Umpikujassa.
Pakko purkaa päätä, kaikki on niin sekavaa ja toivotonta jotenkin.
Muutama kuukausi sitten mieheni oli onnettomuudessa, jonka seurauksena sai vakavat vammat. Hän selvisi, mutta toipumisprosessi on pitkä ja hidas.
Samoihin aikoihin, kun tuo onnettomuus tapahtui, nuorimmaisemme alkoi valvottaa öitä tiheästi, 2-3h välein, sitten oli vain 1h väli. Imetin vielä tuolloin täysin, mies makasi sairaalassa tajuttomana, mun harteille tipahti äkkiä koti, lapset, vastuu asioista, joihin mun ei ole tarvinnut ennen puuttua.
Kuukauden jaksoin vauvan yövalvomisia, sitten oli pakko kokeilla auttaisiko kiinteät. Eivät juurikaan, eihän pieni vauva niin paljon vielä syönyt että siitä olisi tuo hyöty heti näkynyt. Valvomiset jatkui. Taas kuukauden yritin jaksaa, ja sitten muutama ystävä sanoi, että lopettaisin imetyksen. Oli hirveän syyllinen olo, mutta oli pakko ajatella itseäni. Tuttelilinjalla yöunet pidentyivät heti miten 7-8h.
Mies oli päässyt jo tässä vaiheessa kotiin. Ei kuitenkaan kotona pysty auttamaan, kun kipu ja särky on helvetillistä, joten se pitää miehen suurimmaksi osaksi sängyn pohjalla.
Ongelmaksi on muodostunut mun oma jaksamattomuus. EN jaksaisi mitään. Haluaisin nukkua, Yöllä. Olla rauhassa. En kestä mitään mölötystä enkä höpötystä. En saa unta enää, nukkumisesta on tullut stressipeikko.
Kuukauden meillä kävi kunnan kodinhoitaja, mutta lopetin sen, kun yhteistyöstä ei tullut mitään. Isovanhemmat on nuoria ja työikäisiä, joten viikolla apua ei oikein saa. Perhetyöntekijä käy kerran viikossa puolentoista tuntia kerrallaan, joten minä saan " omaa aikaa" silloin, mutta siitäkin puolet kuluu " tilanteen kartoittamiseen" ja keskusteluun ja ehkä loppuajasta ehdin vielä lenkille koirien kanssa.
Käyn myös omassa henk.koht. terapiassa, mutta en oikein löydä yhteistä säveltä terapeutin kanssa. Vaihdoin terapeuttia kesällä. Alkuun tuntui olevan ok, mutta miehen onnettomuuden tapahduttua, asiat jäi junnaamaan. Terapeutti sanoo aina kun on käynti, että mun " ei tule sitä ja tätä, vaan pitäisi sitä ja tätä.."
Miehen kanssa asiat on solmussa. Ennen onnettomuutta viimeiset pari-kolme vuotta olleet aika tuskaisaa parisuhteen kannalta, miehen alkoholinkäyttö on pahentunut ihan arkenakin, ja puheyhteyttä ei oikein ole, riitoja oli paljon ja etenki rahasta. Lapset ovat kuitenkin olleet erittäin hartaasti toivottuja molempien taholta.
Parisuhdetta synkensi myös esikoisen kuolema 3v sitten, joka painaa varmasti miehenkin mieltä, vaan kun hän ei osaa puhua ajatuksistaan/tunteistaan.
Ennen onnetomuutta; jos lapset nukkuvat samaan aikaan, molemmat istuvat koneella, tai sitten vain minä ja mies juo kaljaa ja katselee telkkua. Yritin avata keskustelua esim. yhteisestä harrastuksesta tai muusta kahdenkeskisestä ajasta, mutta ne jäivät puheen tasolle.
Jos vanhempi lapsi oli yöhoidossa mummulla, minä kuvittelin että sitä laatuaikaa olisi sitten, vaan jostain saatiin riita aikaiseksi ja mies avasi kaljapullon sen sileän tien.
Mies on aivan loistava syyllistämään minua omasta juomisestaan, jne.
Nyt olen huomannut omassa voinnissa ihan fyysisiä oireita, joista olen huolestunut. Saan käsittämättömiä raivokohtauksia, jos mies sanoillaan esim. ärsyttää, saatan läppästä sitä naamaan, tai tulee sellanen olo että voisin tehdä jotain tosi pahaa, käämit palaa siis heti. Myös vanhemman lapsen kanssa, en jaksa sitä uhmaikäisen taistelua, minulta on keinot loppu.
Varsinkin autolla ajaessa keskittymiskyky on hukassa, ruokahaluja ei ole, makeaa tekee mieli sitäkin enemmän.. Ärsyynnyn pienistä asioista.
