapsesta asti ollut niin hyvä asettelemaan sanasi", "olisiko sitten parempi, että en ikinä soittaisi/välittäisi ollenkaan/ikinä haluaisi tulla käymään." Näitä esimerkkejä riittäisi. Peruskaava on kuitenkin se, että hänen minuutensa rakentuu äitiyden varaan ja hänen hyvinvointinsa riippuu siitä, saako hän toteuttaa sitä yhä vaan haluamallaan tavalla. Minä olen vastuussa hänen tunteistaan, ei hän itse.

Nyt kun olen opetellut vetämään rajoja, uhriasenne ja painostus on vain voimistunut. Tuntuu turhauttavalta ja epäreilulta myös olla aina se osapuoli, jonka täytyy vetäytyä ja paeta, kun toinen puskee elämääni. Huvittavaa on, että nyt äiti on huolissaan mielenterveydestäni ja jaksamisestani, kun olen alkanut rajoja vetää ja pitää niistä kiinni sekä siinä, kuinka paljon olen yhteydessä ja mistä hänen kanssaan suostun keskustelemaan. Silloin hän ei ollut huolissaan, kun kävin terapiassa monta vuotta purkamassa tuntojani lapsuudesta, perhedynamiikasta ja suhteesta vanhempiini ja voin todella huonosti, koska tulin vedetyksi mukaan vanhempieni parisuhdeongelmiin tavalla, joka ei tyttärelle kuulu ja minulle sälytettiin vastuita, jotka heidän olisi pitänyt kantaa.

Olen alkanut luopua toivosta, että meillä ikinä olisi kahden aikuisen välistä suhdetta, jossa kumpikin voisi olla omalla tavallaan ja omilla ehdoillaan ja sitä kunnioitettaisiin. Jos se ei ole mahdollista, toiseksi paras vaihtoehto on yhteydenpidon vähentäminen reilusti. 

Kaikki mitä kerrot on yleistä rajattoman vanhemman käytöstä. Omanikin on sellainen. Meidän tapauksessamme välit ovat parantuneet jonkin verran sen jälkeen kun aloin itse järjestelmällisesti pitää kiinni omista rajoistani.

Käytännön ohjeita: Huomautan aina lyhyesti ja ytimekkäästi heti kun tulee kontrolloiva tai muuten ei-toivottu kommentti. Huomautukseen tulevaan vastaväitteeseen en sano mitään. En siis lähde mukaan väittelyyn, jonka tavoitteena on mitätöidä ja vähätellä mielipidettäni (tästä vähättelytaktiikasta on paljon esimerkkejä tässä keskustelussa). Tarvittaessa vain toistan papukaijamaisesti alkuperäisen huomautukseni. Esim. "Muiden hiustyyliin puuttuminen ei ole ok". 

Jos vanhempi yrittää palautteestani välittämättä toistuvasti ehdottaa jotain täysin absurdia, kuten että muuttaisin takaisin samalle paikkakunnalle vaikka olen vuosikymmenet asunut muualla, en reagoi siihen mitenkään. Katson vain häntä hetken mykkänä, ehdotuksen naurettavuuden mukaisella ilmeellä. Sitten vaihdan puheenaihetta.

Suunnittelen vierailut etukäteen jaksamiseni mukaan. Olen hyväksynyt, että vanhempieni luona kyläily on henkisesti kuormittavaa ja tarvitsen vähintään yhden vapaapäivän vierailun jälkeen palautuakseni kuormituksesta. En siis edes yritä ajatella että kävisin siellä "lomailemassa", vaan suhtaudun vierailuun kuin työmatkaan.

Puhelimeen en vastaile jatkuvasti vaan soitan takaisin silloin kun minulle sopii jutella.

Vaikeimmissa, henkistä väkivaltaa sisältävissä tilanteissa sovellan henkiseen väkivaltaan tarkoitettuja ohjeita. Reaktio jaetaan kolmeen vaiheeseen: 1. määritellään väkivalta, 2. ilmaistaan oma kanta, 3. kehotetaan toimimaan toisella tavalla ja jos mahdollista, kerrotaan mikä se parempi toimintatapa olisi. Esimerkiksi: "Sinä mitätöit minun vaikeaa kokemustani. Se on henkistä väkivaltaa. Empaattinen ihminen kuuntelee, ei mitätöi." Tarvittaessa voit vielä tehdä rajasi selväksi: "Jos tämä käytös ei lopu, lähden saman tien kotimatkalle." Rajoista on tärkeää myös pitää kiinni eli jos sanot noin, myös toimit sen mukaisesti.

Oma vanhempani on näillä keinoilla vähitellen oppinut, millainen käytös ei ole toivottavaa. Käytös ei ole kokonaan loppunut, mutta pysyy paljon paremmin hallinnassa ja meillä on nykyään paremmat välit.

Paljon tsemppiä!

Eli olet onnistunut saamaan vanhempasi vahtimaan jokaista sanaansa? Ei ole varmaan helppoa heillekään, kun jokainen ehdotus, jokainen neuvo ja jokailtainen mielipide on ensin mietittävä käykö se sinulle ja jos ei, niin voit katkaista välit heihin. Koulutat heitä kun koiria. Tämä on toivottavaa ja tämä ei toivottavaa käytöstä. Sinä tietysti määrittelet mitä se on ja manipuloit heidät siihen eri taktiikoilla. Ja kuten lopussa kirjoitat homma on paremmin hallinnassa nykyisin. Siis sinun hallinnassa.

Sen sijaan, että päättäisit itse miten reagoit mihinkin sanomiseen, olet oppinut muokkaamaan muiden käytöstä sinulle sopivaksi. Porkkanaa ja keppiä ja niin vanhempasi sanovat sen mitä haluat kuulla. Oletko koskaan miettinyt kuinka raskaita sinun vierailusi ovat heille? Kuinka turhauttavaa sinulle on soittaa, koska aina mennään sinun jaksamisesi ja aikojesi mukaan? Ehkä vastaat, ehkä et, mutta sinä tietysti päätät milloin puhutaan.

Minä näen, että sinun käytös on suht vakavaa henkistä väkivaltaa. Jossa muut yrittävät parhaansa mukaan miellyttää sinua, ettet taas suutu ja lopeta yhteydenottoa. Pitäisi olla sinulle empaattinen, kannustava, kehuva ja muutenkin suht virheetön ihminen. Sinä, et sammakkoja kuuntele, neuvot ei ole sinulle auttamista, vaan kontrolloimista ja mielipiteet kelpaavat vain, jos ne ovat samat kuin sinun. Olet paljon pahempi kuin vanhempasi, mutta valitettavasti et edes taida ymmärtää sitä.

Ne vanhemmathan pääsee tilanteesta heti kun lakkaavat laukomasta ehdotuksia, neuvoja ja mielipiteitä. Eikös vaan?

Mikä helvetin pakko niitä on työntää???

Koska ihmiset ovat ihmisiä. Eikö teille vieläkään ole tullut selväksi, että näitä täydellisyyksiä, jotka osaavat sanoa luonnostaan ne oikeat sanat, oikeaan aikaan, oikealla äänensävyllä, oikeasta aiheesta on äärettömän harvoin.

Vanhemmat ovat myös ihmisiä, heille on aikoinaan opetettu määrättyjä asioita, heidän aikakaudella ehkä piti kysyä, piti antaa neuvoja, piti soittaa ja lähettää joulukortti.

He ovat tulleet ehkä vanhemmiksi 20- vuotiaana ja toiset lukeneet lapsenhoidosta parhaimmillaan, ehkä muutaman opaskirjan.

Sinäkin pääset heti tilanteesta, kun lopetat ottamasta kaiken niin vakavasti ja henkilökohtaisesti. Hyväksyt sen toisen sellaisena kun on. Monelle tässäkin ketjussa kirjoittaneelle ongelma näyttää olevan se, että ne vanhemmat välittävät. Haluavat osallistua, ovat kiinnostuneita, tahtoisivat nähdä. Mutta se ei nykymaailmassa ole enää soveltuvaa. Kohta kai joku vetää herneet nenään siitä joulukortistakin.

Minä luen näitä juttuja niin, että minusta monet näistä valittajista ovat oikeasti sekä itsekkäitä ja äärettömän manipuloivia. Se toinen, siis nyt se vanhempi, pitää saada muokattua sopivaksi. Hän ei kelpaa omana itsenään.

Joku aiemmin kirjoitti, että hänen äitinsä käyttää lausetta, ettei tämä enää tiedä miten olla. Ja sekin lause oli tietenkin väärin. Jopa turhautumisen ilmaiseminen on niin väärin.

Todennäköisesti tämä äiti on yrittänyt vaikka mitä, mutta selkeästi aina väärin ja siitä napsahtaa sitten se tuttu rangaistus. Se yhteyden katkaiseminen. Uskotteko, että tämän äidin käytöksen takana on viha ja inho vai rakkaus ja välittäminen? Rangaistus annetaan suhteessa, kun se olisi inho ja viha.

Pitäisikö tätä äitiä kouluttaa vielä vähän lisää? Muuttaa hänet vähän paremmaksi? Ehkä oppii sanomaan ne oikeat sanat ja tekemään ne oikeat jutut?

Odotatte kyllä itse kelpaavanne juuri sellaisena kun olette, jopa, että sitä kannustettaisiin, mutta äitiemme kohdalla, ette halua muuta kuin muokata näitä mieleisemmiksi itsellenne.

Maailma on kaikin tavoin monimuotoinen. Hyväksykää nyt jo se, että sitä ovat myös ihmiset ja siinä missä teillä on oikeus olla oma itsenne, niin myös vanhemmilla pitäisi olla se, ilman sitä ainaista teidän langettamaan rangaistuksen pelkoa.

Varsinkin, kun kyseessä on vain lähinnä mielipiteen tai neuvojen tai yleisesti juttujen liittyvä asia. Monelle voisi tosiaan toivoa muutamaa vuotta sellaisten perheenjäsenten seurassa, jotka oikeasti vihaavat ja haluavat pahaa. Ehkä moni ymmärtäisi paljon paremmin, että se mikä heille nyt näyttäytyy inhottavan asiana, on jotain ihan muuta.

Ihmiset ovat ihmisiä ja tilanteet, joita ketjussa kuvataan ovat hyvin erilaisia. Yhdistävänä tekijänä monissa on se, ettei suhde ole kasvanut mihinkään sellaisesta asetelmasta, että vanhemmalla on oikeus puuttua lapsensa elämään neuvoin ja arvostellen, jopa käskyttämällä. Sinä näet siis tuon aivan normaalina?

Mutta kun se ei ole ollut koskaan normaalia. Kun lapsesta tulee aikuinen (noin parikymppisenä), hänen tulee antaa mennä omaa tietään ja suhteen pitäisi kasvaa kahden tasavertaisen aikuisen suhteeksi. Kyllähän valtaosa suhteista on tuollaisia, normaaleja ihmissuhteita, joissa on normaalit tavat. Vai onko sinun normaalisi kaiken kaikkiaan sitä, että neuvot ystäviä, tuttavia ja muitakin sukulaisia ja oletat, että heidän pitäisi vielä olla kiitollisiakin "hyvistä neuvoista"? Se on mielestäni jo merkki vakavammista asioista kuten siitä, että ei ole minkäänlaista kokemusta normaalista ihmissuhteesta. 

Itse kirjoitin suhtautuvani kuin hankalaan asiakkaaseen, jolloin käytös on parantunut. Rajojen asettaminen on jokaisen aikuisen omalla vastuulla siitä miten sietää itseään kohdeltavan. Sen ei tarvitse olla epäystävällistä, juuri sen vuoksi, että ymmärtää vaikkapa sen, jos vanhemmalla ei yksinkertaisesti ole eväitä parempaan, mutta hän toimii kuitenkin hyvällä tarkoituksella. Jos hyvää tarkoitusta ei ole, niin en näe syitä miksi sellaista ihmistä pitäisi pitää omassa lähipiirissään. Kaikki vanhemmat eivät ole hyväätarkoittavia, jolloin ymmärrän, että välit halutaan katkaista. 

Jokainen tulkitsee ja näkee ne asiat omalla tavallaan. Se mikä sinulle on puuttumista on toiselle välittämistä. Se mikä sinulle on ärsyttävää neuvomista on toiselle varoittamista ja turhien virheiden välttämisen tietojen eteenpäin antamista. Se mikä sinusta on arvostelemista on toisista vaan ihan rehellisen mielipiteen ääneenkertomista ja avoimuutta. Sinä itse päätät miten haluat nähdä ne asiat. Pahalla vai hyvällä. Mutta siinä vaiheessa, kun alat ns. kouluttamaan muita manipulointi tekniikoilla ja rangaistuksilla alat minusta olla väärässä.

Miksen olisi kiitollinen neuvoista? Varsinkin, jos ne säästävät rahaa? Tuovat iloa tai johtavat parempaan lopputulokseen? Minulla ei ole mitään, pakko tehdä kaikki itse periaatetta? Kyllä, minua saa neuvoa, minulle saa kertoa mielipiteitä ja saatan olla jopa todella kiitollinen niistä. Ja kyllä minusta se juuri on normaalia. Ei toisinpäin.

Minun äiti on 8-kymppinen leski, joka asuu liian isossa öljylämmitteisessä omakotitalossa ja hota hän ei kykene itse hoitamaan. Sanon hänelle joka viikko, että talo pitää laittaa myyntiin ja sinun muuttaa kaupungin keskustaan kivaan pieneen kerrostalokaksioon, niin pääset halvemmalla ja säästät asumiskuluissa. Jostain kumman syystä äiti ole kiitollinen neuvosta vaan loukkaantuu ja alkaa parkua. En ymmärrä, sillä minähän haluan vain äitini parasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden tavallisten vanhempien kanssa syntyvissä ristiriidoissa voi olla kyse ihan siitä, että vanhempi määrittää ihmissuhteen aikuiseen lapseensa ikuisesti tuon lapsi-vanhempi -dynamiikan mukaisesti. Aikuinen ihminen ei kaipaa eikä tarvitse äitiä tai isää samalla tavalla kuin lapsi, vaan ihmissuhde täytyy uudelleen määritellä kahden aikuisen tasavertaiseksi suhteeksi.

Itseäni koulutettuna keski-ikäisenä perheenäitinä raivostuttaa suunnattomasti se, että äitini ei kykene kohtaamaan minua muutakuin oman äitiroolinsa kautta. En jaksa sillä tavalla tulla ihmisenä sivuutetuksi. En saa olla kokonainen persoona, enkä täysivaltainen aikuinen, vaan olen lapsi, jonka asioihin saa ottaa vapaasti kantaa, kasvattaa ja neuvoa.

Äitini on aivan järkyttynyt huonoista väleistämme, hänhän on niin hyvä äiti. Kaipaisin ihan vain ihmistä.

Tämä kuulostaa tutulta muuten paitsi minulla ei ole omia lapsia.

Äitini näkee itsensä ensisijaisesti äitinä ja minut lapsenaan. Hän kohtelee minua kuin olisin osa häntä eikä halua tai kykene näkemään, että olen aikuinen, jolla on oma elämä, ajatukset, sosiaaliset suhteet ja mielenkiinnon kohteet ja että voin halutessani tehdä pieniä ja suuria päätöksiä ja valintoja keskustelematta niistä hänen kanssaan. Hän haluaisi tietää kaiken elämästäni ja pahoittaa mielensä, kun en jokaista yksityiskohtaa elämästäni jaa hänen kanssaan (hän kertoo minulle kaiken naapureiden touhuista ystäviensä sairauksiin kuvitellen, että se on sallittua ja että haluaisin tietää). Edes kehoni ei kuulu minulle vaan hän pitää oikeutenaan halata minua vasten tahtoani, kommentoida painonpudotustani kauhistelevaan sävyyn ja niin edelleen. Hän puhuu lässyttävällä äänensävyllä ja käyttää lapsenomaisia ilmaisuja, joita kukaan muu ei perheessämme käytä. Hän haluaisi nähdä monta kertaa viikossa, soitella ja viettää vapaa-aikaa kanssani. Kaikki tämä hänen lähtökohdistaan ja hänen tarpeistaan käsin: hän haluaa nähdä minut, hän haluaa kuulla minusta, hän haluaa minun vievän hänet paikkaan X tai hän haluaa minun kanssani kohteeseen Y. Minun pitäisi osallistua jokaisen pienen ja ison päätöksen tekemisen ja harkintaan. Sillä ei ole väliä, mitä minä haluan yhteydenpidoltamme tai laajemmin suhteeltamme, ainoastaan hänen tarpeillaan, toiveillaan ja tunteillaan on.

Kun yritän ottaa näitä asioita puheeksi, hän joko sivuuttaa minut täysin, yrittää ohjata keskustelua sivuraiteille, kääntää vakavia asioita huumoriksi, alkaa itkeä tai uhriutuu. "En tiedä miten pitäisi olla", "mikään ei tunnu kelpaavan", "en osaa puhua muulla tavalla", "mutta kun minä olen äitisi ja rakastan sinua niin", "älä välitä, minä vaan olen tällainen", "enkö saa kertoa, että rakastan sinua", "mutta kun olet niin tärkeä minulle", "kylläpä sinä osaat muotoilla asiasi niin osuvasti, olet jo lapsesta asti ollut niin hyvä asettelemaan sanasi", "olisiko sitten parempi, että en ikinä soittaisi/välittäisi ollenkaan/ikinä haluaisi tulla käymään." Näitä esimerkkejä riittäisi. Peruskaava on kuitenkin se, että hänen minuutensa rakentuu äitiyden varaan ja hänen hyvinvointinsa riippuu siitä, saako hän toteuttaa sitä yhä vaan haluamallaan tavalla. Minä olen vastuussa hänen tunteistaan, ei hän itse.

Nyt kun olen opetellut vetämään rajoja, uhriasenne ja painostus on vain voimistunut. Tuntuu turhauttavalta ja epäreilulta myös olla aina se osapuoli, jonka täytyy vetäytyä ja paeta, kun toinen puskee elämääni. Huvittavaa on, että nyt äiti on huolissaan mielenterveydestäni ja jaksamisestani, kun olen alkanut rajoja vetää ja pitää niistä kiinni sekä siinä, kuinka paljon olen yhteydessä ja mistä hänen kanssaan suostun keskustelemaan. Silloin hän ei ollut huolissaan, kun kävin terapiassa monta vuotta purkamassa tuntojani lapsuudesta, perhedynamiikasta ja suhteesta vanhempiini ja voin todella huonosti, koska tulin vedetyksi mukaan vanhempieni parisuhdeongelmiin tavalla, joka ei tyttärelle kuulu ja minulle sälytettiin vastuita, jotka heidän olisi pitänyt kantaa.

Olen alkanut luopua toivosta, että meillä ikinä olisi kahden aikuisen välistä suhdetta, jossa kumpikin voisi olla omalla tavallaan ja omilla ehdoillaan ja sitä kunnioitettaisiin. Jos se ei ole mahdollista, toiseksi paras vaihtoehto on yhteydenpidon vähentäminen reilusti. 

Kaikki mitä kerrot on yleistä rajattoman vanhemman käytöstä. Omanikin on sellainen. Meidän tapauksessamme välit ovat parantuneet jonkin verran sen jälkeen kun aloin itse järjestelmällisesti pitää kiinni omista rajoistani.

Käytännön ohjeita: Huomautan aina lyhyesti ja ytimekkäästi heti kun tulee kontrolloiva tai muuten ei-toivottu kommentti. Huomautukseen tulevaan vastaväitteeseen en sano mitään. En siis lähde mukaan väittelyyn, jonka tavoitteena on mitätöidä ja vähätellä mielipidettäni (tästä vähättelytaktiikasta on paljon esimerkkejä tässä keskustelussa). Tarvittaessa vain toistan papukaijamaisesti alkuperäisen huomautukseni. Esim. "Muiden hiustyyliin puuttuminen ei ole ok". 

Jos vanhempi yrittää palautteestani välittämättä toistuvasti ehdottaa jotain täysin absurdia, kuten että muuttaisin takaisin samalle paikkakunnalle vaikka olen vuosikymmenet asunut muualla, en reagoi siihen mitenkään. Katson vain häntä hetken mykkänä, ehdotuksen naurettavuuden mukaisella ilmeellä. Sitten vaihdan puheenaihetta.

Suunnittelen vierailut etukäteen jaksamiseni mukaan. Olen hyväksynyt, että vanhempieni luona kyläily on henkisesti kuormittavaa ja tarvitsen vähintään yhden vapaapäivän vierailun jälkeen palautuakseni kuormituksesta. En siis edes yritä ajatella että kävisin siellä "lomailemassa", vaan suhtaudun vierailuun kuin työmatkaan.

Puhelimeen en vastaile jatkuvasti vaan soitan takaisin silloin kun minulle sopii jutella.

Vaikeimmissa, henkistä väkivaltaa sisältävissä tilanteissa sovellan henkiseen väkivaltaan tarkoitettuja ohjeita. Reaktio jaetaan kolmeen vaiheeseen: 1. määritellään väkivalta, 2. ilmaistaan oma kanta, 3. kehotetaan toimimaan toisella tavalla ja jos mahdollista, kerrotaan mikä se parempi toimintatapa olisi. Esimerkiksi: "Sinä mitätöit minun vaikeaa kokemustani. Se on henkistä väkivaltaa. Empaattinen ihminen kuuntelee, ei mitätöi." Tarvittaessa voit vielä tehdä rajasi selväksi: "Jos tämä käytös ei lopu, lähden saman tien kotimatkalle." Rajoista on tärkeää myös pitää kiinni eli jos sanot noin, myös toimit sen mukaisesti.

Oma vanhempani on näillä keinoilla vähitellen oppinut, millainen käytös ei ole toivottavaa. Käytös ei ole kokonaan loppunut, mutta pysyy paljon paremmin hallinnassa ja meillä on nykyään paremmat välit.

Paljon tsemppiä!

Eli olet onnistunut saamaan vanhempasi vahtimaan jokaista sanaansa? Ei ole varmaan helppoa heillekään, kun jokainen ehdotus, jokainen neuvo ja jokailtainen mielipide on ensin mietittävä käykö se sinulle ja jos ei, niin voit katkaista välit heihin. Koulutat heitä kun koiria. Tämä on toivottavaa ja tämä ei toivottavaa käytöstä. Sinä tietysti määrittelet mitä se on ja manipuloit heidät siihen eri taktiikoilla. Ja kuten lopussa kirjoitat homma on paremmin hallinnassa nykyisin. Siis sinun hallinnassa.

Sen sijaan, että päättäisit itse miten reagoit mihinkin sanomiseen, olet oppinut muokkaamaan muiden käytöstä sinulle sopivaksi. Porkkanaa ja keppiä ja niin vanhempasi sanovat sen mitä haluat kuulla. Oletko koskaan miettinyt kuinka raskaita sinun vierailusi ovat heille? Kuinka turhauttavaa sinulle on soittaa, koska aina mennään sinun jaksamisesi ja aikojesi mukaan? Ehkä vastaat, ehkä et, mutta sinä tietysti päätät milloin puhutaan.

Minä näen, että sinun käytös on suht vakavaa henkistä väkivaltaa. Jossa muut yrittävät parhaansa mukaan miellyttää sinua, ettet taas suutu ja lopeta yhteydenottoa. Pitäisi olla sinulle empaattinen, kannustava, kehuva ja muutenkin suht virheetön ihminen. Sinä, et sammakkoja kuuntele, neuvot ei ole sinulle auttamista, vaan kontrolloimista ja mielipiteet kelpaavat vain, jos ne ovat samat kuin sinun. Olet paljon pahempi kuin vanhempasi, mutta valitettavasti et edes taida ymmärtää sitä.

Ne vanhemmathan pääsee tilanteesta heti kun lakkaavat laukomasta ehdotuksia, neuvoja ja mielipiteitä. Eikös vaan?

Mikä helvetin pakko niitä on työntää???

Koska ihmiset ovat ihmisiä. Eikö teille vieläkään ole tullut selväksi, että näitä täydellisyyksiä, jotka osaavat sanoa luonnostaan ne oikeat sanat, oikeaan aikaan, oikealla äänensävyllä, oikeasta aiheesta on äärettömän harvoin.

Vanhemmat ovat myös ihmisiä, heille on aikoinaan opetettu määrättyjä asioita, heidän aikakaudella ehkä piti kysyä, piti antaa neuvoja, piti soittaa ja lähettää joulukortti.

He ovat tulleet ehkä vanhemmiksi 20- vuotiaana ja toiset lukeneet lapsenhoidosta parhaimmillaan, ehkä muutaman opaskirjan.

Sinäkin pääset heti tilanteesta, kun lopetat ottamasta kaiken niin vakavasti ja henkilökohtaisesti. Hyväksyt sen toisen sellaisena kun on. Monelle tässäkin ketjussa kirjoittaneelle ongelma näyttää olevan se, että ne vanhemmat välittävät. Haluavat osallistua, ovat kiinnostuneita, tahtoisivat nähdä. Mutta se ei nykymaailmassa ole enää soveltuvaa. Kohta kai joku vetää herneet nenään siitä joulukortistakin.

Minä luen näitä juttuja niin, että minusta monet näistä valittajista ovat oikeasti sekä itsekkäitä ja äärettömän manipuloivia. Se toinen, siis nyt se vanhempi, pitää saada muokattua sopivaksi. Hän ei kelpaa omana itsenään.

