Jos on seurustellut monen ihmisen kanssa, niin onko sillä enää mitään merkitystä?

Vierailija kirjoitti:

Mä olen seurustellut useamman miehen kanssa, mutta vain kolmea olen rakastanut. Muiden kanssa suhde ei edennyt niin pitkälle, että olisi ollut ihastumista kummempaa. 

Niin ja onhan sekin vähän hassu ajatus, että ei sais edes yrittää. Todennäköisyys siihen että heti löytyy se molemminpuolinen elämän rakkaus on kuitenkin erittäin heikko. Mutta ei, ei saa käydä treffeillä, ei saa seurustella, eikä varsinkaan harrastaa seksiä.

Pitää vaan ootella kotisohvalla että joku mies tulee pimpottamaan ovikelloa, no kenelle sellaista muka tapahtuu? Kyllä se niin menee, että kun sä itse haet seuraa, pettymys on AINA taattu. Mutta silloin olet ainakin edes yrittänyt.

En käsitä tätä ikuista köydenvetoa yksi elämänmittainen suhde vs. useita suhteita.

Kaikista suhteista oppii; elämästä, itsestään ja toisista. Rakkaussuhteet on aina erityislaatuisia verrattuna muihin läheisiin suhteisiin, ei vähiten seksuaalisen osa-alueen vuoksi.

Vain itseään voi muuttaa, toista ei koskaan.

Tiedän että on paljon ihmisiä jotka eivät esim.yhden illan suhteista saa mitään, sitten taas on niitä joille ne ovat miniromansseja, merkityksellisiä kohtaamisia ja joskus vain seksuaalisen vetovoiman tyydytystä.

Ihminen joka nauttii yhden illan jutuista on silti ihan yhtä kykenevä pitkään parisuhteeseen kuin kuka tahansa muukin.

Olen niitä ihmisiä, jotka sinkkuillessa ovat liberaaleja ja parisuhteessa konservatisempi.

Hirveän rajoittuneesti ajattelee iso osa palstalla, ei asiat aina ole joko- tai. Useimmin pätee sekä- että.

Vierailija kirjoitti:

En käsitä tätä ikuista köydenvetoa yksi elämänmittainen suhde vs. useita suhteita.

Kaikista suhteista oppii; elämästä, itsestään ja toisista. Rakkaussuhteet on aina erityislaatuisia verrattuna muihin läheisiin suhteisiin, ei vähiten seksuaalisen osa-alueen vuoksi.

Vain itseään voi muuttaa, toista ei koskaan.

Tiedän että on paljon ihmisiä jotka eivät esim.yhden illan suhteista saa mitään, sitten taas on niitä joille ne ovat miniromansseja, merkityksellisiä kohtaamisia ja joskus vain seksuaalisen vetovoiman tyydytystä.

Ihminen joka nauttii yhden illan jutuista on silti ihan yhtä kykenevä pitkään parisuhteeseen kuin kuka tahansa muukin.

Olen niitä ihmisiä, jotka sinkkuillessa ovat liberaaleja ja parisuhteessa konservatisempi.

Hirveän rajoittuneesti ajattelee iso osa palstalla, ei asiat aina ole joko- tai. Useimmin pätee sekä- että.

Jep. Mutra rajoitteneisuutta ei ole se että ei hyväksy toisten ihmisten henkistä hyväksikäyttöä omien traumojen hoitamiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainut keino oppia hyväksi rakastelijaksi on se että on kokemusta erilaisista kehoista.Eli,jos olet laadun perään,niin jätä nämä jonkun muun keksimän moraalikoodiston mukaan elävät rauhaan.

Mikä sitten lasketaan laaduksi. Väitän että mitä useamman kanssa on ollut, sitä vähemmän hommassa on enää herkkyyttä mukana. Mutta jos teknisesti taitava suoritus on tärkeämpää niin silloin toki kannattaa suosia niitä, joilla on pitkä lista hoitoja takana. Tai mieluiten suosia vaikka alan ammattilaisia.

Kommenttisi kertoo sen ,että et aiheesta mitään ymmärrä.

Jaa, mitä ei ymmärretä?

If you've got to ask you'll never know. Rakastelu ihmisen kanssa on joka kerta ainutlaatuinen, kokonaisvaltainen, herkkä ja aito kohtaaminen.

Se ei ole samalla tavalla ainutlaatuinen ja herkkä enää kun sen on kokenut monen kanssa, ihan sama miten selittelet. 

Jos sinä henkilökohtaisesti et ole kykenevä uusiutumaan ja kokemaan ihmistä aina ainutlaatuisena siinä ainutlaatuisessa hetkessä, se ei suinkaan tarkoita että kaikki olisivat kuin sinä. Sitä se erilaisuus juuri tarkoittaa. Sulle se on niin kuin sinä sanot, mulle ja samalla lailla kokeville niin kuin minä sanon. Yksinkertaista.

Joku on sanonut että narsistinen ihminen luo nahkansa aina uudelleen.

