Lue keskustelun säännöt.
Onko ketään terapia oikeasti auttanut?
09.07.2023 |
Millä tavalla se edes teoreettisesti auttaa, että menee jonnekin, toinen henkilö kysyy "miten menee?" ja sitten on täysin hiljaa ja nyökkäilee 45 minuuttia? Sitten toteaa, että aika on lopussa ja antaa ison laskun.
Ja tiedän siis virallisesti erittäin hyvin, mitä perusteita terapialle annetaan. Mutta millä tavalla se auttaa ajattelemaan ja toimimaan uudella tavalla että vain puhuu yksinään ilman mitään palautetta?
Vai oliko minulla vain tosi huono terapeutti?
Kommentit (61)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Psykoterapia, jota antaa koulutettu psykoterapeutti (Valviran ammattinimike) on aivan eri asia kun esim psykiatriselle sairaanhoitajalle jutteleminen. Psykoterapia on vuosia kestävä prosessi jonka tavoite on tarkastella omia tunteita ja ajattelutapoja ja saada psyykkiset oireet (esim ahdistus) lievittymään. Se on tavoitteellista toimintaa joka on ajoittain erittäin raskasta ja olotila voi myös hetkellisesti huonontua esim kun terapian aloittaa ja vaikeita asioita aletaan käsitellä.
Kyllä minä ainakin psyk hoitajan kanssa käsittelin juuri näitä asioita. Ne tuli automaattisesti siinä "kuulumisten vaihdon" lomassa. Kyllä, ensimmäiset kuukaudet olivat todella vaikeita kun asioita joutui ns sanomaan ääneen, jolloin niistä tuli totta, mutta sitten vähitellen alkoi olo helpottaa ja puhumisesta tuli helpompaa. En kuollutkaan ja elämä jatkuu.
Minä en vain tajua, että mitä se asioiden ääneen sanominen helpottaa? Ehkä sitten jotakuta, mutta ei itselläni ole koskaan ollut mitään vaikeuksia sanoa asioita ääneen, myöskään tunnetiloihin liittyviä. Mutta mitä ihmettä se ääneen sanominen helpottaa? Ei se niitä käytännön juttuja muuta, vaan pelkästään toiminta muuttaa. Ja ihan nainen olen, eli ei ole mikään puhumattoman miehen ongelma.
Hyvä jos jotakuta auttaa mutta itselleni ei sopinut yhtään, koska tosiaan ei ollut mitään läpikäytävää, minulla ei ole koskaan ollut vaikeuksia puhua tunteistani eikä puutetta ihmisistä joille niistä puhua. Kun ei se terapeutti sille mitään voinut, että yritys oli talousvaikeuksissa, työpäiväni venyivät liian pitkiksi, pomo painosti ja itse pelkäsin työpaikan menetystä ja työilmapiiri oli raskas koska kaikilla oli sama tilanne joten kukaan ei ollut mitenkään iloinen töissä.
- ap
Me olemme tietenkin kaikki erilaisia. Mulla on muutamia hyviä ystäviä, mutta olen kasvanut sellaisessa ympäristössä jossa äitini yksinhuoltajana on tehnyt hirveän työn ja mennyt läpi omien vaikeuksiensa läpi niinkuin sonni. Sellaisella "pakko vaan selviytyä, kun ei muuta voi" -asenteella. Äiti oli jokseenkin ailahtelevainen eikä aina hallinnut tunteitaan, joten itse opin vain selviytymään hiljaa ja valittamatta. Mulla tämä ei toiminut. Sisään patoutui todella paljon ja lopulta kaikki levisi käsiin kun en kestänyt enää.
Kun sain avauduttua jo hieman psyk hoitajalle, niin sain todella tärkeitä näkökulmia siihen, että ei ole pakko jaksaa yksin, vaikka läheinen niin kykeni toimimaan, ja välillä on hyvä pysähtyä lepäämään. Minua auttoi tämä ammattilaisen "lupa" ottaa apu vastaan ja ymmärtää se, että on ihan ok olla allapäin välillä ja olen vastuussa ainoastaan itsestäni, enkä voi paljoakaan sille, miten muut käyttäytyvät tai toimivat. Hän auttoi minua selviämään vastoinkäymisistä niin, että en jäänyt liian pitkäksi aikaa niihin rypemään vaan opin olemaan itselleni armollisempi.