Joku aiemmin kirjoitti, että hänen äitinsä käyttää lausetta, ettei tämä enää tiedä miten olla. Ja sekin lause oli tietenkin väärin. Jopa turhautumisen ilmaiseminen on niin väärin.

Todennäköisesti tämä äiti on yrittänyt vaikka mitä, mutta selkeästi aina väärin ja siitä napsahtaa sitten se tuttu rangaistus. Se yhteyden katkaiseminen. Uskotteko, että tämän äidin käytöksen takana on viha ja inho vai rakkaus ja välittäminen? Rangaistus annetaan suhteessa, kun se olisi inho ja viha.

Pitäisikö tätä äitiä kouluttaa vielä vähän lisää? Muuttaa hänet vähän paremmaksi? Ehkä oppii sanomaan ne oikeat sanat ja tekemään ne oikeat jutut?

Odotatte kyllä itse kelpaavanne juuri sellaisena kun olette, jopa, että sitä kannustettaisiin, mutta äitiemme kohdalla, ette halua muuta kuin muokata näitä mieleisemmiksi itsellenne.

Maailma on kaikin tavoin monimuotoinen. Hyväksykää nyt jo se, että sitä ovat myös ihmiset ja siinä missä teillä on oikeus olla oma itsenne, niin myös vanhemmilla pitäisi olla se, ilman sitä ainaista teidän langettamaan rangaistuksen pelkoa.

Varsinkin, kun kyseessä on vain lähinnä mielipiteen tai neuvojen tai yleisesti juttujen liittyvä asia. Monelle voisi tosiaan toivoa muutamaa vuotta sellaisten perheenjäsenten seurassa, jotka oikeasti vihaavat ja haluavat pahaa. Ehkä moni ymmärtäisi paljon paremmin, että se mikä heille nyt näyttäytyy inhottavan asiana, on jotain ihan muuta.

Ihmiset ovat ihmisiä ja tilanteet, joita ketjussa kuvataan ovat hyvin erilaisia. Yhdistävänä tekijänä monissa on se, ettei suhde ole kasvanut mihinkään sellaisesta asetelmasta, että vanhemmalla on oikeus puuttua lapsensa elämään neuvoin ja arvostellen, jopa käskyttämällä. Sinä näet siis tuon aivan normaalina?

Mutta kun se ei ole ollut koskaan normaalia. Kun lapsesta tulee aikuinen (noin parikymppisenä), hänen tulee antaa mennä omaa tietään ja suhteen pitäisi kasvaa kahden tasavertaisen aikuisen suhteeksi. Kyllähän valtaosa suhteista on tuollaisia, normaaleja ihmissuhteita, joissa on normaalit tavat. Vai onko sinun normaalisi kaiken kaikkiaan sitä, että neuvot ystäviä, tuttavia ja muitakin sukulaisia ja oletat, että heidän pitäisi vielä olla kiitollisiakin "hyvistä neuvoista"? Se on mielestäni jo merkki vakavammista asioista kuten siitä, että ei ole minkäänlaista kokemusta normaalista ihmissuhteesta. 

Itse kirjoitin suhtautuvani kuin hankalaan asiakkaaseen, jolloin käytös on parantunut. Rajojen asettaminen on jokaisen aikuisen omalla vastuulla siitä miten sietää itseään kohdeltavan. Sen ei tarvitse olla epäystävällistä, juuri sen vuoksi, että ymmärtää vaikkapa sen, jos vanhemmalla ei yksinkertaisesti ole eväitä parempaan, mutta hän toimii kuitenkin hyvällä tarkoituksella. Jos hyvää tarkoitusta ei ole, niin en näe syitä miksi sellaista ihmistä pitäisi pitää omassa lähipiirissään. Kaikki vanhemmat eivät ole hyväätarkoittavia, jolloin ymmärrän, että välit halutaan katkaista. 

Jokainen tulkitsee ja näkee ne asiat omalla tavallaan. Se mikä sinulle on puuttumista on toiselle välittämistä. Se mikä sinulle on ärsyttävää neuvomista on toiselle varoittamista ja turhien virheiden välttämisen tietojen eteenpäin antamista. Se mikä sinusta on arvostelemista on toisista vaan ihan rehellisen mielipiteen ääneenkertomista ja avoimuutta. Sinä itse päätät miten haluat nähdä ne asiat. Pahalla vai hyvällä. Mutta siinä vaiheessa, kun alat ns. kouluttamaan muita manipulointi tekniikoilla ja rangaistuksilla alat minusta olla väärässä.

Miksen olisi kiitollinen neuvoista? Varsinkin, jos ne säästävät rahaa? Tuovat iloa tai johtavat parempaan lopputulokseen? Minulla ei ole mitään, pakko tehdä kaikki itse periaatetta? Kyllä, minua saa neuvoa, minulle saa kertoa mielipiteitä ja saatan olla jopa todella kiitollinen niistä. Ja kyllä minusta se juuri on normaalia. Ei toisinpäin.

Älä nyt viitsi. Sulla ei selkeästi ole mitään hajua mistä tässä puhutaan. Kyllä mä äidiltäni siedän sen, että se sanoo että mun mielestä sulle sopi paremmin pitkät hiukset. Mutta jos sitä samaa jankkausta pitää jatkaa vuodesta toiseen, niin silloin se on kontrollointia. Höpsöä huolehtimista on se, että isä kyselee että osaatteko te nyt varmasti ajaa paikkaan X, johon voi vastata että isä hei, me käytiin siellä sun kanssa just toissapäivänä, ja meillä on navigaattoritkin. Sen sijaan se, että vastaamisen jälkeen tungetaan väkisin mukaan ohjeistamaan, soitellaan jatkuvasti että muistattehan kääntyä oikealle siitä tai tästä, ei ole enää normaalia. On myös ihan ok, että vanhemmat herättelevät lastaan vapaapäivinä jossain kohtaa, että kohta on ruoka, pitäisi heräillä syömään. Sen sijaan se, että vanhemmat soittelevat omillaan asuvalle lapselle, että mitä sä nyt vielä nukut lauantaina, kellohan on jo kahdeksan, ei ole normaalia.

Tapoja ja tyylejä hallita, kontrolloida, ja tunkea lasten elämään on monia, ja ne on kaikki helppoa perustella välittämisellä. Tosiasia on kuitenkin se, että lasta ei osata nähdä aikuisena, itsestään huolehtimaan kykenevänä olentona, vaan ikuisena holhottavana lapsena. Oma isäni oppi vasta monien, kivuliaiden vaiheiden jälkeen päästämään irti ja näkemään meidät aikuisina. Edelleen huolehtii kovasti, mutta ei enää tunkea väkisin päättämään asioista meidän puolesta.

Isäsi nyt on tuollainen. Se on tosiaan on tai jätä, mutta hän on ainoa isäsi mitä sinulla tule olemaan. Ehkä hän kokeee olonsa tärkeäksi, ehkä se on harrastus. Ehkä hän halusi teidän mukaan? En usko, että ilkeyttään noita tekee.

Moni noista sinun luettelemista asioista on ihan normaaleja ja heille ehkä vaan syntyneitä tapoja, joista sinä et vaan pidä. Sinä et pidä kello 8 tulleesta soitosta, mutta joku toinen joka herää kello 6 ei näe siinä mitään vikaa. Makuasioita.

Peruskäytöstavat.

Ne kun olisi noillakin ei olisi ongelmia.

Eli olemme päässet tulokseen, että jos vanhemmilla ei ole hyviä käytöstapoja, niin heihin kuuluu katkaista välit ja sillä homma ratkeaa?

Jos se rajattomuus on aivan jatkuvaa eikä he ota palautetta vastaan niin mitä itse ehdotat?

Lopettaisin sen pääni hakkaamisen seinään ja opettelisin elämään niiden rajattomien vanhempieni kanssa. Kun minulle sanottaisiin, että hiukseni on rumat. Opettelisin vastamaan, että onneksi ne on omassa päässäni, eikä heidän. Jos isäni haluaisi neuvoa minulle tien ja kuskata minut sinne, niin pyytäisin häntä kantamaan myös laukkuni sinne autoon ja kun aamulla minulle soitettaisiin kello kahdeksan ja sanotaan, että nukunko, niin vastaisin, että en tietenkään ja suloisin puhelimen ja jatkaisin uniani.

Jees. Kerro sitten 20 vuoden kuluttua kun käyt edelleen joka ikinen kerta kun olette yhteydessä nämä sanasta sanaan samat keskustelut läpi, että oliko niistä paljon apua. Kun vielä 20 vuoden kuluttuakin joudut joka ikinen kerta vetämään rajasi, joita ei sittenkään kunnioiteta.

Minulle ne rajat eivät sitten näytä olevan niin tärkeitä. Jos nyt haluavat sitten soittaa joka aamu kello 8 sitten soittavat ja minä soittelen sitten vaikka kello 24. Ja jos nyt keskusteluja hiuksistani halutaan käydä, niin kyllä minä jaksan puhua niistä omistani ja kaikkien muidenkin hiuksista siinä huoneessa vaikka loppuillan. Ja jos niistä laskuista kysytään, niin alkaisin ehkä lopulta kysymään, että kiinnostaisiko heitä maksaa ne myös? Jos käyt sanasta sanaan saman keskustelun vielä 20 vuoden jälkeen tarkoittaa sen sitä, että sinäkin olet vastannut samalla tavalla sen 20 vuotta. Ehkä olisi aika muuttaa niitä sinun vastauksia ja se lopputuloskin voisi olla erilainen?

No mulla on vain yksi ainoo elämä enkä tod halua haaskata sitä tuolla lailla.

Eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden tavallisten vanhempien kanssa syntyvissä ristiriidoissa voi olla kyse ihan siitä, että vanhempi määrittää ihmissuhteen aikuiseen lapseensa ikuisesti tuon lapsi-vanhempi -dynamiikan mukaisesti. Aikuinen ihminen ei kaipaa eikä tarvitse äitiä tai isää samalla tavalla kuin lapsi, vaan ihmissuhde täytyy uudelleen määritellä kahden aikuisen tasavertaiseksi suhteeksi.

Itseäni koulutettuna keski-ikäisenä perheenäitinä raivostuttaa suunnattomasti se, että äitini ei kykene kohtaamaan minua muutakuin oman äitiroolinsa kautta. En jaksa sillä tavalla tulla ihmisenä sivuutetuksi. En saa olla kokonainen persoona, enkä täysivaltainen aikuinen, vaan olen lapsi, jonka asioihin saa ottaa vapaasti kantaa, kasvattaa ja neuvoa.

Äitini on aivan järkyttynyt huonoista väleistämme, hänhän on niin hyvä äiti. Kaipaisin ihan vain ihmistä.

Tämä kuulostaa tutulta muuten paitsi minulla ei ole omia lapsia.

Äitini näkee itsensä ensisijaisesti äitinä ja minut lapsenaan. Hän kohtelee minua kuin olisin osa häntä eikä halua tai kykene näkemään, että olen aikuinen, jolla on oma elämä, ajatukset, sosiaaliset suhteet ja mielenkiinnon kohteet ja että voin halutessani tehdä pieniä ja suuria päätöksiä ja valintoja keskustelematta niistä hänen kanssaan. Hän haluaisi tietää kaiken elämästäni ja pahoittaa mielensä, kun en jokaista yksityiskohtaa elämästäni jaa hänen kanssaan (hän kertoo minulle kaiken naapureiden touhuista ystäviensä sairauksiin kuvitellen, että se on sallittua ja että haluaisin tietää). Edes kehoni ei kuulu minulle vaan hän pitää oikeutenaan halata minua vasten tahtoani, kommentoida painonpudotustani kauhistelevaan sävyyn ja niin edelleen. Hän puhuu lässyttävällä äänensävyllä ja käyttää lapsenomaisia ilmaisuja, joita kukaan muu ei perheessämme käytä. Hän haluaisi nähdä monta kertaa viikossa, soitella ja viettää vapaa-aikaa kanssani. Kaikki tämä hänen lähtökohdistaan ja hänen tarpeistaan käsin: hän haluaa nähdä minut, hän haluaa kuulla minusta, hän haluaa minun vievän hänet paikkaan X tai hän haluaa minun kanssani kohteeseen Y. Minun pitäisi osallistua jokaisen pienen ja ison päätöksen tekemisen ja harkintaan. Sillä ei ole väliä, mitä minä haluan yhteydenpidoltamme tai laajemmin suhteeltamme, ainoastaan hänen tarpeillaan, toiveillaan ja tunteillaan on.

Kun yritän ottaa näitä asioita puheeksi, hän joko sivuuttaa minut täysin, yrittää ohjata keskustelua sivuraiteille, kääntää vakavia asioita huumoriksi, alkaa itkeä tai uhriutuu. "En tiedä miten pitäisi olla", "mikään ei tunnu kelpaavan", "en osaa puhua muulla tavalla", "mutta kun minä olen äitisi ja rakastan sinua niin", "älä välitä, minä vaan olen tällainen", "enkö saa kertoa, että rakastan sinua", "mutta kun olet niin tärkeä minulle", "kylläpä sinä osaat muotoilla asiasi niin osuvasti, olet jo lapsesta asti ollut niin hyvä asettelemaan sanasi", "olisiko sitten parempi, että en ikinä soittaisi/välittäisi ollenkaan/ikinä haluaisi tulla käymään." Näitä esimerkkejä riittäisi. Peruskaava on kuitenkin se, että hänen minuutensa rakentuu äitiyden varaan ja hänen hyvinvointinsa riippuu siitä, saako hän toteuttaa sitä yhä vaan haluamallaan tavalla. Minä olen vastuussa hänen tunteistaan, ei hän itse.

Nyt kun olen opetellut vetämään rajoja, uhriasenne ja painostus on vain voimistunut. Tuntuu turhauttavalta ja epäreilulta myös olla aina se osapuoli, jonka täytyy vetäytyä ja paeta, kun toinen puskee elämääni. Huvittavaa on, että nyt äiti on huolissaan mielenterveydestäni ja jaksamisestani, kun olen alkanut rajoja vetää ja pitää niistä kiinni sekä siinä, kuinka paljon olen yhteydessä ja mistä hänen kanssaan suostun keskustelemaan. Silloin hän ei ollut huolissaan, kun kävin terapiassa monta vuotta purkamassa tuntojani lapsuudesta, perhedynamiikasta ja suhteesta vanhempiini ja voin todella huonosti, koska tulin vedetyksi mukaan vanhempieni parisuhdeongelmiin tavalla, joka ei tyttärelle kuulu ja minulle sälytettiin vastuita, jotka heidän olisi pitänyt kantaa.

Olen alkanut luopua toivosta, että meillä ikinä olisi kahden aikuisen välistä suhdetta, jossa kumpikin voisi olla omalla tavallaan ja omilla ehdoillaan ja sitä kunnioitettaisiin. Jos se ei ole mahdollista, toiseksi paras vaihtoehto on yhteydenpidon vähentäminen reilusti. 

Kaikki mitä kerrot on yleistä rajattoman vanhemman käytöstä. Omanikin on sellainen. Meidän tapauksessamme välit ovat parantuneet jonkin verran sen jälkeen kun aloin itse järjestelmällisesti pitää kiinni omista rajoistani.

Käytännön ohjeita: Huomautan aina lyhyesti ja ytimekkäästi heti kun tulee kontrolloiva tai muuten ei-toivottu kommentti. Huomautukseen tulevaan vastaväitteeseen en sano mitään. En siis lähde mukaan väittelyyn, jonka tavoitteena on mitätöidä ja vähätellä mielipidettäni (tästä vähättelytaktiikasta on paljon esimerkkejä tässä keskustelussa). Tarvittaessa vain toistan papukaijamaisesti alkuperäisen huomautukseni. Esim. "Muiden hiustyyliin puuttuminen ei ole ok". 

Jos vanhempi yrittää palautteestani välittämättä toistuvasti ehdottaa jotain täysin absurdia, kuten että muuttaisin takaisin samalle paikkakunnalle vaikka olen vuosikymmenet asunut muualla, en reagoi siihen mitenkään. Katson vain häntä hetken mykkänä, ehdotuksen naurettavuuden mukaisella ilmeellä. Sitten vaihdan puheenaihetta.

Suunnittelen vierailut etukäteen jaksamiseni mukaan. Olen hyväksynyt, että vanhempieni luona kyläily on henkisesti kuormittavaa ja tarvitsen vähintään yhden vapaapäivän vierailun jälkeen palautuakseni kuormituksesta. En siis edes yritä ajatella että kävisin siellä "lomailemassa", vaan suhtaudun vierailuun kuin työmatkaan.

Puhelimeen en vastaile jatkuvasti vaan soitan takaisin silloin kun minulle sopii jutella.

Vaikeimmissa, henkistä väkivaltaa sisältävissä tilanteissa sovellan henkiseen väkivaltaan tarkoitettuja ohjeita. Reaktio jaetaan kolmeen vaiheeseen: 1. määritellään väkivalta, 2. ilmaistaan oma kanta, 3. kehotetaan toimimaan toisella tavalla ja jos mahdollista, kerrotaan mikä se parempi toimintatapa olisi. Esimerkiksi: "Sinä mitätöit minun vaikeaa kokemustani. Se on henkistä väkivaltaa. Empaattinen ihminen kuuntelee, ei mitätöi." Tarvittaessa voit vielä tehdä rajasi selväksi: "Jos tämä käytös ei lopu, lähden saman tien kotimatkalle." Rajoista on tärkeää myös pitää kiinni eli jos sanot noin, myös toimit sen mukaisesti.

Oma vanhempani on näillä keinoilla vähitellen oppinut, millainen käytös ei ole toivottavaa. Käytös ei ole kokonaan loppunut, mutta pysyy paljon paremmin hallinnassa ja meillä on nykyään paremmat välit.

Paljon tsemppiä!

Eli olet onnistunut saamaan vanhempasi vahtimaan jokaista sanaansa? Ei ole varmaan helppoa heillekään, kun jokainen ehdotus, jokainen neuvo ja jokailtainen mielipide on ensin mietittävä käykö se sinulle ja jos ei, niin voit katkaista välit heihin. Koulutat heitä kun koiria. Tämä on toivottavaa ja tämä ei toivottavaa käytöstä. Sinä tietysti määrittelet mitä se on ja manipuloit heidät siihen eri taktiikoilla. Ja kuten lopussa kirjoitat homma on paremmin hallinnassa nykyisin. Siis sinun hallinnassa.

Sen sijaan, että päättäisit itse miten reagoit mihinkin sanomiseen, olet oppinut muokkaamaan muiden käytöstä sinulle sopivaksi. Porkkanaa ja keppiä ja niin vanhempasi sanovat sen mitä haluat kuulla. Oletko koskaan miettinyt kuinka raskaita sinun vierailusi ovat heille? Kuinka turhauttavaa sinulle on soittaa, koska aina mennään sinun jaksamisesi ja aikojesi mukaan? Ehkä vastaat, ehkä et, mutta sinä tietysti päätät milloin puhutaan.

Minä näen, että sinun käytös on suht vakavaa henkistä väkivaltaa. Jossa muut yrittävät parhaansa mukaan miellyttää sinua, ettet taas suutu ja lopeta yhteydenottoa. Pitäisi olla sinulle empaattinen, kannustava, kehuva ja muutenkin suht virheetön ihminen. Sinä, et sammakkoja kuuntele, neuvot ei ole sinulle auttamista, vaan kontrolloimista ja mielipiteet kelpaavat vain, jos ne ovat samat kuin sinun. Olet paljon pahempi kuin vanhempasi, mutta valitettavasti et edes taida ymmärtää sitä.

Ne vanhemmathan pääsee tilanteesta heti kun lakkaavat laukomasta ehdotuksia, neuvoja ja mielipiteitä. Eikös vaan?

Mikä helvetin pakko niitä on työntää???

Koska ihmiset ovat ihmisiä. Eikö teille vieläkään ole tullut selväksi, että näitä täydellisyyksiä, jotka osaavat sanoa luonnostaan ne oikeat sanat, oikeaan aikaan, oikealla äänensävyllä, oikeasta aiheesta on äärettömän harvoin.

Vanhemmat ovat myös ihmisiä, heille on aikoinaan opetettu määrättyjä asioita, heidän aikakaudella ehkä piti kysyä, piti antaa neuvoja, piti soittaa ja lähettää joulukortti.

He ovat tulleet ehkä vanhemmiksi 20- vuotiaana ja toiset lukeneet lapsenhoidosta parhaimmillaan, ehkä muutaman opaskirjan.

Sinäkin pääset heti tilanteesta, kun lopetat ottamasta kaiken niin vakavasti ja henkilökohtaisesti. Hyväksyt sen toisen sellaisena kun on. Monelle tässäkin ketjussa kirjoittaneelle ongelma näyttää olevan se, että ne vanhemmat välittävät. Haluavat osallistua, ovat kiinnostuneita, tahtoisivat nähdä. Mutta se ei nykymaailmassa ole enää soveltuvaa. Kohta kai joku vetää herneet nenään siitä joulukortistakin.

Minä luen näitä juttuja niin, että minusta monet näistä valittajista ovat oikeasti sekä itsekkäitä ja äärettömän manipuloivia. Se toinen, siis nyt se vanhempi, pitää saada muokattua sopivaksi. Hän ei kelpaa omana itsenään.

Joku aiemmin kirjoitti, että hänen äitinsä käyttää lausetta, ettei tämä enää tiedä miten olla. Ja sekin lause oli tietenkin väärin. Jopa turhautumisen ilmaiseminen on niin väärin.

Todennäköisesti tämä äiti on yrittänyt vaikka mitä, mutta selkeästi aina väärin ja siitä napsahtaa sitten se tuttu rangaistus. Se yhteyden katkaiseminen. Uskotteko, että tämän äidin käytöksen takana on viha ja inho vai rakkaus ja välittäminen? Rangaistus annetaan suhteessa, kun se olisi inho ja viha.

Pitäisikö tätä äitiä kouluttaa vielä vähän lisää? Muuttaa hänet vähän paremmaksi? Ehkä oppii sanomaan ne oikeat sanat ja tekemään ne oikeat jutut?

Odotatte kyllä itse kelpaavanne juuri sellaisena kun olette, jopa, että sitä kannustettaisiin, mutta äitiemme kohdalla, ette halua muuta kuin muokata näitä mieleisemmiksi itsellenne.

Maailma on kaikin tavoin monimuotoinen. Hyväksykää nyt jo se, että sitä ovat myös ihmiset ja siinä missä teillä on oikeus olla oma itsenne, niin myös vanhemmilla pitäisi olla se, ilman sitä ainaista teidän langettamaan rangaistuksen pelkoa.

Varsinkin, kun kyseessä on vain lähinnä mielipiteen tai neuvojen tai yleisesti juttujen liittyvä asia. Monelle voisi tosiaan toivoa muutamaa vuotta sellaisten perheenjäsenten seurassa, jotka oikeasti vihaavat ja haluavat pahaa. Ehkä moni ymmärtäisi paljon paremmin, että se mikä heille nyt näyttäytyy inhottavan asiana, on jotain ihan muuta.

Ihmiset ovat ihmisiä ja tilanteet, joita ketjussa kuvataan ovat hyvin erilaisia. Yhdistävänä tekijänä monissa on se, ettei suhde ole kasvanut mihinkään sellaisesta asetelmasta, että vanhemmalla on oikeus puuttua lapsensa elämään neuvoin ja arvostellen, jopa käskyttämällä. Sinä näet siis tuon aivan normaalina?

Mutta kun se ei ole ollut koskaan normaalia. Kun lapsesta tulee aikuinen (noin parikymppisenä), hänen tulee antaa mennä omaa tietään ja suhteen pitäisi kasvaa kahden tasavertaisen aikuisen suhteeksi. Kyllähän valtaosa suhteista on tuollaisia, normaaleja ihmissuhteita, joissa on normaalit tavat. Vai onko sinun normaalisi kaiken kaikkiaan sitä, että neuvot ystäviä, tuttavia ja muitakin sukulaisia ja oletat, että heidän pitäisi vielä olla kiitollisiakin "hyvistä neuvoista"? Se on mielestäni jo merkki vakavammista asioista kuten siitä, että ei ole minkäänlaista kokemusta normaalista ihmissuhteesta. 

Itse kirjoitin suhtautuvani kuin hankalaan asiakkaaseen, jolloin käytös on parantunut. Rajojen asettaminen on jokaisen aikuisen omalla vastuulla siitä miten sietää itseään kohdeltavan. Sen ei tarvitse olla epäystävällistä, juuri sen vuoksi, että ymmärtää vaikkapa sen, jos vanhemmalla ei yksinkertaisesti ole eväitä parempaan, mutta hän toimii kuitenkin hyvällä tarkoituksella. Jos hyvää tarkoitusta ei ole, niin en näe syitä miksi sellaista ihmistä pitäisi pitää omassa lähipiirissään. Kaikki vanhemmat eivät ole hyväätarkoittavia, jolloin ymmärrän, että välit halutaan katkaista. 

Jokainen tulkitsee ja näkee ne asiat omalla tavallaan. Se mikä sinulle on puuttumista on toiselle välittämistä. Se mikä sinulle on ärsyttävää neuvomista on toiselle varoittamista ja turhien virheiden välttämisen tietojen eteenpäin antamista. Se mikä sinusta on arvostelemista on toisista vaan ihan rehellisen mielipiteen ääneenkertomista ja avoimuutta. Sinä itse päätät miten haluat nähdä ne asiat. Pahalla vai hyvällä. Mutta siinä vaiheessa, kun alat ns. kouluttamaan muita manipulointi tekniikoilla ja rangaistuksilla alat minusta olla väärässä.

