Poikani tänään: " Tykkään vain isistä."

Kylläpä tuntui pahalta, vaikka ei oikeasti varmasti olekaan niin. Poika on 3,5-vuotias ja nyt jo 1,5 vuoden ajan ollut " isän poika" . Välillä enemmän, välillä vähemmän.



Mun kanssa sujuu kaikki hyvin niin kauan kuin isä on pois kotoa, mutta isän kotonaollessa haluaisi usein tehdä koko ajan jotain kahdestaan isän kanssa. Ei siedä, että mies ja minä keskustelemme keskenämme.



Isän suosiminen alkoi meillä pikkusiskon synnyttyä silloin 1,5 vuotta sitten. Välillä minä en kelvannut yhtään mihinkään, nykyään taas kelpaan yleensä kaikkeen mukaan, vaikka ideaali taitaa pojan mielestä olla silti isän kanssa kahdestaan oleminen. Isä tekee lyhyttä työpäivää, on alusta saakka ollut tosi paljon pojan kanssa (minä silti enemmän, kun en ole töissä) ja on tosi hyvä isä kaikin puolin.



Tsemppaan kovasti ja yritän parhaani, että poika kelpuuttaisi minutkin, joten masentaa, kun suoraan sanoo, että tykkää vain isistä :-(