Ei terapeutti tietenkään voi vaikuttaa työpaikan ilmapiiriin tai talousvaikeuksiin, mutta hän voi auttaa sinua ymmärtämään, että ei se maailma ihan oikeasti siihen kaadu, vaikka työpaikka menisi alta tms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Psykoterapia, jota antaa koulutettu psykoterapeutti (Valviran ammattinimike) on aivan eri asia kun esim psykiatriselle sairaanhoitajalle jutteleminen. Psykoterapia on vuosia kestävä prosessi jonka tavoite on tarkastella omia tunteita ja ajattelutapoja ja saada psyykkiset oireet (esim ahdistus) lievittymään. Se on tavoitteellista toimintaa joka on ajoittain erittäin raskasta ja olotila voi myös hetkellisesti huonontua esim kun terapian aloittaa ja vaikeita asioita aletaan käsitellä.
Kyllä minä ainakin psyk hoitajan kanssa käsittelin juuri näitä asioita. Ne tuli automaattisesti siinä "kuulumisten vaihdon" lomassa. Kyllä, ensimmäiset kuukaudet olivat todella vaikeita kun asioita joutui ns sanomaan ääneen, jolloin niistä tuli totta, mutta sitten vähitellen alkoi olo helpottaa ja puhumisesta tuli helpompaa. En kuollutkaan ja elämä jatkuu.
Minä en vain tajua, että mitä se asioiden ääneen sanominen helpottaa? Ehkä sitten jotakuta, mutta ei itselläni ole koskaan ollut mitään vaikeuksia sanoa asioita ääneen, myöskään tunnetiloihin liittyviä. Mutta mitä ihmettä se ääneen sanominen helpottaa? Ei se niitä käytännön juttuja muuta, vaan pelkästään toiminta muuttaa. Ja ihan nainen olen, eli ei ole mikään puhumattoman miehen ongelma.
Hyvä jos jotakuta auttaa mutta itselleni ei sopinut yhtään, koska tosiaan ei ollut mitään läpikäytävää, minulla ei ole koskaan ollut vaikeuksia puhua tunteistani eikä puutetta ihmisistä joille niistä puhua. Kun ei se terapeutti sille mitään voinut, että yritys oli talousvaikeuksissa, työpäiväni venyivät liian pitkiksi, pomo painosti ja itse pelkäsin työpaikan menetystä ja työilmapiiri oli raskas koska kaikilla oli sama tilanne joten kukaan ei ollut mitenkään iloinen töissä.
- ap
Sinä olit vain hakemassa apua väärästä paikasta. Ei terapia paranna sinun työolojasi. Ja ongelmasi oli kuitenkin työolosuhteet, ei mikään terapiassa hoidettava asia.
Minut pelasti psykoterapia. KELA maksoi, mutta maksoin omavastuun, joka oli tuloillani kallis. Kognitiivinen terapia ja osaava terapeutti palautti työkykyni ja lapset saivat pitää äitinsä, en tehnyt itsemurhaa.
Oon käynyt eri psykologeilla ja psykoterapeuteilla, mutta mistään näistä en kokenut apua. Psykoterapiakin hirveän kallista, 45 min 80e, ja kyselee vaan miltä mikäkin tuntuu ja kuuntelee. Yhtä tyhjän kanssa. Enemmän auttanut vaan vaikka läheisille puhuminen.
Minä olen käynyt 3 vuoden psykoterapian. Paranin masennuksesta, pääsin eroon useasta fobiasta ja epävakaat mielialavaihteluni katosivat.