Miksen olisi kiitollinen neuvoista? Varsinkin, jos ne säästävät rahaa? Tuovat iloa tai johtavat parempaan lopputulokseen? Minulla ei ole mitään, pakko tehdä kaikki itse periaatetta? Kyllä, minua saa neuvoa, minulle saa kertoa mielipiteitä ja saatan olla jopa todella kiitollinen niistä. Ja kyllä minusta se juuri on normaalia. Ei toisinpäin.

Älä nyt viitsi. Sulla ei selkeästi ole mitään hajua mistä tässä puhutaan. Kyllä mä äidiltäni siedän sen, että se sanoo että mun mielestä sulle sopi paremmin pitkät hiukset. Mutta jos sitä samaa jankkausta pitää jatkaa vuodesta toiseen, niin silloin se on kontrollointia. Höpsöä huolehtimista on se, että isä kyselee että osaatteko te nyt varmasti ajaa paikkaan X, johon voi vastata että isä hei, me käytiin siellä sun kanssa just toissapäivänä, ja meillä on navigaattoritkin. Sen sijaan se, että vastaamisen jälkeen tungetaan väkisin mukaan ohjeistamaan, soitellaan jatkuvasti että muistattehan kääntyä oikealle siitä tai tästä, ei ole enää normaalia. On myös ihan ok, että vanhemmat herättelevät lastaan vapaapäivinä jossain kohtaa, että kohta on ruoka, pitäisi heräillä syömään. Sen sijaan se, että vanhemmat soittelevat omillaan asuvalle lapselle, että mitä sä nyt vielä nukut lauantaina, kellohan on jo kahdeksan, ei ole normaalia.

Tapoja ja tyylejä hallita, kontrolloida, ja tunkea lasten elämään on monia, ja ne on kaikki helppoa perustella välittämisellä. Tosiasia on kuitenkin se, että lasta ei osata nähdä aikuisena, itsestään huolehtimaan kykenevänä olentona, vaan ikuisena holhottavana lapsena. Oma isäni oppi vasta monien, kivuliaiden vaiheiden jälkeen päästämään irti ja näkemään meidät aikuisina. Edelleen huolehtii kovasti, mutta ei enää tunkea väkisin päättämään asioista meidän puolesta.

Isäsi nyt on tuollainen. Se on tosiaan on tai jätä, mutta hän on ainoa isäsi mitä sinulla tule olemaan. Ehkä hän kokeee olonsa tärkeäksi, ehkä se on harrastus. Ehkä hän halusi teidän mukaan? En usko, että ilkeyttään noita tekee.

Moni noista sinun luettelemista asioista on ihan normaaleja ja heille ehkä vaan syntyneitä tapoja, joista sinä et vaan pidä. Sinä et pidä kello 8 tulleesta soitosta, mutta joku toinen joka herää kello 6 ei näe siinä mitään vikaa. Makuasioita.

Peruskäytöstavat.

Ne kun olisi noillakin ei olisi ongelmia.

Eli olemme päässet tulokseen, että jos vanhemmilla ei ole hyviä käytöstapoja, niin heihin kuuluu katkaista välit ja sillä homma ratkeaa?

Jos se rajattomuus on aivan jatkuvaa eikä he ota palautetta vastaan niin mitä itse ehdotat?

Lopettaisin sen pääni hakkaamisen seinään ja opettelisin elämään niiden rajattomien vanhempieni kanssa. Kun minulle sanottaisiin, että hiukseni on rumat. Opettelisin vastamaan, että onneksi ne on omassa päässäni, eikä heidän. Jos isäni haluaisi neuvoa minulle tien ja kuskata minut sinne, niin pyytäisin häntä kantamaan myös laukkuni sinne autoon ja kun aamulla minulle soitettaisiin kello kahdeksan ja sanotaan, että nukunko, niin vastaisin, että en tietenkään ja suloisin puhelimen ja jatkaisin uniani.

Miksi pitäisi opetella elämään rajattomien vanhempien kanssa kuvailemallasi tavalla? Miksi ei voi vähentää yhteydenpitoa, lopettaa sitä kokonaan tai etsiä jotain muuta keinoa rajattoman vanhemman kanssa pärjäämiseen? Miksi sinun ehdottamasi tapa on muita parempi?

Tämä oli minun ehdotukseni ja mitä minä tekisin. Minulle käytännössä se mitä joku random aaveemamma tekee on ihan yksi ja sama. Sinä voit elää täysin ilman vanhempiasi ja se sopii minulle täysin. Minä vaan kirjoittelen mielipiteitäni ja ajatuksia siitä, miksi monet tekevät asenteellaan tilanteista liian hankalia ja vaikeita ja kuinka ymmärryksellä ja joustavuudella pystyttäisiin säilyttämään niitä perhesuhteita.

Eli sinä vain jatkaisit kynnysmattona ja antaisit häiritä elämääsi loputtomiin vaaliaksesi SUKUlaisuussuhdetta joka ei anna sinulle mitään.

Miksi?

Eri

Mikä ihmeen kynnysmatto? Kynnysmattona oleminen on aina oma valinta.

Minulla on selkästi niin erilainen asenne ihmisiä ja sukulaisia kohtaan kuin teillä. En jotenkin osaa ottaa sitä henkilökohtaisen loukkauksena ja holhouksena, jos joku kysyy olenko maksanut jonkun laskun. Enkä edes kello 8 aamusoittoa. Ja ihan oikeasti minulle voisi sanoa minun hiuksistani joka kerta ja minä vastaisin ihan joka kerta analysoimalla sen toisen hiukset tasapuolisuuden nimissä. Mutta ehkä siihen on syynsä miksen minä ajaudu näihin tilanteisiin, joissa toiset näyttävät viettävän vuosikymmeniä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden tavallisten vanhempien kanssa syntyvissä ristiriidoissa voi olla kyse ihan siitä, että vanhempi määrittää ihmissuhteen aikuiseen lapseensa ikuisesti tuon lapsi-vanhempi -dynamiikan mukaisesti. Aikuinen ihminen ei kaipaa eikä tarvitse äitiä tai isää samalla tavalla kuin lapsi, vaan ihmissuhde täytyy uudelleen määritellä kahden aikuisen tasavertaiseksi suhteeksi.

Itseäni koulutettuna keski-ikäisenä perheenäitinä raivostuttaa suunnattomasti se, että äitini ei kykene kohtaamaan minua muutakuin oman äitiroolinsa kautta. En jaksa sillä tavalla tulla ihmisenä sivuutetuksi. En saa olla kokonainen persoona, enkä täysivaltainen aikuinen, vaan olen lapsi, jonka asioihin saa ottaa vapaasti kantaa, kasvattaa ja neuvoa.

Äitini on aivan järkyttynyt huonoista väleistämme, hänhän on niin hyvä äiti. Kaipaisin ihan vain ihmistä.

Tämä kuulostaa tutulta muuten paitsi minulla ei ole omia lapsia.

Äitini näkee itsensä ensisijaisesti äitinä ja minut lapsenaan. Hän kohtelee minua kuin olisin osa häntä eikä halua tai kykene näkemään, että olen aikuinen, jolla on oma elämä, ajatukset, sosiaaliset suhteet ja mielenkiinnon kohteet ja että voin halutessani tehdä pieniä ja suuria päätöksiä ja valintoja keskustelematta niistä hänen kanssaan. Hän haluaisi tietää kaiken elämästäni ja pahoittaa mielensä, kun en jokaista yksityiskohtaa elämästäni jaa hänen kanssaan (hän kertoo minulle kaiken naapureiden touhuista ystäviensä sairauksiin kuvitellen, että se on sallittua ja että haluaisin tietää). Edes kehoni ei kuulu minulle vaan hän pitää oikeutenaan halata minua vasten tahtoani, kommentoida painonpudotustani kauhistelevaan sävyyn ja niin edelleen. Hän puhuu lässyttävällä äänensävyllä ja käyttää lapsenomaisia ilmaisuja, joita kukaan muu ei perheessämme käytä. Hän haluaisi nähdä monta kertaa viikossa, soitella ja viettää vapaa-aikaa kanssani. Kaikki tämä hänen lähtökohdistaan ja hänen tarpeistaan käsin: hän haluaa nähdä minut, hän haluaa kuulla minusta, hän haluaa minun vievän hänet paikkaan X tai hän haluaa minun kanssani kohteeseen Y. Minun pitäisi osallistua jokaisen pienen ja ison päätöksen tekemisen ja harkintaan. Sillä ei ole väliä, mitä minä haluan yhteydenpidoltamme tai laajemmin suhteeltamme, ainoastaan hänen tarpeillaan, toiveillaan ja tunteillaan on.

Kun yritän ottaa näitä asioita puheeksi, hän joko sivuuttaa minut täysin, yrittää ohjata keskustelua sivuraiteille, kääntää vakavia asioita huumoriksi, alkaa itkeä tai uhriutuu. "En tiedä miten pitäisi olla", "mikään ei tunnu kelpaavan", "en osaa puhua muulla tavalla", "mutta kun minä olen äitisi ja rakastan sinua niin", "älä välitä, minä vaan olen tällainen", "enkö saa kertoa, että rakastan sinua", "mutta kun olet niin tärkeä minulle", "kylläpä sinä osaat muotoilla asiasi niin osuvasti, olet jo lapsesta asti ollut niin hyvä asettelemaan sanasi", "olisiko sitten parempi, että en ikinä soittaisi/välittäisi ollenkaan/ikinä haluaisi tulla käymään." Näitä esimerkkejä riittäisi. Peruskaava on kuitenkin se, että hänen minuutensa rakentuu äitiyden varaan ja hänen hyvinvointinsa riippuu siitä, saako hän toteuttaa sitä yhä vaan haluamallaan tavalla. Minä olen vastuussa hänen tunteistaan, ei hän itse.

Nyt kun olen opetellut vetämään rajoja, uhriasenne ja painostus on vain voimistunut. Tuntuu turhauttavalta ja epäreilulta myös olla aina se osapuoli, jonka täytyy vetäytyä ja paeta, kun toinen puskee elämääni. Huvittavaa on, että nyt äiti on huolissaan mielenterveydestäni ja jaksamisestani, kun olen alkanut rajoja vetää ja pitää niistä kiinni sekä siinä, kuinka paljon olen yhteydessä ja mistä hänen kanssaan suostun keskustelemaan. Silloin hän ei ollut huolissaan, kun kävin terapiassa monta vuotta purkamassa tuntojani lapsuudesta, perhedynamiikasta ja suhteesta vanhempiini ja voin todella huonosti, koska tulin vedetyksi mukaan vanhempieni parisuhdeongelmiin tavalla, joka ei tyttärelle kuulu ja minulle sälytettiin vastuita, jotka heidän olisi pitänyt kantaa.

Olen alkanut luopua toivosta, että meillä ikinä olisi kahden aikuisen välistä suhdetta, jossa kumpikin voisi olla omalla tavallaan ja omilla ehdoillaan ja sitä kunnioitettaisiin. Jos se ei ole mahdollista, toiseksi paras vaihtoehto on yhteydenpidon vähentäminen reilusti. 

Kaikki mitä kerrot on yleistä rajattoman vanhemman käytöstä. Omanikin on sellainen. Meidän tapauksessamme välit ovat parantuneet jonkin verran sen jälkeen kun aloin itse järjestelmällisesti pitää kiinni omista rajoistani.

Käytännön ohjeita: Huomautan aina lyhyesti ja ytimekkäästi heti kun tulee kontrolloiva tai muuten ei-toivottu kommentti. Huomautukseen tulevaan vastaväitteeseen en sano mitään. En siis lähde mukaan väittelyyn, jonka tavoitteena on mitätöidä ja vähätellä mielipidettäni (tästä vähättelytaktiikasta on paljon esimerkkejä tässä keskustelussa). Tarvittaessa vain toistan papukaijamaisesti alkuperäisen huomautukseni. Esim. "Muiden hiustyyliin puuttuminen ei ole ok". 

Jos vanhempi yrittää palautteestani välittämättä toistuvasti ehdottaa jotain täysin absurdia, kuten että muuttaisin takaisin samalle paikkakunnalle vaikka olen vuosikymmenet asunut muualla, en reagoi siihen mitenkään. Katson vain häntä hetken mykkänä, ehdotuksen naurettavuuden mukaisella ilmeellä. Sitten vaihdan puheenaihetta.

Suunnittelen vierailut etukäteen jaksamiseni mukaan. Olen hyväksynyt, että vanhempieni luona kyläily on henkisesti kuormittavaa ja tarvitsen vähintään yhden vapaapäivän vierailun jälkeen palautuakseni kuormituksesta. En siis edes yritä ajatella että kävisin siellä "lomailemassa", vaan suhtaudun vierailuun kuin työmatkaan.

Puhelimeen en vastaile jatkuvasti vaan soitan takaisin silloin kun minulle sopii jutella.

Vaikeimmissa, henkistä väkivaltaa sisältävissä tilanteissa sovellan henkiseen väkivaltaan tarkoitettuja ohjeita. Reaktio jaetaan kolmeen vaiheeseen: 1. määritellään väkivalta, 2. ilmaistaan oma kanta, 3. kehotetaan toimimaan toisella tavalla ja jos mahdollista, kerrotaan mikä se parempi toimintatapa olisi. Esimerkiksi: "Sinä mitätöit minun vaikeaa kokemustani. Se on henkistä väkivaltaa. Empaattinen ihminen kuuntelee, ei mitätöi." Tarvittaessa voit vielä tehdä rajasi selväksi: "Jos tämä käytös ei lopu, lähden saman tien kotimatkalle." Rajoista on tärkeää myös pitää kiinni eli jos sanot noin, myös toimit sen mukaisesti.

Oma vanhempani on näillä keinoilla vähitellen oppinut, millainen käytös ei ole toivottavaa. Käytös ei ole kokonaan loppunut, mutta pysyy paljon paremmin hallinnassa ja meillä on nykyään paremmat välit.

Paljon tsemppiä!

Eli olet onnistunut saamaan vanhempasi vahtimaan jokaista sanaansa? Ei ole varmaan helppoa heillekään, kun jokainen ehdotus, jokainen neuvo ja jokailtainen mielipide on ensin mietittävä käykö se sinulle ja jos ei, niin voit katkaista välit heihin. Koulutat heitä kun koiria. Tämä on toivottavaa ja tämä ei toivottavaa käytöstä. Sinä tietysti määrittelet mitä se on ja manipuloit heidät siihen eri taktiikoilla. Ja kuten lopussa kirjoitat homma on paremmin hallinnassa nykyisin. Siis sinun hallinnassa.

Sen sijaan, että päättäisit itse miten reagoit mihinkin sanomiseen, olet oppinut muokkaamaan muiden käytöstä sinulle sopivaksi. Porkkanaa ja keppiä ja niin vanhempasi sanovat sen mitä haluat kuulla. Oletko koskaan miettinyt kuinka raskaita sinun vierailusi ovat heille? Kuinka turhauttavaa sinulle on soittaa, koska aina mennään sinun jaksamisesi ja aikojesi mukaan? Ehkä vastaat, ehkä et, mutta sinä tietysti päätät milloin puhutaan.

Minä näen, että sinun käytös on suht vakavaa henkistä väkivaltaa. Jossa muut yrittävät parhaansa mukaan miellyttää sinua, ettet taas suutu ja lopeta yhteydenottoa. Pitäisi olla sinulle empaattinen, kannustava, kehuva ja muutenkin suht virheetön ihminen. Sinä, et sammakkoja kuuntele, neuvot ei ole sinulle auttamista, vaan kontrolloimista ja mielipiteet kelpaavat vain, jos ne ovat samat kuin sinun. Olet paljon pahempi kuin vanhempasi, mutta valitettavasti et edes taida ymmärtää sitä.

Ne vanhemmathan pääsee tilanteesta heti kun lakkaavat laukomasta ehdotuksia, neuvoja ja mielipiteitä. Eikös vaan?

Mikä helvetin pakko niitä on työntää???

Koska ihmiset ovat ihmisiä. Eikö teille vieläkään ole tullut selväksi, että näitä täydellisyyksiä, jotka osaavat sanoa luonnostaan ne oikeat sanat, oikeaan aikaan, oikealla äänensävyllä, oikeasta aiheesta on äärettömän harvoin.

Vanhemmat ovat myös ihmisiä, heille on aikoinaan opetettu määrättyjä asioita, heidän aikakaudella ehkä piti kysyä, piti antaa neuvoja, piti soittaa ja lähettää joulukortti.

He ovat tulleet ehkä vanhemmiksi 20- vuotiaana ja toiset lukeneet lapsenhoidosta parhaimmillaan, ehkä muutaman opaskirjan.

Sinäkin pääset heti tilanteesta, kun lopetat ottamasta kaiken niin vakavasti ja henkilökohtaisesti. Hyväksyt sen toisen sellaisena kun on. Monelle tässäkin ketjussa kirjoittaneelle ongelma näyttää olevan se, että ne vanhemmat välittävät. Haluavat osallistua, ovat kiinnostuneita, tahtoisivat nähdä. Mutta se ei nykymaailmassa ole enää soveltuvaa. Kohta kai joku vetää herneet nenään siitä joulukortistakin.

Minä luen näitä juttuja niin, että minusta monet näistä valittajista ovat oikeasti sekä itsekkäitä ja äärettömän manipuloivia. Se toinen, siis nyt se vanhempi, pitää saada muokattua sopivaksi. Hän ei kelpaa omana itsenään.

Joku aiemmin kirjoitti, että hänen äitinsä käyttää lausetta, ettei tämä enää tiedä miten olla. Ja sekin lause oli tietenkin väärin. Jopa turhautumisen ilmaiseminen on niin väärin.

Todennäköisesti tämä äiti on yrittänyt vaikka mitä, mutta selkeästi aina väärin ja siitä napsahtaa sitten se tuttu rangaistus. Se yhteyden katkaiseminen. Uskotteko, että tämän äidin käytöksen takana on viha ja inho vai rakkaus ja välittäminen? Rangaistus annetaan suhteessa, kun se olisi inho ja viha.

Pitäisikö tätä äitiä kouluttaa vielä vähän lisää? Muuttaa hänet vähän paremmaksi? Ehkä oppii sanomaan ne oikeat sanat ja tekemään ne oikeat jutut?

Odotatte kyllä itse kelpaavanne juuri sellaisena kun olette, jopa, että sitä kannustettaisiin, mutta äitiemme kohdalla, ette halua muuta kuin muokata näitä mieleisemmiksi itsellenne.

Maailma on kaikin tavoin monimuotoinen. Hyväksykää nyt jo se, että sitä ovat myös ihmiset ja siinä missä teillä on oikeus olla oma itsenne, niin myös vanhemmilla pitäisi olla se, ilman sitä ainaista teidän langettamaan rangaistuksen pelkoa.

Varsinkin, kun kyseessä on vain lähinnä mielipiteen tai neuvojen tai yleisesti juttujen liittyvä asia. Monelle voisi tosiaan toivoa muutamaa vuotta sellaisten perheenjäsenten seurassa, jotka oikeasti vihaavat ja haluavat pahaa. Ehkä moni ymmärtäisi paljon paremmin, että se mikä heille nyt näyttäytyy inhottavan asiana, on jotain ihan muuta.

Ihmiset ovat ihmisiä ja tilanteet, joita ketjussa kuvataan ovat hyvin erilaisia. Yhdistävänä tekijänä monissa on se, ettei suhde ole kasvanut mihinkään sellaisesta asetelmasta, että vanhemmalla on oikeus puuttua lapsensa elämään neuvoin ja arvostellen, jopa käskyttämällä. Sinä näet siis tuon aivan normaalina?

Mutta kun se ei ole ollut koskaan normaalia. Kun lapsesta tulee aikuinen (noin parikymppisenä), hänen tulee antaa mennä omaa tietään ja suhteen pitäisi kasvaa kahden tasavertaisen aikuisen suhteeksi. Kyllähän valtaosa suhteista on tuollaisia, normaaleja ihmissuhteita, joissa on normaalit tavat. Vai onko sinun normaalisi kaiken kaikkiaan sitä, että neuvot ystäviä, tuttavia ja muitakin sukulaisia ja oletat, että heidän pitäisi vielä olla kiitollisiakin "hyvistä neuvoista"? Se on mielestäni jo merkki vakavammista asioista kuten siitä, että ei ole minkäänlaista kokemusta normaalista ihmissuhteesta. 

Itse kirjoitin suhtautuvani kuin hankalaan asiakkaaseen, jolloin käytös on parantunut. Rajojen asettaminen on jokaisen aikuisen omalla vastuulla siitä miten sietää itseään kohdeltavan. Sen ei tarvitse olla epäystävällistä, juuri sen vuoksi, että ymmärtää vaikkapa sen, jos vanhemmalla ei yksinkertaisesti ole eväitä parempaan, mutta hän toimii kuitenkin hyvällä tarkoituksella. Jos hyvää tarkoitusta ei ole, niin en näe syitä miksi sellaista ihmistä pitäisi pitää omassa lähipiirissään. Kaikki vanhemmat eivät ole hyväätarkoittavia, jolloin ymmärrän, että välit halutaan katkaista. 

Jokainen tulkitsee ja näkee ne asiat omalla tavallaan. Se mikä sinulle on puuttumista on toiselle välittämistä. Se mikä sinulle on ärsyttävää neuvomista on toiselle varoittamista ja turhien virheiden välttämisen tietojen eteenpäin antamista. Se mikä sinusta on arvostelemista on toisista vaan ihan rehellisen mielipiteen ääneenkertomista ja avoimuutta. Sinä itse päätät miten haluat nähdä ne asiat. Pahalla vai hyvällä. Mutta siinä vaiheessa, kun alat ns. kouluttamaan muita manipulointi tekniikoilla ja rangaistuksilla alat minusta olla väärässä.

Miksen olisi kiitollinen neuvoista? Varsinkin, jos ne säästävät rahaa? Tuovat iloa tai johtavat parempaan lopputulokseen? Minulla ei ole mitään, pakko tehdä kaikki itse periaatetta? Kyllä, minua saa neuvoa, minulle saa kertoa mielipiteitä ja saatan olla jopa todella kiitollinen niistä. Ja kyllä minusta se juuri on normaalia. Ei toisinpäin.

Minun äiti on 8-kymppinen leski, joka asuu liian isossa öljylämmitteisessä omakotitalossa ja hota hän ei kykene itse hoitamaan. Sanon hänelle joka viikko, että talo pitää laittaa myyntiin ja sinun muuttaa kaupungin keskustaan kivaan pieneen kerrostalokaksioon, niin pääset halvemmalla ja säästät asumiskuluissa. Jostain kumman syystä äiti ole kiitollinen neuvosta vaan loukkaantuu ja alkaa parkua. En ymmärrä, sillä minähän haluan vain äitini parasta.

Sepä se, alettais näitä vanhuksia neuvomaan, jotka oikeasti hyötyisivät neuvoista, kun ei järkikään enää kunnolla leikkaa. Mutta eihän se nyt tule kuuloon! Ja se on ihan ok. Omatpahan on asiansa. En aina vaan toitota kuinka tiedän paremmin hänen elämästään. Tai loukkaannu siitä verisesti kun hän ei kuuntele. Sen sijaan hän kyllä loukkaantuisi jos alkaisin kovasti järjestelemään hänen puolestaan asioita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omia vanhempia on helppo syyttää. Vaikka syy pahaan oloon ja traumoihin ei välttämättä ollenkaan liity heihin. Yleensä ne on omia sisäisiä tunnelukkoja ja jotain vääristymiä..

Niin mistä ajattelit, että ne traumat ja tunnelukot ovat syntyneet?

No kaikkea ei voi panna vanhemmankaan syyksi. Kyllähän lapsen kehitykseen vaikuttaa koko ympäristö. Ja lapsilla on erilaisia temperamenttejä, toinen on puhelias ja kertoilee asiansa helposti , toinen taas hiljainen ja sisäänpäin kääntynyt. 

Se ympäristökö sen lapsen on tehynyt? Tietysti vanhemmat on ensisijaisesti vastuussa. Ja jos ei vanhempi kykene tukemaan hljaista ja sisäänpäinkääntynyttä lastaan koska toinen on puhelias, miten se hiljainen kaveri sitten koskaan oppii puhumaan tunteistaan kenellekään muulle?

Jokainen päivä tekee sinua ihmiseksi. Sinä voit kehittää itseäsi. Et ole ollut vauva vuosiin. Jos haluat olla puhelias, niin sen taidon kehittämisen voi aloittaa ihan vaikka tänään. Sinä päätät sen tänään. Ei vanhemmat kymmeniä vuosia sitten.

En minä puhunut itsestäni, vaan ihmisistä jotka ovat luonteeltaan hiljaisia ja sisäänpäinkääntyneitä. He tarvitsevat kotona erilaista tukea kuin puheliaat, jotta heistäkin kasvaa ihmisiä jotka voivat aikuisena muodostaa terveitä ihmissuhteita. Ilmeisesti sinun empatiantaitosi vaatii myös harjoittelemista, jos et kykene mieltämään että joku voi olla huolissaan myös muista ihmisistä kuin itsestään. Voit aloittaa harjoittelun vaikka jo tänään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden tavallisten vanhempien kanssa syntyvissä ristiriidoissa voi olla kyse ihan siitä, että vanhempi määrittää ihmissuhteen aikuiseen lapseensa ikuisesti tuon lapsi-vanhempi -dynamiikan mukaisesti. Aikuinen ihminen ei kaipaa eikä tarvitse äitiä tai isää samalla tavalla kuin lapsi, vaan ihmissuhde täytyy uudelleen määritellä kahden aikuisen tasavertaiseksi suhteeksi.