En ole koskaan kuullut tuota sanontaa, mutta uskon tuon. Koska se ainut kokemus mikä mulla on narsistista niin ei sitä ihmistä oikein pystynyt kukaan edes loukkaamaan. Koska hän tiesi jo "kaikesta kaiken" niin ei kukaan ihminen voinut opettaa hänelle mitään uutta.

Hän ei oppinut mitään virheistään (koska ei ole mitään opittavaa) ja vain porskutti elämässään eteenpäin samalla tavalla muita satuttaen kuin aina ennenkin.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä  se ensirakkaus tai ainakin ensimmäinen suhde on ainoa, johon paukkuja riittää. Mitä enemmän on suhteita takana, sitä laimeammaksi tunteet muuttuvat. Muutaman kerran jälkeen ei enää ero edes itketä. Hyvä niin.

Jos sä ajattelet ja tunnet noin, niin älä kuvittele kaikkien olevan samanlaisia. 

Mä olen ollut useammassa suhteessa, mutta vain kolmea olen rakastanut. Viimeisintä rakastan edelleen niin helvetisti, mutta mies ei halua enää olla mun kanssa ja jo parin viikon päästä erosta löysi uuden. Tai petti, en tiedä. Mun sydän ja elämä on ihan palasina. Ei todellakaan ole mikään helppo ero ja itkenyt olen todella paljon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En käsitä tätä ikuista köydenvetoa yksi elämänmittainen suhde vs. useita suhteita.

Kaikista suhteista oppii; elämästä, itsestään ja toisista. Rakkaussuhteet on aina erityislaatuisia verrattuna muihin läheisiin suhteisiin, ei vähiten seksuaalisen osa-alueen vuoksi.

Vain itseään voi muuttaa, toista ei koskaan.

Tiedän että on paljon ihmisiä jotka eivät esim.yhden illan suhteista saa mitään, sitten taas on niitä joille ne ovat miniromansseja, merkityksellisiä kohtaamisia ja joskus vain seksuaalisen vetovoiman tyydytystä.

Ihminen joka nauttii yhden illan jutuista on silti ihan yhtä kykenevä pitkään parisuhteeseen kuin kuka tahansa muukin.

Olen niitä ihmisiä, jotka sinkkuillessa ovat liberaaleja ja parisuhteessa konservatisempi.

Hirveän rajoittuneesti ajattelee iso osa palstalla, ei asiat aina ole joko- tai. Useimmin pätee sekä- että.

Jep. Mutra rajoitteneisuutta ei ole se että ei hyväksy toisten ihmisten henkistä hyväksikäyttöä omien traumojen hoitamiseen.

No se on varmaan eri keskustelunaihe.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä  se ensirakkaus tai ainakin ensimmäinen suhde on ainoa, johon paukkuja riittää. Mitä enemmän on suhteita takana, sitä laimeammaksi tunteet muuttuvat. Muutaman kerran jälkeen ei enää ero edes itketä. Hyvä niin.

Mä pelkään että mulle käy näin. Olen siis ollut vain ensirakkauteni kanssa ja pelkään, ettei kukaan enää hänen jälkeensä voi tuntua miltään. Haluaisin löytää jonkun, mutta en näe mitään mieltä alkaa mihinkään sellaisen kanssa, joka ei saa vähintään yhtä voimakasta tunnetta aikaan. Siinä oli osaltani niin älytön lataus, että näinköhän tulen enää koskaan vastaavaa kokemaan. Jos en niin sitten olen kai loppuelämäni yksin.

Ehkä kannattaa (?) joku hetki ainakin pitää hengähdystaukoa, kunnon toipumisaikaa, ettet heti ryntää eteenpäin satuttamaan sinuun mahdollisesti aidosti ihastuvia ihmisiä exä tiiviisti mielessä ja kielen päällä. On inhimillistä, että toipuminen kestää eikä sitä voi millään kiirehtiä ja sivuuttaa. Tuskin pystyt hetkeen ihastumaan uusiin, jos ero on tuore.

Jos satut olemaan melko nuori, niin toivoa on hyvinkin. Joku muu ihminen jossain muussa vaiheessa voi iskeä taas lujempaa kuin kukaan ennen. Aikahan muuttaa ihmistä hyvälläkin tavalla, tuntee paremmin itsensä ja sen, mikä sopii ja mikä ei.

Näissä keskusteluissa liian monet peilaavat vain itseään muihin ja siinä on muka joku universaali muotti. On meitäkin, joilla on traumaattinen tausta, eikä ensimmäinen parisuhde ole edes onnellinen. Huonosta voi vain parantaa, tai antaa kokonaan olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen seurustellut useamman miehen kanssa, mutta vain kolmea olen rakastanut. Muiden kanssa suhde ei edennyt niin pitkälle, että olisi ollut ihastumista kummempaa. 