Terapian lisäksi käytin aikaa traumatisaatiosta lukemiseen ja reflektoin lukemiani ja oivaltamiani asioita terapeutille. Ja terapeutti saattoi kysellä lisäkysymyksiä ym. Toki välillä keskustelu saattoi jumiutua liikaa viime aikojen kuulumisiin, kun olisin halunnut hänen johdattelevan keskustelua enemmän lapsuuteen.
Terapiasuuntaukseni oli psykodynaaminen ja uskon että terapiani toimi lopulta niin hyvin koska se sai minut oivaltamaan itse asioita (en varmasti olisi sisäistänyt oivalluksia niin hyvin jos joku muu olisi kertonut ne minulle, kuten esim. ratkaisukeskeisessä). Tulokset vaativat luonnollisesti myös terapian ulkopuolista työtä. Ei terapiaan voi mennä kuin passiivinen lahna, vaan määrätietoisuutta tarvitaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kävin aikanaan pariin otteeseen terapiassa.
Terapia ei kunnolla toiminut kohdallani, koska oikeanlaista luottamusta ei syntynyt ja se oli liian kaverillista. Itse ongelmat jäivät sivuun.
Ongelmat korjautuivat myöhemmin muulla tavoin.
Tämä on oma kokemukseni.
Auttoi se silleen, että tajus, miten järjestelmästä/ulkopuolisesta ei ole apua, vaan vain minä itse voin auttaa itseäni ja muokata urautuneita ajatusmallejani
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Auttoi se silleen, että tajus, miten järjestelmästä/ulkopuolisesta ei ole apua, vaan vain minä itse voin auttaa itseäni ja muokata urautuneita ajatusmallejani
Tämä. Tajusin myös, että kaikesta lässytyksestä ja muusta huolimatta, en koskaan kelpaisi järjestelmälle/yhteiskunnalle - ja sitä minua siellä epätoivoisesti leivottiin. Ei vain onnistu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on sama asia kun ihan mikä tahansa pilleri masennukseen jne, se takaa sen yhteiskunnan rattaissa pysymisen ilman oikeaa parannusta, eli siis väliaikainen helpote niinsanotusti...
Se oikea parannus lähtee itsestä, itsereflektiosta jne. Sitä ei voi toinen tehdä.
Se ei edes helpottanut väliaikaisesti vaan sai oloni huonommaksi, jonka lisäksi heikensi huomattavasti rahatilannetta sillä tuli Kela-tuenkin jälkeen tosi kalliiksi.
Samaa mieltä siitä, että ihan itse se elämä on elettävä. Ja kävin siis terapiassa koska olin onneton vaikean työtilanteen takia, eli se itse arkinen tilanne oli ihan käytännössä raskas ja ratkesi työpaikan vaihdolla. Ei ollut mitään traumoja taustalla vaan eniten olisin hyötynyt siitä, että olisin saanut konkreettisia vinkkejä siitä, miten jaksaa tuota vaikeaa työtilannetta. Mutta homma oli tosiaan vain sitä, että menin sinne, kerroin mitä työasioille kuului ja miten jaksoin ja toinen vain nyökkäili sanomatta mitään paitsi ehkä korkeintaan että "kuulostaapas ikävältä". Kaikesta hienosta puheesta huolimatta liittyen siihen, että terapiassa pitäisi oppia ajattelemaan ja toimimaan uudella tavalla, niin en kyllä tajua miten se edes tapahtuisi pelkästään sillä, että yksin puhuu.
- ap
Ihan vastaava kokemus. Ja siis selkeästi kaikki ahdistus johtui huonosta työpaikasta ja surkeasta esmiehestä, meinasi mennä koko työkyky ja jopa säikähdin itsetuhoisia ajatuksiani. Sanoin suoraan ääneen, että en voi jatkaa näin enkä näe kuin irtisanoutumisen ainoana mahdollisuutena eteenpäin. Mitä vielä - olisi haluttu järjestää joku kolmikantaneuvottelu ja miettiä osa-aikatyötä - miten nuo olisi siihen paskaan johtamiseen vaikuttaneet? Ainoastaan mulle olisi tullut joku työkyvyttömyysleima Kelan papereihin ja oisin saanu entistä vähemmän palkkaa. Irtisanouduin tyhjän päälle, sain muutamassa viikossa uuden työpaikan ja kolmessa kuukaudessa ylennyksen. Tästä on reilu vuosi ja muutama kuukausi sitten sain uuden ylennyksen, palkkakin on tuplat tuohon surkeaan paikkaan (Tuni) verrattuna.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Terapeutille voi mahdollisesti avautua asioista joista ei kenellekään muulle avaudu. Joskus mitättömänkin asian ääneen toteaminen voi laukaista lukkoja joita ei tiennyt olevan olemassakaan.