Itseäni koulutettuna keski-ikäisenä perheenäitinä raivostuttaa suunnattomasti se, että äitini ei kykene kohtaamaan minua muutakuin oman äitiroolinsa kautta. En jaksa sillä tavalla tulla ihmisenä sivuutetuksi. En saa olla kokonainen persoona, enkä täysivaltainen aikuinen, vaan olen lapsi, jonka asioihin saa ottaa vapaasti kantaa, kasvattaa ja neuvoa.

Äitini on aivan järkyttynyt huonoista väleistämme, hänhän on niin hyvä äiti. Kaipaisin ihan vain ihmistä.

Tämä kuulostaa tutulta muuten paitsi minulla ei ole omia lapsia.

Äitini näkee itsensä ensisijaisesti äitinä ja minut lapsenaan. Hän kohtelee minua kuin olisin osa häntä eikä halua tai kykene näkemään, että olen aikuinen, jolla on oma elämä, ajatukset, sosiaaliset suhteet ja mielenkiinnon kohteet ja että voin halutessani tehdä pieniä ja suuria päätöksiä ja valintoja keskustelematta niistä hänen kanssaan. Hän haluaisi tietää kaiken elämästäni ja pahoittaa mielensä, kun en jokaista yksityiskohtaa elämästäni jaa hänen kanssaan (hän kertoo minulle kaiken naapureiden touhuista ystäviensä sairauksiin kuvitellen, että se on sallittua ja että haluaisin tietää). Edes kehoni ei kuulu minulle vaan hän pitää oikeutenaan halata minua vasten tahtoani, kommentoida painonpudotustani kauhistelevaan sävyyn ja niin edelleen. Hän puhuu lässyttävällä äänensävyllä ja käyttää lapsenomaisia ilmaisuja, joita kukaan muu ei perheessämme käytä. Hän haluaisi nähdä monta kertaa viikossa, soitella ja viettää vapaa-aikaa kanssani. Kaikki tämä hänen lähtökohdistaan ja hänen tarpeistaan käsin: hän haluaa nähdä minut, hän haluaa kuulla minusta, hän haluaa minun vievän hänet paikkaan X tai hän haluaa minun kanssani kohteeseen Y. Minun pitäisi osallistua jokaisen pienen ja ison päätöksen tekemisen ja harkintaan. Sillä ei ole väliä, mitä minä haluan yhteydenpidoltamme tai laajemmin suhteeltamme, ainoastaan hänen tarpeillaan, toiveillaan ja tunteillaan on.

Kun yritän ottaa näitä asioita puheeksi, hän joko sivuuttaa minut täysin, yrittää ohjata keskustelua sivuraiteille, kääntää vakavia asioita huumoriksi, alkaa itkeä tai uhriutuu. "En tiedä miten pitäisi olla", "mikään ei tunnu kelpaavan", "en osaa puhua muulla tavalla", "mutta kun minä olen äitisi ja rakastan sinua niin", "älä välitä, minä vaan olen tällainen", "enkö saa kertoa, että rakastan sinua", "mutta kun olet niin tärkeä minulle", "kylläpä sinä osaat muotoilla asiasi niin osuvasti, olet jo lapsesta asti ollut niin hyvä asettelemaan sanasi", "olisiko sitten parempi, että en ikinä soittaisi/välittäisi ollenkaan/ikinä haluaisi tulla käymään." Näitä esimerkkejä riittäisi. Peruskaava on kuitenkin se, että hänen minuutensa rakentuu äitiyden varaan ja hänen hyvinvointinsa riippuu siitä, saako hän toteuttaa sitä yhä vaan haluamallaan tavalla. Minä olen vastuussa hänen tunteistaan, ei hän itse.

Nyt kun olen opetellut vetämään rajoja, uhriasenne ja painostus on vain voimistunut. Tuntuu turhauttavalta ja epäreilulta myös olla aina se osapuoli, jonka täytyy vetäytyä ja paeta, kun toinen puskee elämääni. Huvittavaa on, että nyt äiti on huolissaan mielenterveydestäni ja jaksamisestani, kun olen alkanut rajoja vetää ja pitää niistä kiinni sekä siinä, kuinka paljon olen yhteydessä ja mistä hänen kanssaan suostun keskustelemaan. Silloin hän ei ollut huolissaan, kun kävin terapiassa monta vuotta purkamassa tuntojani lapsuudesta, perhedynamiikasta ja suhteesta vanhempiini ja voin todella huonosti, koska tulin vedetyksi mukaan vanhempieni parisuhdeongelmiin tavalla, joka ei tyttärelle kuulu ja minulle sälytettiin vastuita, jotka heidän olisi pitänyt kantaa.

Olen alkanut luopua toivosta, että meillä ikinä olisi kahden aikuisen välistä suhdetta, jossa kumpikin voisi olla omalla tavallaan ja omilla ehdoillaan ja sitä kunnioitettaisiin. Jos se ei ole mahdollista, toiseksi paras vaihtoehto on yhteydenpidon vähentäminen reilusti. 

Kaikki mitä kerrot on yleistä rajattoman vanhemman käytöstä. Omanikin on sellainen. Meidän tapauksessamme välit ovat parantuneet jonkin verran sen jälkeen kun aloin itse järjestelmällisesti pitää kiinni omista rajoistani.

Käytännön ohjeita: Huomautan aina lyhyesti ja ytimekkäästi heti kun tulee kontrolloiva tai muuten ei-toivottu kommentti. Huomautukseen tulevaan vastaväitteeseen en sano mitään. En siis lähde mukaan väittelyyn, jonka tavoitteena on mitätöidä ja vähätellä mielipidettäni (tästä vähättelytaktiikasta on paljon esimerkkejä tässä keskustelussa). Tarvittaessa vain toistan papukaijamaisesti alkuperäisen huomautukseni. Esim. "Muiden hiustyyliin puuttuminen ei ole ok". 

Jos vanhempi yrittää palautteestani välittämättä toistuvasti ehdottaa jotain täysin absurdia, kuten että muuttaisin takaisin samalle paikkakunnalle vaikka olen vuosikymmenet asunut muualla, en reagoi siihen mitenkään. Katson vain häntä hetken mykkänä, ehdotuksen naurettavuuden mukaisella ilmeellä. Sitten vaihdan puheenaihetta.

Suunnittelen vierailut etukäteen jaksamiseni mukaan. Olen hyväksynyt, että vanhempieni luona kyläily on henkisesti kuormittavaa ja tarvitsen vähintään yhden vapaapäivän vierailun jälkeen palautuakseni kuormituksesta. En siis edes yritä ajatella että kävisin siellä "lomailemassa", vaan suhtaudun vierailuun kuin työmatkaan.

Puhelimeen en vastaile jatkuvasti vaan soitan takaisin silloin kun minulle sopii jutella.

Vaikeimmissa, henkistä väkivaltaa sisältävissä tilanteissa sovellan henkiseen väkivaltaan tarkoitettuja ohjeita. Reaktio jaetaan kolmeen vaiheeseen: 1. määritellään väkivalta, 2. ilmaistaan oma kanta, 3. kehotetaan toimimaan toisella tavalla ja jos mahdollista, kerrotaan mikä se parempi toimintatapa olisi. Esimerkiksi: "Sinä mitätöit minun vaikeaa kokemustani. Se on henkistä väkivaltaa. Empaattinen ihminen kuuntelee, ei mitätöi." Tarvittaessa voit vielä tehdä rajasi selväksi: "Jos tämä käytös ei lopu, lähden saman tien kotimatkalle." Rajoista on tärkeää myös pitää kiinni eli jos sanot noin, myös toimit sen mukaisesti.

Oma vanhempani on näillä keinoilla vähitellen oppinut, millainen käytös ei ole toivottavaa. Käytös ei ole kokonaan loppunut, mutta pysyy paljon paremmin hallinnassa ja meillä on nykyään paremmat välit.

Paljon tsemppiä!

Eli olet onnistunut saamaan vanhempasi vahtimaan jokaista sanaansa? Ei ole varmaan helppoa heillekään, kun jokainen ehdotus, jokainen neuvo ja jokailtainen mielipide on ensin mietittävä käykö se sinulle ja jos ei, niin voit katkaista välit heihin. Koulutat heitä kun koiria. Tämä on toivottavaa ja tämä ei toivottavaa käytöstä. Sinä tietysti määrittelet mitä se on ja manipuloit heidät siihen eri taktiikoilla. Ja kuten lopussa kirjoitat homma on paremmin hallinnassa nykyisin. Siis sinun hallinnassa.

Sen sijaan, että päättäisit itse miten reagoit mihinkin sanomiseen, olet oppinut muokkaamaan muiden käytöstä sinulle sopivaksi. Porkkanaa ja keppiä ja niin vanhempasi sanovat sen mitä haluat kuulla. Oletko koskaan miettinyt kuinka raskaita sinun vierailusi ovat heille? Kuinka turhauttavaa sinulle on soittaa, koska aina mennään sinun jaksamisesi ja aikojesi mukaan? Ehkä vastaat, ehkä et, mutta sinä tietysti päätät milloin puhutaan.

Minä näen, että sinun käytös on suht vakavaa henkistä väkivaltaa. Jossa muut yrittävät parhaansa mukaan miellyttää sinua, ettet taas suutu ja lopeta yhteydenottoa. Pitäisi olla sinulle empaattinen, kannustava, kehuva ja muutenkin suht virheetön ihminen. Sinä, et sammakkoja kuuntele, neuvot ei ole sinulle auttamista, vaan kontrolloimista ja mielipiteet kelpaavat vain, jos ne ovat samat kuin sinun. Olet paljon pahempi kuin vanhempasi, mutta valitettavasti et edes taida ymmärtää sitä.

Ne vanhemmathan pääsee tilanteesta heti kun lakkaavat laukomasta ehdotuksia, neuvoja ja mielipiteitä. Eikös vaan?

Mikä helvetin pakko niitä on työntää???

Koska ihmiset ovat ihmisiä. Eikö teille vieläkään ole tullut selväksi, että näitä täydellisyyksiä, jotka osaavat sanoa luonnostaan ne oikeat sanat, oikeaan aikaan, oikealla äänensävyllä, oikeasta aiheesta on äärettömän harvoin.

Vanhemmat ovat myös ihmisiä, heille on aikoinaan opetettu määrättyjä asioita, heidän aikakaudella ehkä piti kysyä, piti antaa neuvoja, piti soittaa ja lähettää joulukortti.

He ovat tulleet ehkä vanhemmiksi 20- vuotiaana ja toiset lukeneet lapsenhoidosta parhaimmillaan, ehkä muutaman opaskirjan.

Sinäkin pääset heti tilanteesta, kun lopetat ottamasta kaiken niin vakavasti ja henkilökohtaisesti. Hyväksyt sen toisen sellaisena kun on. Monelle tässäkin ketjussa kirjoittaneelle ongelma näyttää olevan se, että ne vanhemmat välittävät. Haluavat osallistua, ovat kiinnostuneita, tahtoisivat nähdä. Mutta se ei nykymaailmassa ole enää soveltuvaa. Kohta kai joku vetää herneet nenään siitä joulukortistakin.

Minä luen näitä juttuja niin, että minusta monet näistä valittajista ovat oikeasti sekä itsekkäitä ja äärettömän manipuloivia. Se toinen, siis nyt se vanhempi, pitää saada muokattua sopivaksi. Hän ei kelpaa omana itsenään.

Joku aiemmin kirjoitti, että hänen äitinsä käyttää lausetta, ettei tämä enää tiedä miten olla. Ja sekin lause oli tietenkin väärin. Jopa turhautumisen ilmaiseminen on niin väärin.

Todennäköisesti tämä äiti on yrittänyt vaikka mitä, mutta selkeästi aina väärin ja siitä napsahtaa sitten se tuttu rangaistus. Se yhteyden katkaiseminen. Uskotteko, että tämän äidin käytöksen takana on viha ja inho vai rakkaus ja välittäminen? Rangaistus annetaan suhteessa, kun se olisi inho ja viha.

Pitäisikö tätä äitiä kouluttaa vielä vähän lisää? Muuttaa hänet vähän paremmaksi? Ehkä oppii sanomaan ne oikeat sanat ja tekemään ne oikeat jutut?

Odotatte kyllä itse kelpaavanne juuri sellaisena kun olette, jopa, että sitä kannustettaisiin, mutta äitiemme kohdalla, ette halua muuta kuin muokata näitä mieleisemmiksi itsellenne.

Maailma on kaikin tavoin monimuotoinen. Hyväksykää nyt jo se, että sitä ovat myös ihmiset ja siinä missä teillä on oikeus olla oma itsenne, niin myös vanhemmilla pitäisi olla se, ilman sitä ainaista teidän langettamaan rangaistuksen pelkoa.

Varsinkin, kun kyseessä on vain lähinnä mielipiteen tai neuvojen tai yleisesti juttujen liittyvä asia. Monelle voisi tosiaan toivoa muutamaa vuotta sellaisten perheenjäsenten seurassa, jotka oikeasti vihaavat ja haluavat pahaa. Ehkä moni ymmärtäisi paljon paremmin, että se mikä heille nyt näyttäytyy inhottavan asiana, on jotain ihan muuta.

Ihmiset ovat ihmisiä ja tilanteet, joita ketjussa kuvataan ovat hyvin erilaisia. Yhdistävänä tekijänä monissa on se, ettei suhde ole kasvanut mihinkään sellaisesta asetelmasta, että vanhemmalla on oikeus puuttua lapsensa elämään neuvoin ja arvostellen, jopa käskyttämällä. Sinä näet siis tuon aivan normaalina?

Mutta kun se ei ole ollut koskaan normaalia. Kun lapsesta tulee aikuinen (noin parikymppisenä), hänen tulee antaa mennä omaa tietään ja suhteen pitäisi kasvaa kahden tasavertaisen aikuisen suhteeksi. Kyllähän valtaosa suhteista on tuollaisia, normaaleja ihmissuhteita, joissa on normaalit tavat. Vai onko sinun normaalisi kaiken kaikkiaan sitä, että neuvot ystäviä, tuttavia ja muitakin sukulaisia ja oletat, että heidän pitäisi vielä olla kiitollisiakin "hyvistä neuvoista"? Se on mielestäni jo merkki vakavammista asioista kuten siitä, että ei ole minkäänlaista kokemusta normaalista ihmissuhteesta. 

Itse kirjoitin suhtautuvani kuin hankalaan asiakkaaseen, jolloin käytös on parantunut. Rajojen asettaminen on jokaisen aikuisen omalla vastuulla siitä miten sietää itseään kohdeltavan. Sen ei tarvitse olla epäystävällistä, juuri sen vuoksi, että ymmärtää vaikkapa sen, jos vanhemmalla ei yksinkertaisesti ole eväitä parempaan, mutta hän toimii kuitenkin hyvällä tarkoituksella. Jos hyvää tarkoitusta ei ole, niin en näe syitä miksi sellaista ihmistä pitäisi pitää omassa lähipiirissään. Kaikki vanhemmat eivät ole hyväätarkoittavia, jolloin ymmärrän, että välit halutaan katkaista. 

Jokainen tulkitsee ja näkee ne asiat omalla tavallaan. Se mikä sinulle on puuttumista on toiselle välittämistä. Se mikä sinulle on ärsyttävää neuvomista on toiselle varoittamista ja turhien virheiden välttämisen tietojen eteenpäin antamista. Se mikä sinusta on arvostelemista on toisista vaan ihan rehellisen mielipiteen ääneenkertomista ja avoimuutta. Sinä itse päätät miten haluat nähdä ne asiat. Pahalla vai hyvällä. Mutta siinä vaiheessa, kun alat ns. kouluttamaan muita manipulointi tekniikoilla ja rangaistuksilla alat minusta olla väärässä.

Miksen olisi kiitollinen neuvoista? Varsinkin, jos ne säästävät rahaa? Tuovat iloa tai johtavat parempaan lopputulokseen? Minulla ei ole mitään, pakko tehdä kaikki itse periaatetta? Kyllä, minua saa neuvoa, minulle saa kertoa mielipiteitä ja saatan olla jopa todella kiitollinen niistä. Ja kyllä minusta se juuri on normaalia. Ei toisinpäin.

Älä nyt viitsi. Sulla ei selkeästi ole mitään hajua mistä tässä puhutaan. Kyllä mä äidiltäni siedän sen, että se sanoo että mun mielestä sulle sopi paremmin pitkät hiukset. Mutta jos sitä samaa jankkausta pitää jatkaa vuodesta toiseen, niin silloin se on kontrollointia. Höpsöä huolehtimista on se, että isä kyselee että osaatteko te nyt varmasti ajaa paikkaan X, johon voi vastata että isä hei, me käytiin siellä sun kanssa just toissapäivänä, ja meillä on navigaattoritkin. Sen sijaan se, että vastaamisen jälkeen tungetaan väkisin mukaan ohjeistamaan, soitellaan jatkuvasti että muistattehan kääntyä oikealle siitä tai tästä, ei ole enää normaalia. On myös ihan ok, että vanhemmat herättelevät lastaan vapaapäivinä jossain kohtaa, että kohta on ruoka, pitäisi heräillä syömään. Sen sijaan se, että vanhemmat soittelevat omillaan asuvalle lapselle, että mitä sä nyt vielä nukut lauantaina, kellohan on jo kahdeksan, ei ole normaalia.

Tapoja ja tyylejä hallita, kontrolloida, ja tunkea lasten elämään on monia, ja ne on kaikki helppoa perustella välittämisellä. Tosiasia on kuitenkin se, että lasta ei osata nähdä aikuisena, itsestään huolehtimaan kykenevänä olentona, vaan ikuisena holhottavana lapsena. Oma isäni oppi vasta monien, kivuliaiden vaiheiden jälkeen päästämään irti ja näkemään meidät aikuisina. Edelleen huolehtii kovasti, mutta ei enää tunkea väkisin päättämään asioista meidän puolesta.

Isäsi nyt on tuollainen. Se on tosiaan on tai jätä, mutta hän on ainoa isäsi mitä sinulla tule olemaan. Ehkä hän kokeee olonsa tärkeäksi, ehkä se on harrastus. Ehkä hän halusi teidän mukaan? En usko, että ilkeyttään noita tekee.

Moni noista sinun luettelemista asioista on ihan normaaleja ja heille ehkä vaan syntyneitä tapoja, joista sinä et vaan pidä. Sinä et pidä kello 8 tulleesta soitosta, mutta joku toinen joka herää kello 6 ei näe siinä mitään vikaa. Makuasioita.

Peruskäytöstavat.

Ne kun olisi noillakin ei olisi ongelmia.

Eli olemme päässet tulokseen, että jos vanhemmilla ei ole hyviä käytöstapoja, niin heihin kuuluu katkaista välit ja sillä homma ratkeaa?

Jos se rajattomuus on aivan jatkuvaa eikä he ota palautetta vastaan niin mitä itse ehdotat?

Lopettaisin sen pääni hakkaamisen seinään ja opettelisin elämään niiden rajattomien vanhempieni kanssa. Kun minulle sanottaisiin, että hiukseni on rumat. Opettelisin vastamaan, että onneksi ne on omassa päässäni, eikä heidän. Jos isäni haluaisi neuvoa minulle tien ja kuskata minut sinne, niin pyytäisin häntä kantamaan myös laukkuni sinne autoon ja kun aamulla minulle soitettaisiin kello kahdeksan ja sanotaan, että nukunko, niin vastaisin, että en tietenkään ja suloisin puhelimen ja jatkaisin uniani.

Miksi pitäisi opetella elämään rajattomien vanhempien kanssa kuvailemallasi tavalla? Miksi ei voi vähentää yhteydenpitoa, lopettaa sitä kokonaan tai etsiä jotain muuta keinoa rajattoman vanhemman kanssa pärjäämiseen? Miksi sinun ehdottamasi tapa on muita parempi?

Tämä oli minun ehdotukseni ja mitä minä tekisin. Minulle käytännössä se mitä joku random aaveemamma tekee on ihan yksi ja sama. Sinä voit elää täysin ilman vanhempiasi ja se sopii minulle täysin. Minä vaan kirjoittelen mielipiteitäni ja ajatuksia siitä, miksi monet tekevät asenteellaan tilanteista liian hankalia ja vaikeita ja kuinka ymmärryksellä ja joustavuudella pystyttäisiin säilyttämään niitä perhesuhteita.

Eli sinä vain jatkaisit kynnysmattona ja antaisit häiritä elämääsi loputtomiin vaaliaksesi SUKUlaisuussuhdetta joka ei anna sinulle mitään.

Miksi?

Eri

Mikä ihmeen kynnysmatto? Kynnysmattona oleminen on aina oma valinta.

Minulla on selkästi niin erilainen asenne ihmisiä ja sukulaisia kohtaan kuin teillä. En jotenkin osaa ottaa sitä henkilökohtaisen loukkauksena ja holhouksena, jos joku kysyy olenko maksanut jonkun laskun. Enkä edes kello 8 aamusoittoa. Ja ihan oikeasti minulle voisi sanoa minun hiuksistani joka kerta ja minä vastaisin ihan joka kerta analysoimalla sen toisen hiukset tasapuolisuuden nimissä. Mutta ehkä siihen on syynsä miksen minä ajaudu näihin tilanteisiin, joissa toiset näyttävät viettävän vuosikymmeniä.

Sulla ei ole rajattomia sukulaisia. Ja juurihan sinä kiellät myös noista tilanteista poistumisenkin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden tavallisten vanhempien kanssa syntyvissä ristiriidoissa voi olla kyse ihan siitä, että vanhempi määrittää ihmissuhteen aikuiseen lapseensa ikuisesti tuon lapsi-vanhempi -dynamiikan mukaisesti. Aikuinen ihminen ei kaipaa eikä tarvitse äitiä tai isää samalla tavalla kuin lapsi, vaan ihmissuhde täytyy uudelleen määritellä kahden aikuisen tasavertaiseksi suhteeksi.

Itseäni koulutettuna keski-ikäisenä perheenäitinä raivostuttaa suunnattomasti se, että äitini ei kykene kohtaamaan minua muutakuin oman äitiroolinsa kautta. En jaksa sillä tavalla tulla ihmisenä sivuutetuksi. En saa olla kokonainen persoona, enkä täysivaltainen aikuinen, vaan olen lapsi, jonka asioihin saa ottaa vapaasti kantaa, kasvattaa ja neuvoa.

Äitini on aivan järkyttynyt huonoista väleistämme, hänhän on niin hyvä äiti. Kaipaisin ihan vain ihmistä.

Tämä kuulostaa tutulta muuten paitsi minulla ei ole omia lapsia.

Äitini näkee itsensä ensisijaisesti äitinä ja minut lapsenaan. Hän kohtelee minua kuin olisin osa häntä eikä halua tai kykene näkemään, että olen aikuinen, jolla on oma elämä, ajatukset, sosiaaliset suhteet ja mielenkiinnon kohteet ja että voin halutessani tehdä pieniä ja suuria päätöksiä ja valintoja keskustelematta niistä hänen kanssaan. Hän haluaisi tietää kaiken elämästäni ja pahoittaa mielensä, kun en jokaista yksityiskohtaa elämästäni jaa hänen kanssaan (hän kertoo minulle kaiken naapureiden touhuista ystäviensä sairauksiin kuvitellen, että se on sallittua ja että haluaisin tietää). Edes kehoni ei kuulu minulle vaan hän pitää oikeutenaan halata minua vasten tahtoani, kommentoida painonpudotustani kauhistelevaan sävyyn ja niin edelleen. Hän puhuu lässyttävällä äänensävyllä ja käyttää lapsenomaisia ilmaisuja, joita kukaan muu ei perheessämme käytä. Hän haluaisi nähdä monta kertaa viikossa, soitella ja viettää vapaa-aikaa kanssani. Kaikki tämä hänen lähtökohdistaan ja hänen tarpeistaan käsin: hän haluaa nähdä minut, hän haluaa kuulla minusta, hän haluaa minun vievän hänet paikkaan X tai hän haluaa minun kanssani kohteeseen Y. Minun pitäisi osallistua jokaisen pienen ja ison päätöksen tekemisen ja harkintaan. Sillä ei ole väliä, mitä minä haluan yhteydenpidoltamme tai laajemmin suhteeltamme, ainoastaan hänen tarpeillaan, toiveillaan ja tunteillaan on.

Kun yritän ottaa näitä asioita puheeksi, hän joko sivuuttaa minut täysin, yrittää ohjata keskustelua sivuraiteille, kääntää vakavia asioita huumoriksi, alkaa itkeä tai uhriutuu. "En tiedä miten pitäisi olla", "mikään ei tunnu kelpaavan", "en osaa puhua muulla tavalla", "mutta kun minä olen äitisi ja rakastan sinua niin", "älä välitä, minä vaan olen tällainen", "enkö saa kertoa, että rakastan sinua", "mutta kun olet niin tärkeä minulle", "kylläpä sinä osaat muotoilla asiasi niin osuvasti, olet jo lapsesta asti ollut niin hyvä asettelemaan sanasi", "olisiko sitten parempi, että en ikinä soittaisi/välittäisi ollenkaan/ikinä haluaisi tulla käymään." Näitä esimerkkejä riittäisi. Peruskaava on kuitenkin se, että hänen minuutensa rakentuu äitiyden varaan ja hänen hyvinvointinsa riippuu siitä, saako hän toteuttaa sitä yhä vaan haluamallaan tavalla. Minä olen vastuussa hänen tunteistaan, ei hän itse.