Niin ja onhan sekin vähän hassu ajatus, että ei sais edes yrittää. Todennäköisyys siihen että heti löytyy se molemminpuolinen elämän rakkaus on kuitenkin erittäin heikko. Mutta ei, ei saa käydä treffeillä, ei saa seurustella, eikä varsinkaan harrastaa seksiä.

Pitää vaan ootella kotisohvalla että joku mies tulee pimpottamaan ovikelloa, no kenelle sellaista muka tapahtuu? Kyllä se niin menee, että kun sä itse haet seuraa, pettymys on AINA taattu. Mutta silloin olet ainakin edes yrittänyt.

Tämä. Ja mua ärsyttä se, että ainakin nykyaikana seurustelu on yhtä kuin seksi. Koska ei se kaikilla mene niin, monista erinäisistä syistä, esimerkiksi välimatka, uskonto, arvomaailmat, jne. Olen itsekin seurustellut tosi monen miehen kanssa, mutta seksiä mulla on koko elämässäni ollut vain yhden kanssa, sen jonka kanssa päädyttiin parisuhteeseen.

Ja sit joka kerta täällä vauvapalstallakin kun kerron montako kertaa olen seurustellut niin alkaa kauhea lutkittelu. Miten helvetissä miehen voi löytää jos ei seurustele? Odottamalla kotona, että joku uppo-outo tyyppi tulee kukkapuskan kanssa kysymään treffeille? Tai iskä kertois mulle jonkun jampan kysyneen mun kättä, mikä olis aika paha asia koska isäni on jo aikoja sitten kuollut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä  se ensirakkaus tai ainakin ensimmäinen suhde on ainoa, johon paukkuja riittää. Mitä enemmän on suhteita takana, sitä laimeammaksi tunteet muuttuvat. Muutaman kerran jälkeen ei enää ero edes itketä. Hyvä niin.

Mä pelkään että mulle käy näin. Olen siis ollut vain ensirakkauteni kanssa ja pelkään, ettei kukaan enää hänen jälkeensä voi tuntua miltään. Haluaisin löytää jonkun, mutta en näe mitään mieltä alkaa mihinkään sellaisen kanssa, joka ei saa vähintään yhtä voimakasta tunnetta aikaan. Siinä oli osaltani niin älytön lataus, että näinköhän tulen enää koskaan vastaavaa kokemaan. Jos en niin sitten olen kai loppuelämäni yksin.

Ehkä kannattaa (?) joku hetki ainakin pitää hengähdystaukoa, kunnon toipumisaikaa, ettet heti ryntää eteenpäin satuttamaan sinuun mahdollisesti aidosti ihastuvia ihmisiä exä tiiviisti mielessä ja kielen päällä. On inhimillistä, että toipuminen kestää eikä sitä voi millään kiirehtiä ja sivuuttaa. Tuskin pystyt hetkeen ihastumaan uusiin, jos ero on tuore.

Jos satut olemaan melko nuori, niin toivoa on hyvinkin. Joku muu ihminen jossain muussa vaiheessa voi iskeä taas lujempaa kuin kukaan ennen. Aikahan muuttaa ihmistä hyvälläkin tavalla, tuntee paremmin itsensä ja sen, mikä sopii ja mikä ei.

Näissä keskusteluissa liian monet peilaavat vain itseään muihin ja siinä on muka joku universaali muotti. On meitäkin, joilla on traumaattinen tausta, eikä ensimmäinen parisuhde ole edes onnellinen. Huonosta voi vain parantaa, tai antaa kokonaan olla.

On tässä pidetty jo 5 vuotta hengähdystaukoa. En ole etsinyt ketään tänä aikana. Kohta 30 olen, en siis enää kovin nuori.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen seurustellut useamman miehen kanssa, mutta vain kolmea olen rakastanut. Muiden kanssa suhde ei edennyt niin pitkälle, että olisi ollut ihastumista kummempaa. 

Niin ja onhan sekin vähän hassu ajatus, että ei sais edes yrittää. Todennäköisyys siihen että heti löytyy se molemminpuolinen elämän rakkaus on kuitenkin erittäin heikko. Mutta ei, ei saa käydä treffeillä, ei saa seurustella, eikä varsinkaan harrastaa seksiä.

Pitää vaan ootella kotisohvalla että joku mies tulee pimpottamaan ovikelloa, no kenelle sellaista muka tapahtuu? Kyllä se niin menee, että kun sä itse haet seuraa, pettymys on AINA taattu. Mutta silloin olet ainakin edes yrittänyt.

Tämä. Ja mua ärsyttä se, että ainakin nykyaikana seurustelu on yhtä kuin seksi. Koska ei se kaikilla mene niin, monista erinäisistä syistä, esimerkiksi välimatka, uskonto, arvomaailmat, jne. Olen itsekin seurustellut tosi monen miehen kanssa, mutta seksiä mulla on koko elämässäni ollut vain yhden kanssa, sen jonka kanssa päädyttiin parisuhteeseen.