Asiallinen jatkokysymys: riittääkö terapeutin korvaajaksi se että painelee metsään ja huutaa kantoon huolensa? Varmasti auttaa sanon.
Teillä on sitten poikkeuksellisen taitavia ystäviä ja muita kuuntelijoita, jos koette saavanne heiltä saman avun kuin ammattitaitoiselta hyvältä itselle sopivalta psykoterapeutilta. Itse olen saanut psykologi-psykoterapeutilta aivan korvaamatonta apua. Pelkkä kuuntelu on hyvin kaukana siitä, miten minua on psykoterapiassa autettu. Kaikista vaikeimmassa vaiheessa sain mm. ymmärrystä, tilanteen ja tunteiden validointia ja konkreettisia keinoja, miten pysyä hengissä oman mielen kanssa yksin vaikeimmilla hetkillä. Tasaisemmassa vaiheessa omia ongelmiani on työstetty yhdessä. Keskustelun lisäksi on käytetty monia muitakin toimintatapoja. Olen tavallaan rakentanut mieleni toimintatapoja kokonaan uusiksi terapeutin kanssa. En olisi hengissä ilman loistavaa psykoterapeuttiani. Saatuun hyötyyn vaikuttaa varmasti myös oma suhtautuminen prosessiin ja tietysti luottamus ja avoimuus. Itse päätin, että yritän saada oikeasti apua ja olen siksi avoin kaiken sellaisenkin suhteen mitä en olisi ikimaailmassa voinut kuvitella puhuvani kenellekään. Ehkä avoimuuden ja luottamuksen helpompaan syntymiseen vaikuttaa persoonien yhteensopivuuden lisäksi se, jos asiakas on itse alussa äärimmäisen haavoittuvassa ja epätoivoisessa tilassa. Tällöin voimavaroja ei ole suojautumiseen, mitä varmaan helposti syntyy, jos yrittää selvitä psykoterapiasta asiallisesti ja kasvonsa säilyttäen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse en kokenut terapiasta apua keskivaikeaan masennukseen. Ärsytti lähinnä ja oli pakkopullaa. Lähinnä tuli esitettyä että kaikki ok en tarvitse tätä. Yhtä hyvin voisi jutella hyvälle ystävälle. Itsellä lääkitys ja vain yksinkertaisesti niskasta kiinni ja töihin. Päivä kerrallaan. On hyviä ja huonoja päiviä. Välillä jaksaa välillä ei. Mutta elämän täytyy jatkua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minkä suuntauksen terapeutilla kävit?
Kognitiivinen. Se oli psykiatrin suositus.
Voi olla, että ratkaisukeskeisestä olisikin ollut jotain apua.
- ap
Ei tuo kyllä kognitiiviselta kuulosta. Perinteisessä psykoanalyyttisessa suuntauksessa vain kuunnellaan, mutta kognitiivisen suuntauksen terapiassa pitäisi asettaa heti alussa selkeät tavoitteet, erilaisten tehtävien ja työkalujen kanssa yhdessä tarkastella ajatusmalleja jotka näihin tavoitteisiin liittyvät, ja terapeutti yleensä myös antaa kotitehtäviä käyntien väleillä tehtäväksi. Vaikuttaa huonolta ja laiskalta terapeutilta.