Nyt kun olen opetellut vetämään rajoja, uhriasenne ja painostus on vain voimistunut. Tuntuu turhauttavalta ja epäreilulta myös olla aina se osapuoli, jonka täytyy vetäytyä ja paeta, kun toinen puskee elämääni. Huvittavaa on, että nyt äiti on huolissaan mielenterveydestäni ja jaksamisestani, kun olen alkanut rajoja vetää ja pitää niistä kiinni sekä siinä, kuinka paljon olen yhteydessä ja mistä hänen kanssaan suostun keskustelemaan. Silloin hän ei ollut huolissaan, kun kävin terapiassa monta vuotta purkamassa tuntojani lapsuudesta, perhedynamiikasta ja suhteesta vanhempiini ja voin todella huonosti, koska tulin vedetyksi mukaan vanhempieni parisuhdeongelmiin tavalla, joka ei tyttärelle kuulu ja minulle sälytettiin vastuita, jotka heidän olisi pitänyt kantaa.

Olen alkanut luopua toivosta, että meillä ikinä olisi kahden aikuisen välistä suhdetta, jossa kumpikin voisi olla omalla tavallaan ja omilla ehdoillaan ja sitä kunnioitettaisiin. Jos se ei ole mahdollista, toiseksi paras vaihtoehto on yhteydenpidon vähentäminen reilusti. 

Kaikki mitä kerrot on yleistä rajattoman vanhemman käytöstä. Omanikin on sellainen. Meidän tapauksessamme välit ovat parantuneet jonkin verran sen jälkeen kun aloin itse järjestelmällisesti pitää kiinni omista rajoistani.

Käytännön ohjeita: Huomautan aina lyhyesti ja ytimekkäästi heti kun tulee kontrolloiva tai muuten ei-toivottu kommentti. Huomautukseen tulevaan vastaväitteeseen en sano mitään. En siis lähde mukaan väittelyyn, jonka tavoitteena on mitätöidä ja vähätellä mielipidettäni (tästä vähättelytaktiikasta on paljon esimerkkejä tässä keskustelussa). Tarvittaessa vain toistan papukaijamaisesti alkuperäisen huomautukseni. Esim. "Muiden hiustyyliin puuttuminen ei ole ok". 

Jos vanhempi yrittää palautteestani välittämättä toistuvasti ehdottaa jotain täysin absurdia, kuten että muuttaisin takaisin samalle paikkakunnalle vaikka olen vuosikymmenet asunut muualla, en reagoi siihen mitenkään. Katson vain häntä hetken mykkänä, ehdotuksen naurettavuuden mukaisella ilmeellä. Sitten vaihdan puheenaihetta.

Suunnittelen vierailut etukäteen jaksamiseni mukaan. Olen hyväksynyt, että vanhempieni luona kyläily on henkisesti kuormittavaa ja tarvitsen vähintään yhden vapaapäivän vierailun jälkeen palautuakseni kuormituksesta. En siis edes yritä ajatella että kävisin siellä "lomailemassa", vaan suhtaudun vierailuun kuin työmatkaan.

Puhelimeen en vastaile jatkuvasti vaan soitan takaisin silloin kun minulle sopii jutella.

Vaikeimmissa, henkistä väkivaltaa sisältävissä tilanteissa sovellan henkiseen väkivaltaan tarkoitettuja ohjeita. Reaktio jaetaan kolmeen vaiheeseen: 1. määritellään väkivalta, 2. ilmaistaan oma kanta, 3. kehotetaan toimimaan toisella tavalla ja jos mahdollista, kerrotaan mikä se parempi toimintatapa olisi. Esimerkiksi: "Sinä mitätöit minun vaikeaa kokemustani. Se on henkistä väkivaltaa. Empaattinen ihminen kuuntelee, ei mitätöi." Tarvittaessa voit vielä tehdä rajasi selväksi: "Jos tämä käytös ei lopu, lähden saman tien kotimatkalle." Rajoista on tärkeää myös pitää kiinni eli jos sanot noin, myös toimit sen mukaisesti.

Oma vanhempani on näillä keinoilla vähitellen oppinut, millainen käytös ei ole toivottavaa. Käytös ei ole kokonaan loppunut, mutta pysyy paljon paremmin hallinnassa ja meillä on nykyään paremmat välit.

Paljon tsemppiä!

Eli olet onnistunut saamaan vanhempasi vahtimaan jokaista sanaansa? Ei ole varmaan helppoa heillekään, kun jokainen ehdotus, jokainen neuvo ja jokailtainen mielipide on ensin mietittävä käykö se sinulle ja jos ei, niin voit katkaista välit heihin. Koulutat heitä kun koiria. Tämä on toivottavaa ja tämä ei toivottavaa käytöstä. Sinä tietysti määrittelet mitä se on ja manipuloit heidät siihen eri taktiikoilla. Ja kuten lopussa kirjoitat homma on paremmin hallinnassa nykyisin. Siis sinun hallinnassa.

Sen sijaan, että päättäisit itse miten reagoit mihinkin sanomiseen, olet oppinut muokkaamaan muiden käytöstä sinulle sopivaksi. Porkkanaa ja keppiä ja niin vanhempasi sanovat sen mitä haluat kuulla. Oletko koskaan miettinyt kuinka raskaita sinun vierailusi ovat heille? Kuinka turhauttavaa sinulle on soittaa, koska aina mennään sinun jaksamisesi ja aikojesi mukaan? Ehkä vastaat, ehkä et, mutta sinä tietysti päätät milloin puhutaan.

Minä näen, että sinun käytös on suht vakavaa henkistä väkivaltaa. Jossa muut yrittävät parhaansa mukaan miellyttää sinua, ettet taas suutu ja lopeta yhteydenottoa. Pitäisi olla sinulle empaattinen, kannustava, kehuva ja muutenkin suht virheetön ihminen. Sinä, et sammakkoja kuuntele, neuvot ei ole sinulle auttamista, vaan kontrolloimista ja mielipiteet kelpaavat vain, jos ne ovat samat kuin sinun. Olet paljon pahempi kuin vanhempasi, mutta valitettavasti et edes taida ymmärtää sitä.

Ne vanhemmathan pääsee tilanteesta heti kun lakkaavat laukomasta ehdotuksia, neuvoja ja mielipiteitä. Eikös vaan?

Mikä helvetin pakko niitä on työntää???

Koska ihmiset ovat ihmisiä. Eikö teille vieläkään ole tullut selväksi, että näitä täydellisyyksiä, jotka osaavat sanoa luonnostaan ne oikeat sanat, oikeaan aikaan, oikealla äänensävyllä, oikeasta aiheesta on äärettömän harvoin.

Vanhemmat ovat myös ihmisiä, heille on aikoinaan opetettu määrättyjä asioita, heidän aikakaudella ehkä piti kysyä, piti antaa neuvoja, piti soittaa ja lähettää joulukortti.

He ovat tulleet ehkä vanhemmiksi 20- vuotiaana ja toiset lukeneet lapsenhoidosta parhaimmillaan, ehkä muutaman opaskirjan.

Sinäkin pääset heti tilanteesta, kun lopetat ottamasta kaiken niin vakavasti ja henkilökohtaisesti. Hyväksyt sen toisen sellaisena kun on. Monelle tässäkin ketjussa kirjoittaneelle ongelma näyttää olevan se, että ne vanhemmat välittävät. Haluavat osallistua, ovat kiinnostuneita, tahtoisivat nähdä. Mutta se ei nykymaailmassa ole enää soveltuvaa. Kohta kai joku vetää herneet nenään siitä joulukortistakin.

Minä luen näitä juttuja niin, että minusta monet näistä valittajista ovat oikeasti sekä itsekkäitä ja äärettömän manipuloivia. Se toinen, siis nyt se vanhempi, pitää saada muokattua sopivaksi. Hän ei kelpaa omana itsenään.

Joku aiemmin kirjoitti, että hänen äitinsä käyttää lausetta, ettei tämä enää tiedä miten olla. Ja sekin lause oli tietenkin väärin. Jopa turhautumisen ilmaiseminen on niin väärin.

Todennäköisesti tämä äiti on yrittänyt vaikka mitä, mutta selkeästi aina väärin ja siitä napsahtaa sitten se tuttu rangaistus. Se yhteyden katkaiseminen. Uskotteko, että tämän äidin käytöksen takana on viha ja inho vai rakkaus ja välittäminen? Rangaistus annetaan suhteessa, kun se olisi inho ja viha.

Pitäisikö tätä äitiä kouluttaa vielä vähän lisää? Muuttaa hänet vähän paremmaksi? Ehkä oppii sanomaan ne oikeat sanat ja tekemään ne oikeat jutut?

Odotatte kyllä itse kelpaavanne juuri sellaisena kun olette, jopa, että sitä kannustettaisiin, mutta äitiemme kohdalla, ette halua muuta kuin muokata näitä mieleisemmiksi itsellenne.

Maailma on kaikin tavoin monimuotoinen. Hyväksykää nyt jo se, että sitä ovat myös ihmiset ja siinä missä teillä on oikeus olla oma itsenne, niin myös vanhemmilla pitäisi olla se, ilman sitä ainaista teidän langettamaan rangaistuksen pelkoa.

Varsinkin, kun kyseessä on vain lähinnä mielipiteen tai neuvojen tai yleisesti juttujen liittyvä asia. Monelle voisi tosiaan toivoa muutamaa vuotta sellaisten perheenjäsenten seurassa, jotka oikeasti vihaavat ja haluavat pahaa. Ehkä moni ymmärtäisi paljon paremmin, että se mikä heille nyt näyttäytyy inhottavan asiana, on jotain ihan muuta.

Ihmiset ovat ihmisiä ja tilanteet, joita ketjussa kuvataan ovat hyvin erilaisia. Yhdistävänä tekijänä monissa on se, ettei suhde ole kasvanut mihinkään sellaisesta asetelmasta, että vanhemmalla on oikeus puuttua lapsensa elämään neuvoin ja arvostellen, jopa käskyttämällä. Sinä näet siis tuon aivan normaalina?

Mutta kun se ei ole ollut koskaan normaalia. Kun lapsesta tulee aikuinen (noin parikymppisenä), hänen tulee antaa mennä omaa tietään ja suhteen pitäisi kasvaa kahden tasavertaisen aikuisen suhteeksi. Kyllähän valtaosa suhteista on tuollaisia, normaaleja ihmissuhteita, joissa on normaalit tavat. Vai onko sinun normaalisi kaiken kaikkiaan sitä, että neuvot ystäviä, tuttavia ja muitakin sukulaisia ja oletat, että heidän pitäisi vielä olla kiitollisiakin "hyvistä neuvoista"? Se on mielestäni jo merkki vakavammista asioista kuten siitä, että ei ole minkäänlaista kokemusta normaalista ihmissuhteesta. 

Itse kirjoitin suhtautuvani kuin hankalaan asiakkaaseen, jolloin käytös on parantunut. Rajojen asettaminen on jokaisen aikuisen omalla vastuulla siitä miten sietää itseään kohdeltavan. Sen ei tarvitse olla epäystävällistä, juuri sen vuoksi, että ymmärtää vaikkapa sen, jos vanhemmalla ei yksinkertaisesti ole eväitä parempaan, mutta hän toimii kuitenkin hyvällä tarkoituksella. Jos hyvää tarkoitusta ei ole, niin en näe syitä miksi sellaista ihmistä pitäisi pitää omassa lähipiirissään. Kaikki vanhemmat eivät ole hyväätarkoittavia, jolloin ymmärrän, että välit halutaan katkaista. 

Jokainen tulkitsee ja näkee ne asiat omalla tavallaan. Se mikä sinulle on puuttumista on toiselle välittämistä. Se mikä sinulle on ärsyttävää neuvomista on toiselle varoittamista ja turhien virheiden välttämisen tietojen eteenpäin antamista. Se mikä sinusta on arvostelemista on toisista vaan ihan rehellisen mielipiteen ääneenkertomista ja avoimuutta. Sinä itse päätät miten haluat nähdä ne asiat. Pahalla vai hyvällä. Mutta siinä vaiheessa, kun alat ns. kouluttamaan muita manipulointi tekniikoilla ja rangaistuksilla alat minusta olla väärässä.

Miksen olisi kiitollinen neuvoista? Varsinkin, jos ne säästävät rahaa? Tuovat iloa tai johtavat parempaan lopputulokseen? Minulla ei ole mitään, pakko tehdä kaikki itse periaatetta? Kyllä, minua saa neuvoa, minulle saa kertoa mielipiteitä ja saatan olla jopa todella kiitollinen niistä. Ja kyllä minusta se juuri on normaalia. Ei toisinpäin.

Älä nyt viitsi. Sulla ei selkeästi ole mitään hajua mistä tässä puhutaan. Kyllä mä äidiltäni siedän sen, että se sanoo että mun mielestä sulle sopi paremmin pitkät hiukset. Mutta jos sitä samaa jankkausta pitää jatkaa vuodesta toiseen, niin silloin se on kontrollointia. Höpsöä huolehtimista on se, että isä kyselee että osaatteko te nyt varmasti ajaa paikkaan X, johon voi vastata että isä hei, me käytiin siellä sun kanssa just toissapäivänä, ja meillä on navigaattoritkin. Sen sijaan se, että vastaamisen jälkeen tungetaan väkisin mukaan ohjeistamaan, soitellaan jatkuvasti että muistattehan kääntyä oikealle siitä tai tästä, ei ole enää normaalia. On myös ihan ok, että vanhemmat herättelevät lastaan vapaapäivinä jossain kohtaa, että kohta on ruoka, pitäisi heräillä syömään. Sen sijaan se, että vanhemmat soittelevat omillaan asuvalle lapselle, että mitä sä nyt vielä nukut lauantaina, kellohan on jo kahdeksan, ei ole normaalia.

Tapoja ja tyylejä hallita, kontrolloida, ja tunkea lasten elämään on monia, ja ne on kaikki helppoa perustella välittämisellä. Tosiasia on kuitenkin se, että lasta ei osata nähdä aikuisena, itsestään huolehtimaan kykenevänä olentona, vaan ikuisena holhottavana lapsena. Oma isäni oppi vasta monien, kivuliaiden vaiheiden jälkeen päästämään irti ja näkemään meidät aikuisina. Edelleen huolehtii kovasti, mutta ei enää tunkea väkisin päättämään asioista meidän puolesta.

Isäsi nyt on tuollainen. Se on tosiaan on tai jätä, mutta hän on ainoa isäsi mitä sinulla tule olemaan. Ehkä hän kokeee olonsa tärkeäksi, ehkä se on harrastus. Ehkä hän halusi teidän mukaan? En usko, että ilkeyttään noita tekee.

Moni noista sinun luettelemista asioista on ihan normaaleja ja heille ehkä vaan syntyneitä tapoja, joista sinä et vaan pidä. Sinä et pidä kello 8 tulleesta soitosta, mutta joku toinen joka herää kello 6 ei näe siinä mitään vikaa. Makuasioita.

Peruskäytöstavat.

Ne kun olisi noillakin ei olisi ongelmia.

Eli olemme päässet tulokseen, että jos vanhemmilla ei ole hyviä käytöstapoja, niin heihin kuuluu katkaista välit ja sillä homma ratkeaa?

Jos se rajattomuus on aivan jatkuvaa eikä he ota palautetta vastaan niin mitä itse ehdotat?

Lopettaisin sen pääni hakkaamisen seinään ja opettelisin elämään niiden rajattomien vanhempieni kanssa. Kun minulle sanottaisiin, että hiukseni on rumat. Opettelisin vastamaan, että onneksi ne on omassa päässäni, eikä heidän. Jos isäni haluaisi neuvoa minulle tien ja kuskata minut sinne, niin pyytäisin häntä kantamaan myös laukkuni sinne autoon ja kun aamulla minulle soitettaisiin kello kahdeksan ja sanotaan, että nukunko, niin vastaisin, että en tietenkään ja suloisin puhelimen ja jatkaisin uniani.

Miksi pitäisi opetella elämään rajattomien vanhempien kanssa kuvailemallasi tavalla? Miksi ei voi vähentää yhteydenpitoa, lopettaa sitä kokonaan tai etsiä jotain muuta keinoa rajattoman vanhemman kanssa pärjäämiseen? Miksi sinun ehdottamasi tapa on muita parempi?

Tämä oli minun ehdotukseni ja mitä minä tekisin. Minulle käytännössä se mitä joku random aaveemamma tekee on ihan yksi ja sama. Sinä voit elää täysin ilman vanhempiasi ja se sopii minulle täysin. Minä vaan kirjoittelen mielipiteitäni ja ajatuksia siitä, miksi monet tekevät asenteellaan tilanteista liian hankalia ja vaikeita ja kuinka ymmärryksellä ja joustavuudella pystyttäisiin säilyttämään niitä perhesuhteita.

Eli sinä vain jatkaisit kynnysmattona ja antaisit häiritä elämääsi loputtomiin vaaliaksesi SUKUlaisuussuhdetta joka ei anna sinulle mitään.

Miksi?

Eri

Mikä ihmeen kynnysmatto? Kynnysmattona oleminen on aina oma valinta.

Minulla on selkästi niin erilainen asenne ihmisiä ja sukulaisia kohtaan kuin teillä. En jotenkin osaa ottaa sitä henkilökohtaisen loukkauksena ja holhouksena, jos joku kysyy olenko maksanut jonkun laskun. Enkä edes kello 8 aamusoittoa. Ja ihan oikeasti minulle voisi sanoa minun hiuksistani joka kerta ja minä vastaisin ihan joka kerta analysoimalla sen toisen hiukset tasapuolisuuden nimissä. Mutta ehkä siihen on syynsä miksen minä ajaudu näihin tilanteisiin, joissa toiset näyttävät viettävän vuosikymmeniä.

Tästä olen kanssasi samaa mieltä. Jostain syystä et kuitenkaan sulata, jos joku lakkaa olemasta kynnysmatto ja alkaa aiempaa määrätietoisemmin ja tarkemmin säädellä yhteydenpitoaan ja vuorovaikutustaan vanhempiensa kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden tavallisten vanhempien kanssa syntyvissä ristiriidoissa voi olla kyse ihan siitä, että vanhempi määrittää ihmissuhteen aikuiseen lapseensa ikuisesti tuon lapsi-vanhempi -dynamiikan mukaisesti. Aikuinen ihminen ei kaipaa eikä tarvitse äitiä tai isää samalla tavalla kuin lapsi, vaan ihmissuhde täytyy uudelleen määritellä kahden aikuisen tasavertaiseksi suhteeksi.

Itseäni koulutettuna keski-ikäisenä perheenäitinä raivostuttaa suunnattomasti se, että äitini ei kykene kohtaamaan minua muutakuin oman äitiroolinsa kautta. En jaksa sillä tavalla tulla ihmisenä sivuutetuksi. En saa olla kokonainen persoona, enkä täysivaltainen aikuinen, vaan olen lapsi, jonka asioihin saa ottaa vapaasti kantaa, kasvattaa ja neuvoa.

Äitini on aivan järkyttynyt huonoista väleistämme, hänhän on niin hyvä äiti. Kaipaisin ihan vain ihmistä.

Tämä kuulostaa tutulta muuten paitsi minulla ei ole omia lapsia.

Äitini näkee itsensä ensisijaisesti äitinä ja minut lapsenaan. Hän kohtelee minua kuin olisin osa häntä eikä halua tai kykene näkemään, että olen aikuinen, jolla on oma elämä, ajatukset, sosiaaliset suhteet ja mielenkiinnon kohteet ja että voin halutessani tehdä pieniä ja suuria päätöksiä ja valintoja keskustelematta niistä hänen kanssaan. Hän haluaisi tietää kaiken elämästäni ja pahoittaa mielensä, kun en jokaista yksityiskohtaa elämästäni jaa hänen kanssaan (hän kertoo minulle kaiken naapureiden touhuista ystäviensä sairauksiin kuvitellen, että se on sallittua ja että haluaisin tietää). Edes kehoni ei kuulu minulle vaan hän pitää oikeutenaan halata minua vasten tahtoani, kommentoida painonpudotustani kauhistelevaan sävyyn ja niin edelleen. Hän puhuu lässyttävällä äänensävyllä ja käyttää lapsenomaisia ilmaisuja, joita kukaan muu ei perheessämme käytä. Hän haluaisi nähdä monta kertaa viikossa, soitella ja viettää vapaa-aikaa kanssani. Kaikki tämä hänen lähtökohdistaan ja hänen tarpeistaan käsin: hän haluaa nähdä minut, hän haluaa kuulla minusta, hän haluaa minun vievän hänet paikkaan X tai hän haluaa minun kanssani kohteeseen Y. Minun pitäisi osallistua jokaisen pienen ja ison päätöksen tekemisen ja harkintaan. Sillä ei ole väliä, mitä minä haluan yhteydenpidoltamme tai laajemmin suhteeltamme, ainoastaan hänen tarpeillaan, toiveillaan ja tunteillaan on.

Kun yritän ottaa näitä asioita puheeksi, hän joko sivuuttaa minut täysin, yrittää ohjata keskustelua sivuraiteille, kääntää vakavia asioita huumoriksi, alkaa itkeä tai uhriutuu. "En tiedä miten pitäisi olla", "mikään ei tunnu kelpaavan", "en osaa puhua muulla tavalla", "mutta kun minä olen äitisi ja rakastan sinua niin", "älä välitä, minä vaan olen tällainen", "enkö saa kertoa, että rakastan sinua", "mutta kun olet niin tärkeä minulle", "kylläpä sinä osaat muotoilla asiasi niin osuvasti, olet jo lapsesta asti ollut niin hyvä asettelemaan sanasi", "olisiko sitten parempi, että en ikinä soittaisi/välittäisi ollenkaan/ikinä haluaisi tulla käymään." Näitä esimerkkejä riittäisi. Peruskaava on kuitenkin se, että hänen minuutensa rakentuu äitiyden varaan ja hänen hyvinvointinsa riippuu siitä, saako hän toteuttaa sitä yhä vaan haluamallaan tavalla. Minä olen vastuussa hänen tunteistaan, ei hän itse.

Nyt kun olen opetellut vetämään rajoja, uhriasenne ja painostus on vain voimistunut. Tuntuu turhauttavalta ja epäreilulta myös olla aina se osapuoli, jonka täytyy vetäytyä ja paeta, kun toinen puskee elämääni. Huvittavaa on, että nyt äiti on huolissaan mielenterveydestäni ja jaksamisestani, kun olen alkanut rajoja vetää ja pitää niistä kiinni sekä siinä, kuinka paljon olen yhteydessä ja mistä hänen kanssaan suostun keskustelemaan. Silloin hän ei ollut huolissaan, kun kävin terapiassa monta vuotta purkamassa tuntojani lapsuudesta, perhedynamiikasta ja suhteesta vanhempiini ja voin todella huonosti, koska tulin vedetyksi mukaan vanhempieni parisuhdeongelmiin tavalla, joka ei tyttärelle kuulu ja minulle sälytettiin vastuita, jotka heidän olisi pitänyt kantaa.

Olen alkanut luopua toivosta, että meillä ikinä olisi kahden aikuisen välistä suhdetta, jossa kumpikin voisi olla omalla tavallaan ja omilla ehdoillaan ja sitä kunnioitettaisiin. Jos se ei ole mahdollista, toiseksi paras vaihtoehto on yhteydenpidon vähentäminen reilusti. 

Kaikki mitä kerrot on yleistä rajattoman vanhemman käytöstä. Omanikin on sellainen. Meidän tapauksessamme välit ovat parantuneet jonkin verran sen jälkeen kun aloin itse järjestelmällisesti pitää kiinni omista rajoistani.

Käytännön ohjeita: Huomautan aina lyhyesti ja ytimekkäästi heti kun tulee kontrolloiva tai muuten ei-toivottu kommentti. Huomautukseen tulevaan vastaväitteeseen en sano mitään. En siis lähde mukaan väittelyyn, jonka tavoitteena on mitätöidä ja vähätellä mielipidettäni (tästä vähättelytaktiikasta on paljon esimerkkejä tässä keskustelussa). Tarvittaessa vain toistan papukaijamaisesti alkuperäisen huomautukseni. Esim. "Muiden hiustyyliin puuttuminen ei ole ok". 

Jos vanhempi yrittää palautteestani välittämättä toistuvasti ehdottaa jotain täysin absurdia, kuten että muuttaisin takaisin samalle paikkakunnalle vaikka olen vuosikymmenet asunut muualla, en reagoi siihen mitenkään. Katson vain häntä hetken mykkänä, ehdotuksen naurettavuuden mukaisella ilmeellä. Sitten vaihdan puheenaihetta.

Suunnittelen vierailut etukäteen jaksamiseni mukaan. Olen hyväksynyt, että vanhempieni luona kyläily on henkisesti kuormittavaa ja tarvitsen vähintään yhden vapaapäivän vierailun jälkeen palautuakseni kuormituksesta. En siis edes yritä ajatella että kävisin siellä "lomailemassa", vaan suhtaudun vierailuun kuin työmatkaan.

Puhelimeen en vastaile jatkuvasti vaan soitan takaisin silloin kun minulle sopii jutella.