Ja sit joka kerta täällä vauvapalstallakin kun kerron montako kertaa olen seurustellut niin alkaa kauhea lutkittelu. Miten helvetissä miehen voi löytää jos ei seurustele? Odottamalla kotona, että joku uppo-outo tyyppi tulee kukkapuskan kanssa kysymään treffeille? Tai iskä kertois mulle jonkun jampan kysyneen mun kättä, mikä olis aika paha asia koska isäni on jo aikoja sitten kuollut.

Sitähän se on treffit yhtäkuin sexin teko.

Tätä kuvaa kaikille annetaan tai sitten se itse nähdään.

Nykyään pitää olla todella tarkka sanoista.

Pitää alkaa sanomaan sexitön treffideitti yms.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen seurustellut useamman miehen kanssa, mutta vain kolmea olen rakastanut. Muiden kanssa suhde ei edennyt niin pitkälle, että olisi ollut ihastumista kummempaa. 

Niin ja onhan sekin vähän hassu ajatus, että ei sais edes yrittää. Todennäköisyys siihen että heti löytyy se molemminpuolinen elämän rakkaus on kuitenkin erittäin heikko. Mutta ei, ei saa käydä treffeillä, ei saa seurustella, eikä varsinkaan harrastaa seksiä.

Pitää vaan ootella kotisohvalla että joku mies tulee pimpottamaan ovikelloa, no kenelle sellaista muka tapahtuu? Kyllä se niin menee, että kun sä itse haet seuraa, pettymys on AINA taattu. Mutta silloin olet ainakin edes yrittänyt.

Tämä. Ja mua ärsyttä se, että ainakin nykyaikana seurustelu on yhtä kuin seksi. Koska ei se kaikilla mene niin, monista erinäisistä syistä, esimerkiksi välimatka, uskonto, arvomaailmat, jne. Olen itsekin seurustellut tosi monen miehen kanssa, mutta seksiä mulla on koko elämässäni ollut vain yhden kanssa, sen jonka kanssa päädyttiin parisuhteeseen.

Ja sit joka kerta täällä vauvapalstallakin kun kerron montako kertaa olen seurustellut niin alkaa kauhea lutkittelu. Miten helvetissä miehen voi löytää jos ei seurustele? Odottamalla kotona, että joku uppo-outo tyyppi tulee kukkapuskan kanssa kysymään treffeille? Tai iskä kertois mulle jonkun jampan kysyneen mun kättä, mikä olis aika paha asia koska isäni on jo aikoja sitten kuollut.

Sitähän se on treffit yhtäkuin sexin teko.

Tätä kuvaa kaikille annetaan tai sitten se itse nähdään.

Nykyään pitää olla todella tarkka sanoista.

Pitää alkaa sanomaan sexitön treffideitti yms.

Sitä voi ihan omaa järkeäkin käyttää, eikä olla sataprosenttisesti median ja pornon vietävissä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä  se ensirakkaus tai ainakin ensimmäinen suhde on ainoa, johon paukkuja riittää. Mitä enemmän on suhteita takana, sitä laimeammaksi tunteet muuttuvat. Muutaman kerran jälkeen ei enää ero edes itketä. Hyvä niin.

Mä pelkään että mulle käy näin. Olen siis ollut vain ensirakkauteni kanssa ja pelkään, ettei kukaan enää hänen jälkeensä voi tuntua miltään. Haluaisin löytää jonkun, mutta en näe mitään mieltä alkaa mihinkään sellaisen kanssa, joka ei saa vähintään yhtä voimakasta tunnetta aikaan. Siinä oli osaltani niin älytön lataus, että näinköhän tulen enää koskaan vastaavaa kokemaan. Jos en niin sitten olen kai loppuelämäni yksin.

Ehkä kannattaa (?) joku hetki ainakin pitää hengähdystaukoa, kunnon toipumisaikaa, ettet heti ryntää eteenpäin satuttamaan sinuun mahdollisesti aidosti ihastuvia ihmisiä exä tiiviisti mielessä ja kielen päällä. On inhimillistä, että toipuminen kestää eikä sitä voi millään kiirehtiä ja sivuuttaa. Tuskin pystyt hetkeen ihastumaan uusiin, jos ero on tuore.

Jos satut olemaan melko nuori, niin toivoa on hyvinkin. Joku muu ihminen jossain muussa vaiheessa voi iskeä taas lujempaa kuin kukaan ennen. Aikahan muuttaa ihmistä hyvälläkin tavalla, tuntee paremmin itsensä ja sen, mikä sopii ja mikä ei.

Näissä keskusteluissa liian monet peilaavat vain itseään muihin ja siinä on muka joku universaali muotti. On meitäkin, joilla on traumaattinen tausta, eikä ensimmäinen parisuhde ole edes onnellinen. Huonosta voi vain parantaa, tai antaa kokonaan olla.