Sulla on huono terapeutti. Mua auttoi ahdistukseen ja masennukseen. Mulle tehtiin analyysi mikä vaikutti mihin ja sitten aloin treenaamaan eri taitoja. Opin, että ahdistusta ei hallita, sitä siedetään. Tein paljon altistusta ja luovuin turvakäyttäytymisistä hiljalleen. Opin sietämään epämukavuutta monella tavalla. Tullessa olin ahdistunut ja masentunut, mutta sitten näkökulma siirtyi siihen, että mulla on masennuksen ja ahdistuksen tunteita, joiden kanssa voi tehdä monenlaista, koska ne ei yhtä kuin minä. Tehtiin arvotyösjentelyä, että millaisten asioiden vuoksi mä haluan elää ja ponnistella. Opettelin, että maailma ei pyöri mun tuntemusten ympärillä, ei edes mun oma maailma, jos en itse päästä tilannetta siihen. Ja että mun pää tuottaa paljon ajatuksia, jotka on mulle hyödyttömiä ja mun pitää päättää ennalta mitä ajatuksia uskon, että en mene vaikeassa tilanteessa ahdistusreaktion mukana.
Mutta ekan vuoden odottelin kärsimättömänä marttyyrina, mutta terapeutti hoitaisi pois mun traumat ja ottaisi pois kurjuudet. Mutta sitten jotenkin aikuistuin, aloin tekemään treenit ja siitä se näkökulman muutoskin lähti. Jos olisin mennyt terapiaan 10 vuotta sitten, olisin lopettanut ekan vuoden aikana ja haukkunut terapeutin ja ollut loppuelämäni sitä mieltä, että terapia on humpuukia. Onneksi menin vähän kypsempänä ja vastuullisempana. Terapia ei ole ihmehoito, joka sopii kaikille. Teho tai tehottomuus on varmasti paljon asiakkaasta kiinni.
Olen terapian suurkuluttaja, koska koen keskustelun auttavan. MInulla on vain käynyt hyvä tuuri terapeuttien suhteen, mutta olen myös tosi tarkka kenen vastaanotolla suostun olemaan.
Pidän eniten kognitiivisesta terapiasta, mutta silloin terapeutin pitää olla älykäs ja aktiivinen. Ratkaisukeskeisessä keskinkertainenkin käy, koska metodi on kaikilla sama ja siinä ei ihan hirveästi tarvitse terapeutin osoittaa luovaa ajattelua.
Osaan ilmaista itseäni parhaiten sanallisesti, niin se on suurin syy hakeutua terapiaan.
Toinen hyvä vaihtohto on emdr, joka sopisi puhumisen sijaan tehokkaaseen muutaman kerran hoitoon.
En ihan käsitä, miksi nököttää hyödyttömässä terapiassa kuin voisi ihan suoraan sanoa terapeutille ettei meillä mene kemiat yksiin. Kyllä he siinä vaiheessa jotakin vastaavat ja saattavat osata auttaa eteenpäin.
Vierailija kirjoitti:
Psykoterapia, jota antaa koulutettu psykoterapeutti (Valviran ammattinimike) on aivan eri asia kun esim psykiatriselle sairaanhoitajalle jutteleminen. Psykoterapia on vuosia kestävä prosessi jonka tavoite on tarkastella omia tunteita ja ajattelutapoja ja saada psyykkiset oireet (esim ahdistus) lievittymään. Se on tavoitteellista toimintaa joka on ajoittain erittäin raskasta ja olotila voi myös hetkellisesti huonontua esim kun terapian aloittaa ja vaikeita asioita aletaan käsitellä.
Olen itse käynyt terapiassa nyt kolme vuotta ja jatkan edelleen. Terapeuttini on erinomainen kuuntelija mutta myös osallistuu keskusteluun esittämällä kysymyksiä ja rohkaisemalla minua käsittelemään myös vaikealta tuntuvia tunteita ja asioita. Suuntautumistapa on integratiivinen.