Vaikeimmissa, henkistä väkivaltaa sisältävissä tilanteissa sovellan henkiseen väkivaltaan tarkoitettuja ohjeita. Reaktio jaetaan kolmeen vaiheeseen: 1. määritellään väkivalta, 2. ilmaistaan oma kanta, 3. kehotetaan toimimaan toisella tavalla ja jos mahdollista, kerrotaan mikä se parempi toimintatapa olisi. Esimerkiksi: "Sinä mitätöit minun vaikeaa kokemustani. Se on henkistä väkivaltaa. Empaattinen ihminen kuuntelee, ei mitätöi." Tarvittaessa voit vielä tehdä rajasi selväksi: "Jos tämä käytös ei lopu, lähden saman tien kotimatkalle." Rajoista on tärkeää myös pitää kiinni eli jos sanot noin, myös toimit sen mukaisesti.

Oma vanhempani on näillä keinoilla vähitellen oppinut, millainen käytös ei ole toivottavaa. Käytös ei ole kokonaan loppunut, mutta pysyy paljon paremmin hallinnassa ja meillä on nykyään paremmat välit.

Paljon tsemppiä!

Eli olet onnistunut saamaan vanhempasi vahtimaan jokaista sanaansa? Ei ole varmaan helppoa heillekään, kun jokainen ehdotus, jokainen neuvo ja jokailtainen mielipide on ensin mietittävä käykö se sinulle ja jos ei, niin voit katkaista välit heihin. Koulutat heitä kun koiria. Tämä on toivottavaa ja tämä ei toivottavaa käytöstä. Sinä tietysti määrittelet mitä se on ja manipuloit heidät siihen eri taktiikoilla. Ja kuten lopussa kirjoitat homma on paremmin hallinnassa nykyisin. Siis sinun hallinnassa.

Sen sijaan, että päättäisit itse miten reagoit mihinkin sanomiseen, olet oppinut muokkaamaan muiden käytöstä sinulle sopivaksi. Porkkanaa ja keppiä ja niin vanhempasi sanovat sen mitä haluat kuulla. Oletko koskaan miettinyt kuinka raskaita sinun vierailusi ovat heille? Kuinka turhauttavaa sinulle on soittaa, koska aina mennään sinun jaksamisesi ja aikojesi mukaan? Ehkä vastaat, ehkä et, mutta sinä tietysti päätät milloin puhutaan.

Minä näen, että sinun käytös on suht vakavaa henkistä väkivaltaa. Jossa muut yrittävät parhaansa mukaan miellyttää sinua, ettet taas suutu ja lopeta yhteydenottoa. Pitäisi olla sinulle empaattinen, kannustava, kehuva ja muutenkin suht virheetön ihminen. Sinä, et sammakkoja kuuntele, neuvot ei ole sinulle auttamista, vaan kontrolloimista ja mielipiteet kelpaavat vain, jos ne ovat samat kuin sinun. Olet paljon pahempi kuin vanhempasi, mutta valitettavasti et edes taida ymmärtää sitä.

Ne vanhemmathan pääsee tilanteesta heti kun lakkaavat laukomasta ehdotuksia, neuvoja ja mielipiteitä. Eikös vaan?

Mikä helvetin pakko niitä on työntää???

Koska ihmiset ovat ihmisiä. Eikö teille vieläkään ole tullut selväksi, että näitä täydellisyyksiä, jotka osaavat sanoa luonnostaan ne oikeat sanat, oikeaan aikaan, oikealla äänensävyllä, oikeasta aiheesta on äärettömän harvoin.

Vanhemmat ovat myös ihmisiä, heille on aikoinaan opetettu määrättyjä asioita, heidän aikakaudella ehkä piti kysyä, piti antaa neuvoja, piti soittaa ja lähettää joulukortti.

He ovat tulleet ehkä vanhemmiksi 20- vuotiaana ja toiset lukeneet lapsenhoidosta parhaimmillaan, ehkä muutaman opaskirjan.

Sinäkin pääset heti tilanteesta, kun lopetat ottamasta kaiken niin vakavasti ja henkilökohtaisesti. Hyväksyt sen toisen sellaisena kun on. Monelle tässäkin ketjussa kirjoittaneelle ongelma näyttää olevan se, että ne vanhemmat välittävät. Haluavat osallistua, ovat kiinnostuneita, tahtoisivat nähdä. Mutta se ei nykymaailmassa ole enää soveltuvaa. Kohta kai joku vetää herneet nenään siitä joulukortistakin.

Minä luen näitä juttuja niin, että minusta monet näistä valittajista ovat oikeasti sekä itsekkäitä ja äärettömän manipuloivia. Se toinen, siis nyt se vanhempi, pitää saada muokattua sopivaksi. Hän ei kelpaa omana itsenään.

Joku aiemmin kirjoitti, että hänen äitinsä käyttää lausetta, ettei tämä enää tiedä miten olla. Ja sekin lause oli tietenkin väärin. Jopa turhautumisen ilmaiseminen on niin väärin.

Todennäköisesti tämä äiti on yrittänyt vaikka mitä, mutta selkeästi aina väärin ja siitä napsahtaa sitten se tuttu rangaistus. Se yhteyden katkaiseminen. Uskotteko, että tämän äidin käytöksen takana on viha ja inho vai rakkaus ja välittäminen? Rangaistus annetaan suhteessa, kun se olisi inho ja viha.

Pitäisikö tätä äitiä kouluttaa vielä vähän lisää? Muuttaa hänet vähän paremmaksi? Ehkä oppii sanomaan ne oikeat sanat ja tekemään ne oikeat jutut?

Odotatte kyllä itse kelpaavanne juuri sellaisena kun olette, jopa, että sitä kannustettaisiin, mutta äitiemme kohdalla, ette halua muuta kuin muokata näitä mieleisemmiksi itsellenne.

Maailma on kaikin tavoin monimuotoinen. Hyväksykää nyt jo se, että sitä ovat myös ihmiset ja siinä missä teillä on oikeus olla oma itsenne, niin myös vanhemmilla pitäisi olla se, ilman sitä ainaista teidän langettamaan rangaistuksen pelkoa.

Varsinkin, kun kyseessä on vain lähinnä mielipiteen tai neuvojen tai yleisesti juttujen liittyvä asia. Monelle voisi tosiaan toivoa muutamaa vuotta sellaisten perheenjäsenten seurassa, jotka oikeasti vihaavat ja haluavat pahaa. Ehkä moni ymmärtäisi paljon paremmin, että se mikä heille nyt näyttäytyy inhottavan asiana, on jotain ihan muuta.

Ihmiset ovat ihmisiä ja tilanteet, joita ketjussa kuvataan ovat hyvin erilaisia. Yhdistävänä tekijänä monissa on se, ettei suhde ole kasvanut mihinkään sellaisesta asetelmasta, että vanhemmalla on oikeus puuttua lapsensa elämään neuvoin ja arvostellen, jopa käskyttämällä. Sinä näet siis tuon aivan normaalina?

Mutta kun se ei ole ollut koskaan normaalia. Kun lapsesta tulee aikuinen (noin parikymppisenä), hänen tulee antaa mennä omaa tietään ja suhteen pitäisi kasvaa kahden tasavertaisen aikuisen suhteeksi. Kyllähän valtaosa suhteista on tuollaisia, normaaleja ihmissuhteita, joissa on normaalit tavat. Vai onko sinun normaalisi kaiken kaikkiaan sitä, että neuvot ystäviä, tuttavia ja muitakin sukulaisia ja oletat, että heidän pitäisi vielä olla kiitollisiakin "hyvistä neuvoista"? Se on mielestäni jo merkki vakavammista asioista kuten siitä, että ei ole minkäänlaista kokemusta normaalista ihmissuhteesta. 

Itse kirjoitin suhtautuvani kuin hankalaan asiakkaaseen, jolloin käytös on parantunut. Rajojen asettaminen on jokaisen aikuisen omalla vastuulla siitä miten sietää itseään kohdeltavan. Sen ei tarvitse olla epäystävällistä, juuri sen vuoksi, että ymmärtää vaikkapa sen, jos vanhemmalla ei yksinkertaisesti ole eväitä parempaan, mutta hän toimii kuitenkin hyvällä tarkoituksella. Jos hyvää tarkoitusta ei ole, niin en näe syitä miksi sellaista ihmistä pitäisi pitää omassa lähipiirissään. Kaikki vanhemmat eivät ole hyväätarkoittavia, jolloin ymmärrän, että välit halutaan katkaista. 

Jokainen tulkitsee ja näkee ne asiat omalla tavallaan. Se mikä sinulle on puuttumista on toiselle välittämistä. Se mikä sinulle on ärsyttävää neuvomista on toiselle varoittamista ja turhien virheiden välttämisen tietojen eteenpäin antamista. Se mikä sinusta on arvostelemista on toisista vaan ihan rehellisen mielipiteen ääneenkertomista ja avoimuutta. Sinä itse päätät miten haluat nähdä ne asiat. Pahalla vai hyvällä. Mutta siinä vaiheessa, kun alat ns. kouluttamaan muita manipulointi tekniikoilla ja rangaistuksilla alat minusta olla väärässä.

Miksen olisi kiitollinen neuvoista? Varsinkin, jos ne säästävät rahaa? Tuovat iloa tai johtavat parempaan lopputulokseen? Minulla ei ole mitään, pakko tehdä kaikki itse periaatetta? Kyllä, minua saa neuvoa, minulle saa kertoa mielipiteitä ja saatan olla jopa todella kiitollinen niistä. Ja kyllä minusta se juuri on normaalia. Ei toisinpäin.

Minun äiti on 8-kymppinen leski, joka asuu liian isossa öljylämmitteisessä omakotitalossa ja hota hän ei kykene itse hoitamaan. Sanon hänelle joka viikko, että talo pitää laittaa myyntiin ja sinun muuttaa kaupungin keskustaan kivaan pieneen kerrostalokaksioon, niin pääset halvemmalla ja säästät asumiskuluissa. Jostain kumman syystä äiti ole kiitollinen neuvosta vaan loukkaantuu ja alkaa parkua. En ymmärrä, sillä minähän haluan vain äitini parasta.

Aivan. Valitettavasti äitisi luulee ja tietää sinun olevan paha ihminen, joka haluaa vain huonoa hänelle, joka rikkoo hänen rajojaan ja yrittää holhota häntä. Mutta onneksi hän ymmärtää paremmin ja katkaisee välit sinuun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden tavallisten vanhempien kanssa syntyvissä ristiriidoissa voi olla kyse ihan siitä, että vanhempi määrittää ihmissuhteen aikuiseen lapseensa ikuisesti tuon lapsi-vanhempi -dynamiikan mukaisesti. Aikuinen ihminen ei kaipaa eikä tarvitse äitiä tai isää samalla tavalla kuin lapsi, vaan ihmissuhde täytyy uudelleen määritellä kahden aikuisen tasavertaiseksi suhteeksi.

Itseäni koulutettuna keski-ikäisenä perheenäitinä raivostuttaa suunnattomasti se, että äitini ei kykene kohtaamaan minua muutakuin oman äitiroolinsa kautta. En jaksa sillä tavalla tulla ihmisenä sivuutetuksi. En saa olla kokonainen persoona, enkä täysivaltainen aikuinen, vaan olen lapsi, jonka asioihin saa ottaa vapaasti kantaa, kasvattaa ja neuvoa.

Äitini on aivan järkyttynyt huonoista väleistämme, hänhän on niin hyvä äiti. Kaipaisin ihan vain ihmistä.

Tämä kuulostaa tutulta muuten paitsi minulla ei ole omia lapsia.

Äitini näkee itsensä ensisijaisesti äitinä ja minut lapsenaan. Hän kohtelee minua kuin olisin osa häntä eikä halua tai kykene näkemään, että olen aikuinen, jolla on oma elämä, ajatukset, sosiaaliset suhteet ja mielenkiinnon kohteet ja että voin halutessani tehdä pieniä ja suuria päätöksiä ja valintoja keskustelematta niistä hänen kanssaan. Hän haluaisi tietää kaiken elämästäni ja pahoittaa mielensä, kun en jokaista yksityiskohtaa elämästäni jaa hänen kanssaan (hän kertoo minulle kaiken naapureiden touhuista ystäviensä sairauksiin kuvitellen, että se on sallittua ja että haluaisin tietää). Edes kehoni ei kuulu minulle vaan hän pitää oikeutenaan halata minua vasten tahtoani, kommentoida painonpudotustani kauhistelevaan sävyyn ja niin edelleen. Hän puhuu lässyttävällä äänensävyllä ja käyttää lapsenomaisia ilmaisuja, joita kukaan muu ei perheessämme käytä. Hän haluaisi nähdä monta kertaa viikossa, soitella ja viettää vapaa-aikaa kanssani. Kaikki tämä hänen lähtökohdistaan ja hänen tarpeistaan käsin: hän haluaa nähdä minut, hän haluaa kuulla minusta, hän haluaa minun vievän hänet paikkaan X tai hän haluaa minun kanssani kohteeseen Y. Minun pitäisi osallistua jokaisen pienen ja ison päätöksen tekemisen ja harkintaan. Sillä ei ole väliä, mitä minä haluan yhteydenpidoltamme tai laajemmin suhteeltamme, ainoastaan hänen tarpeillaan, toiveillaan ja tunteillaan on.

Kun yritän ottaa näitä asioita puheeksi, hän joko sivuuttaa minut täysin, yrittää ohjata keskustelua sivuraiteille, kääntää vakavia asioita huumoriksi, alkaa itkeä tai uhriutuu. "En tiedä miten pitäisi olla", "mikään ei tunnu kelpaavan", "en osaa puhua muulla tavalla", "mutta kun minä olen äitisi ja rakastan sinua niin", "älä välitä, minä vaan olen tällainen", "enkö saa kertoa, että rakastan sinua", "mutta kun olet niin tärkeä minulle", "kylläpä sinä osaat muotoilla asiasi niin osuvasti, olet jo lapsesta asti ollut niin hyvä asettelemaan sanasi", "olisiko sitten parempi, että en ikinä soittaisi/välittäisi ollenkaan/ikinä haluaisi tulla käymään." Näitä esimerkkejä riittäisi. Peruskaava on kuitenkin se, että hänen minuutensa rakentuu äitiyden varaan ja hänen hyvinvointinsa riippuu siitä, saako hän toteuttaa sitä yhä vaan haluamallaan tavalla. Minä olen vastuussa hänen tunteistaan, ei hän itse.

Nyt kun olen opetellut vetämään rajoja, uhriasenne ja painostus on vain voimistunut. Tuntuu turhauttavalta ja epäreilulta myös olla aina se osapuoli, jonka täytyy vetäytyä ja paeta, kun toinen puskee elämääni. Huvittavaa on, että nyt äiti on huolissaan mielenterveydestäni ja jaksamisestani, kun olen alkanut rajoja vetää ja pitää niistä kiinni sekä siinä, kuinka paljon olen yhteydessä ja mistä hänen kanssaan suostun keskustelemaan. Silloin hän ei ollut huolissaan, kun kävin terapiassa monta vuotta purkamassa tuntojani lapsuudesta, perhedynamiikasta ja suhteesta vanhempiini ja voin todella huonosti, koska tulin vedetyksi mukaan vanhempieni parisuhdeongelmiin tavalla, joka ei tyttärelle kuulu ja minulle sälytettiin vastuita, jotka heidän olisi pitänyt kantaa.

Olen alkanut luopua toivosta, että meillä ikinä olisi kahden aikuisen välistä suhdetta, jossa kumpikin voisi olla omalla tavallaan ja omilla ehdoillaan ja sitä kunnioitettaisiin. Jos se ei ole mahdollista, toiseksi paras vaihtoehto on yhteydenpidon vähentäminen reilusti. 

Kaikki mitä kerrot on yleistä rajattoman vanhemman käytöstä. Omanikin on sellainen. Meidän tapauksessamme välit ovat parantuneet jonkin verran sen jälkeen kun aloin itse järjestelmällisesti pitää kiinni omista rajoistani.

Käytännön ohjeita: Huomautan aina lyhyesti ja ytimekkäästi heti kun tulee kontrolloiva tai muuten ei-toivottu kommentti. Huomautukseen tulevaan vastaväitteeseen en sano mitään. En siis lähde mukaan väittelyyn, jonka tavoitteena on mitätöidä ja vähätellä mielipidettäni (tästä vähättelytaktiikasta on paljon esimerkkejä tässä keskustelussa). Tarvittaessa vain toistan papukaijamaisesti alkuperäisen huomautukseni. Esim. "Muiden hiustyyliin puuttuminen ei ole ok". 

Jos vanhempi yrittää palautteestani välittämättä toistuvasti ehdottaa jotain täysin absurdia, kuten että muuttaisin takaisin samalle paikkakunnalle vaikka olen vuosikymmenet asunut muualla, en reagoi siihen mitenkään. Katson vain häntä hetken mykkänä, ehdotuksen naurettavuuden mukaisella ilmeellä. Sitten vaihdan puheenaihetta.

Suunnittelen vierailut etukäteen jaksamiseni mukaan. Olen hyväksynyt, että vanhempieni luona kyläily on henkisesti kuormittavaa ja tarvitsen vähintään yhden vapaapäivän vierailun jälkeen palautuakseni kuormituksesta. En siis edes yritä ajatella että kävisin siellä "lomailemassa", vaan suhtaudun vierailuun kuin työmatkaan.

Puhelimeen en vastaile jatkuvasti vaan soitan takaisin silloin kun minulle sopii jutella.

Vaikeimmissa, henkistä väkivaltaa sisältävissä tilanteissa sovellan henkiseen väkivaltaan tarkoitettuja ohjeita. Reaktio jaetaan kolmeen vaiheeseen: 1. määritellään väkivalta, 2. ilmaistaan oma kanta, 3. kehotetaan toimimaan toisella tavalla ja jos mahdollista, kerrotaan mikä se parempi toimintatapa olisi. Esimerkiksi: "Sinä mitätöit minun vaikeaa kokemustani. Se on henkistä väkivaltaa. Empaattinen ihminen kuuntelee, ei mitätöi." Tarvittaessa voit vielä tehdä rajasi selväksi: "Jos tämä käytös ei lopu, lähden saman tien kotimatkalle." Rajoista on tärkeää myös pitää kiinni eli jos sanot noin, myös toimit sen mukaisesti.

Oma vanhempani on näillä keinoilla vähitellen oppinut, millainen käytös ei ole toivottavaa. Käytös ei ole kokonaan loppunut, mutta pysyy paljon paremmin hallinnassa ja meillä on nykyään paremmat välit.

Paljon tsemppiä!

Eli olet onnistunut saamaan vanhempasi vahtimaan jokaista sanaansa? Ei ole varmaan helppoa heillekään, kun jokainen ehdotus, jokainen neuvo ja jokailtainen mielipide on ensin mietittävä käykö se sinulle ja jos ei, niin voit katkaista välit heihin. Koulutat heitä kun koiria. Tämä on toivottavaa ja tämä ei toivottavaa käytöstä. Sinä tietysti määrittelet mitä se on ja manipuloit heidät siihen eri taktiikoilla. Ja kuten lopussa kirjoitat homma on paremmin hallinnassa nykyisin. Siis sinun hallinnassa.

Sen sijaan, että päättäisit itse miten reagoit mihinkin sanomiseen, olet oppinut muokkaamaan muiden käytöstä sinulle sopivaksi. Porkkanaa ja keppiä ja niin vanhempasi sanovat sen mitä haluat kuulla. Oletko koskaan miettinyt kuinka raskaita sinun vierailusi ovat heille? Kuinka turhauttavaa sinulle on soittaa, koska aina mennään sinun jaksamisesi ja aikojesi mukaan? Ehkä vastaat, ehkä et, mutta sinä tietysti päätät milloin puhutaan.

Minä näen, että sinun käytös on suht vakavaa henkistä väkivaltaa. Jossa muut yrittävät parhaansa mukaan miellyttää sinua, ettet taas suutu ja lopeta yhteydenottoa. Pitäisi olla sinulle empaattinen, kannustava, kehuva ja muutenkin suht virheetön ihminen. Sinä, et sammakkoja kuuntele, neuvot ei ole sinulle auttamista, vaan kontrolloimista ja mielipiteet kelpaavat vain, jos ne ovat samat kuin sinun. Olet paljon pahempi kuin vanhempasi, mutta valitettavasti et edes taida ymmärtää sitä.

Ne vanhemmathan pääsee tilanteesta heti kun lakkaavat laukomasta ehdotuksia, neuvoja ja mielipiteitä. Eikös vaan?

Mikä helvetin pakko niitä on työntää???

Koska ihmiset ovat ihmisiä. Eikö teille vieläkään ole tullut selväksi, että näitä täydellisyyksiä, jotka osaavat sanoa luonnostaan ne oikeat sanat, oikeaan aikaan, oikealla äänensävyllä, oikeasta aiheesta on äärettömän harvoin.

Vanhemmat ovat myös ihmisiä, heille on aikoinaan opetettu määrättyjä asioita, heidän aikakaudella ehkä piti kysyä, piti antaa neuvoja, piti soittaa ja lähettää joulukortti.

He ovat tulleet ehkä vanhemmiksi 20- vuotiaana ja toiset lukeneet lapsenhoidosta parhaimmillaan, ehkä muutaman opaskirjan.

Sinäkin pääset heti tilanteesta, kun lopetat ottamasta kaiken niin vakavasti ja henkilökohtaisesti. Hyväksyt sen toisen sellaisena kun on. Monelle tässäkin ketjussa kirjoittaneelle ongelma näyttää olevan se, että ne vanhemmat välittävät. Haluavat osallistua, ovat kiinnostuneita, tahtoisivat nähdä. Mutta se ei nykymaailmassa ole enää soveltuvaa. Kohta kai joku vetää herneet nenään siitä joulukortistakin.

Minä luen näitä juttuja niin, että minusta monet näistä valittajista ovat oikeasti sekä itsekkäitä ja äärettömän manipuloivia. Se toinen, siis nyt se vanhempi, pitää saada muokattua sopivaksi. Hän ei kelpaa omana itsenään.

Joku aiemmin kirjoitti, että hänen äitinsä käyttää lausetta, ettei tämä enää tiedä miten olla. Ja sekin lause oli tietenkin väärin. Jopa turhautumisen ilmaiseminen on niin väärin.

Todennäköisesti tämä äiti on yrittänyt vaikka mitä, mutta selkeästi aina väärin ja siitä napsahtaa sitten se tuttu rangaistus. Se yhteyden katkaiseminen. Uskotteko, että tämän äidin käytöksen takana on viha ja inho vai rakkaus ja välittäminen? Rangaistus annetaan suhteessa, kun se olisi inho ja viha.

Pitäisikö tätä äitiä kouluttaa vielä vähän lisää? Muuttaa hänet vähän paremmaksi? Ehkä oppii sanomaan ne oikeat sanat ja tekemään ne oikeat jutut?

Odotatte kyllä itse kelpaavanne juuri sellaisena kun olette, jopa, että sitä kannustettaisiin, mutta äitiemme kohdalla, ette halua muuta kuin muokata näitä mieleisemmiksi itsellenne.

Maailma on kaikin tavoin monimuotoinen. Hyväksykää nyt jo se, että sitä ovat myös ihmiset ja siinä missä teillä on oikeus olla oma itsenne, niin myös vanhemmilla pitäisi olla se, ilman sitä ainaista teidän langettamaan rangaistuksen pelkoa.

Varsinkin, kun kyseessä on vain lähinnä mielipiteen tai neuvojen tai yleisesti juttujen liittyvä asia. Monelle voisi tosiaan toivoa muutamaa vuotta sellaisten perheenjäsenten seurassa, jotka oikeasti vihaavat ja haluavat pahaa. Ehkä moni ymmärtäisi paljon paremmin, että se mikä heille nyt näyttäytyy inhottavan asiana, on jotain ihan muuta.

Ihmiset ovat ihmisiä ja tilanteet, joita ketjussa kuvataan ovat hyvin erilaisia. Yhdistävänä tekijänä monissa on se, ettei suhde ole kasvanut mihinkään sellaisesta asetelmasta, että vanhemmalla on oikeus puuttua lapsensa elämään neuvoin ja arvostellen, jopa käskyttämällä. Sinä näet siis tuon aivan normaalina?

Mutta kun se ei ole ollut koskaan normaalia. Kun lapsesta tulee aikuinen (noin parikymppisenä), hänen tulee antaa mennä omaa tietään ja suhteen pitäisi kasvaa kahden tasavertaisen aikuisen suhteeksi. Kyllähän valtaosa suhteista on tuollaisia, normaaleja ihmissuhteita, joissa on normaalit tavat. Vai onko sinun normaalisi kaiken kaikkiaan sitä, että neuvot ystäviä, tuttavia ja muitakin sukulaisia ja oletat, että heidän pitäisi vielä olla kiitollisiakin "hyvistä neuvoista"? Se on mielestäni jo merkki vakavammista asioista kuten siitä, että ei ole minkäänlaista kokemusta normaalista ihmissuhteesta. 

Itse kirjoitin suhtautuvani kuin hankalaan asiakkaaseen, jolloin käytös on parantunut. Rajojen asettaminen on jokaisen aikuisen omalla vastuulla siitä miten sietää itseään kohdeltavan. Sen ei tarvitse olla epäystävällistä, juuri sen vuoksi, että ymmärtää vaikkapa sen, jos vanhemmalla ei yksinkertaisesti ole eväitä parempaan, mutta hän toimii kuitenkin hyvällä tarkoituksella. Jos hyvää tarkoitusta ei ole, niin en näe syitä miksi sellaista ihmistä pitäisi pitää omassa lähipiirissään. Kaikki vanhemmat eivät ole hyväätarkoittavia, jolloin ymmärrän, että välit halutaan katkaista. 