Universaali muorri on varmasti kaikille kuitenkin se että kunnoittaa ja arvostaa kumppaniaan sen verran ettei häntä tietoisesti ja tahallaan satuta ja loukkaa. Syy miksi sanon näin on se että niiin monesti näkee että ihmiset jotka puhuvat erilaisita tavoista olla parisuhteissa ja muoteista ja sen sellaisista omaavat taustan jossa heidän omat tekonsa suhteisssaan ovat sellaisia mitä valtaosa normaaleista ihmisistä ei hyväksy ja kyllä myös suoraan tuomistevat ne. Eli. Ei omia tekojaan pidä kuoruttaa erilaisuuteen jollei sitä ole suhteen alussa toisen kanssa pohjamutia myöten käynyt läpi. Hyvän käytöksen odottaminen parisuhteissa on normaalia eikä mikään 1950-luvin romukoppaan kuuluva jäänne.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä mä ainakin olen ollut ihan tosissani rakastunut joka kerta. Ei kai se mun syyni ole ettei vastapuolet sitten olleetkaan tosissaan vaan pelkästään leikkivät tunteillani?

Joo. Se on jännä juttu että ihminen joka on kerta toisensa jälkeen tullut hyväksikäytetyksi vaikka on ollut hyväntahtoinen on se pahis. Ei elämä mene niin, että sä saat heti sen mitä haluat. Tää on ihan saatananmoista rämpimistä  ja JOS hyvin käy, löytyy lopulta se aito rakkaus. Kaikki eivät sellaista löydä koko elämänsä aikana. Onko se sitten väärin, että edes yritti? 

Narskut hyväksikäyttävät ja sarjadeittailijat on sitten ihan oma lukunsa. Heillähän on aina ollut vain muutama kumppani, vaikka tosiasia on satoja, ellei tuhansia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä  se ensirakkaus tai ainakin ensimmäinen suhde on ainoa, johon paukkuja riittää. Mitä enemmän on suhteita takana, sitä laimeammaksi tunteet muuttuvat. Muutaman kerran jälkeen ei enää ero edes itketä. Hyvä niin.

Mä pelkään että mulle käy näin. Olen siis ollut vain ensirakkauteni kanssa ja pelkään, ettei kukaan enää hänen jälkeensä voi tuntua miltään. Haluaisin löytää jonkun, mutta en näe mitään mieltä alkaa mihinkään sellaisen kanssa, joka ei saa vähintään yhtä voimakasta tunnetta aikaan. Siinä oli osaltani niin älytön lataus, että näinköhän tulen enää koskaan vastaavaa kokemaan. Jos en niin sitten olen kai loppuelämäni yksin.

Ehkä kannattaa (?) joku hetki ainakin pitää hengähdystaukoa, kunnon toipumisaikaa, ettet heti ryntää eteenpäin satuttamaan sinuun mahdollisesti aidosti ihastuvia ihmisiä exä tiiviisti mielessä ja kielen päällä. On inhimillistä, että toipuminen kestää eikä sitä voi millään kiirehtiä ja sivuuttaa. Tuskin pystyt hetkeen ihastumaan uusiin, jos ero on tuore.

Jos satut olemaan melko nuori, niin toivoa on hyvinkin. Joku muu ihminen jossain muussa vaiheessa voi iskeä taas lujempaa kuin kukaan ennen. Aikahan muuttaa ihmistä hyvälläkin tavalla, tuntee paremmin itsensä ja sen, mikä sopii ja mikä ei.

Näissä keskusteluissa liian monet peilaavat vain itseään muihin ja siinä on muka joku universaali muotti. On meitäkin, joilla on traumaattinen tausta, eikä ensimmäinen parisuhde ole edes onnellinen. Huonosta voi vain parantaa, tai antaa kokonaan olla.

Universaali muorri on varmasti kaikille kuitenkin se että kunnoittaa ja arvostaa kumppaniaan sen verran ettei häntä tietoisesti ja tahallaan satuta ja loukkaa. Syy miksi sanon näin on se että niiin monesti näkee että ihmiset jotka puhuvat erilaisita tavoista olla parisuhteissa ja muoteista ja sen sellaisista omaavat taustan jossa heidän omat tekonsa suhteisssaan ovat sellaisia mitä valtaosa normaaleista ihmisistä ei hyväksy ja kyllä myös suoraan tuomistevat ne. Eli. Ei omia tekojaan pidä kuoruttaa erilaisuuteen jollei sitä ole suhteen alussa toisen kanssa pohjamutia myöten käynyt läpi. Hyvän käytöksen odottaminen parisuhteissa on normaalia eikä mikään 1950-luvin romukoppaan kuuluva jäänne.

Tarkoitin universaalilla muotilla omassa viestissäni vain yleisellä tasolla sitä, mihin nettikeskusteluissa voi usein törmätä, että kirjoittaja kokee oman kokemuksensa universaaliksi totuudeksi miljoonien muidenkin ihmisten kohdalla, kuten "kyllä ensimmäinen parisuhde on jokaisella se paras mitä ikinä tulee", koska se on niin kirjoittajan omalla kohdalla eikä mitään voida edes kuvitella oman kokemuksen ulkopuolelta.