Ja tosiaan ei tuu uni yöllä ennen kello kahta. Nukun edelleen tosi lyhyitä unia, 3-4h kerrallaan, ennenkuin vauva herää syömään, juo maitopullon kerran yössä noin, ja molemmat lapset herää jo 7.30-8.30 välillä, vauva myöhemmin.
Päiväunia en saa nukuttua (enkä malttaisikaan), koska vanhempi lapsi ei aina nukahda jos nukkuu aamulla myöhään, ja usein se nukuttaminen on työn ja tuskan takana sillä vauva on juuri silloin hereillä ja tarvii ruokaa jne.
Iltakuudelta olen ihan sippi, mutta 21-22 aikaan kun oon saanut lapset nukkuun, mua ei väsytä yhtään. Väsynyt olo on silti kuitenkin kellon ympäri, mutta mieli jotenkin " virkeä" enkä saa unen päästä kiinni.
En jaksaisi sitten aamulla nousta ja alkaa taas sitä samaa; tiskit, pyykit, ruoanlaitto...
Tuttipullon peseminen on ylivoimainen asia. Pienistä asioista olen alkanut luistamaan.
Lääkäri oli sitä mieltä, että mielialalääkitys olisi kohdallaan, mutta itse epäröin. En tunne itseäni niin masentuneeksi, vaikka tänään tuntui taas siltä, etten jaksa enää tällaista elämää yhtä ainutta minuuttia!
Että minä hoidan kaiken. YKSIN.
Olen turhautunut ja vihainen miehelle, kun ei voi mitään juurikaan tehdä, vaikka eihän se sille mitään voi.
Mieheltä en saa tukea enkä rohkaisua; jos raivoan, kysyy vaan, mikä ihme mua riivaa. Olen satamiljoonaa kertaa sanonut että en jaksa, mutta hän vastaa siihen vaan, että on hänkin väsynyt!
Tuntuu, että tää tilanne jatkuu jatkuu vaan, eikä tunnelinpäässä näy valoa. Pelkään että kohta olen sen verran sippi, että joudun johonki suljetulle osastolle.
Kukaan ei tunnu ymmärtävän mua eikä ajatuksiani. Kaikki on miehen ympärillä hyysäämässä ja voivottelemassa, mutta kukaan ei näe miten minä kärsin :' (.
Neuvolasta en ole saanut tukea, ehdotettiin vain avioeroa.
En tiiä lukiko tätä kukaan, mutta tulipahan nyt naputeltua päätä selvemmäksi.
Kommentit (5)
Hei
yleensä en ole koskaan tällä palstalla vastannut, lukenut vain, mutta nyt jotenkin oli ihan pakko.
Voimia sinnepäin suomea missäs sittenkin asustat, tuntuu varmaan siltä että maailma kaatuu päällesi.
Kerroit että miehesi oli onnettomuudessa, toipuminen alkanut pikku hiljaa,,,,,,,,
mitä onnettomuuden jälkeen suunniteltiin sairaalassa kun päätettiin että miehesi pääsee jo kotiin toipumaan, millainen kuntoutussuunnitelma tehtiin? kuka vastaa miehesi hoidosta ? Onko hän kotisairaanhoidon vastuulla nyt? Onko sieltä vastaava kotisairaanhoitaja käynyt kartoittamassa tilanteen , onko edistytty? Millaisia kuntoutustoimia miehesi saa, ei kai vaan makaa sängyn pohjalla? Entäs jos kodinhoitajan kanssa ei onnistunut, olisiko sitä voinut vaihtaa jos henkilökemiat ei toimi , entäs kotiavustaja ?
Millä perusteella on määritelty että perhetyönekijän 1,5 tunnin mittainen apu riittää?? Millainen on miehesi hoitoisuus? Saatko omaishoitajan tukea?
Olisi varmaan todella hyvä että sinulla olisi joku henkilö jonka kanssa voisit jutella ja joka ihan oikeasti osaisi auttaa, ,,,,entäs sairaalan kuntoutusohjaaja ? Luulisi hänen vetävän koko homman yhteen...vaadi tehtäväksi kuntoutussuunnitelma johon kartoitetaan tämän hetkinen elämäntilanne ja miten nyt tästä eteenpäin, joskus mieliala lääkkeet saavat elämän menemään pahimman yli, eikö ole ketään ystävää joka voisi katsoa lapsiasi joskus? entäs ne työssä olevat vanhemmat , tulisivatko he kotiisi viikonloppuna ? taitdan esittää enemmän kysymyksiä kun vastauksia ....todella hyvä kun jaksoit edes kirjoittaa sekin ehkäpä auttaa hieman. Voimia sinulle missäpäin lienetkin Suomen maata , päivä kerrallaan ...............