Jokainen tulkitsee ja näkee ne asiat omalla tavallaan. Se mikä sinulle on puuttumista on toiselle välittämistä. Se mikä sinulle on ärsyttävää neuvomista on toiselle varoittamista ja turhien virheiden välttämisen tietojen eteenpäin antamista. Se mikä sinusta on arvostelemista on toisista vaan ihan rehellisen mielipiteen ääneenkertomista ja avoimuutta. Sinä itse päätät miten haluat nähdä ne asiat. Pahalla vai hyvällä. Mutta siinä vaiheessa, kun alat ns. kouluttamaan muita manipulointi tekniikoilla ja rangaistuksilla alat minusta olla väärässä.

Miksen olisi kiitollinen neuvoista? Varsinkin, jos ne säästävät rahaa? Tuovat iloa tai johtavat parempaan lopputulokseen? Minulla ei ole mitään, pakko tehdä kaikki itse periaatetta? Kyllä, minua saa neuvoa, minulle saa kertoa mielipiteitä ja saatan olla jopa todella kiitollinen niistä. Ja kyllä minusta se juuri on normaalia. Ei toisinpäin.

Minun äiti on 8-kymppinen leski, joka asuu liian isossa öljylämmitteisessä omakotitalossa ja hota hän ei kykene itse hoitamaan. Sanon hänelle joka viikko, että talo pitää laittaa myyntiin ja sinun muuttaa kaupungin keskustaan kivaan pieneen kerrostalokaksioon, niin pääset halvemmalla ja säästät asumiskuluissa. Jostain kumman syystä äiti ole kiitollinen neuvosta vaan loukkaantuu ja alkaa parkua. En ymmärrä, sillä minähän haluan vain äitini parasta.

Aivan. Valitettavasti äitisi luulee ja tietää sinun olevan paha ihminen, joka haluaa vain huonoa hänelle, joka rikkoo hänen rajojaan ja yrittää holhota häntä. Mutta onneksi hän ymmärtää paremmin ja katkaisee välit sinuun.

Ei katkaise, sillä hän ei oikeasti pärjää siinä talossaan. Ruuat pitää viedä, käyttää lääkärissä, tehdä kaikki omakotitalon työt. Minä pärjään ilman äitini neuvoja. Myös minun lapset, korkeakoulutetut työssä olevat,  osaavat matkustaa ulkomaille ilman äitini neuvoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden tavallisten vanhempien kanssa syntyvissä ristiriidoissa voi olla kyse ihan siitä, että vanhempi määrittää ihmissuhteen aikuiseen lapseensa ikuisesti tuon lapsi-vanhempi -dynamiikan mukaisesti. Aikuinen ihminen ei kaipaa eikä tarvitse äitiä tai isää samalla tavalla kuin lapsi, vaan ihmissuhde täytyy uudelleen määritellä kahden aikuisen tasavertaiseksi suhteeksi.

Itseäni koulutettuna keski-ikäisenä perheenäitinä raivostuttaa suunnattomasti se, että äitini ei kykene kohtaamaan minua muutakuin oman äitiroolinsa kautta. En jaksa sillä tavalla tulla ihmisenä sivuutetuksi. En saa olla kokonainen persoona, enkä täysivaltainen aikuinen, vaan olen lapsi, jonka asioihin saa ottaa vapaasti kantaa, kasvattaa ja neuvoa.

Äitini on aivan järkyttynyt huonoista väleistämme, hänhän on niin hyvä äiti. Kaipaisin ihan vain ihmistä.

Tämä kuulostaa tutulta muuten paitsi minulla ei ole omia lapsia.

Äitini näkee itsensä ensisijaisesti äitinä ja minut lapsenaan. Hän kohtelee minua kuin olisin osa häntä eikä halua tai kykene näkemään, että olen aikuinen, jolla on oma elämä, ajatukset, sosiaaliset suhteet ja mielenkiinnon kohteet ja että voin halutessani tehdä pieniä ja suuria päätöksiä ja valintoja keskustelematta niistä hänen kanssaan. Hän haluaisi tietää kaiken elämästäni ja pahoittaa mielensä, kun en jokaista yksityiskohtaa elämästäni jaa hänen kanssaan (hän kertoo minulle kaiken naapureiden touhuista ystäviensä sairauksiin kuvitellen, että se on sallittua ja että haluaisin tietää). Edes kehoni ei kuulu minulle vaan hän pitää oikeutenaan halata minua vasten tahtoani, kommentoida painonpudotustani kauhistelevaan sävyyn ja niin edelleen. Hän puhuu lässyttävällä äänensävyllä ja käyttää lapsenomaisia ilmaisuja, joita kukaan muu ei perheessämme käytä. Hän haluaisi nähdä monta kertaa viikossa, soitella ja viettää vapaa-aikaa kanssani. Kaikki tämä hänen lähtökohdistaan ja hänen tarpeistaan käsin: hän haluaa nähdä minut, hän haluaa kuulla minusta, hän haluaa minun vievän hänet paikkaan X tai hän haluaa minun kanssani kohteeseen Y. Minun pitäisi osallistua jokaisen pienen ja ison päätöksen tekemisen ja harkintaan. Sillä ei ole väliä, mitä minä haluan yhteydenpidoltamme tai laajemmin suhteeltamme, ainoastaan hänen tarpeillaan, toiveillaan ja tunteillaan on.

Kun yritän ottaa näitä asioita puheeksi, hän joko sivuuttaa minut täysin, yrittää ohjata keskustelua sivuraiteille, kääntää vakavia asioita huumoriksi, alkaa itkeä tai uhriutuu. "En tiedä miten pitäisi olla", "mikään ei tunnu kelpaavan", "en osaa puhua muulla tavalla", "mutta kun minä olen äitisi ja rakastan sinua niin", "älä välitä, minä vaan olen tällainen", "enkö saa kertoa, että rakastan sinua", "mutta kun olet niin tärkeä minulle", "kylläpä sinä osaat muotoilla asiasi niin osuvasti, olet jo lapsesta asti ollut niin hyvä asettelemaan sanasi", "olisiko sitten parempi, että en ikinä soittaisi/välittäisi ollenkaan/ikinä haluaisi tulla käymään." Näitä esimerkkejä riittäisi. Peruskaava on kuitenkin se, että hänen minuutensa rakentuu äitiyden varaan ja hänen hyvinvointinsa riippuu siitä, saako hän toteuttaa sitä yhä vaan haluamallaan tavalla. Minä olen vastuussa hänen tunteistaan, ei hän itse.

Nyt kun olen opetellut vetämään rajoja, uhriasenne ja painostus on vain voimistunut. Tuntuu turhauttavalta ja epäreilulta myös olla aina se osapuoli, jonka täytyy vetäytyä ja paeta, kun toinen puskee elämääni. Huvittavaa on, että nyt äiti on huolissaan mielenterveydestäni ja jaksamisestani, kun olen alkanut rajoja vetää ja pitää niistä kiinni sekä siinä, kuinka paljon olen yhteydessä ja mistä hänen kanssaan suostun keskustelemaan. Silloin hän ei ollut huolissaan, kun kävin terapiassa monta vuotta purkamassa tuntojani lapsuudesta, perhedynamiikasta ja suhteesta vanhempiini ja voin todella huonosti, koska tulin vedetyksi mukaan vanhempieni parisuhdeongelmiin tavalla, joka ei tyttärelle kuulu ja minulle sälytettiin vastuita, jotka heidän olisi pitänyt kantaa.

Olen alkanut luopua toivosta, että meillä ikinä olisi kahden aikuisen välistä suhdetta, jossa kumpikin voisi olla omalla tavallaan ja omilla ehdoillaan ja sitä kunnioitettaisiin. Jos se ei ole mahdollista, toiseksi paras vaihtoehto on yhteydenpidon vähentäminen reilusti. 

Kaikki mitä kerrot on yleistä rajattoman vanhemman käytöstä. Omanikin on sellainen. Meidän tapauksessamme välit ovat parantuneet jonkin verran sen jälkeen kun aloin itse järjestelmällisesti pitää kiinni omista rajoistani.

Käytännön ohjeita: Huomautan aina lyhyesti ja ytimekkäästi heti kun tulee kontrolloiva tai muuten ei-toivottu kommentti. Huomautukseen tulevaan vastaväitteeseen en sano mitään. En siis lähde mukaan väittelyyn, jonka tavoitteena on mitätöidä ja vähätellä mielipidettäni (tästä vähättelytaktiikasta on paljon esimerkkejä tässä keskustelussa). Tarvittaessa vain toistan papukaijamaisesti alkuperäisen huomautukseni. Esim. "Muiden hiustyyliin puuttuminen ei ole ok". 

Jos vanhempi yrittää palautteestani välittämättä toistuvasti ehdottaa jotain täysin absurdia, kuten että muuttaisin takaisin samalle paikkakunnalle vaikka olen vuosikymmenet asunut muualla, en reagoi siihen mitenkään. Katson vain häntä hetken mykkänä, ehdotuksen naurettavuuden mukaisella ilmeellä. Sitten vaihdan puheenaihetta.

Suunnittelen vierailut etukäteen jaksamiseni mukaan. Olen hyväksynyt, että vanhempieni luona kyläily on henkisesti kuormittavaa ja tarvitsen vähintään yhden vapaapäivän vierailun jälkeen palautuakseni kuormituksesta. En siis edes yritä ajatella että kävisin siellä "lomailemassa", vaan suhtaudun vierailuun kuin työmatkaan.

Puhelimeen en vastaile jatkuvasti vaan soitan takaisin silloin kun minulle sopii jutella.

Vaikeimmissa, henkistä väkivaltaa sisältävissä tilanteissa sovellan henkiseen väkivaltaan tarkoitettuja ohjeita. Reaktio jaetaan kolmeen vaiheeseen: 1. määritellään väkivalta, 2. ilmaistaan oma kanta, 3. kehotetaan toimimaan toisella tavalla ja jos mahdollista, kerrotaan mikä se parempi toimintatapa olisi. Esimerkiksi: "Sinä mitätöit minun vaikeaa kokemustani. Se on henkistä väkivaltaa. Empaattinen ihminen kuuntelee, ei mitätöi." Tarvittaessa voit vielä tehdä rajasi selväksi: "Jos tämä käytös ei lopu, lähden saman tien kotimatkalle." Rajoista on tärkeää myös pitää kiinni eli jos sanot noin, myös toimit sen mukaisesti.

Oma vanhempani on näillä keinoilla vähitellen oppinut, millainen käytös ei ole toivottavaa. Käytös ei ole kokonaan loppunut, mutta pysyy paljon paremmin hallinnassa ja meillä on nykyään paremmat välit.

Paljon tsemppiä!

Eli olet onnistunut saamaan vanhempasi vahtimaan jokaista sanaansa? Ei ole varmaan helppoa heillekään, kun jokainen ehdotus, jokainen neuvo ja jokailtainen mielipide on ensin mietittävä käykö se sinulle ja jos ei, niin voit katkaista välit heihin. Koulutat heitä kun koiria. Tämä on toivottavaa ja tämä ei toivottavaa käytöstä. Sinä tietysti määrittelet mitä se on ja manipuloit heidät siihen eri taktiikoilla. Ja kuten lopussa kirjoitat homma on paremmin hallinnassa nykyisin. Siis sinun hallinnassa.

Sen sijaan, että päättäisit itse miten reagoit mihinkin sanomiseen, olet oppinut muokkaamaan muiden käytöstä sinulle sopivaksi. Porkkanaa ja keppiä ja niin vanhempasi sanovat sen mitä haluat kuulla. Oletko koskaan miettinyt kuinka raskaita sinun vierailusi ovat heille? Kuinka turhauttavaa sinulle on soittaa, koska aina mennään sinun jaksamisesi ja aikojesi mukaan? Ehkä vastaat, ehkä et, mutta sinä tietysti päätät milloin puhutaan.

Minä näen, että sinun käytös on suht vakavaa henkistä väkivaltaa. Jossa muut yrittävät parhaansa mukaan miellyttää sinua, ettet taas suutu ja lopeta yhteydenottoa. Pitäisi olla sinulle empaattinen, kannustava, kehuva ja muutenkin suht virheetön ihminen. Sinä, et sammakkoja kuuntele, neuvot ei ole sinulle auttamista, vaan kontrolloimista ja mielipiteet kelpaavat vain, jos ne ovat samat kuin sinun. Olet paljon pahempi kuin vanhempasi, mutta valitettavasti et edes taida ymmärtää sitä.

Ne vanhemmathan pääsee tilanteesta heti kun lakkaavat laukomasta ehdotuksia, neuvoja ja mielipiteitä. Eikös vaan?

Mikä helvetin pakko niitä on työntää???

Koska ihmiset ovat ihmisiä. Eikö teille vieläkään ole tullut selväksi, että näitä täydellisyyksiä, jotka osaavat sanoa luonnostaan ne oikeat sanat, oikeaan aikaan, oikealla äänensävyllä, oikeasta aiheesta on äärettömän harvoin.

Vanhemmat ovat myös ihmisiä, heille on aikoinaan opetettu määrättyjä asioita, heidän aikakaudella ehkä piti kysyä, piti antaa neuvoja, piti soittaa ja lähettää joulukortti.

He ovat tulleet ehkä vanhemmiksi 20- vuotiaana ja toiset lukeneet lapsenhoidosta parhaimmillaan, ehkä muutaman opaskirjan.

Sinäkin pääset heti tilanteesta, kun lopetat ottamasta kaiken niin vakavasti ja henkilökohtaisesti. Hyväksyt sen toisen sellaisena kun on. Monelle tässäkin ketjussa kirjoittaneelle ongelma näyttää olevan se, että ne vanhemmat välittävät. Haluavat osallistua, ovat kiinnostuneita, tahtoisivat nähdä. Mutta se ei nykymaailmassa ole enää soveltuvaa. Kohta kai joku vetää herneet nenään siitä joulukortistakin.

Minä luen näitä juttuja niin, että minusta monet näistä valittajista ovat oikeasti sekä itsekkäitä ja äärettömän manipuloivia. Se toinen, siis nyt se vanhempi, pitää saada muokattua sopivaksi. Hän ei kelpaa omana itsenään.

Joku aiemmin kirjoitti, että hänen äitinsä käyttää lausetta, ettei tämä enää tiedä miten olla. Ja sekin lause oli tietenkin väärin. Jopa turhautumisen ilmaiseminen on niin väärin.

Todennäköisesti tämä äiti on yrittänyt vaikka mitä, mutta selkeästi aina väärin ja siitä napsahtaa sitten se tuttu rangaistus. Se yhteyden katkaiseminen. Uskotteko, että tämän äidin käytöksen takana on viha ja inho vai rakkaus ja välittäminen? Rangaistus annetaan suhteessa, kun se olisi inho ja viha.

Pitäisikö tätä äitiä kouluttaa vielä vähän lisää? Muuttaa hänet vähän paremmaksi? Ehkä oppii sanomaan ne oikeat sanat ja tekemään ne oikeat jutut?

Odotatte kyllä itse kelpaavanne juuri sellaisena kun olette, jopa, että sitä kannustettaisiin, mutta äitiemme kohdalla, ette halua muuta kuin muokata näitä mieleisemmiksi itsellenne.

Maailma on kaikin tavoin monimuotoinen. Hyväksykää nyt jo se, että sitä ovat myös ihmiset ja siinä missä teillä on oikeus olla oma itsenne, niin myös vanhemmilla pitäisi olla se, ilman sitä ainaista teidän langettamaan rangaistuksen pelkoa.

Varsinkin, kun kyseessä on vain lähinnä mielipiteen tai neuvojen tai yleisesti juttujen liittyvä asia. Monelle voisi tosiaan toivoa muutamaa vuotta sellaisten perheenjäsenten seurassa, jotka oikeasti vihaavat ja haluavat pahaa. Ehkä moni ymmärtäisi paljon paremmin, että se mikä heille nyt näyttäytyy inhottavan asiana, on jotain ihan muuta.

Ihmiset ovat ihmisiä ja tilanteet, joita ketjussa kuvataan ovat hyvin erilaisia. Yhdistävänä tekijänä monissa on se, ettei suhde ole kasvanut mihinkään sellaisesta asetelmasta, että vanhemmalla on oikeus puuttua lapsensa elämään neuvoin ja arvostellen, jopa käskyttämällä. Sinä näet siis tuon aivan normaalina?

Mutta kun se ei ole ollut koskaan normaalia. Kun lapsesta tulee aikuinen (noin parikymppisenä), hänen tulee antaa mennä omaa tietään ja suhteen pitäisi kasvaa kahden tasavertaisen aikuisen suhteeksi. Kyllähän valtaosa suhteista on tuollaisia, normaaleja ihmissuhteita, joissa on normaalit tavat. Vai onko sinun normaalisi kaiken kaikkiaan sitä, että neuvot ystäviä, tuttavia ja muitakin sukulaisia ja oletat, että heidän pitäisi vielä olla kiitollisiakin "hyvistä neuvoista"? Se on mielestäni jo merkki vakavammista asioista kuten siitä, että ei ole minkäänlaista kokemusta normaalista ihmissuhteesta. 

Itse kirjoitin suhtautuvani kuin hankalaan asiakkaaseen, jolloin käytös on parantunut. Rajojen asettaminen on jokaisen aikuisen omalla vastuulla siitä miten sietää itseään kohdeltavan. Sen ei tarvitse olla epäystävällistä, juuri sen vuoksi, että ymmärtää vaikkapa sen, jos vanhemmalla ei yksinkertaisesti ole eväitä parempaan, mutta hän toimii kuitenkin hyvällä tarkoituksella. Jos hyvää tarkoitusta ei ole, niin en näe syitä miksi sellaista ihmistä pitäisi pitää omassa lähipiirissään. Kaikki vanhemmat eivät ole hyväätarkoittavia, jolloin ymmärrän, että välit halutaan katkaista. 

Jokainen tulkitsee ja näkee ne asiat omalla tavallaan. Se mikä sinulle on puuttumista on toiselle välittämistä. Se mikä sinulle on ärsyttävää neuvomista on toiselle varoittamista ja turhien virheiden välttämisen tietojen eteenpäin antamista. Se mikä sinusta on arvostelemista on toisista vaan ihan rehellisen mielipiteen ääneenkertomista ja avoimuutta. Sinä itse päätät miten haluat nähdä ne asiat. Pahalla vai hyvällä. Mutta siinä vaiheessa, kun alat ns. kouluttamaan muita manipulointi tekniikoilla ja rangaistuksilla alat minusta olla väärässä.

Miksen olisi kiitollinen neuvoista? Varsinkin, jos ne säästävät rahaa? Tuovat iloa tai johtavat parempaan lopputulokseen? Minulla ei ole mitään, pakko tehdä kaikki itse periaatetta? Kyllä, minua saa neuvoa, minulle saa kertoa mielipiteitä ja saatan olla jopa todella kiitollinen niistä. Ja kyllä minusta se juuri on normaalia. Ei toisinpäin.

Älä nyt viitsi. Sulla ei selkeästi ole mitään hajua mistä tässä puhutaan. Kyllä mä äidiltäni siedän sen, että se sanoo että mun mielestä sulle sopi paremmin pitkät hiukset. Mutta jos sitä samaa jankkausta pitää jatkaa vuodesta toiseen, niin silloin se on kontrollointia. Höpsöä huolehtimista on se, että isä kyselee että osaatteko te nyt varmasti ajaa paikkaan X, johon voi vastata että isä hei, me käytiin siellä sun kanssa just toissapäivänä, ja meillä on navigaattoritkin. Sen sijaan se, että vastaamisen jälkeen tungetaan väkisin mukaan ohjeistamaan, soitellaan jatkuvasti että muistattehan kääntyä oikealle siitä tai tästä, ei ole enää normaalia. On myös ihan ok, että vanhemmat herättelevät lastaan vapaapäivinä jossain kohtaa, että kohta on ruoka, pitäisi heräillä syömään. Sen sijaan se, että vanhemmat soittelevat omillaan asuvalle lapselle, että mitä sä nyt vielä nukut lauantaina, kellohan on jo kahdeksan, ei ole normaalia.

Tapoja ja tyylejä hallita, kontrolloida, ja tunkea lasten elämään on monia, ja ne on kaikki helppoa perustella välittämisellä. Tosiasia on kuitenkin se, että lasta ei osata nähdä aikuisena, itsestään huolehtimaan kykenevänä olentona, vaan ikuisena holhottavana lapsena. Oma isäni oppi vasta monien, kivuliaiden vaiheiden jälkeen päästämään irti ja näkemään meidät aikuisina. Edelleen huolehtii kovasti, mutta ei enää tunkea väkisin päättämään asioista meidän puolesta.

Isäsi nyt on tuollainen. Se on tosiaan on tai jätä, mutta hän on ainoa isäsi mitä sinulla tule olemaan. Ehkä hän kokeee olonsa tärkeäksi, ehkä se on harrastus. Ehkä hän halusi teidän mukaan? En usko, että ilkeyttään noita tekee.

Moni noista sinun luettelemista asioista on ihan normaaleja ja heille ehkä vaan syntyneitä tapoja, joista sinä et vaan pidä. Sinä et pidä kello 8 tulleesta soitosta, mutta joku toinen joka herää kello 6 ei näe siinä mitään vikaa. Makuasioita.

Peruskäytöstavat.

Ne kun olisi noillakin ei olisi ongelmia.

Eli olemme päässet tulokseen, että jos vanhemmilla ei ole hyviä käytöstapoja, niin heihin kuuluu katkaista välit ja sillä homma ratkeaa?

Jos se rajattomuus on aivan jatkuvaa eikä he ota palautetta vastaan niin mitä itse ehdotat?

Lopettaisin sen pääni hakkaamisen seinään ja opettelisin elämään niiden rajattomien vanhempieni kanssa. Kun minulle sanottaisiin, että hiukseni on rumat. Opettelisin vastamaan, että onneksi ne on omassa päässäni, eikä heidän. Jos isäni haluaisi neuvoa minulle tien ja kuskata minut sinne, niin pyytäisin häntä kantamaan myös laukkuni sinne autoon ja kun aamulla minulle soitettaisiin kello kahdeksan ja sanotaan, että nukunko, niin vastaisin, että en tietenkään ja suloisin puhelimen ja jatkaisin uniani.

Miksi pitäisi opetella elämään rajattomien vanhempien kanssa kuvailemallasi tavalla? Miksi ei voi vähentää yhteydenpitoa, lopettaa sitä kokonaan tai etsiä jotain muuta keinoa rajattoman vanhemman kanssa pärjäämiseen? Miksi sinun ehdottamasi tapa on muita parempi?

Tämä oli minun ehdotukseni ja mitä minä tekisin. Minulle käytännössä se mitä joku random aaveemamma tekee on ihan yksi ja sama. Sinä voit elää täysin ilman vanhempiasi ja se sopii minulle täysin. Minä vaan kirjoittelen mielipiteitäni ja ajatuksia siitä, miksi monet tekevät asenteellaan tilanteista liian hankalia ja vaikeita ja kuinka ymmärryksellä ja joustavuudella pystyttäisiin säilyttämään niitä perhesuhteita.

Eli sinä vain jatkaisit kynnysmattona ja antaisit häiritä elämääsi loputtomiin vaaliaksesi SUKUlaisuussuhdetta joka ei anna sinulle mitään.

Miksi?

Eri

Mikä ihmeen kynnysmatto? Kynnysmattona oleminen on aina oma valinta.

Minulla on selkästi niin erilainen asenne ihmisiä ja sukulaisia kohtaan kuin teillä. En jotenkin osaa ottaa sitä henkilökohtaisen loukkauksena ja holhouksena, jos joku kysyy olenko maksanut jonkun laskun. Enkä edes kello 8 aamusoittoa. Ja ihan oikeasti minulle voisi sanoa minun hiuksistani joka kerta ja minä vastaisin ihan joka kerta analysoimalla sen toisen hiukset tasapuolisuuden nimissä. Mutta ehkä siihen on syynsä miksen minä ajaudu näihin tilanteisiin, joissa toiset näyttävät viettävän vuosikymmeniä.

Sinä selkeästi et ymmärrä lainkaan. Sinä selkeästi et ole joutunut jo pienestä lapsesta saakka taistelemaan saadaksesi tilaa olla oma itsesi. Sinulta ei ole kielletty jo alle kouluikäsenä omia mielipiteitä, toiveita, ja haluja. Sinä et ole joutunut kynsin hampain taistelemaan joka millimetristä tilaa kasvaa aikuiseksi. Minä jaksoin taistella, minä selvisin. Sisareni ei, hän otti oman henkensä. Minä olin meistä aina se kovempi, sisareni oli aina se liian kiltti ja tottelevainen. Hän ei jaksanut. Mutta kiitos tästä vähättelevästä suhtautumisestasi, kyllähän se oli ihan meidän oma vika ettei jo pikkulapsina osattu henkisesti irrottautua rajattomista vanhemmistamme ja pitää puoliamme.

Tavallisen vanhemman lapsi ei katkaise välejä.

Usein näissä surullisten "hylättyjen" vanhempien tarinoissa toistuu tietty kaava. Lapsi on saanut kaiken, kaikki oli hyvin, mutta katkaisi välit ilman mitään syytä. Lienee vain yliherkkä, ylireagoiva, herkkähipiäinen, ottanut vaikutteita jostain (netistä, puolisolta) eikä itse tajua mitä tekee, ei ymmärrä omaa parastaan.