Yleensä inhimillisen/epäinhimillisen näkemyksen kirjo vain tapaa olla niin valtava, että jos kerron vaikkapa kannattavani jokaisen ihmisoikeuksia, 100 % ihmiskunnasta ei ole edes siitä samaa mieltä.

Mutta kyllä, olen samaa mieltä kirjoittamistasi seikoista mitä tulee toisen ihmisen kunnioittamiseen puolin ja toisin. On surullista, että joillekin ihmisille vain he itse ovat päämäärä ja muut vain välineitä oman itsen toteuttamiseksi.

Kyllä ainakin itselle se oli se ensi rakkaus ja suhde. Siitä kun tuli ero niin satutti ja itketti paljon. Sen jälkeen toki tuli vapautuneempi olo seurusteluun, ei mitään väliä enää. Ihana on nykyinen vaimonikin, mutta en samalla tavalla kykene sanovani että rakastan kuin ensimmäiselle. Ja jos ero tulee niin en itke, sen verran kyyninen olen, ei ole väliä. Rakastan kyllä mutta en yhtä syvästi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä  se ensirakkaus tai ainakin ensimmäinen suhde on ainoa, johon paukkuja riittää. Mitä enemmän on suhteita takana, sitä laimeammaksi tunteet muuttuvat. Muutaman kerran jälkeen ei enää ero edes itketä. Hyvä niin.

Mä pelkään että mulle käy näin. Olen siis ollut vain ensirakkauteni kanssa ja pelkään, ettei kukaan enää hänen jälkeensä voi tuntua miltään. Haluaisin löytää jonkun, mutta en näe mitään mieltä alkaa mihinkään sellaisen kanssa, joka ei saa vähintään yhtä voimakasta tunnetta aikaan. Siinä oli osaltani niin älytön lataus, että näinköhän tulen enää koskaan vastaavaa kokemaan. Jos en niin sitten olen kai loppuelämäni yksin.

Ehkä kannattaa (?) joku hetki ainakin pitää hengähdystaukoa, kunnon toipumisaikaa, ettet heti ryntää eteenpäin satuttamaan sinuun mahdollisesti aidosti ihastuvia ihmisiä exä tiiviisti mielessä ja kielen päällä. On inhimillistä, että toipuminen kestää eikä sitä voi millään kiirehtiä ja sivuuttaa. Tuskin pystyt hetkeen ihastumaan uusiin, jos ero on tuore.

Jos satut olemaan melko nuori, niin toivoa on hyvinkin. Joku muu ihminen jossain muussa vaiheessa voi iskeä taas lujempaa kuin kukaan ennen. Aikahan muuttaa ihmistä hyvälläkin tavalla, tuntee paremmin itsensä ja sen, mikä sopii ja mikä ei.

Näissä keskusteluissa liian monet peilaavat vain itseään muihin ja siinä on muka joku universaali muotti. On meitäkin, joilla on traumaattinen tausta, eikä ensimmäinen parisuhde ole edes onnellinen. Huonosta voi vain parantaa, tai antaa kokonaan olla.

Universaali muorri on varmasti kaikille kuitenkin se että kunnoittaa ja arvostaa kumppaniaan sen verran ettei häntä tietoisesti ja tahallaan satuta ja loukkaa. Syy miksi sanon näin on se että niiin monesti näkee että ihmiset jotka puhuvat erilaisita tavoista olla parisuhteissa ja muoteista ja sen sellaisista omaavat taustan jossa heidän omat tekonsa suhteisssaan ovat sellaisia mitä valtaosa normaaleista ihmisistä ei hyväksy ja kyllä myös suoraan tuomistevat ne. Eli. Ei omia tekojaan pidä kuoruttaa erilaisuuteen jollei sitä ole suhteen alussa toisen kanssa pohjamutia myöten käynyt läpi. Hyvän käytöksen odottaminen parisuhteissa on normaalia eikä mikään 1950-luvin romukoppaan kuuluva jäänne.

Tarkoitin universaalilla muotilla omassa viestissäni vain yleisellä tasolla sitä, mihin nettikeskusteluissa voi usein törmätä, että kirjoittaja kokee oman kokemuksensa universaaliksi totuudeksi miljoonien muidenkin ihmisten kohdalla, kuten "kyllä ensimmäinen parisuhde on jokaisella se paras mitä ikinä tulee", koska se on niin kirjoittajan omalla kohdalla eikä mitään voida edes kuvitella oman kokemuksen ulkopuolelta.

Yleensä inhimillisen/epäinhimillisen näkemyksen kirjo vain tapaa olla niin valtava, että jos kerron vaikkapa kannattavani jokaisen ihmisoikeuksia, 100 % ihmiskunnasta ei ole edes siitä samaa mieltä.

Mutta kyllä, olen samaa mieltä kirjoittamistasi seikoista mitä tulee toisen ihmisen kunnioittamiseen puolin ja toisin. On surullista, että joillekin ihmisille vain he itse ovat päämäärä ja muut vain välineitä oman itsen toteuttamiseksi.