Lapsiperheille on kotipalvelu lakisääteistä.
Ota neuvolaan/ perheneuvolaan yhteyttä ja vaadi kotipalvelua!!!
VOIMIA!
Päivä kerrallaan!
addalmina sen lakipykälän, jossa lapsiperheiden kotipalvelusta määrätään?
Ihan mielenkiinnosta kysyn, kun työkseni yritän auttaa ap:n kaltaisiin tilanteisiin joutuneita perheitä eikä kotipalvelua lapsiperheisiin saa tai ole ylipäätään olemassa, vaikka se monesti olisi paras keino auttaa uupuneita perheitä.
Nyt olisi todella tärkeää hakeutua neuvolaan ja kertoa ettet jaksa enää. Tarvitset kotiin apua! Rakas ihminen, et saa syyllistää itseäsi mistään, imetyksestä tai muustakaan, koska olet jaksanut tähän asti enemmän kuin kukaan koko elämänsä aikana! En sääli enkä voivottele, mutta sen tahdon sanoa että apua pitää saada ja pian.
Kotipalvelu olisi hyvä vaihtoehto. Se olisi tärkein pointti, saisit levätä, rauhaa, tilaa ajatuksille ja tunteillekin. Soita perheneuvolaan ja pyydä perhetyöntekijää tekemään arvio. Uskoisin että teidän perheelle myönnettäisiin apua, jos ei niin on törkeä virhe.
Kukaan ei arvostele sinua, ei syytä eikä epäile kykyäsi hoitaa asioitasi, mutta sinullakin on OIKEUS parempaan ja helpompaan elämään. Sinä annat itsestäsi kaiken, mutta kukaan ei anna sinulle vastalahjaksi mitään.
Onko läheisiä tai ystäviä jotka voisivat hommata apua jos et itse jaksa? Jaksaisitko soittaa pari puhelua ja sanoa topakasti ja suoraan että nyt on piste, tästä eteenpäin et jaksa jos apua ei saa.
hei!
Kauhea tuo sun tilanne... Tulin katsomaan mitä täällä palstalla tapahtuu ja laitan pari riviä. Sä oot ihan ylikierroksilla, sen tekee tuo stressi ja nukkumattomuus, sitten alkaa oireilla psyykkisesti (hermot menee käsittämättömästi, ei nuku senkään vertaa kuin vois)... Lääkärisi on oikeassa: ota masennuslääke. Tässä on yksi hyvä, itselläni oli tämä kun burnout iski ja unet katosivat ja lyhenivät sun kuvaamallasi tavalla ja elimistö alkoi toimia ylikierroksilla, se helpottaa muutamassa päivässä nukahtamista ja tasaa yöunet nopeesti ja sitä kautta pää selviää aika äkkiä, tietysti virkistämään se alkaa vasta muutaman viikon päästä. Lääkkeen nimi on Remergil tai Remergon, en tiedä millä kauppanimellä on myynnissä tällä hetkellä. Lääkeaineena on mirtazapine. Siinä on ainoa harmi, että paino voi nousta, mutta sitä voi hallita, kun miettii mitä syö ja se on pieni harmi, jos muuten on parempi olo. Mutta unentuloon ja nukkumiseen se tehoaa tosi nopeesti, viikon jälkeen jo on jonkun verran parempi. Älä odota että tapahtuu pahempaa, sulla on ihan tarpeeksi hankala tilanne jo nyt ja sun lapset tarvitsee sua. Masennuslääkkeet ei ole pelkkään mustaan masennukseen, ihmiset reagoi eri tavalla. Nukkumattomuus ja jatkuva voimakas ärtyneisyys ovat ihan samanlaisia masennusoireita kuin yleinen synkkyyskin... Ja se on tärkeinä, että alat pystyä nukkumaan normaalisti, koska silloin elimistö alkaa tasaantua ja mielialatkin paranee sitä myötä normaaliksi... Ja kiinni ei näihin jää. Jos et ole muuten masentunut niin voi riittää että otat puoli vuotta normaaliannosta (yleensä 30mg) ja sitten vähennät ja lopetat pikkuhiljaa, kun elämä on normalisoitunut. Mutta siis kuten yleensäkin mielialalääkkeissä, niitä pitää ensin ottaa normaaliannosta jonkun aikaa ennenkuin voi ajatella, että vähentäessä teho säilyisi. Miehestä en osaa sanoa mitään, kai sun pitää antaa sille aikaa ensin toipua, että voit päättää mitä teet.