Annas kun veikkaan, jos tätä kysyisi tältä lapselta, tulisi kertomus siitä, miten vanhempi on aina vähätellyt, mitätöinyt lapsen omat ajatukset ja tunteet. Kun aikuinen lapsi on kertonut valinnoistaan ja ajatuksistaan on tullut "hyvää tarkoittavia" neuvoja. Vaikka on jo aikuinen, niin ei vaan vanhemman mielesrä edelleenkään ymmärrä omaa parastaan, ylireagoi kaikkeen ja loukkaantuu herkästi ystävällisistä avun tarjouksista ja neuvoista.

Tottakai on tapauksia, jossa esim. kontrolloiva puoliso tai pahat mielenterveysongelmat ovat syynä yhtäkkiseen selitämättömään välien katkaisuun, mutta uskoisin että vähemmistössä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden tavallisten vanhempien kanssa syntyvissä ristiriidoissa voi olla kyse ihan siitä, että vanhempi määrittää ihmissuhteen aikuiseen lapseensa ikuisesti tuon lapsi-vanhempi -dynamiikan mukaisesti. Aikuinen ihminen ei kaipaa eikä tarvitse äitiä tai isää samalla tavalla kuin lapsi, vaan ihmissuhde täytyy uudelleen määritellä kahden aikuisen tasavertaiseksi suhteeksi.

Itseäni koulutettuna keski-ikäisenä perheenäitinä raivostuttaa suunnattomasti se, että äitini ei kykene kohtaamaan minua muutakuin oman äitiroolinsa kautta. En jaksa sillä tavalla tulla ihmisenä sivuutetuksi. En saa olla kokonainen persoona, enkä täysivaltainen aikuinen, vaan olen lapsi, jonka asioihin saa ottaa vapaasti kantaa, kasvattaa ja neuvoa.

Äitini on aivan järkyttynyt huonoista väleistämme, hänhän on niin hyvä äiti. Kaipaisin ihan vain ihmistä.

Tämä kuulostaa tutulta muuten paitsi minulla ei ole omia lapsia.

Äitini näkee itsensä ensisijaisesti äitinä ja minut lapsenaan. Hän kohtelee minua kuin olisin osa häntä eikä halua tai kykene näkemään, että olen aikuinen, jolla on oma elämä, ajatukset, sosiaaliset suhteet ja mielenkiinnon kohteet ja että voin halutessani tehdä pieniä ja suuria päätöksiä ja valintoja keskustelematta niistä hänen kanssaan. Hän haluaisi tietää kaiken elämästäni ja pahoittaa mielensä, kun en jokaista yksityiskohtaa elämästäni jaa hänen kanssaan (hän kertoo minulle kaiken naapureiden touhuista ystäviensä sairauksiin kuvitellen, että se on sallittua ja että haluaisin tietää). Edes kehoni ei kuulu minulle vaan hän pitää oikeutenaan halata minua vasten tahtoani, kommentoida painonpudotustani kauhistelevaan sävyyn ja niin edelleen. Hän puhuu lässyttävällä äänensävyllä ja käyttää lapsenomaisia ilmaisuja, joita kukaan muu ei perheessämme käytä. Hän haluaisi nähdä monta kertaa viikossa, soitella ja viettää vapaa-aikaa kanssani. Kaikki tämä hänen lähtökohdistaan ja hänen tarpeistaan käsin: hän haluaa nähdä minut, hän haluaa kuulla minusta, hän haluaa minun vievän hänet paikkaan X tai hän haluaa minun kanssani kohteeseen Y. Minun pitäisi osallistua jokaisen pienen ja ison päätöksen tekemisen ja harkintaan. Sillä ei ole väliä, mitä minä haluan yhteydenpidoltamme tai laajemmin suhteeltamme, ainoastaan hänen tarpeillaan, toiveillaan ja tunteillaan on.

Kun yritän ottaa näitä asioita puheeksi, hän joko sivuuttaa minut täysin, yrittää ohjata keskustelua sivuraiteille, kääntää vakavia asioita huumoriksi, alkaa itkeä tai uhriutuu. "En tiedä miten pitäisi olla", "mikään ei tunnu kelpaavan", "en osaa puhua muulla tavalla", "mutta kun minä olen äitisi ja rakastan sinua niin", "älä välitä, minä vaan olen tällainen", "enkö saa kertoa, että rakastan sinua", "mutta kun olet niin tärkeä minulle", "kylläpä sinä osaat muotoilla asiasi niin osuvasti, olet jo lapsesta asti ollut niin hyvä asettelemaan sanasi", "olisiko sitten parempi, että en ikinä soittaisi/välittäisi ollenkaan/ikinä haluaisi tulla käymään." Näitä esimerkkejä riittäisi. Peruskaava on kuitenkin se, että hänen minuutensa rakentuu äitiyden varaan ja hänen hyvinvointinsa riippuu siitä, saako hän toteuttaa sitä yhä vaan haluamallaan tavalla. Minä olen vastuussa hänen tunteistaan, ei hän itse.

Nyt kun olen opetellut vetämään rajoja, uhriasenne ja painostus on vain voimistunut. Tuntuu turhauttavalta ja epäreilulta myös olla aina se osapuoli, jonka täytyy vetäytyä ja paeta, kun toinen puskee elämääni. Huvittavaa on, että nyt äiti on huolissaan mielenterveydestäni ja jaksamisestani, kun olen alkanut rajoja vetää ja pitää niistä kiinni sekä siinä, kuinka paljon olen yhteydessä ja mistä hänen kanssaan suostun keskustelemaan. Silloin hän ei ollut huolissaan, kun kävin terapiassa monta vuotta purkamassa tuntojani lapsuudesta, perhedynamiikasta ja suhteesta vanhempiini ja voin todella huonosti, koska tulin vedetyksi mukaan vanhempieni parisuhdeongelmiin tavalla, joka ei tyttärelle kuulu ja minulle sälytettiin vastuita, jotka heidän olisi pitänyt kantaa.

Olen alkanut luopua toivosta, että meillä ikinä olisi kahden aikuisen välistä suhdetta, jossa kumpikin voisi olla omalla tavallaan ja omilla ehdoillaan ja sitä kunnioitettaisiin. Jos se ei ole mahdollista, toiseksi paras vaihtoehto on yhteydenpidon vähentäminen reilusti. 

Kaikki mitä kerrot on yleistä rajattoman vanhemman käytöstä. Omanikin on sellainen. Meidän tapauksessamme välit ovat parantuneet jonkin verran sen jälkeen kun aloin itse järjestelmällisesti pitää kiinni omista rajoistani.

Käytännön ohjeita: Huomautan aina lyhyesti ja ytimekkäästi heti kun tulee kontrolloiva tai muuten ei-toivottu kommentti. Huomautukseen tulevaan vastaväitteeseen en sano mitään. En siis lähde mukaan väittelyyn, jonka tavoitteena on mitätöidä ja vähätellä mielipidettäni (tästä vähättelytaktiikasta on paljon esimerkkejä tässä keskustelussa). Tarvittaessa vain toistan papukaijamaisesti alkuperäisen huomautukseni. Esim. "Muiden hiustyyliin puuttuminen ei ole ok". 

Jos vanhempi yrittää palautteestani välittämättä toistuvasti ehdottaa jotain täysin absurdia, kuten että muuttaisin takaisin samalle paikkakunnalle vaikka olen vuosikymmenet asunut muualla, en reagoi siihen mitenkään. Katson vain häntä hetken mykkänä, ehdotuksen naurettavuuden mukaisella ilmeellä. Sitten vaihdan puheenaihetta.

Suunnittelen vierailut etukäteen jaksamiseni mukaan. Olen hyväksynyt, että vanhempieni luona kyläily on henkisesti kuormittavaa ja tarvitsen vähintään yhden vapaapäivän vierailun jälkeen palautuakseni kuormituksesta. En siis edes yritä ajatella että kävisin siellä "lomailemassa", vaan suhtaudun vierailuun kuin työmatkaan.

Puhelimeen en vastaile jatkuvasti vaan soitan takaisin silloin kun minulle sopii jutella.

Vaikeimmissa, henkistä väkivaltaa sisältävissä tilanteissa sovellan henkiseen väkivaltaan tarkoitettuja ohjeita. Reaktio jaetaan kolmeen vaiheeseen: 1. määritellään väkivalta, 2. ilmaistaan oma kanta, 3. kehotetaan toimimaan toisella tavalla ja jos mahdollista, kerrotaan mikä se parempi toimintatapa olisi. Esimerkiksi: "Sinä mitätöit minun vaikeaa kokemustani. Se on henkistä väkivaltaa. Empaattinen ihminen kuuntelee, ei mitätöi." Tarvittaessa voit vielä tehdä rajasi selväksi: "Jos tämä käytös ei lopu, lähden saman tien kotimatkalle." Rajoista on tärkeää myös pitää kiinni eli jos sanot noin, myös toimit sen mukaisesti.

Oma vanhempani on näillä keinoilla vähitellen oppinut, millainen käytös ei ole toivottavaa. Käytös ei ole kokonaan loppunut, mutta pysyy paljon paremmin hallinnassa ja meillä on nykyään paremmat välit.

Paljon tsemppiä!

Eli olet onnistunut saamaan vanhempasi vahtimaan jokaista sanaansa? Ei ole varmaan helppoa heillekään, kun jokainen ehdotus, jokainen neuvo ja jokailtainen mielipide on ensin mietittävä käykö se sinulle ja jos ei, niin voit katkaista välit heihin. Koulutat heitä kun koiria. Tämä on toivottavaa ja tämä ei toivottavaa käytöstä. Sinä tietysti määrittelet mitä se on ja manipuloit heidät siihen eri taktiikoilla. Ja kuten lopussa kirjoitat homma on paremmin hallinnassa nykyisin. Siis sinun hallinnassa.

Sen sijaan, että päättäisit itse miten reagoit mihinkin sanomiseen, olet oppinut muokkaamaan muiden käytöstä sinulle sopivaksi. Porkkanaa ja keppiä ja niin vanhempasi sanovat sen mitä haluat kuulla. Oletko koskaan miettinyt kuinka raskaita sinun vierailusi ovat heille? Kuinka turhauttavaa sinulle on soittaa, koska aina mennään sinun jaksamisesi ja aikojesi mukaan? Ehkä vastaat, ehkä et, mutta sinä tietysti päätät milloin puhutaan.

Minä näen, että sinun käytös on suht vakavaa henkistä väkivaltaa. Jossa muut yrittävät parhaansa mukaan miellyttää sinua, ettet taas suutu ja lopeta yhteydenottoa. Pitäisi olla sinulle empaattinen, kannustava, kehuva ja muutenkin suht virheetön ihminen. Sinä, et sammakkoja kuuntele, neuvot ei ole sinulle auttamista, vaan kontrolloimista ja mielipiteet kelpaavat vain, jos ne ovat samat kuin sinun. Olet paljon pahempi kuin vanhempasi, mutta valitettavasti et edes taida ymmärtää sitä.

Ne vanhemmathan pääsee tilanteesta heti kun lakkaavat laukomasta ehdotuksia, neuvoja ja mielipiteitä. Eikös vaan?

Mikä helvetin pakko niitä on työntää???

Koska ihmiset ovat ihmisiä. Eikö teille vieläkään ole tullut selväksi, että näitä täydellisyyksiä, jotka osaavat sanoa luonnostaan ne oikeat sanat, oikeaan aikaan, oikealla äänensävyllä, oikeasta aiheesta on äärettömän harvoin.

Vanhemmat ovat myös ihmisiä, heille on aikoinaan opetettu määrättyjä asioita, heidän aikakaudella ehkä piti kysyä, piti antaa neuvoja, piti soittaa ja lähettää joulukortti.

He ovat tulleet ehkä vanhemmiksi 20- vuotiaana ja toiset lukeneet lapsenhoidosta parhaimmillaan, ehkä muutaman opaskirjan.

Sinäkin pääset heti tilanteesta, kun lopetat ottamasta kaiken niin vakavasti ja henkilökohtaisesti. Hyväksyt sen toisen sellaisena kun on. Monelle tässäkin ketjussa kirjoittaneelle ongelma näyttää olevan se, että ne vanhemmat välittävät. Haluavat osallistua, ovat kiinnostuneita, tahtoisivat nähdä. Mutta se ei nykymaailmassa ole enää soveltuvaa. Kohta kai joku vetää herneet nenään siitä joulukortistakin.

Minä luen näitä juttuja niin, että minusta monet näistä valittajista ovat oikeasti sekä itsekkäitä ja äärettömän manipuloivia. Se toinen, siis nyt se vanhempi, pitää saada muokattua sopivaksi. Hän ei kelpaa omana itsenään.

Joku aiemmin kirjoitti, että hänen äitinsä käyttää lausetta, ettei tämä enää tiedä miten olla. Ja sekin lause oli tietenkin väärin. Jopa turhautumisen ilmaiseminen on niin väärin.

Todennäköisesti tämä äiti on yrittänyt vaikka mitä, mutta selkeästi aina väärin ja siitä napsahtaa sitten se tuttu rangaistus. Se yhteyden katkaiseminen. Uskotteko, että tämän äidin käytöksen takana on viha ja inho vai rakkaus ja välittäminen? Rangaistus annetaan suhteessa, kun se olisi inho ja viha.

Pitäisikö tätä äitiä kouluttaa vielä vähän lisää? Muuttaa hänet vähän paremmaksi? Ehkä oppii sanomaan ne oikeat sanat ja tekemään ne oikeat jutut?

Odotatte kyllä itse kelpaavanne juuri sellaisena kun olette, jopa, että sitä kannustettaisiin, mutta äitiemme kohdalla, ette halua muuta kuin muokata näitä mieleisemmiksi itsellenne.

Maailma on kaikin tavoin monimuotoinen. Hyväksykää nyt jo se, että sitä ovat myös ihmiset ja siinä missä teillä on oikeus olla oma itsenne, niin myös vanhemmilla pitäisi olla se, ilman sitä ainaista teidän langettamaan rangaistuksen pelkoa.

Varsinkin, kun kyseessä on vain lähinnä mielipiteen tai neuvojen tai yleisesti juttujen liittyvä asia. Monelle voisi tosiaan toivoa muutamaa vuotta sellaisten perheenjäsenten seurassa, jotka oikeasti vihaavat ja haluavat pahaa. Ehkä moni ymmärtäisi paljon paremmin, että se mikä heille nyt näyttäytyy inhottavan asiana, on jotain ihan muuta.

Ihmiset ovat ihmisiä ja tilanteet, joita ketjussa kuvataan ovat hyvin erilaisia. Yhdistävänä tekijänä monissa on se, ettei suhde ole kasvanut mihinkään sellaisesta asetelmasta, että vanhemmalla on oikeus puuttua lapsensa elämään neuvoin ja arvostellen, jopa käskyttämällä. Sinä näet siis tuon aivan normaalina?

Mutta kun se ei ole ollut koskaan normaalia. Kun lapsesta tulee aikuinen (noin parikymppisenä), hänen tulee antaa mennä omaa tietään ja suhteen pitäisi kasvaa kahden tasavertaisen aikuisen suhteeksi. Kyllähän valtaosa suhteista on tuollaisia, normaaleja ihmissuhteita, joissa on normaalit tavat. Vai onko sinun normaalisi kaiken kaikkiaan sitä, että neuvot ystäviä, tuttavia ja muitakin sukulaisia ja oletat, että heidän pitäisi vielä olla kiitollisiakin "hyvistä neuvoista"? Se on mielestäni jo merkki vakavammista asioista kuten siitä, että ei ole minkäänlaista kokemusta normaalista ihmissuhteesta. 

Itse kirjoitin suhtautuvani kuin hankalaan asiakkaaseen, jolloin käytös on parantunut. Rajojen asettaminen on jokaisen aikuisen omalla vastuulla siitä miten sietää itseään kohdeltavan. Sen ei tarvitse olla epäystävällistä, juuri sen vuoksi, että ymmärtää vaikkapa sen, jos vanhemmalla ei yksinkertaisesti ole eväitä parempaan, mutta hän toimii kuitenkin hyvällä tarkoituksella. Jos hyvää tarkoitusta ei ole, niin en näe syitä miksi sellaista ihmistä pitäisi pitää omassa lähipiirissään. Kaikki vanhemmat eivät ole hyväätarkoittavia, jolloin ymmärrän, että välit halutaan katkaista. 

Jokainen tulkitsee ja näkee ne asiat omalla tavallaan. Se mikä sinulle on puuttumista on toiselle välittämistä. Se mikä sinulle on ärsyttävää neuvomista on toiselle varoittamista ja turhien virheiden välttämisen tietojen eteenpäin antamista. Se mikä sinusta on arvostelemista on toisista vaan ihan rehellisen mielipiteen ääneenkertomista ja avoimuutta. Sinä itse päätät miten haluat nähdä ne asiat. Pahalla vai hyvällä. Mutta siinä vaiheessa, kun alat ns. kouluttamaan muita manipulointi tekniikoilla ja rangaistuksilla alat minusta olla väärässä.

Miksen olisi kiitollinen neuvoista? Varsinkin, jos ne säästävät rahaa? Tuovat iloa tai johtavat parempaan lopputulokseen? Minulla ei ole mitään, pakko tehdä kaikki itse periaatetta? Kyllä, minua saa neuvoa, minulle saa kertoa mielipiteitä ja saatan olla jopa todella kiitollinen niistä. Ja kyllä minusta se juuri on normaalia. Ei toisinpäin.

Älä nyt viitsi. Sulla ei selkeästi ole mitään hajua mistä tässä puhutaan. Kyllä mä äidiltäni siedän sen, että se sanoo että mun mielestä sulle sopi paremmin pitkät hiukset. Mutta jos sitä samaa jankkausta pitää jatkaa vuodesta toiseen, niin silloin se on kontrollointia. Höpsöä huolehtimista on se, että isä kyselee että osaatteko te nyt varmasti ajaa paikkaan X, johon voi vastata että isä hei, me käytiin siellä sun kanssa just toissapäivänä, ja meillä on navigaattoritkin. Sen sijaan se, että vastaamisen jälkeen tungetaan väkisin mukaan ohjeistamaan, soitellaan jatkuvasti että muistattehan kääntyä oikealle siitä tai tästä, ei ole enää normaalia. On myös ihan ok, että vanhemmat herättelevät lastaan vapaapäivinä jossain kohtaa, että kohta on ruoka, pitäisi heräillä syömään. Sen sijaan se, että vanhemmat soittelevat omillaan asuvalle lapselle, että mitä sä nyt vielä nukut lauantaina, kellohan on jo kahdeksan, ei ole normaalia.

Tapoja ja tyylejä hallita, kontrolloida, ja tunkea lasten elämään on monia, ja ne on kaikki helppoa perustella välittämisellä. Tosiasia on kuitenkin se, että lasta ei osata nähdä aikuisena, itsestään huolehtimaan kykenevänä olentona, vaan ikuisena holhottavana lapsena. Oma isäni oppi vasta monien, kivuliaiden vaiheiden jälkeen päästämään irti ja näkemään meidät aikuisina. Edelleen huolehtii kovasti, mutta ei enää tunkea väkisin päättämään asioista meidän puolesta.

Isäsi nyt on tuollainen. Se on tosiaan on tai jätä, mutta hän on ainoa isäsi mitä sinulla tule olemaan. Ehkä hän kokeee olonsa tärkeäksi, ehkä se on harrastus. Ehkä hän halusi teidän mukaan? En usko, että ilkeyttään noita tekee.

Moni noista sinun luettelemista asioista on ihan normaaleja ja heille ehkä vaan syntyneitä tapoja, joista sinä et vaan pidä. Sinä et pidä kello 8 tulleesta soitosta, mutta joku toinen joka herää kello 6 ei näe siinä mitään vikaa. Makuasioita.

Peruskäytöstavat.

Ne kun olisi noillakin ei olisi ongelmia.

Eli olemme päässet tulokseen, että jos vanhemmilla ei ole hyviä käytöstapoja, niin heihin kuuluu katkaista välit ja sillä homma ratkeaa?

Jos se rajattomuus on aivan jatkuvaa eikä he ota palautetta vastaan niin mitä itse ehdotat?

Lopettaisin sen pääni hakkaamisen seinään ja opettelisin elämään niiden rajattomien vanhempieni kanssa. Kun minulle sanottaisiin, että hiukseni on rumat. Opettelisin vastamaan, että onneksi ne on omassa päässäni, eikä heidän. Jos isäni haluaisi neuvoa minulle tien ja kuskata minut sinne, niin pyytäisin häntä kantamaan myös laukkuni sinne autoon ja kun aamulla minulle soitettaisiin kello kahdeksan ja sanotaan, että nukunko, niin vastaisin, että en tietenkään ja suloisin puhelimen ja jatkaisin uniani.

Miksi pitäisi opetella elämään rajattomien vanhempien kanssa kuvailemallasi tavalla? Miksi ei voi vähentää yhteydenpitoa, lopettaa sitä kokonaan tai etsiä jotain muuta keinoa rajattoman vanhemman kanssa pärjäämiseen? Miksi sinun ehdottamasi tapa on muita parempi?

Tämä oli minun ehdotukseni ja mitä minä tekisin. Minulle käytännössä se mitä joku random aaveemamma tekee on ihan yksi ja sama. Sinä voit elää täysin ilman vanhempiasi ja se sopii minulle täysin. Minä vaan kirjoittelen mielipiteitäni ja ajatuksia siitä, miksi monet tekevät asenteellaan tilanteista liian hankalia ja vaikeita ja kuinka ymmärryksellä ja joustavuudella pystyttäisiin säilyttämään niitä perhesuhteita.

Eli sinä vain jatkaisit kynnysmattona ja antaisit häiritä elämääsi loputtomiin vaaliaksesi SUKUlaisuussuhdetta joka ei anna sinulle mitään.

Miksi?

Eri

Mikä ihmeen kynnysmatto? Kynnysmattona oleminen on aina oma valinta.

Minulla on selkästi niin erilainen asenne ihmisiä ja sukulaisia kohtaan kuin teillä. En jotenkin osaa ottaa sitä henkilökohtaisen loukkauksena ja holhouksena, jos joku kysyy olenko maksanut jonkun laskun. Enkä edes kello 8 aamusoittoa. Ja ihan oikeasti minulle voisi sanoa minun hiuksistani joka kerta ja minä vastaisin ihan joka kerta analysoimalla sen toisen hiukset tasapuolisuuden nimissä. Mutta ehkä siihen on syynsä miksen minä ajaudu näihin tilanteisiin, joissa toiset näyttävät viettävän vuosikymmeniä.

Tästä olen kanssasi samaa mieltä. Jostain syystä et kuitenkaan sulata, jos joku lakkaa olemasta kynnysmatto ja alkaa aiempaa määrätietoisemmin ja tarkemmin säädellä yhteydenpitoaan ja vuorovaikutustaan vanhempiensa kanssa.

Koska minusta se ei ole kynnysmattona olemisen lakkaamista, vaan tilanteesta katoaminen. Et voi olla kynnysmatto, jos et ole paikalla. Jos palaat, olet kynnysmatto, se on täysin eri asia olla paikalla ja ei olla kynnysmatto.

Minä sulatan kyllä paljonkin asioita, mutta henkilökohtaisesti en näe tätä pakenemistaktiikkaa kovin järkevänä tapana ratkaista ongelmia. Mutta onhan se tehokas, jos kerran muuhun ei kykene.

Se mitä sinä kutsut määrätietoiseksi ja säädellyksi yhteidenpidoksi on ketjussa osoittautunut pelkäksi, koston ja manipulaation välineeksi saada ihmiset käyttäytymään niiden omien normien sisällä. Teet näin tai katkon välit, näin lyhyesti sanottuna ja se on toisinaan sekä itsekästä ja julmaa, koska monen vanhemman käytöksen vaikkakin sitten tökeröä takana on usein ihan puhdas välittäminen

Vierailija kirjoitti:

Usein näissä surullisten "hylättyjen" vanhempien tarinoissa toistuu tietty kaava. Lapsi on saanut kaiken, kaikki oli hyvin, mutta katkaisi välit ilman mitään syytä. Lienee vain yliherkkä, ylireagoiva, herkkähipiäinen, ottanut vaikutteita jostain (netistä, puolisolta) eikä itse tajua mitä tekee, ei ymmärrä omaa parastaan.

Annas kun veikkaan, jos tätä kysyisi tältä lapselta, tulisi kertomus siitä, miten vanhempi on aina vähätellyt, mitätöinyt lapsen omat ajatukset ja tunteet. Kun aikuinen lapsi on kertonut valinnoistaan ja ajatuksistaan on tullut "hyvää tarkoittavia" neuvoja. Vaikka on jo aikuinen, niin ei vaan vanhemman mielesrä edelleenkään ymmärrä omaa parastaan, ylireagoi kaikkeen ja loukkaantuu herkästi ystävällisistä avun tarjouksista ja neuvoista.

Tottakai on tapauksia, jossa esim. kontrolloiva puoliso tai pahat mielenterveysongelmat ovat syynä yhtäkkiseen selitämättömään välien katkaisuun, mutta uskoisin että vähemmistössä.

Ketju on täynnä näitä aikuisten lasten esimerkkejä. Eivätkä ne nyt oikein minua ainakaan vakuuta vakavuudellaan.