Ja parisuhteisiin vietynä tuo dynamiikka jossa muut ovat vain välineitä ei vain toimi pidemmän päälle. Siksi jatkuva suhteiden vaihtelu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen seurustellut useamman miehen kanssa, mutta vain kolmea olen rakastanut. Muiden kanssa suhde ei edennyt niin pitkälle, että olisi ollut ihastumista kummempaa. 

Niin ja onhan sekin vähän hassu ajatus, että ei sais edes yrittää. Todennäköisyys siihen että heti löytyy se molemminpuolinen elämän rakkaus on kuitenkin erittäin heikko. Mutta ei, ei saa käydä treffeillä, ei saa seurustella, eikä varsinkaan harrastaa seksiä.

Pitää vaan ootella kotisohvalla että joku mies tulee pimpottamaan ovikelloa, no kenelle sellaista muka tapahtuu? Kyllä se niin menee, että kun sä itse haet seuraa, pettymys on AINA taattu. Mutta silloin olet ainakin edes yrittänyt.

Tämä. Ja mua ärsyttä se, että ainakin nykyaikana seurustelu on yhtä kuin seksi. Koska ei se kaikilla mene niin, monista erinäisistä syistä, esimerkiksi välimatka, uskonto, arvomaailmat, jne. Olen itsekin seurustellut tosi monen miehen kanssa, mutta seksiä mulla on koko elämässäni ollut vain yhden kanssa, sen jonka kanssa päädyttiin parisuhteeseen.

Ja sit joka kerta täällä vauvapalstallakin kun kerron montako kertaa olen seurustellut niin alkaa kauhea lutkittelu. Miten helvetissä miehen voi löytää jos ei seurustele? Odottamalla kotona, että joku uppo-outo tyyppi tulee kukkapuskan kanssa kysymään treffeille? Tai iskä kertois mulle jonkun jampan kysyneen mun kättä, mikä olis aika paha asia koska isäni on jo aikoja sitten kuollut.

Sitähän se on treffit yhtäkuin sexin teko.

Tätä kuvaa kaikille annetaan tai sitten se itse nähdään.

Nykyään pitää olla todella tarkka sanoista.

Pitää alkaa sanomaan sexitön treffideitti yms.

Sitä voi ihan omaa järkeäkin käyttää, eikä olla sataprosenttisesti median ja pornon vietävissä. 

Ymmärrän, mutta silti sanon, että ei kantaani tarvitse muuta kuin kourallinen tapaamisia jossa vastapuoli on ollut median ja pornon vietävissä.

Tämän jälkeen se toisenlaisuus katoaa kyllä mielestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen seurustellut useamman miehen kanssa, mutta vain kolmea olen rakastanut. Muiden kanssa suhde ei edennyt niin pitkälle, että olisi ollut ihastumista kummempaa. 

Niin ja onhan sekin vähän hassu ajatus, että ei sais edes yrittää. Todennäköisyys siihen että heti löytyy se molemminpuolinen elämän rakkaus on kuitenkin erittäin heikko. Mutta ei, ei saa käydä treffeillä, ei saa seurustella, eikä varsinkaan harrastaa seksiä.

Pitää vaan ootella kotisohvalla että joku mies tulee pimpottamaan ovikelloa, no kenelle sellaista muka tapahtuu? Kyllä se niin menee, että kun sä itse haet seuraa, pettymys on AINA taattu. Mutta silloin olet ainakin edes yrittänyt.

Tämä. Ja mua ärsyttä se, että ainakin nykyaikana seurustelu on yhtä kuin seksi. Koska ei se kaikilla mene niin, monista erinäisistä syistä, esimerkiksi välimatka, uskonto, arvomaailmat, jne. Olen itsekin seurustellut tosi monen miehen kanssa, mutta seksiä mulla on koko elämässäni ollut vain yhden kanssa, sen jonka kanssa päädyttiin parisuhteeseen.

Ja sit joka kerta täällä vauvapalstallakin kun kerron montako kertaa olen seurustellut niin alkaa kauhea lutkittelu. Miten helvetissä miehen voi löytää jos ei seurustele? Odottamalla kotona, että joku uppo-outo tyyppi tulee kukkapuskan kanssa kysymään treffeille? Tai iskä kertois mulle jonkun jampan kysyneen mun kättä, mikä olis aika paha asia koska isäni on jo aikoja sitten kuollut.

Sitähän se on treffit yhtäkuin sexin teko.

Tätä kuvaa kaikille annetaan tai sitten se itse nähdään.

Nykyään pitää olla todella tarkka sanoista.

Pitää alkaa sanomaan sexitön treffideitti yms.

Sitä voi ihan omaa järkeäkin käyttää, eikä olla sataprosenttisesti median ja pornon vietävissä. 