Psykoterapian ympärillä velloo erikoinen kultti, jossa uskotaan että se koulutus antaisi eväät tehdä jotain mitä kukaan muu ei pysty tekemään. Lopulta empaattinen lähihoitajakin voi antaa ne samat eväät, mutta sitähän ei siinä kultissa sovi ääneen edes harkita. Samaan uskontoon kuuluu myös se, että jos psykoterapeutista ei olekaan hyötyä, niin syy on tavalla tai toisella potilaassa tai "henkilökemioissa". Sille ollaan täysin sokeita, että jos henkilökemioilla on niin valtava merkitys, niin sehän juuri itsessään kertoo ettei se suojattu nimike takaa yhtään mitään.
Vierailija kirjoitti:
Teillä on sitten poikkeuksellisen taitavia ystäviä ja muita kuuntelijoita, jos koette saavanne heiltä saman avun kuin ammattitaitoiselta hyvältä itselle sopivalta psykoterapeutilta. Itse olen saanut psykologi-psykoterapeutilta aivan korvaamatonta apua. Pelkkä kuuntelu on hyvin kaukana siitä, miten minua on psykoterapiassa autettu. Kaikista vaikeimmassa vaiheessa sain mm. ymmärrystä, tilanteen ja tunteiden validointia ja konkreettisia keinoja, miten pysyä hengissä oman mielen kanssa yksin vaikeimmilla hetkillä. Tasaisemmassa vaiheessa omia ongelmiani on työstetty yhdessä. Keskustelun lisäksi on käytetty monia muitakin toimintatapoja. Olen tavallaan rakentanut mieleni toimintatapoja kokonaan uusiksi terapeutin kanssa. En olisi hengissä ilman loistavaa psykoterapeuttiani. Saatuun hyötyyn vaikuttaa varmasti myös oma suhtautuminen prosessiin ja tietysti luottamus ja avoimuus. Itse päätin, että yritän saada oikeasti apua ja olen siksi avoin kaiken sellaisenkin suhteen mitä en olisi ikimaailmassa voinut kuvitella puhuvani kenellekään. Ehkä avoimuuden ja luottamuksen helpompaan syntymiseen vaikuttaa persoonien yhteensopivuuden lisäksi se, jos asiakas on itse alussa äärimmäisen haavoittuvassa ja epätoivoisessa tilassa. Tällöin voimavaroja ei ole suojautumiseen, mitä varmaan helposti syntyy, jos yrittää selvitä psykoterapiasta asiallisesti ja kasvonsa säilyttäen.
Terapiasi ei kuitenkaan auttanut sinua ymmärtämään sitä, että maailmassa on erilaisia kokemuksia. Eli se, että sinua on auttanut juuri psykologi-psykoterapeutti, ei tarkoita ettetkö olisi voinut saada samaa apua myös joltain muulta ammattilaiselta. Eikä se varsinkaan takaa sitä, että kokemus olisi samanlainen kaikille muillekin kuin mitä se on ollut sinulle. Sitäkään et voi oman kokemuksesi pohjalta tietää, olisitko voinut saada paljon enemmän hyötyä jonkun toisen psykoterapeutin avulla. Toivon, että jatkat tuota yleistämistarpeen työstämistä vielä terapiassasi.
Minulla oli todella hyvä vanhempi naisterapeutti joka löytyi alunperin Helsingin kaupungin perheterapiasta virastotalosta.
Vuosia myöhemmin tapasin häntä myös yksityisesti. Oli ilmeisesti siirtynyt jo osittain eläkkeelle.
Esitti hyviä kysymyksiä, antoi kirjoitustehtäviä. Jakoi perheterapiassa meille puheenvuoroja ja oli tasapuolinen.
Auttoi näkemään miten meidän taustat oli tavallaan peilikuvia.
15 vuotta on päästy lapsen kanssa rauhanomaisesti ja onnellisesti perheenä eteenpäin.
Kiitos terapeutin.
Olipa harvinaisen tyhmä viesti. Jos työterveyslääkäri ja psykiatri tekevät lähetteen terapiaan, niin eivätköhän he tiedä täsmälleen mitä ovat tekemässä. Etkä sinä siellä suljetun osaston potilaana.