Ymmärrän, mutta silti sanon, että ei kantaani tarvitse muuta kuin kourallinen tapaamisia jossa vastapuoli on ollut median ja pornon vietävissä.

Tämän jälkeen se toisenlaisuus katoaa kyllä mielestä.

Pelkkä hetkessä eläminen jatkuvana nautinnonhakuna on henkistä pikaruokaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä  se ensirakkaus tai ainakin ensimmäinen suhde on ainoa, johon paukkuja riittää. Mitä enemmän on suhteita takana, sitä laimeammaksi tunteet muuttuvat. Muutaman kerran jälkeen ei enää ero edes itketä. Hyvä niin.

Mä pelkään että mulle käy näin. Olen siis ollut vain ensirakkauteni kanssa ja pelkään, ettei kukaan enää hänen jälkeensä voi tuntua miltään. Haluaisin löytää jonkun, mutta en näe mitään mieltä alkaa mihinkään sellaisen kanssa, joka ei saa vähintään yhtä voimakasta tunnetta aikaan. Siinä oli osaltani niin älytön lataus, että näinköhän tulen enää koskaan vastaavaa kokemaan. Jos en niin sitten olen kai loppuelämäni yksin.

Ehkä kannattaa (?) joku hetki ainakin pitää hengähdystaukoa, kunnon toipumisaikaa, ettet heti ryntää eteenpäin satuttamaan sinuun mahdollisesti aidosti ihastuvia ihmisiä exä tiiviisti mielessä ja kielen päällä. On inhimillistä, että toipuminen kestää eikä sitä voi millään kiirehtiä ja sivuuttaa. Tuskin pystyt hetkeen ihastumaan uusiin, jos ero on tuore.

Jos satut olemaan melko nuori, niin toivoa on hyvinkin. Joku muu ihminen jossain muussa vaiheessa voi iskeä taas lujempaa kuin kukaan ennen. Aikahan muuttaa ihmistä hyvälläkin tavalla, tuntee paremmin itsensä ja sen, mikä sopii ja mikä ei.

Näissä keskusteluissa liian monet peilaavat vain itseään muihin ja siinä on muka joku universaali muotti. On meitäkin, joilla on traumaattinen tausta, eikä ensimmäinen parisuhde ole edes onnellinen. Huonosta voi vain parantaa, tai antaa kokonaan olla.

Universaali muorri on varmasti kaikille kuitenkin se että kunnoittaa ja arvostaa kumppaniaan sen verran ettei häntä tietoisesti ja tahallaan satuta ja loukkaa. Syy miksi sanon näin on se että niiin monesti näkee että ihmiset jotka puhuvat erilaisita tavoista olla parisuhteissa ja muoteista ja sen sellaisista omaavat taustan jossa heidän omat tekonsa suhteisssaan ovat sellaisia mitä valtaosa normaaleista ihmisistä ei hyväksy ja kyllä myös suoraan tuomistevat ne. Eli. Ei omia tekojaan pidä kuoruttaa erilaisuuteen jollei sitä ole suhteen alussa toisen kanssa pohjamutia myöten käynyt läpi. Hyvän käytöksen odottaminen parisuhteissa on normaalia eikä mikään 1950-luvin romukoppaan kuuluva jäänne.

Tarkoitin universaalilla muotilla omassa viestissäni vain yleisellä tasolla sitä, mihin nettikeskusteluissa voi usein törmätä, että kirjoittaja kokee oman kokemuksensa universaaliksi totuudeksi miljoonien muidenkin ihmisten kohdalla, kuten "kyllä ensimmäinen parisuhde on jokaisella se paras mitä ikinä tulee", koska se on niin kirjoittajan omalla kohdalla eikä mitään voida edes kuvitella oman kokemuksen ulkopuolelta.

Yleensä inhimillisen/epäinhimillisen näkemyksen kirjo vain tapaa olla niin valtava, että jos kerron vaikkapa kannattavani jokaisen ihmisoikeuksia, 100 % ihmiskunnasta ei ole edes siitä samaa mieltä.

Mutta kyllä, olen samaa mieltä kirjoittamistasi seikoista mitä tulee toisen ihmisen kunnioittamiseen puolin ja toisin. On surullista, että joillekin ihmisille vain he itse ovat päämäärä ja muut vain välineitä oman itsen toteuttamiseksi.

Ja parisuhteisiin vietynä tuo dynamiikka jossa muut ovat vain välineitä ei vain toimi pidemmän päälle. Siksi jatkuva suhteiden vaihtelu.

Voi hyvänen aika. Eiköhän maailmasta kehitysmaat mukaan lukien löydy ihan riittävästi pitkiäkin parisuhteita, joissa toinen osapuoli on päämäärä ja toinen vain väline. Länsimaissa toksisen parisuhteen, jossa tulee kaltoinkohdelluksi tavalla tai toisella, voi onneksi päättää. Ja se on vain hyvä, myös niillä välineiksi arvelluilla on ihan sama oikeus onnellisuutensa rakentamiseen kuin muillakin.